Oli perjantai ja tuuli kovasti. Kas! oikeita vaahtopäälaineita
lahdella; kohisi ja suhisi, ja molemmat koivut rannassa, "poika ja
tyttö", niinkuin niitä nimitettiin, taivuttivat oksiansa. Trapp
katseli, miten ne huojuivat ja keinuivat, ja hän toivoi, että hänellä
olisi ollut taikapeili. Siinä tapauksessa hän heti olisi muuttanut
itsensä linnuksi saadakseen kiikkua koivun oksalla — hui miten hauskaa.
Mutta kesken tuumiaan iski hänelle toinen ajatus mieleen. Hän nousi
ylös, astui Tripin ohi, nipisti häntä käsivarresta, mikä merkitsi:
"Seuraa mukana, mutta älä sano mitään." — "No", sanoi Tripp, kun he
olivat astuneet vähän matkaa. "Lähdetään soutamaan", kuiskasi Trapp.
"Mutta tuulee", vastasi Tripp. "Juuri sen vuoksi, etkö ymmärrä, että
tahdon keinua."
Ei kukaan ollut sillalla. Sepä oli hienoa. Ja he ottivat kumpikin
parin airoja ja sousivat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Vaahto kuohui
laineilla ja suolainen vesi pirskui kasvoihin. "Ihanaa", sanoi Trapp.
"Suloista", sanoi Tripp, ja sitten he sousivat yhä edemmäksi.
Mutta kotona alettiin kaivata molempia poikia. Missä ihmeellä he
piilivät?
Kauan etsittyä huomattiin, että "Trio" oli poissa, ja lopulta
keksittiin pieni vene ulapalla, jossa oli kaksi mustaa pilkkua.
Iso veikko juoksi rantaan ja sousi heidän jälkeensä minkä jaksoi.
Kaikki kerääntyivät rantaan, ja äiti sanoi vilkkaimmille lapsista:
"Muistakaa, ettei kukaan saa nauraa, sillä tämä ei ole mikään leikin
asia."
Merimiehet tuotiin maihin. He yrittivät näyttää topakoilta, mutta iso
veikko oli hyvin vakava. Äiti astui heitä vastaan, ja aikoi juuri
nuhdella heitä, kun pikku Trull pisti päänsä äidin kainaloon, löi
kätensä yhteen ja huudahti kaikkein narisevimmalla äänellään: "Lapsi
kullat, mitä te olette taas tehneet?"
Muut katosivat nopeasti laiturilta, ja äidin täytyi äkkiä ottaa esille
nenäliinansa peittääkseen sillä kasvonsa. Sitten hän puri huultaan,
tarttui kumpaakin poikaa käteen kiinni ja talutti heidät kotiin. —
Mutta sen pitemmältä en tahdo kertoa, sillä seikkailu loppui hiukan
ikävästi.