Vihdoin koulu koditon
Suojan, turvan saanut on:
Tässä kohden korkeaa
Taivaan kantta kohoaa
Koulun koti uusi, jalo.
Holvikaarta kannattaa
Patsahat
Solakat.
Taivaan ihanainen valo
Virtaa lainein loistavin
Kaunihisti saleihin.
Valaiskoon tän huonehen
Aina valo taivainen!
Ihanteiden kirkkaus,
Isänmaahan rakkaus
Aina täällä vallitkohon!
Suuren Luojan siunaus
Orahat
Versovat
Kylvöstämme nostakohon,
Ett' ois opistomme ainiaan
Onneks armaan Suomenmaan!
Gezelius.
"Maan mainiona eikö Ruotsin valta
Nyt kansain kesken loista avaralta,
Ja eikö Itämerta aaltoisaa
Se äidin lailla sylihinsä sulje
Ja ylpeänä voiton teitä kulje,
Rohkeesti vastustaen maailmaa?
"Kuningas yksi sitä hallitseepi
Ja yksi kansa siinä vallitseepi,
Se kansa uljas Ruotsin kansa on;
Siis kaikkialla, missä voittoisana
Sen lippu liehuu, siellä mahtavana
Sen kieli yksin arvon saakohon.
"Mut mitä täällä teidän seuduillanne
Ma kuulen, herra piispa? Kirkoissanne
Soi kieli outo, halpa Suomenmaan.
Miks suvaitsette tuota kurjaa kieltä?
Se ylevämmän siirtyköhön tieltä,
Tuon ruotsin kielen jalon, arvokkaan."
Niin Ruotsin mies se puhui korskeasti;
Sen kuuli vakavana loppuun asti
Gezelius piispa; sanan pontevan
Hän sitten lausui, vaikka tyynin mielin:
"Näin sanoo pyhä kirja: kaikin kielin
Jumala pitää tunnustettaman.
"Te tahdotteko Hänen kunniaansa
Vähentää, joka suureen maailmaansa
Loi kansat, määräs kielet kansoillen
Ja heille kullekin soi tehtävänsä,
Ett' yhä töillänsä ja kielellänsä
Hänt' ylistäisi kansa jokainen?"
Vait' oli Ruotsin mies. Mut nuorukainen
Sen kuuli. Siitä säen pienokainen
Lennähti nuorukaisen sydämmeen.
Se liekiks yltyi, joka leimahdellen,
Jusleniuksen mieltä lämmitellen,
Toi valon kirkkaan hänen sielulleen.
Välkähti aatos hänen hengessänsä:
"On Suomen kansallakin tehtävänsä,
Johonka sitä kutsuu sallimus.
Ei mua houkuttele loiste, maine;
Mun kyllin on, että olen suomalainen;
Meillenkin koittaa päivän valkeus!"
Rauhan oraita.
Kyntäjä:
Mistä kuljit, neito nuori, kautta korpien?
Seuraa soreata lienet sinipiikojen,
Tahi mailta kaukaisilta toi sun tänne tiesi,
Raunioiksi rauennut kun oli kotiliesi. --
Tyttö:
Sinipiikoja en ole -- tyttö turvaton,
Kodin armaan vainolainen hävittänyt on;
Muukalaisena en tullut maille rakkahille,
Ikävöiden elomaille pyrin entisille.
Tuolla, missä järven aalto nientä syleilee,
Ennenkuin se tyynehesen lahteen pakenee,
Oli ennen talo uljas -- kiuas seisoo vielä;
Siellä synnyin, lasna kasvoin iloissani siellä.
Täällä, jossa vihannoiden pensaat rehottaa,
Näkyi ennen avaralta kaunis viljamaa;
Murehesta sydän murtuu tuota muistellessa,
Onnen aikaa kodissani tässä muinaisessa.
Tuli tuima vainon aika, veljet kaatuivat,
Julman vihollisen miekka surmas vanhemmat.
Minut vietiin orjuutehen maalle vierahalle,
-- Ihme, etten sortunut ma kohtaloni alle.
Kaipuu syvä sydämeni minut tänne toi;
Miten pääsin, vaarat vältin, selittää en voi.
Kaiho synkkä kumppanina matkallani mulla,
Herran apu johtajana; niin ma taisin tulla.
Mutta lausu, tuntematon: ken tääll' asustaa?
Uusi halme täällä kasvaa orast' ihanaa,
Pieni mökki pilkistääpi tuolta honkain takaa;
Sano, ken sa itse olet, kyntömiesi vakaa?
Kyntäjä:
Kaukaa, vetten tuolta puolen, tänne vaelsin,
Rauhan tultua ma tuonne pirtin rakensin;
Omaa perkaamaani huhtaa tässä kyntää aura,
Minun kylvöstäni tuolla yleneepi kaura.
Tyttö:
Kotopaikkaa vaivaisella ei siis olekaan!
Lähden kurja mieron teitä taaskin astumaan;
Poistun täältä, levähtää jos hetkisen mun annat,
Kerran vielä nähtyäni armaat kotirannat.
Kyntäjä:
Älä poistu, jalo impi, ota haltuhus,
Minkä omaksesi suopi vanha oikeus!
Palvellen ma sua autan, kasket sulle kaadan,
Kynnän, kylvän, metsät jylhät vainioiksi raadan.
Vaan jos luotat miehen mieleen, suoran, kokeneen,
Niin lyö kättä suotuisasti liittoon herttaiseen!
Käsi, sodan karkaisema, sulle turvan tuopi,
Sydän hellä tuntehensa parhaat sulle suopi.
Tyttö:
Silmänluontias ma uskon, sanaas vakavaa;
Yhdessä siis viljelkäämme maata mieluisaa!
Maasta hurmeisesta nousee uusi kevät Suomen,
Veripäivän jälkehen jo koittaa uusi huomen.
Syksyinen tarina.
Alas laskee huntunsa syksyinen yö,
Kivirantaa laine loiskuen lyö,
Ja kuivina pitkin kenttää
Syystuulessa lehdet lentää.
Mut laivasta hiipii hiljalleen
Uros uljas vankkoine miehineen;
Etäältä valkea hohtaa,
Hän sinne joukkonsa johtaa.
He pirttiin ryntää kuin rajusää,
Talon vanhin kaatui jo harmaapää;
Tää taistelu voittajan hurmaa;
Hän riehuu, ryöstävi, surmaa.
Mut tulva hurjien hyökkääjäin
Se äkkiä työntyvi taaksepäin;
Ja virtaa estävi salpa,
Uron nuoren nostettu kalpa.
Vaan Atso, ankara valtias,
Riens' esiin, päällikkö voimakas,
Katseeltaan kauhea, tuima;
Jo nousee ottelu huima.
Nuor' urho iskusta sankarin
Verihinsä jo vaipuu viimeinkin,
Nuoruutensa toiveet heitti,
Ja kuolema silmät peitti.
Mut sulhonsa viereen impyinen
Nyt syöksyi itkien, huokaillen
Kovan tuskansa taakan alla
Valituksella haikeimmalla.
"Pois viekää neitonen laivan luo!
On kullan arvoinen saalis tuo!"
Niin käskee ylpeä Atso
Ja tarkoin tyttöhön katsoo.
"Mist', impi, sait tuon renkahan,
Hopeisen, kaulaa kaunistavan?" --
"Emo eläissään sitä kantoi,
Sen hälle taattoni antoi."
"Sä näitkö taattos?" -- "En milloinkaan,
Sotasankari hän oli vieraan maan;
Oi, jospa täällä hän oisi,
Työs sullekin kostaa voisi!" --
"Ylös, tyttärein! Suru poistukoon,
Pois lähde taattosi kartanoon!
On mulla linnoa monta,
Hyvyyttä loppumatonta.
"On aitassa kullat, on hopeat,
Tään miekan uljahan voittamat;
Kaikk' aartehet sulle näytän,
Sun kalliiss' silkissä käytän.
"Miks' jäisit sä köyhään Karjalaan?
Mua seuraa rannoille Kuurinmaan!
Elo meillä siellä on toista,
Ei muuall' onnea moista!" --
"Mit' ompi kulta, mit' ompi muu,
Elon onni kaikki kun surkastuu?
Sä lemmen murhasit multa,
Sit' ei voi palkita kulta."
Ja miekan tempasi neitonen;
Hän sydämmeensä työntävi sen,
Ja vierehen armahansa
Hän sortuvi kuollessansa.
Hänt' Atso kammolla tarkastaa
Ja otsa synkkänä huudahtaa:
"Pois paikalta hirmuisalta,
Tuhon tuiman saastuttamalta!
"Pois uutta saalista etsimään,
Heti laivat läntehen käännetään!
Kun pauhaa taistelun myrsky,
Niin mielen tyyntyvi tyrsky."
Jo valkeneepi syksyinen yö,
Kivirantaa laine loiskuen lyö,
Ja kuivina pitkin kenttää
Syystuulessa lehdet lentää.
Kaupin linna.
Kansan tarinan mukaan.
Uljaasti Kauppi herra ratsastaa linnastaan.
Ja poikasensa pieni on hällä seurassaan.
Kullasta loimet loistaa ja ohjat orhien,
Hopeakengät hohtaa jaloissa ratsujen.
Mut rautaportti raskas se kiinni kumahti,
Ylt'ympäriltä kaiku etäältä vastasi.
Ja jouluaamun tähdet taivaalla kimaltaa,
Kun Herran temppelille näin Kauppi matkustaa.
Vaan kummun alla Kauppi katsahti linnaan päin,
Ja riemu huulillansa hän haastelevi näin:
"Ei asuntoa moista maan päällä avaran!
Tuskinpa lintu lentäis yl' linnan korkean!"
Majasta matalasta nyt ratsun etehen
Käy ukko harmaapäinen, apua rukoillen.
"Pois tieltä parempien!" niin hälle ärjähtää
Komea Kauppi herra; pois väistyy harmaapää.
Vaan poika pienokainen se kysyy taatoltaan:
"Me voisimmeko tulla näin kurjiks milloinkaan?"
"Hikoilla taivaan Herra kyll' aika lailla sais,
Niin syvälle jos meitä hän sortaa koettais!"
Näin vastaa röyhkeästi ritari kerskaillen.
Vaan vihdoin poikinensa hän saapui kirkollen.
Ja Kauppi poikinensa taas kulkee kotihin,
Etäältä linnan vuori jo siintää silmihin.
Vaan kummastellen Kauppi nyt katsoo tuijottaa:
Ei linnaa näy missään, ei harjaa korkeaa.
Poroksi palanunna on linna julkinen;
Kuin sormi, tyhjä torni vaan viittaa taivaasen.
"Kyll' linna saadaan uusi ja kahta uljaampi!"
Niin mielihaikealla ritari huudahti.
Ja pian saha suihkaa ja kirveet heiluvat,
Ja kivi kiveen liittyy ja muurit nousevat.
Vaan minkä työ ja vaiva päivällä aikaan saa,
Yöll' ilkamoiden peikot sen maahan hajottaa.
"Mit' ompi tää?" niin Kauppi nyt huutaa raivoissaan;
"Aseihin, miehet, joutuun! pois peikot ajetaan!"
Ei kuule ykskään, kaikki vaan syöksyy pakohon;
Mut haltioita vastaan käy Kauppi pelvoton.
Ja katso, kaikkialta nyt heitä kohoaa:
Vedestä, manteresta; jo täynnä heit' on maa.
Puun-oksilla he kiikkuu ja nauraa, irvistää,
Ja joka pensahasta hänehen tirkistää.
Ritari kauhistuupi ja valjuks vaalenee;
Pois miekkansa hän heittää ja kauas pakenee.
Hän kauan vielä kulki, -- niin kansa tarinoi, --
Keräillen armon leipää, min miero hälle soi.
Myöhäinen palkinto.
"Ylös, orjat, reippahasti! Dromedaarit suistakaa!
Aarreaitastamme tuokaa parahinta tavaraa!
Tuokaa kankaat purppuraiset, kullat, kivet kallihit,
Arabian suitsutukset, meren helmet kaunihit!
"Menkää erämaiden poikki kaupunkihin kaukaiseen!
Siellä köyhyydessä elää runoniekka itsekseen,
Jonka laulut uljahina lentää kautta maailman;
Maine hälle seppelehen suopi kuihtumattoman.
"Viekää aarteet Firdusille palkinnoksi runojen!
Hänen jalkojensa juureen laskekaa ne, lausuen:
Mahmud nämä lahjat sulle antaa merkiks sovinnon,
Vanha viha unhon virtaan upotettu olkohon!"
Sulttani näin haastelevi, Ghaznan suuri valtias;
Talttunut on tuima luonto, mielensä on laupias.
Katuen hän muisteleepi, miten ennen aikoinaan
Miestä mainiota vastaan rikkoi sokeudessaan.
Kamelien pitkä jono aron poikki samoaa;
Kohti taivasta jo tuolla Tuusin tornit kohoaa.
Mutta katso, mikä siellä hiljallensa lähenee?
Taajoin rivein vakavasti ihmisjoukko etenee.
Kuule, soitto kajahtaapi, vieno, surunvoittoinen;
Ratsuilla on mustat verhot, musta puku ihmisten;
Vainajaa näin saatetahan viimeisehen lepohon.
Matkamies nyt väsyneenä kuolon rauhaan mennyt on.
Ken se lienee? Runoniekka, yli maiden mainio,
Jolle yön, tuon pitkän, tullen vasta tuotiin palkkio.
-- Laulajalle eläissänsä suokaa lahjat parhaimmat!
Riemua ei kuollehelle tuota kullat, hopeat.
Aleksanterin ja Roksanen häät.
Symbalien ääni yhtyy lyyran sulosoittohon,
Ilman täyttää ambra-tuoksu, riemuitseepi Babylon.
Yö se loistaa päivän lailla tulisoihtuin tuhansin,
Hymenin kun soitsu syttyy häissä Aleksanterin.
Sankari, jok' Aasiasta voitokkaasta voiton sai,
Hänpä immen ihanaisen, tyttären Dareion, nai.
Purppuran ja kullan näkee kaikkialla hohtavan;
Valo lempeämpi loistaa hälle silmäst' armahan.
Sama juhla yhteen liittää monen uljaan sotilaan
Sekä mustakiharaisen neidon kuuman Persianmaan.
Ruhtinattarelle raikuu juhlakööri neitojen,
Morsianta tervehtivät riemuäänin laulaen:
"Vihan, vainon veriruusuist' armas nousi aamunkoi,
Kansojen tää lemmenliitto päivän uuden meille toi!"
Niin he laulaa. Juhlass' yhtyy tuhansien riemastus,
Idän tunteet hehkuvaiset, Hellaan tyyni jalous.
Kuusen alla.
"Armas Anna, huolet heitä!
Kaukomaille lähden pois.
Köyhyys erottaapi meitä;
Mut jos sulhos kultaa tois,
Rikkaus kaikk' esteet poistais,
Onnen tähti meille loistais."
Niin hän lausui. Toivo hohtaa
Silmäst' Antin, totinen.
Sama toivo häntä kohtaa
Katsehesta neitosen.
Anna uskollisin mielin
Hälle vastaa, hellin kielin:
"Katso kuusta vieressämme:
Ainiaan se vihannoi;
Kuvatkoon se lempeämme,
Jot' ei talvi murtaa voi!
Aina olkoon, niinkuin kuusi,
Lempemmekin tuore, uusi!"
Antti läksi. Vuodet vaipui
Ajan virtaan nopeaan,
Verkalleen vaan onni taipui
Hälle suomaan lahjojaan.
Vihdoin kultaa saatuansa
Palajaa hän kotiansa.
Taas hän seisoo kukkulalla,
Jossa kuusi kohoaa;
Armaan koti rinteen alla
Koivuin takaa pilkoittaa;
Kaipausta suloisinta
Täynnänsä on Antin rinta.
Mutta kuusen pimennossa
Leikki lapsi pienoinen.
Antti lapsen katsannossa
Huomaa sävyt Annasen,
Tuntee kuni leimauksen
Kummallisen aavistuksen.
Heti astui lapsen luoksi,
Tervehti sen hoitajaa;
Ujostelematta juoksi
Poika vastaan tulijaa.
"Mikä nimes?" -- "Antti." -- "Nainen,
Kenen laps' on pienokainen?"
Hoitajalta lapsukaisen
Antti vastauksen sai:
"Se on poika Peltolaisen,
Joka Annan tuolta nai..."
"Annan! Koivulanko Annan
Vaiko toisen, Metsärannan?"
"Koivulan. -- Hän kauan vuotti
Ensimmäistä sulhoaan,
Uskollisna aina luotti
Antin rakkauteen vaan,
Kunnes viimein kertoi maine,
Että Antin kätki laine.
"Riutuneena kuni kukka,
Jonka myrsky kuihduttaa,
Surkastui nyt Anna rukka,
Kantain tuskaa kauheaa,
Kaiken lohdutuksen hylkää,
Itkien vaan kuollutt' yjkää.
"Aika kumminkin tuo hoivan;
Annan murhe lieventyi,
Rakkaudessa miehen oivan
Onni jälleen lähestyi;
Mutta ensi lempi yhä
Annalla on muisto pyhä."
"Anna jälleen onnellisna!
Muisto uuden tuskan tois",
Antti mietti murheellisna
Itseksensä, kääntyi pois;
Kuusest' oksan taittoi vielä,
Konsanaan ei nähty siellä.
Elämän ehtoona.
Kaikk' ompi hiljaa. Vinttikamarissaan
Hän uupuneena istuu yksinään;
Pää käteen vaipuneena, aatoksissaan
Hän näkee entisiä päiviään;
Nuoruuden ajan armas aamukoitto
Luo säteitänsä synkkään mielehen,
Ja muistot elpyneet, kuin vieno soitto,
Sydäntä sykittävät vanhuksen.
Tuo mennyt aika kirkkaudessansa
Taas uudistuen herää unhostansa,
Sen raikas riemu, toiveet uljahat
Ja ensi lemmen utu-unelmat.
Runotar hälle antoi suosionsa
Ja hänen rintahansa innon loi;
Niin jaloin äänin kaikui kantelonsa,
Ja mainehen se laulajalle toi.
Mut riemu raukesi ja toiveet haihtui
Ja into, maine hukkui myrskyihin,
Ja kolkon kylmäks elon päivä vaihtui,
Jo aikaa kuihtui lemmenkukatkin.
Nyt hyljättynä, yksin muistoinensa,
Hän riutuu painamana murheittensa,
Kun rintehellä yksinäinen puu,
Syystuulten revittävä, surkastuu.
Mut kuule: hiljaa ovi aukeaapi,
Arasti nainen tuolta lähenee,
Ja vanhus mietteistänsä havahtaapi
Ja tulijata tarkkaan katselee.
On, niinkuin vanhat muistot elon saisi;
Näin entisyyskö hälle kangastaa?
Se onko ihme? Kuinka rohkeaisi
Hän todeks uskoa, mit' aavistaa?
Niin, hän se on, jot' oli kaipaellut
Ja unissansa usein ajatellut,
Ei nuorna, kaunihina loistaen,
Vaan vanha, harmaantunut, ryppyinen.
Niin ruusuisena hymys neitoselle
Elämän aamu hänen kodissaan;
Mutt' onnen kukkaset, ne päivän helle
Ja harmaat hallat saattoi kuihtumaan,
Ja tuhat huolta syvää, haikeata
Hän rintahansa oli sulkenut
Ja kokein monta vaivaa vaikeata
Näin tuskain teitä oli kulkenut.
Mut vastoinkäymistenkin pyörtehessä
Yks muisto kallis säilyi sydämmessä;
Tää muisto kuihtumaton vihdoin tuo
Nyt vanhan vaimon ystävänsä luo.
Ja silmä silmään vaipuu, kädet yhtyy,
Ja mielet valtaa aika entinen.
Mut nainen lempeä nyt toimeen ryhtyy
Ja somaks järjestääpi huonehen;
Ja pientä pöytää, tuoksuin armahasti,
Jo kukkaisvihko tuore kaunistaa.
Näin vaimo, askaroiden taitavasti,
Tuon halvan huoneen kodikkaaksi saa.
Sydämmet avautuu. Mut tuskin kieli
Kaikk' ilmaistuksi saa, min kätkee mieli;
Vaan ilohonkin kaiho kuvastuu,
Kuin veden kalvoon tyyni illan kuu.
Mut vaimon poistuttua vanhus vielä
Jäi hetken istumahan tuolilleen,
Ja rauha laskeusi hälle siellä,
Niin valoisa ja tyyni, sydämmeen.
Viel' asuu rauha hänen otsallansa
Ja onnen hymy hänen huulillaan,
Kun illalla hän lepää vuoteellansa
Ja uni pitää häntä vallassaan.
Hän nukkuu näin, kun aamuloistehensa
Luo aurinkoinen hänen kasvoillensa,
Niin unta viimeistä hän uinuaa,
Ain' yhtä hiljaista ja rauhaisaa.
Uskollinen.
Istui neito nurmikolla,
Riippakoivun katvehessa
Lauloi hiljaa itseksensä:
"Menin männikköön mäelle,
Kuljin kurja kuusistossa;
Helmet kaulasta karisi,
Sinne helmeni hajosi
Metsän impien iloksi;
Ken tuo helmeni takaisin?
"Kävin kerran kylpemässä
Kotilahden lainehissa,
Sormus sormesta solahti,
Järven pohjahan pakeni
Veden neitojen varahan;
Ken tuo sormuksen takaisin?
"Mull' oli muinoin armahainen,
Sydämmelleni suloisin;
Sulhoni meni sotahan,
Vaaroihin verisen leikin;
Monta siit' on aikaa mennyt,
Vuotta kymmenen kulunut,
En ole kuullut kullastani,
Liekö taistelu tuhonnut,
Sota vienyt surman suuhun.
Ken tuo kultani takaisin?
"Pian muistosta mureni
Helmet kaulasta karisseet;
Sormuksenikin unohtui
Veden valtahan vajonnut;
Kultani ei konsanahan
Sinä ilmoisna ikänä."
Tuli pensaston takoa
Miesi varteva, verevä,
Neidon luo lähentelihe,
Lempeästi lausutteli:
"Helmet metsähän hajosi,
Tässä sull' on toiset helmet,
Heleämmät, hempeämmät;
Sormus järvehen solahti,
Onpa tässä toinen sormus,
Kaunihimpi, kiiltävämpi;
Sota sulhosi kadotti,
Tulipa jo toinen sulho,
Miesi muhkea, sorea,
Armahakses aikovainen."
"Huoli en, hurja, helmistäsi,
Hele'istä, hempe'istä,
Enkä suostu sormuksehen,
Kaunihisen, kiiltävähän,
Itsehes en ensinkänä;
Sulho entinen sulompi,
Oma armas armahampi."
Päivänpaistetta!
Kun lasna vielä heiluin huoletoinna,
Ma päivänpaistett' aina rakastin;
Auringon heltehessä istuskelin
Ja leivon laulelua kuuntelin;
Mietettä monta silloin mietiskelin
Ja lämmint' aurinkoa ihaelin.
Ja nytkin vielä iän kukkuloilla
Valoa, lämmintä ma rakastan.
Muut viihtyköhön myrskylinnun lailla
Pyörteissä raju-ilman ankaran.
Ma hiljaisemman onnen kukkaismailla
En mielen viihdykettä ole vailla.
Oi, jospa päivänpaistetta ma voisin
Myös luoda sydämmihin ihmisten,
Mi murheellisten huolet huojentaisi,
Jäät sulattaisi mielten tylyjen
Ja myrskypilvet kauas karkoittaisi,
Niin että valo lämmin voiton saisi!
Armahan nukkuessa.
Armahani nukkuu! Hyvät henget,
Viatonten unta valvovaiset,
Kuvat taivaalliset, ihanaiset
Eteen silmiensä lumotkaa,
Onnen saareen häntä saattakaa!
Sulosaareen, jossa suru kuolee,
Kultalatva-kuuset humiseepi,
Ikirunojansa kertoileepi,
Riemua ja rauhaa mielehen
Luopi laulu satakielisen.
Armahani nukkuu! Suuta suihkaan
Hiljaa otsallensa kaunihille;
Suuteloni unen kankahille
Armahani luokse lähteköön,
Kultalintusena lentäköön.
Lennä, lennä kultalintusena,
Laula lauluasi suloisinta,
Että täyttyy armahani rinta
Tuntehilla onnen, autuuden,
Laulaessa kultalintusen.
Nuoren tytön muistikirjaan.
Mit' ihanaa ja jaloa
Tajuat ihmetellen,
Sen anna mielees valua,
Sen säteet kokoellen,
Ja siitä kuva kasvakoon,
Sydämmen pohjaan juurtukoon,
Valaisten elämääsi.
Ja siitä valo käyköhön,
Levitköön kirkkahana
Sielusta ympäristöhön;
Ja kahta kauniimpana
Sua kaikki kohtaa jällehen
Valossa tuossa säteillen,
Ja riemun, rauhan suopi.
Erin.
Kontion kovaotsaisen
Oman kämmenen oikeus
Sääsi korpien kuninkaaks.
Afrikan hieta-aavikolla
Loistavasilmäisen
Armahan antiloopin
Runtoo ruskean jalopeuran
Valtava voima.
Haukan harmajan kynsihin
Sortuvi turvaton
Leivo, laulaja ilmojen.
Niin ikivanhuudesta
Sääntö on luonnon säälimätön.
Sääntöä luonnon noudattaen,
Mahtava ihmismaailmassa
Sortavi, herjaa heikompaansa.
Oikeus oiva,
Lain ankara aitaus,
Väkivallan vaihtuvi vartijaksi.
Vaan jo historian jalo haltijatar,
Väkivallan kostaja lahjomaton,
Käsin voimakkain monet kahleet katkoi.
Alas astui jo linnastaan
Rosvo ylpeä, ylhäinen;
Ijäks murtui jo orjanruoska,
Lain turvissa yhteisen
Maamies pelvotonna kyntävi peltoansa,
Verin kostutetusta maasta
Kasvoi kansojen vapaus.
Mut ei maailman mahtavilta
Vielä uupunut unhotukseen
Mielivalta mieluinen;
Raskas rautavaltikkansa
Vielä pyytää maahan painaa
Päätä kansojen sorrettuin.
Suakin, Erin vihriäinen,
Sorea smaragdi-saari,
Ihana aaltojen impi,
Ahdin morsio murheinen,
Painavat verivainon vaivat.
Kaiholla kaipaellen katsot,
Erin, entistä aikaa,
Muistat muinoista onneas.
Kuivaa kyyneles, poistukoon
Otsaltas surupilvi, Erin!
Kerran on kaikuva kultakannel
Tharan linnassa taas.
Sua suojelemaan
Jo nousi sankari kunniakas,
Jalo vanhus valkeahapsi;
Ei teräsmiekoin iskein,
Vaan oikeus sotakilpenään
Ja viisauden voima huulillansa.
Tietäs kuljet, Gladstone,
Vankkana vain,
Sankari rauhan ja oikeuden,
Horjahtamatta, halveksien
Halpaa joukkoa pilkkaajain.
Aattehes, jalo vanhus, kerran voittaa,
Vielähän väistyy pois väkivallan haamu,
Kansoille sun työstäsi kerran koittaa
Armahin aamu.
Murheen lapsi.
(_Mukaelma Herderin runosta "Das Kind der Sorge_".)
Mustasilmä Murheen impi istui
Ajatellen itseksensä kerran
Pyöriväisen virran penkereellä;
Kuvan miettiessään muodosteli
Savesta hän silloin sormillansa.
"Mitä teet sä, miettiväinen neito?"
Kysyy Luoja hältä tullessansa.
"Kuvan tein mä savesta, voi, anna
Eläväinen henki sille, Luoja!"
"Eläköön, vaan olkoon hallussani!"
-- Kuva kohta liikkuu, hengittävi;
Mutta Murheen impi rukoileepi:
"Heitä, Herra, heitä valtahani
Omain sormieni valmistama!" --
"Mun se on, ma hengen sille annoin",
Vakavasti Luoja vastaa hälle. --
Näin kun väittelivät keskenänsä,
Tuli siihen myöskin Mannun eukko:
"Mun se onpi, Murheen tyttö multa
Sylistäni otti lapsukaisen."
Silloin Luoja lausuu viisahasti:
"Tulee tuolla vanha Väinämöinen,
Hänpä olkoon seikan selvittäjä."
-- Vaka, vanha, viisas Väinämöinen
Taitavasti riidan ratkaiseepi:
"Omaksenne ottakaa se kaikki,
Sillä niin on Onni sallinunna;
Sinä, jonka elämäns' on lahja,
Ota henki siltä kuoltuansa;
Sulle, Maa, sen luut on heitettävät,
Sillä muu ei ole antamaasi.
Valtahasi on se, Murheen impi,
Elin-ajaksensa annettava.
Jolloin vielä maassa hengittääpi,
Et sä koskaan luovu lapsestasi;
Päivä päivält' on se puuhoava,
Kunnes viimein vaipuu hautahansa."
Onnen päätös onkin toteentunut:
Ihminen on lapsi nimeltänsä;
Murheen oma on se eläissänsä,
Mutta kuoltuansa Maan ja -- Luojan.
St. Justin pyhiinvaeltaja.
(_Suomennos A. v. Platenin mukaan_.)
On yö ja viuhuin myrskyt raivoaa,
Hispaanian munkit, uksi auvaiskaa!
Tääll' antakaa mun siksi levähtää,
Kun rukouskellonne mun herättää.
Min voitte, tarjotkaatte vieraallen,
Vain munkinkaapu, ruumis-arkkunen.
Mua vihkikää, ja suokaa kammio!
Mun oli maailman toinen puolisko.
Ja moni kruunu seppelöitsi pään,
Mi saksille nyt alttiiks heitetään.
Ja keisar'-arvon puuhkat, purppurat
Kaunisti muinoin nämä hartiat.
Ma kuolen pois jo ennen kuolemaa,
Kuin vanha valtakunta raukeaa.