Lyyrillinen runous.
Kaikessa olevaisuudessa on kaksi puolta: uhkeana versoo elämä
kirjavassa moninaisuudessaan, mutta samalla sen ilmiöt kajastelevat
ihmismielen kuvastimessa niinkuin vankat hongat ja lehtevät koivut
metsälammin tyynessä pinnassa. Selvempi, kirkaspiirteisempi on
rannoilla rehoitteleva luonto; mutta noilla vedenkalvossa
värähtelevillä kuvilla on omituinen, salaperäinen viehkeys. Edellistä
sopii verrata eepilliseen maailmankuvaan, jälkimmäisiä lyyrillisen
runouden tuotteisiin. Lyriikka on niiden tunteiden ilmaisija, jotka
ulkonaisten vaikutelmien synnyttäminä liikkuvat ihmisen sydämmessä, ja
antaa siis sekin maailmankuvan, vaikka toisenlaisen kuin epiikka.
Niinkuin eepillinen runous viittaa entisyyteen ja esittelee
kertoelmiansa muistoina menneiltä päiviltä, niin on lyriikka kokonaan
nykyhetken kannattama. Sitä muodostavat -- jatkaakseni ylempänä
käytettyä vertausta -- kaikki satunnaiset väreet veden pinnassa; vaan
seuraavana hetkenä samat vesihelmet valon ja tuulen vaihdellessa
kuvastavat maisemaa ihan toisella tavalla, toisin värivivahduksin,
toisin ulkopiirtehin.
Lyyrillinen runous niinmuodoin kuvailee ihmisen sisällistä elämää ja
erityistä maailmantajuntaa; sen oikeuttaa tuo vanha, jo Kreikan
viisaitten lausuma totuus, että ihmishenki on kaiken mitta.
Kun lyyrillinen runous siis tuopi ilmi, mitä tunteita kunakin hetkenä
sydämmessä asuu, ja niinmuodoin on vaihtelevien mielialojen välittömin
osoitus, voisi helposti luulla, että se ajankin puolesta olisi
kuvausvoiman ensimmäinen tuote. Niin ei ole kuitenkaan asian laita.
Oman mielensä, omien tunteittensa tarkasteleminen on vasta silloin
mahdollinen, kun huomio monenlaisten kokemusten ja havaintojen kautta
on ulkomaailmasta kääntynyt sielun-elämän syvyyteen. Niin pian kuin
kansojen vanhimpina aikoina runouden lajit rupeavat toisistansa
eroamaan, anastaa kertomarunous niin valtavan aseman, että lyriikka
kokonaan jääpi syrjälle; vasta yksilöisyyden kehitessä se sitten pääsee
yhä rikkaammaksi varttumaan. Mutta tunteiden sisältö on ensi aikoina
sittenkin kaikille yhteinen. Tällä asteella syntyvät nuo vienon
suloiset, luonnonraikkaat kansanlaulut, joita kaikki kansat ovat
tuottaneet ja joiden kauniimpia kokoelmia on meidän Kanteletar. Niiden
aiheet eivät suuresti vaihtele: rakkauden riemut ja huolet, kodin
kaipaus, yksinäisyyden sumeat mielialat ja yleensä valojen ja varjojen
alituinen vaihtelu ihmissydämmessä. Ihmishenki, herättyänsä sisäisen
elämänsä tuntemiseen, aavistaa rajatonta tehtäväänsä, sen kokonaisuuden
äärettömyyttä, josta yksityishenki ei ole muuta kuin vähäinen
murto-osa, mutta ei voi vielä muodostaa itsellensä selvää miellettä
lähimmästä tarkoituksestansa: siitä tuo haikea halu, syvä ikävöiminen
johonkin tietymättömään päämäärään, tuo apea utuisuus, jota tavataan
vanhimmassa lyyrillisessä kansanrunoudessa. "Soitto on suruista tehty,
murehista muovaeltu." Näin on kaikessa kansanrunoudessa, ja etenkin
meidän suomalaisten lauluissa, joissa vieno surunvoittoisuus sekä
kansallisluonteen että erityisten olojen vaikutuksesta on erittäin
huomattava. Mutta surumielisten laulujen ohessa elämän iloisemmatkin
puolet vähittäin voittavat alaa. Suomen kansalle omituinen huumori
onkin luonut paljoa enemmän hilpeitä, leikillisiä lauluja, kuin mitä
tavallisesti otaksutaan, kun puhutaan lyyrillisen kansanrunoutemme
suruisuudesta. Muistakaamme esim. Kantelettaresta lauluja "Mitä me
tytöt suremme!" tai "Kaks' on kaunista kesällä". Että taas etelämaan
kansat (esim. romanilaiset), oman keveän ja vilkkaan luonteensa mukaan
erittäin kehittävät kansanrunouden iloisempaa puolta, on ihan
luonnollista.
Aikojen kuluessa laajentuu kansan-omaisen lyriikan piiri; suuret
tapaukset, tärkeät muutokset kansojen elämässä saattavat uusia tunteita
ja ajatuksia herumaan kansan sielusta; syvälle painuneet muistot
muodostuvat tarinoiksi ja säilyvät semmoisina tuleville polvikunnille.
Täten lyriikka taas lähestyy eepillistä runoutta; mutta se käyttää
näitä tarinoita toisella tavalla kuin kertomarunous, se vuodattaa
niihin omat lämpimät tunteensa. Näin syntyy englantilaisten ja
skotlantilaisten ballaadit, tanskalaisten sankarilaulut ("Kaempeviser")
y.m. Meilläkin on tällaisia lyyrillisiä kertoelmia, esim. "Eliinan
surma" ja "Kaloniemen neiti".
Mutta tällä edistys-asteella on lyriikka jo ehtinyt taiderunouden
rajalle. Samat olot, jotka kansanrunoudelle ovat antaneet näin runsaat
aineet, ovat siihen määrin edistäneet yksityishenkilöin itsenäisyyttä,
että heidän tunne-elämänsä pyrkii omavaraisesti ilmenemään; siitäpä
sitten kasvaa lyyrillinen taiderunous. Kaikkialla, missä tämä
itsenäisesti on ylennyt kansallisella pohjalla, ovat suuret aatteet tai
mahtavat taistelut sille maa-alaa valmistaneet. Kreikassa syntyi
lyriikka vasta noiden suurten muutosten perästä, jotka kukistivat
kuningasvallan ja monien kiistojen jälkeen laskivat päätäntövallan
kansan omiin käsiin; keskiajalla antoivat ristiretket yksityishengelle
sitä omantakeisuutta, joka tuotti trubaduurien ja minnesängerien
laulelmat. -- Sitten lyyrillinen runous kehittyy yhä monipuolisemmaksi,
sitä myöten kuin uudet aatteet ja olosuhteet saattavat yksityishenkilön
sisäisen elämän moninaisempain vaikutusten alaiseksi. Sentähden
lyriikka, vaikka välittömän tunteen tuote, vasta korkeimmalla
sivistyskannalla ehtii täydellisimpään kukoistukseensa.
Eri tunteet ja mielialat puhkeavat itsestään lauluksi. Laulu onkin
lyyrillisen runouden luonnollinen kannattaja, ja lyriikka on siis
nimen-omaan _laulurunoutta_. Vanhimpina aikoina tosin kaikki
runous on laulannon yhteydessä; suuret epopeatkin ovat kauan kaikuneet
rhapsodien ja runonlaulajain huulilta, ennenkuin niitä ruvettiin
muistoon kirjoittamaan. Mutta laulu ja soitto olivat silloin vaan
satunnainen verho, jonka epopea, itsenäisemmäksi varttuneena, heitti
hartioiltansa. Toisin on lyyrillisen runouden laita. Laulu on sen
sisimmäistä luontoa, sillä molempain lähde on sama: tunteet,
vaihtelevat mielialat. Mutta aikojen kuluessa on lyriikan alkuperäinen
luonto tässä kohden muuttunut; se on vetänyt piiriinsä monenlaisia
aineita, jotka eivät ole suorastaan tunteiden ilmauksia, ja niinmuodoin
irtaantunut laulannon toveruudesta. Sillä lyyrillisen runouden on määrä
antaa kuva ihmisen sisällisestä elämästä kokonaisuudessaan. Mutta jos
ei laulettavuus siis olekaan mikään välttämätön ehto kaikessa
lyyrillisessä runoudessa, niin se kumminkin pysyy tärkeänä
ominaisuutena siinä lajissa, jossa sen alkuluonto on puhtaimpana
säilynyt. Vaikka nykyaikana suurin osa varsinaisestakin lyriikasta on
sävelten apua vailla, niin jokainen tosi-lyyrillinen runoelma sekä
muotonsa että mielialansa puolesta kelpaisi laulettavaksi, jos
säveltäjä siihen keksisi nuotin. Mutta koska lyyrillinen runous
esittelee sitäkin sielunelämän puolta, jossa tunteiden ohessa muillakin
sieluntoiminnoilla on tärkeä sija, syntyy myöhempinä aikoina
semmoistakin lyyrillistä runoutta, joka ei sovi laulettavaksi.
Lyyrillisen runouden tehtävä on tunne-elämän esittäminen. Mutta
tunteita, noita vienoja hetken lapsia, ei voi semmoisinaan tuoda
kuuluviin. Himmeinä, epämääräisesti värähtelevinä ne liittyvät
mielteisiin; ne muodostavat tuon sielunelämän hämärän pohjan, josta
ajatukset ja pyrinnöt nousevat päivän valkeuteen; mutta itse puolestaan
ne piilevät sydämmen syvyydessä sanoin selittämättöminä, kaikilta
kätkettyinä. Niitä ei voi muulla tavoin ilmaista kuin niiden
mielikuvain avulla, joihin ne yhtyvät, ja näiden kautta itse tunteetkin
selviävät. Kuvausvoima rupeaa niiden apulaiseksi ja tulkiksi, ja yhtä
monilukuiset kuin mielteiden tahalliset ja tahattomat liittäytymiset
ovat runoudessa tunteiden ilmaisukeinot. Kuka voisi kaavoihin järjestää
fantasian vapaata leikkiä, sen tuottamia tuhatvärisiä kuvia? Toisinaan
runoilija murheissansa laulaa pettyneistä toiveistaan ja kuvailee
riemua, jonka niiden toteutuminen olisi tuottanut; toisinaan hän
esittelee uneksimaansa onnea, josta hänen fantasiansa luopi mitä
ihanimpia kuvia. Niin P. Cajander kauniissa runossansa "Tähdet" toivoo
voivansa tähtisarjasta vuodattaa siunausta yli köyhän isänmaamme, ja
samaten Runeberg, kuvataksensa uskollista rakkauttamme sitä kohtaan,
viittaa elämään loistossa ja kultapilvissä, "miss' itkien ei huoattais,
vaan tähtein riemun sielu sais", josta kuitenkin aina olisi halu "tähän
kurjaan kotihin". Ihanteellisuutta etsiessään runoilijan kuvausvoima
mielellään rakentelee vaikka kokonaisia maailmoja kaihonsa tai
luomishalunsa tyydyttämiseksi. Niin H. Heine vie lukijaa ihmemaahan,
jossa lootoskukat loistavat ja kaikki on sopusointuisaa kauneutta.
Usein ilmiöt antavat aihetta jonkun kuvauksen tai tapaussarjan
keksimiseen, johon tunteet saavat purkautua. Esim. Oksasen runossa
"Pikku Annan kuoltua" poismennyttä lasta kuvataan enkeliksi, joka vaan
hetkeksi oli laskeunut maan päälle ja yhäti pysyy isän suojelushenkenä.
Erkon pienessä runokappaleessa "Armaani syntyaika" rakastajan vilkas
tunne koko luonnosta hakee värejä mielitietyn armauden selittämiseksi.
-- Runebergin runoelmassa "Lapsuudenmuistoja" ("Barndomsminnen")
kaipauksen tunne palauttaa monenlaisia entisyyden muistoja, joihin
verrataan aavistuksen luomia tulevaisuuden kuvia. Mutta nuo menneen
ajan muistot ovat tunteiden tuottajat, ja usein tunteita tällä tavalla
esitetään niiden mielikuvien kautta, joista ne johtuvat. Niin on
Oksasen "Savolaisen laulussa" ja saman tekijän pienissä runoissa
"Lapsuuteni paikoilta" ja "Kynälampi". Näin tapahtuu etenkin kaikissa
niissä lyriikan tuotteissa, joiden aineena on luonnon tai ihmis-elämän
-- muun muassa tapaustenkin -- kuvaileminen. Nämä muodostavat tärkeän
osan lyyrillisestä runoudesta ja otetaan edempänä erittäin puheeksi.
Tällaiset kuvat ovat itsenäiset; ne ovat lyyrillisen tunteen välittömät
ilmaukset, joita tuodaan esiin, koska se, mitä runoilija tahtoo lausua,
ainoastaan niiden kautta voi tulla ilmi. Niistä tulee erottaa
kuvaannolliset lausetavat, jotka vaan tarkoittavat esitysmuotoa.
Varsinaista kuvaannollisuuttakin lyriikka omituisen luonteensa mukaan
suuresti suosii. Mutta useasti nämä kuvien lajit tulevat hyvinkin
likelle toisiansa. Niin olemme kuvalauseista puhuessamme huomanneet,
kuinka kokonaisen runon sisällys monesti pukeutuu vertauskuvan (etenkin
allegorian) tai olijoitsemisen muotoon, ja varsinkin vertaukseen
lyyrillinen tunne mielellään purkauu silloinkin, kun se ei muodosta
runon varsinaista sisällystä. Schillerin kauniissa runoelmassa "Das
Mädchen aus der Fremde" kuvaillaan fantasiaa ihanaksi immeksi, joka
ihmisille jakelee lahjojansa; se on sekä personifikatsiooni että
allegoria. Siinä esitetty kuva on semmoisenaan runoilijan tunteiden ja
ajatusten ilmoittaja, ja lukijan arvattavaksi jääpi, ken tuo vieras
immyt on. Samanlaatuinen on Oksasen "Palannut runotar", vaikka
runottaren mainitseminen selvittää allegorian merkityksen. Toisissa
runoissa taas yksi vertauskuva hallitsee koko sisällystä, vaikka siihen
selityksenä liittyy se tunnemaailman tai ihmis-elämän kohta, jota
vertaus tarkoittaa. Tavallisesti joku luonnon ilmiö herättää tunteita
ja antaa runoilijalle aihetta mietteisiin. Hän istuu lähteen reunalla,
katsellen, miten pilvet, valoisat, ruusunhohtavat ja tummat, raskaat,
kuvastuvat sen pintaan, ja siitä johtuu runoilijan mieleen, miten ilot
ja surut vaihtelevat hänen sielussaan (Runebergin "Lähteellä"). Taikka
hän antaa henkien laulaa veden synnystä, kuinka se tulee taivaasta ja
sinne palajaa, ja vertaa siihen ihmisen elämää (Goethen "Gesang der
Geister über den Wassern"). -- Yhden vertauskuvan sijassa saattaa myös
olla yhtenäinen vertausten sarja; tätä muotoa tavataan erittäin Erkon
lyhyissä, mietelmäin-tapaisissa runoissa, esim.:
Puhjetessa kukka puhtahin,
Lehti tuorein hiirenkorvallisna.
Kevähästä kesä kaunihin,
Lintuin laulu silloin suloisinta.
Aamusella päivä armahin,
Kastehelmen kukkaa suudellessa.
Lemmen kukan ensin puhjetessa
Sydän sulin ompi neitosella.
Vertausta muistuttaa semmoinen mielessä häilyvä, symbolin tapainen
kuva, joka, olematta vertailua, on jossakin yhteydessä lausuttavien
tunteiden kanssa, ja hämärästi niitä kuvailee; sillä molemmat ovat
samanlaisten mielle-assosiatsioonien tuottamia. Sellaisia tavataan
usein kansanlaulujen alkusanoissa ja palaussäkeissä, niin esim.
Desdemonan laulussa,[106] jossa harmahtavan viheriä paju on laulajan
haikean mielialan eduskuva. Samaa laatua ovat nuo luonnonkuvat, jotka
esim. serbialaisten runoissa ovat kertoelman valmistajina; toisinaan ne
suorastaan siihen johtavat, toisinaan ovat erinänsä. Niin alkaa tuo
tunnettu "valitusruno Hassan Agan jalosta puolisosta", jonka Goethe on
kääntänyt saksaksi ja Runeberg ruotsiksi:
Säg, hvad hvitt syns där i djupa skogen?
Ser man snö där eller ser man svanor?
Tällainen symbolinen tunnelmakuva voi myös ilmaantua ihan itsenäisenä,
josta lyyrillisessä runoudessa on paljon esimerkkejä; muistettakoon
vaan Goethen syvätunteista laulelmaa "Über allen Gipfeln ist Ruh".
On vielä monta muuta keinoa, joilla lyyrillinen tunne pääsee
ilmenemään. Henkilön ulkonainen asento ja käytös osoittavat hänen
mielentilaansa: "Yksin istun ja lauleskelen, aikani on niin ikävä!"
Samoin paimen Goethen runoelmassa "Schäfers Klagelied" kertoilee, miten
hän vuorelta sauvansa nojassa katselee laaksoon, jossa hänen armaansa
ennen on asunut, ja kuinka hän sitten seuraa laumaansa tuonne alas ja
poimii kukkasia niityllä, tietämättä, kelle ne antaisi. Näin tunteita
kuvataan merkeillä, joista ne tunnetaan. Näitä merkkejä on sekin, kun
runoilija joskus ilmoittaa, ett'ei hän voi lausua ilmi, mitä hänen
sydämmessään liikkuu. -- Vihdoin tunteet vielä saattavat yhtyä
monenlaisiin ajatuksiin ja tahdon ilmauksiin ja näiden kautta puhjeta
ilmoille. Runouden kielellinen muoto vie tietysti aina ajatusten
esittelemiseen; mutta yleisiä ajatelmia tuodaan etenkin mietelyriikassa
esiin. Lämpimän innon vaikuttamia tahdon ilmauksia, niinkuin
kehoituksia y.m., tavataan lyyrillisessä runoudessa, esim. Suonion
reippaassa "Suksimiesten laulussa": "Ylös, Suomen pojat nuoret" j.n.e.
Mutta, niinkuin jo ylempänä sanottiin, turhaan koettelisi
luetella kaikkia eri muotoja, joissa tunteet saattavat tulla ilmi
havainnollisten mielikuvien kautta. Olkoot sen sijaan muutamat
esimerkit osoituksena siitä, kuinka tunteiden ilmaisukeinot voivat
tulla käytäntöön.
Ennen olen huomauttanut, kuinka P. Cajanderin runossa "Saaren impi"
talvisen luonnon kuva yhtyy tytön tunteisiin; mutta samassa runossa
neito niitä kuvailee oman tilansakin esittämisellä:
Täss' istun nyt ja itken, kun päivä umpeen käy,
Ja itken taas, kun alkaa päivä uusi, j.n.e.
Sievällä tavalla yhtyy runoilijan oman tilan ja ulkonaisen tapahtuman
kuvaileminen vertaukseen Irenen pienessä runossa "Hiiloksella":
Täss' istun suojassani
Ja katson hiilokseen,
Se leimuaa, se hehkuu
Ja hiipuu hiljalleen.
Noin sydämmessä mulla
Myös tunteet vaihtelee,
Ne leimuaa, ne hehkuu
Ja hiipuu hiljalleen.
Mutta kääntykäämme muita lyyrillisen runouden puolia tarkastamaan.
Koska lyyrillinen runous ilmoittaa, mitä yksityishenkilö tuntee jonakin
erityisenä hetkenä, niin koko sen luonne viittaa nykyaikaan samoin kuin
kertomarunous entisyyteen. Vaihtelevat tunteet ovat hetken lapsia, ja
sentähden kaikki lyyrillisyys, tarkkaan katseltuna, on tilapäärunoutta
-- tietysti ei, niinkuin tätä sanaa usein ymmärretään: jostain
ulkonaisesta, enemmän tai vähemmän epärunollisesta syystä, ilman
sisällistä pakkoa, syntynyttä runoutta, vaan korkeammassa, paremmassa
merkityksessä. Mutta nykyhetkeen sulkeutuu sekä entisyys että
tulevaisuus, ja näiden ympärille valuu sen lyyrillinen tunnelma.
Useinpa runotar tämän valtaamana utumielin katsahtelee muinaisiin
päiviin tai silmäilee pelon ja toivon vaiheella tuntematonta
tulevaisuutta kohti, ja vienonhaikea tunne kaiken katoovaisuudesta
saattaa laulun sanat hänen huulilleen.
Toiseksi lyriikan hetken-omainen luonne supistaa sen tuotteiden
laajuuden, eikä yksityinen runo siis anna laveata ja täydellistä
maailmankuvaa; mutta useammat runot yhdessä, esim. jonkun runoilijan
kaikki tärkeimmät tuotteet tai erityisen aikakauden koko lyriikka,
saattavat kyllä selvästi ilmaista jonkun runoilijan tai aikakauden
yleisen katsantotavan. Jollei yksityinen laulurunoelma voikaan elämää
laajemmalti kuvata, niin se kumminkin huokuu sen kansakunnan ja muun
ympäristön henkeä ja tuntemistapaa, jonka keskuudessa se on syntynyt.
Syystäpä tätä lyriikan henkeä on verrattu vienoon, sen tuotteista
lehahtelevaan lemuun, joka muistuttaa niiden syntymämaata ja kotoista
ilmastoa ja ikäänkuin siirtää meidät näiden keskelle. Jos eepillinen
runous mahtavalla siveltimellä maalailee eteemme loistavavärisen
puutarhan, niin laulurunouden lauhkea tuulonen puhaltelee luoksemme sen
kukkasien ihanaa tuoksua. Mutta kun kaikkien kansojen ja aikojen
lyyrilliset runoelmat yhdistetään, silloin näyttäytyy maailma
semmoisena, kuin se sisäkohtaisesti kuvasteleikse ihmismielen
syvyydessä. Oikeinpa sen oivalsi Herder kootessansa "kansojen äänet"
jaloksi yhteislaulannoksi ihmiskunnan mielialoja ilmoittamaan.
Nykyhetkessä -- niin äsken sanottiin -- lyyrillinen tunne tajuaa
entisyyden ja tulevaisuuden. Entisyys on nykyisen mielialan emo,
niinkuin vastaiset tunteet ovat sen lapsia. Lyyrillinen mielentila ja
siitä puhkeava runoilu on yksityisessä ihmisessä, samoin kuin
kansojenkin elämässä, runsaan kokemuksen hedelmä. Usein kyllä tämä
kokemus saattaa olla haikeata, surusta sukeunutta ja kaiho antaakin
enimmiten mielelle sen apean sumeuden ja hellän hentouden, joka
utuharsollaan verhoilee niin monta lyriikan tuotetta. "Mene korpeen,
elä siellä yksinäsi, ikävissäsi, ja sinä olet oppiva runoilemisen
taidon", oli vanhan eukon neuvo Castrénille, joka häneltä runoja
tiedusteli. Ja jos tarkastaa lyriikan kenttää, huomaa pian
surunvoittoisten runojen luvun suuremmaksi kuin ilomielisten. Se tulee
kaiketi siitä, että kaihoisa mieliala etupäässä vie ihmistä omiin
tunteisiinsa syventymään ja niitä runoissa ilmi lausumaan; iloisena
ollessaan hän harvemmin tuntee tällaista tarvetta, koska hänen
huomionsa pääasiallisesti kääntyy ulkonaisiin oloihin. Mutta siitä ei
saa päättää, ett'eivät iloinen mieli ja elämän valopuolet kykene
lyyrillistä runoutta tuottamaan; päinvastoin mielihyvän tunteet aina
ovat osoittauneet voimallisiksi vaikuttimiksi: saavutettu onni,
rakkauden riemu, hehkuva innostus ovat aiheuttaneet monta lyyrillistä
runoa. Ja onhan lyyrillisen runouden sisältö sangen usein suorastaan
leikillistä, koomillista laatua. Lahjat ovat monenlaiset ja kullakin on
omansa, -- sanoo runoilija Jatgeir Ibsenin "Kuninkaan-aluissa", ja
vaikka hänellä on "murheen lahja", saattaa toisella olla runoilemisen
aiheena leikin tai tyytyväisyyden tunteet. Tai ehkä Suomen runotar
oikeimmin on osannut kuvata sitä tyyntä, ilon ja kaihon sekaista
mielialaa, josta laulun virta enimmiten kumpuilee, kun immestä kertoo:
Ei se impi itkenynnä,
Ei varsin ilonnutkana,
Ilman lauloi itseksensä,
Lauloi iltansa kuluksi,
Sulhon toivossa tulevan,
Armahansa aikehessa.
Sillä vaikka laulurunouden vaikuttavimmat sävelet tunkeuvatkin sielun
syvimmästä pohjasta, katkeran surun tai valtaavan innostuksen
synnyttäminä, niin taiteen pyhyys kuitenkin vaatii rauhallisempaa
mielentilaa. Älköön runoilija tuskiensa pyörteessä tai intohimonsa
vallassa laskeko tunteensa ääntä kajahtamaan; tyyntyköön ensin mielen
myrsky, puhdistukoot tunteet aineellisuuden tomusta, ennenkuin ne
kohoavat runouden pyhille kukkuloille. Onhan monesti kuultu lauluja
semmoisia, joita vielä painaa kaikki tämän matoisen maailman tuska ja
huoli, joissa viha ja kosto riehuvat tai onneton intohimo "kuumeesta
vapisevalla kädellä" kuvailee omaa kurjuuttansa. Vasta kun ankarin
kiihtymys on lauhtunut, on otollinen hetki sitä taiteellisesti
esittää. Silloin katoo sen paljas persoonallinen luonne ja se saa
yleis-inhimillisen merkityksen; runoilijalle itselleenkin se samalla on
vapautuksen keino.
Näistä viittauksista selvinnee lyyrillisen runouden alkuluonne;
katsokaamme, millaiseksi sen esitystapa ja sen ulkomuoto tämän johdosta
muodostuu. Ylempänä jo sanottiin lyyrillisen runoelman olevan lyhyen,
laveudeltaan ahtaisiin rajoihin supistetun. Sen esityslaatu on yleensä
eepillisen suora vastakohta; se ei aseta sisältöänsä tyystin
maalattuna, avarana maailmankuvana silmiemme eteen, vaan jättää
pikemmin tarkoituksensa kuulijan arvattavaksi, aina vaan viitaten
tunteeseen, jota sanat vaan vaillinaisesti selittävät. Se katkaisee
usein ajatusten juoksun ohjatakseen ne uudelle uralle ja menee nopeasti
asiasta toiseen. Kuvalauseista se mieluummin valitsee rohkean ja
pontevan metaforan kuin tarkasti selittelevän vertauksen. Suunnittelu
on, eepilliseen runouteen verrattuna, höllempi, tarkkaa sääntöä
noudattamaton. Mielikuvat seuraavat toisiansa siinä järjestyksessä,
kuin ne sukeltavat esiin runoilijan mielessä, eikä minkään
objektiivisen säännön mukaan. Lyyrillistä runoa tarkastettaessa
huomataan kuitenkin kolme pääosaa eli tunne-astetta: tunnelman
puhkeaminen ja yltyminen, sen täyteen voimaansa pääseminen ja
lopullinen rauhoittuminen; mutta eri tapauksissa nämä yhtyvät toisiinsa
monella monituisella tavalla.
Lyyrillistä runoutta on verrattu säveltaiteeseen. Molemmat perustuvat
tunteeseen ja koettavat saada ilmi, mitä sisimmässä sydämmessä liikkuu.
Tämä niiden sukulaisuus tulee monella tavalla näkyviin. Lyyrillisen
runouden ja laulannon keskinäisestä suhteesta on jo ylempänä puhuttu.
Mutta se ilmaantuu etenkin siinä, että lyriikka ulkonaisestikin,
runomitassa ja soinnussa, pyytää kuvailla erilaisia tunteita ja
mielialoja. Sen takia se suosiikin vaihtelevia runomittoja ja taipuu
yhdistämään säkeet säkeistöiksi, vieläpä toisinaan, niinkuin
muinaiskreikkalainen lyriikka, säkeistöt stroofiryhmiksi. Uudemmassa
runoudessa säkeiden moninaisuutta korvaa loppusointu, joka
varsinaisesti kuuluu lyyrillisen runouden luontoon. Soinnulla onkin
lyriikassa monta vertaa suurempi merkitys kuin muilla runouden aloilla;
mutta senvuoksi ei olekaan missään muualla niin lähellä se vaara, johon
ennen olemme viitanneet, että nimittäin runollisuuden sijaan tulee
paljas ulkonainen sointuisuus. Toisellakin tavalla lyyrillinen runous
helposti voipi eksyä säveltaiteen yksin-omaiselle alueelle: siten, että
se ottaa esitelläksensä vaan utuisia, epäselviä tunteita ilman
varsinaista sisällystä.
Näiden yleisten mietelmien jälkeen meidän tulee katsoa lyyrillisen
runouden eri lajeja.
* * * * *
Eri runoudenlajeissa syntyy monenlaisia vivahduksia siitä, että kunkin
lajin luonto täydellisesti hallitsee muutamia sen tuotteita, mutta
toiset muistuttavat jotain muuta runouden päälajia tai muutoin
viittaavat ulkopuolelle sen rajoja. Niin tapahtuu lyriikankin alalla.
Lyyrillinen runous vaatii mielen täydellistä syventymistä julki
lausuttavaan tunteeseen, ja tällaista tavataankin useimmissa sen
tuotteissa. Mutta etenkin vanhimpina aikoina, kun lyriikka ensin rupee
muodostumaan ja ihmisen sisäinen elämä vielä pääasiallisesti on
ulkonaisen havainnon kannalla, saattaa tapahtua, että ylevä esine siinä
määrässä herättää ihmettelyä ja ihailua runoilijan mielessä, että hänen
tunteensa sitä kohtaan ilmaikse vaan sen jalouden esittämisessä.
Ulkokohtaisuus vielä kokonaan hallitsee mielikuvitusta, niin ettei hän
voi sitä täydellisesti omaksensa omistaa; hän vaan kaukaa sitä
katselee, rohkenematta sitä lähestyä. Tätä laatua ovat varsinkin
muinais-aikojen hymnit eli ylistysvirret jumaluuden kunniaksi, ja tämä
laulurunouden laji on _ylistyslyriikka (hymnillinen lyriikka)_. --
Toisen lajin muodostaa _varsinainen lyriikka_, jossa itsekohtainen
tunne on voitolla ja joka siis paraiten vastaa lyyrillisen runouden
periluontoa. Mutta tunteita kuvatessaan runouden täytyy turvata
kaikenlaisiin kuviin, niinkuin ennen on mainittu, ja nämä kuvat
saattavat siinäkin määrässä syrjäyttää runoilijan oman persoonan, että
hän suorastaan kertomuksen muodossa esittelee tunteitansa. Täten
varsinaisesta lyriikasta vielä sukeaa erityinen objektiivinen laji,
_kertovainen lyriikka_, joka viittaa eepilliseen runouteen. --
Mutta tunteita tuodaan vielä julki yhdistämällä ne ajatuksiin tai
pyrkimyksiin; jos ajatuksellinen puoli silloin saa ylivallan, syntyy
_miete- eli ajatuslyriikka_.
Asiaa sopii ajatella näin. Lähinnä eepillisen runouden objektiivisuutta
on ylistyslyriikka. Mahtavan aatteen valtaamana runoilija pysyy
kunnioittavassa kaukaisuudessa erillään tunteensa esineestä; hän ei voi
muulla keinoin lausua tunteitaan kuin sitä kuvailemalla; runoelman
aihe ei ilmaannu vielä hänen sydämmessään vaikuttavana voimana.
Sellaisena se esiintyy vasta varsinaisessa lyriikassa. Siinä
itsekohtainen tunteellisuus on puhkaissut kuorensa, ja runoilija ottaa
ympärillä olevan maailman omaan sieluunsa ja esittelee sitä oman
erikoisluonteensa heijastamana kuvana. Tavallisesti hän tekee omat
tunteensa runojen pääaineeksi; mutta usein hän ne ilmaisee kuvailemalla
syitä, jotka niihin antavat aihetta. -- Viimein runoilija kääntyy omia
tunteitansa mietiskelemään ja irroittaa niinmuodoin taas niiden
sisällyksen omasta itsestään, asettaen ne ajatuksina henkisen silmänsä
eteen. Tämä on kolmas aste mietelyriikka.
Näin saadaan nuo kolme lajia, joihin vanhastaan on ollut tapana jakaa
lyyrillistä runoutta; muutamat järjestävät ne toisella tavalla, esim.
yhdistämällä ylistys- ja mietelyriikan ja asettamalla kertovaisen
lyriikan eri lajiksi, kuitenkin pysyen tuossa säännöllisessä
kolmijaossa. Kaikissa tapauksissa kertovaisessa lyriikassa on niin
paljon erikoisluonnetta, että se olisi erittäin tarkastettava. Jos siis
luopuu tuosta tavanmukaisesta kolmiluvusta, sopii otaksua neljä
lyyrillisen runouden lajia: _ylistyslyriikka, varsinainen lyriikka,
kertovainen lyriikka ja mietelyriikka_.
Ylempänä jo mainittiin, että _ylistyslyriikan_ tärkeimmät tuotteet
ovat muinaiskansojen _hymnit_ jumaluuden kunniaksi. Vanhimmat
tunnetut ovat indialaisten Veda-kirjoissa. Ne vievät meidät siihen
aikakauteen, jolloin eepillisyys ja lyyrillisyys eivät vielä olleet
toisistaan eronneet. Muistomerkkejä samalta ajalta, vaikka paljoa
myöhemmin syntyneitä, ovat n.s. Homeron hymnit; ne olivat oikeastaan
"prooimioita", alkurunoja, joilla rhapsodien oli tapana aloittaa
esityksiänsä; suuremmat niistä ylistävät sitä jumalaa, jonka juhlina
kilpalaulajaiset pidettiin, ja ovat luonteeltaan milt'ei aivan
eepillisiä. Ne alkavat muutamilla sanoilla ylistettävän jumalan
kunniaksi, jonka jälkeen kertoillaan hänen töistään ja toimistaan.
Kauniita kuvauksia sisältää esim. hymni Afroditelle; siinä ensin
mainitaan, miten kaikki olennot, niin jumalat ja kuolon-alaiset ihmiset
kuin myös linnut ja muut eläimet, ovat hänelle kuuliaiset, vaan kolme
ei taivu hänen valtansa alle: ei sinisilmä Athene, ei kultanuoli
Artemis eikä Histia, ikuinen impi; näitä hän ei saa voitetuksi, mutta
muuten häntä miellyttää lemmensiteillä yhdistää jumalat ja kuolevaiset.
Sentähden Zeus päätti kostoksi kiinnittää hänetkin kuolon-alaiseen
urooseen ja loi hänen mieleensä sulorakkauden Troian kuninkaan poikaa
Ankhisesta kohtaan, joka -- kauneudeltaan jumalain vertaisena --
karjaansa kaitsi monihetteisen Idavuoren rinteillä. Ja lemmen jumalatar
riensi Kyproon hyvätuoksuiseen temppeliinsä, jossa Sulottaret häntä
kaunistelivat, ja loistavissa vaatteissa, kullalla koristettuna,
Afrodite kiirehtii Troiaa kohden. Sitten seuraa hento, viehättävän
idyllin tapainen tarina Afroditen ja Ankhiseen lemmen seikoista, ihan
eepillisesti esitettynä. Sen raittiissa luonnollisuudessa ja
yksinkertaisessa, vaan samalla vienossa runollisuudessa huokuu
tosi-homerolainen henki. Hymni päättyy muutamilla tervehdys- eli
oikeammin jäähyväissanoilla Afroditelle.
Tämän runoelman sisältö on laajemmin kerrottu, jotta lukija saisi
selvän käsityksen näiden hymnien luonteesta. Mutta puhdas
lyyrillisyyskin pääsi voitolle helleeniläisessä ylistyslyriikassa.
Siihen kuuluu erittäin doorilaisten kehittämä "khoorinen lyriikka".
Korkeimmalleen kohosi kreikkalaisten hymnillinen runous Pindaron komean
juhlallisissa lauluissa. Pindaron maine muinais- ja nykyaikana perustuu
etenkin hänen ylistysrunoihinsa julkisissa kilpaleikeissä voittaneiden
kunniaksi. Omituinen on niiden suunnittelu. Runollisen innostuksen
lentimillä hän kohotakse korkealle mielikuvituksen maille,
rohkeasti pyörähdellen kuvasta kuvaan, joita hän monivärisessä
vaihtelevaisuudessa asettelee kuulijan eteen; hän ei ylistele itse
voittajaa, vaan etupäässä hänen syntymäkaupunkiansa ja sen
suojelusjumalia tai muinais-ajan sankareita, jotka ovat jossakin
yhteydessä voittajan suvun tai kotiseudun kanssa. Tähän taruloimeen
kudotaan monta syvän elämänkokemuksen tuottamaa viisauden neuvoa.
Pindaron ylistysrunoissa on yleensä säilynyt hymnin alkuluonne, niissä
kun ainetta käsitellään uskonnollisen tunteen pohjalla ja laulellaan
jumalien kunniaa. Mutta oikeastaan ne ovat oodeja, jolla nimityksellä
niitä varsinaisesti mainitaankin.
Että henkiseltä ominaislaadultaan niin uskonnollinen kansa kuin
hebrealaiset oli omiansa kehittämään hymnin muotoa, on sanomattakin
selvää (vrt. I kirja). Vanha Testamentti sisältääkin runsaasti
hymninluontoisia kappaleita; oikeita hymnejä ovat useat Daavidin
psalmeista, joissa erinomaisella voimalla ja kuvarikkaudella esitetään
Jumalan suuruutta.
Kristilliselläkin aikakaudella on uskonnollinen tunne niitä paljon
tuottanut. Kristittyjen kansojen hengellisistä lauluista, virsistä, on
suuri osa hymnintapaista runoutta. Muutoin virret semmoisinaan
eivät kuulu mihinkään lyriikan lajiin. Enimmät kenties, kun ovat
suorastaan sydämmestä lähteneitä tunteiden ilmauksia, ovat luettavat
varsinaiseen lyriikkaan; toiset -- niinkuin äsken mainittiin -- ovat
ylistyslyriikkaa, useat myös mietelyriikkaa. Onpa niitä semmoisiakin,
joita ei hallitse lyyrillinen tunne, vaan opettavaisuus; niiden sija on
tietysti opetusrunouden piirissä.
Vaikka hymni etupäässä tarkoittaa jumaluuden ylistämistä, niin sen
pohjana oleva hartaus ja kunnioitus saattaa kääntyä muitakin yleviä
esineitä kohtaan. Sen näimme jo Pindaron ylistysrunoista. Sellainen
hymni on esim. uudemmassa kirjallisuudessa Schillerin laulu "Riemulle"
("An die Freude"). Näin muodostuu se muinais-ajan ylistyslyriikan laji,
jonka nimitys on _oode_. Sen tunnusmerkit ovat ylevälaatuinen
sisällys, taidehikas stroofirakenne ja rohkeilla hyppäyksillä kuvasta
kuvaan liihoitteleva yhteensommittelu. Mutta kreikkalainen "oode"
sana merkitsee oikeastaan laulua; sentähden sillä antiikisessa
kirjallisuudessa on laajempikin käytäntö, jolloin sillä yleensä
tarkoitetaan jokaista lyyrillistä runoa, sellaistakin kuin Sapfon ja
Anakreonin laulelmat. Siitä syystä Horatiuskin nimitti runonsa
oodeiksi, vaikka ne eivät kaikki ole oodeja sanan varsinaisessa
ymmärteessä. Uudempina aikoina on oodeksi sanottu antiikiseen
malliin suoritettua ylistysrunoa korkeasta esineestä tai
ylevästä aatteesta; sen käsitteeseen kuuluu ennen kaikkea paitsi
yllämainittuja ominaisuuksia, että noudatetaan muinaiskreikkalaista
stroofijärjestystä.
Dionysos-juhlien ylimmilleen yltyvä innostus synnytti vanhassa
Kreikassa _dityrambin_, runouden siteistä vapaan riemulaulun.
Sitäkin on nykyisempinä aikoina mukailtu. Sellaiset mielentilat,
jolloin korkeimmat aatokset, vielä hämärinä, selviämättöminä,
sanomattomalla riemastuksella mieltä täyttävät, ovat jotain
yleis-inhimillistä, mikä palautuu kaikkina aikoina. Sentähden
dityrambinen innostus saattaa uudemmassakin runoudessa puhjeta
näkyviin, pukien hapuilevia, korkealle tähtääviä tunteitansa vapaisiin,
vaihteleviin runomuotoihin. Mainittakoon esimerkiksi Goethen
nuoruudenrunoelmat "Wanderers Sturmlied" ja "Harzreise im Winter".
Mutta siirtykäämme _varsinaiseen lyriikkaan_. Mitä alumpana tätä
lukua sanottiin laulurunouden luonteesta ylimalkain, soveltuu etenkin
tähän sen päälajiin. Sydämmen syvimmistä hetteistä tunteet pyrkivät
ilmoille, käyttäen ylempänä mainittuja ilmaisukeinoja, ja lukemattomat
ovatkin ne mielentilat, jotka siihen antavat aihetta. Mitä
monipuolisemmaksi varttuu henkinen kehitys, sitä enemmän se sisäistä
elämää rikastuttaa ja tunteita syventää, josta lyyrillisen runouden
piiri yhä laajemmaksi laajenee. Ja mitä välittömämmin tunteet
ilmenevät, mitä enemmän erikoissielun lämpimyyttä runoissa huokuu, sitä
enemmän niissä on varsinaisen lyriikan henkeä.
Kun sanotaan runoilijan lyriikassa tuovan esiin omia tunteitansa, niin
tätä tietysti ei saa ymmärtää aivan sananmukaisesti. Sisälliset
elämänkokemukset ja itsekohtaiset mielentilat aiheuttavat kyllä suuren
osan laulurunouden tuotteista; mutta havainnon ja mielikuvituksen sekä
lämpimän myötätuntoisuuden avulla hän omaksensa omistaa muidenkin
tunne-elämän ja esittelee sitä runoissansa. Tällainen objektiivisuus
tietysti ei ollenkaan vähennä lyyrillisen runoelman itsekohtaista,
tunteen-omaista luonnetta. Toisenlaatuinen objektiivisuus, joka ei
sekään ole haitaksi puhtaalle lyyrillisyydelle, tulee siitä, että --
kuten jo on osoitettu -- tunteita kuvataan ulkonaisten ilmiöin avulla.
Kesäisen luonnon ihanuus täyttää runoilijan sydämmen virkeällä
elämänhalulla, syksyn synkeys painaa hänen mieltänsä ja palauttaa
entisten onnenpäivien muistoja, synnyinmaan kauneus elvyttää
isänmaanrakkautta ja kehoittaa tehokkaaseen työhön ja toimeen, ja
kaikkia näitä erilaisia tunteita hän tahtoo lausua ilmi ja muissakin
herättää synnyttämällä heidän sielussaan noita samoja mielikuvia, jotka
luonnon erilaiset ilmiöt hänessä itsessään ovat tuottaneet. Kaikkien
kansojen lyyrillisestä runoudesta voisi saada lukemattomia tällaisia
luonnonkuvia. Mainittakoon vaan meidän kirjallisuudesta Rahkosen
"Imatralla" ja Cajanderin "Salomaa". Eikä ainoastaan luonnonkuvia
tuoda esiin tällä tavalla, vaan myös kohtauksia ihmis-elämästä,
niinkuin Erkon runossa "Hevospaimenet yömajalla" tai Schroven
"Mierolais-äijässä". Tämä vie lopullisesti kertovaiseen lyriikkaan.
Vaikka _kertovainen lyriikka_ muistuttaa eepillistä runoutta, niin
sen koko luonto ja esitystapa on ihan toinen. Onhan mielialan kuvailu
siinä pääasia; runoilija tahtoo ilmaista mieltä liikuttavan tapauksen
aiheuttamia tunteita ja tuottaa niille vastakaikua kuulijan sydämmessä.
Tunteellisiin kohtiin pannaankin siitä syystä enimmän painoa, kaikkiin,
mitkä ovat valtavasti vaikuttaneet kertoilijan mieleen ja voivat
muihinkin tehdä samanlaisen vaikutuksen. Runoilijan oma mielentila
antaa koko esitykselle omituisen värityksensä. Erityisseikkoja ei
kerrota niin tyystin kuin eepillisessä runoudessa, ja esitys on
lyhyempi, vilkkaampi, vapaampi; runoilijan omat tunteet toisinaan
suoranaisestikin siihen sekaantuvat. Kaikki nämä ominaisuudet
havaitaan selvimmin _ballaadissa_, pohjoismaiden kansanrunouden
surunvoittoisessa kasvatissa; sen omituisesti värjyilevässä
kertomistavassa yhtyy utuiseen synkkyyteen herkkä tunteellisuus;
runoilija menee nopeasti asiasta toiseen ja jättää paljon kuulijain
arvattavaksi; hän poimii kertomuksesta esiin ne kohdat, jotka
tehokkaimmin vaikuttavat tunteisiin, ja niin esitystapa muuttuu
melkein draamalliseksi, paljaaksi puheenvaihteluksi. Kansanballaadeja
on erittäin runsaasti skotlantilaisilla, englantilaisilla ja
tanskalaisilla. Meilläkin niitä on useita Kantelettaren III:ssa osassa;
erinomaisen esimerkin ballaadin oikeasta luonteesta antaa "Elinan
surma". Kansanrunoudesta ballaadi on siirtynyt taidelyriikkaan. Saksan
kirjallisuudesta mainittakoon sen omituisuutta osoittavina esimerkkeinä
Bürgerin kammottavan kolkko ja samalla havainnollisesti kuvaileva
"Lenora", niin myös Goethen, Uhlandin ja Heinen mitä syvimmän
runollisuuden elähyttämät ballaadit. Suomenkielisessä runoudessa
ballaadin kaikessa lyhyydessään syvästi liikuttava ja vienon tunteen
kannattama esitystapa huomataan Cajanderin runossa "Kehrääjä-äiti"; sen
synkkä, toivottomuuden partaalle vievä luonne yhdessä suppean ja sen
kautta voimallisen kertomistavan kanssa nähdään K. Krohnin "Ferencz
Renyissä". Ballaadin koko luonteesta johtuu, että se tavallisesti on
sisällykseltään kolkko ja päättyy surullisesti; mutta tämä ei ole
välttämätöntä. Sen omituinen kertomistapa sopii valoisempienkin
aiheitten kanssa yhteen; tunnettuja esimerkkejä meidän omasta
kirjallisuudesta ovat Cajanderin "Vapautettu kuningatar" ja
"Runolaulaja".
Ihan toista laatua on _romansi_, sekin kansanrunouden maasta
versonut taimi, mutta etelämaan tuote, Espanjasta syntyisin. Se ei ole
hämärä ja synkkä niinkuin ballaadi, vaan kirkas ja tyyni kuin
Etelä-Euroopan tummansininen taivas, ja päättyy usein onnellisesti,
vaikka sekin saattaa käsitellä surullisia aineita. Pääerotus on
esitystavassa; romansi kertoilee yhtenäisemmin, selvemmin,
rauhallisemmin, siis eepillisemmällä tavalla kuin ballaadi. Romansikin
on tullut taidelyriikan omaksi.
Mutta kaikki kertovaiset lyyrilliset runoelmat eivät ole ballaadeja
tai romanseja, jotka vaan ovat helposti huomattavia lajeja sen
monivaiheisten tuotteiden piirissä. Päinvastoin on hyvinkin paljon --
ehkä suurin osa -- sellaisia, joihin nämä nimitykset eivät sovi. Sitä
laatua ovat esim. "Vänrikki Stoolin tarinat"; samoin myös Schillerin
n.s. ballaadit, jotka pikemmin ovat romanseja, mutta oikeastaan eivät
kuulu näihin kumpaankaan erityislajiin. "Vänrikki Stoolin tarinat" ovat
hyvin erilaiset keskenään; muutamat, niinkuin "Pilven veikko" ja "Sven
Dufva", ovat melkein puhdasta eepillistä runoutta, vaikka vieno
tuntehikkaisuuden tuoksu antaa niille lyyrillisen luonteen. Toiset taas
ovat aito lyyrillisiä; kertoja puhuu ja arvostelee omassa nimessään,
niinkuin "Heinäkuun viidennessä päivässä" ja "Lotta Svärdissä", tai
hänen käsitystapansa kumminkin levittää omaa valoansa kuvauksiin.
Tällöin ei ole otettu huomioon semmoisia runoja kuin "Maamme" ja
"Porilaisten marssi", jotka eivät ole kertovaista, vaan varsinaista
lyriikkaa.
Se erotus, johon äsken viitattiin, onkin yleensä havaittava
kertovaisessa lyyrillisessä runoudessa. Toisinaan se objektiivisella
esitystavallaan lähestyy eepillistä runoutta, niin että on vaikea
määrätä rajaa sen ja n.s. runollisen kertoelman välillä; toisinaan
siinä värähtelee enemmän subjektiivista tunteellisuutta, jotta se koko
luonteeltaan on puhtaasti lyyrillinen, ballaadin tapainen. Asetettakoon
rinnan esim. Schillerin "Takaus" tai "Polykrateen sormus" ja Goethen
"Erlkönig" tai Oksasen "Koskenlaskijan morsiamet". Nämä lajit voivat
tietysti monella monituisella tavalla yhtyä toisiinsa ja saada monta
erityistä vivahdusta sen mukaan, miten muutoin kerrotaan, onko
runoilija itse vai tapauksissa osallinen esittäjänä, ovatko tapaukset
iloista vai surullista laatua, j.n.e.
Tarkastettavana on vielä _miete- eli ajatuslyriikka_.
Niinkuin lyriikan alalla rajat yleensä ovat epämääräisiä, niin
mietelyriikallakin on monta yhtymäkohtaa muiden lajien kanssa, joista
sitä ei ole helppo aina tarkasti erottaa. Samoin se toiselta puolen
usein lähentelee opetusrunoutta. Sen tunnusmerkkinä on tietysti, että
mietteitä lausutaan lyyrillisen runouden muodossa, mutta mietteitä,
jotka ovat mitä virkeimmän tunteen ja innon lämmittämiä ja luovan
mielikuvituksen välittämiä; sillä tämähän sen tekee runoudeksi ja
erittäin lyyrilliseksi runoudeksi ja varjelee sitä vajoamasta
abstraktiseen tuumailuun ja proosallisuuteen. Sopivasti kyllä Geibel
sanoo:
Nicht die Empfindung allein: auch was in ernster Erfahrung
Ihn das Leben gelehrt, spreche der Lyriker aus,
Aber am Herzen gereift zum Herzen rede die Weisheit,
Aber im Ström des Gefühls sei der Gedanke gelöst.
Kun se tällaisena, tunteen ja kuvausvoiman lentimillä, ylentyy
korkealle aatosten maailmaan ja tuopi esiin jalointa ja parasta mitä
ihmismieli mietiskelee, voi se saavuttaa hyvinkin suuren runollisen
täydellisyyden. Muistakaamme vaan useita Schillerin tämänlaatuisia
runoelmia, esim. "Laulu kellosta", tuo kaunis, syvämietteinen kuvailu
ihmis-elämän vaiheista, ja "Kävely" ("Der Spaziergang"), jossa
ihmiskunnan kehitysjuoksu suurin piirtein asetetaan näkyviin, taikka
Oksasen voimallisen innon elähyttämä "Porthanin kuvapatsaan
paljastettua", niin voimme kyllä ymmärtää, mihin suureen runolliseen
arvoon mietelyriikka voi kohota.
Ajatuslyriikassa esitelty mietiskely ja siitä johtuvat tunteet voivat
olla hyvin erilaatuisia, ja tämä antaa aihetta monenlaisiin
mietelyriikan muotoihin. Muutamat erottuvat koko luonteeltaan selvästi
muiden joukosta ja ovat sentähden saaneet omat nimityksensä. Usein
mietiskelyn pohjana on syvä kaipauksen tunne; runoilijan mielessä
väikkyy muinaisten aikain ikipäiviksi kadonnut onni tai joku muu
ihanteellinen kuva, joka ei ole saavutettavissa. Täten syntyy
_elegia_ tämän sanan nykyisessä merkityksessä. Kreikkalaiset
tarkoittivat "elegia" sanalla alkuansa valitusrunoa, mutta sittemmin
jokaista eleegisellä runomitalla suoritettua runoelmaa; seitsemännellä
vuosisadalla e.Kr. heillä oli paljon tällaisia elegioita: valtiollisia
runoja, sotalauluja y.m. Myöhemmin niissä enimmiten tavataan
opettavainen, elämänviisautta neuvova sisällys. Nykyaikana elegia on
lyyrillinen runoelma, jossa kaipauksen-sekainen tunne yhtyy hiljaiseen
mietiskelyyn: esim. Kallion "Oma maa", Oksasen "Miksikä aina suret?"
j.n.e. Usein käytetään siinä nytkin vielä eleegistä runomittaa,
niinkuin molemmissa äskenmainituissa, mutta se ei ole välttämätöntä.
Niin esim. Kantelettaren laulu "Muinaiset ajat paremmat" ja Runebergin
"Barndomsminnen" sekä Oksasen runo "Tuopa tuopi tuiman tunnon" ovat
sisällykseltään ja väriltään elegioita, vaikka runomitta ei ole vanha
eleeginen. -- Muuten koko tämä erityislaji perustuu eleegiseen
tunnelmaan, joka on siinä, että ihminen tajuaa, selvemmin tai
hämärämmin, syvän ristiriidan olevan hänen nykyisen olonsa ja ihanteen
välillä ja kaiholla kuvailee mielessään jälkimmäistä vastakohdaksi
tylylle todellisuudelle. Ihanteen kaipaus on siinä pääpiirteenä eikä
ilo ihanteen toteutumisesta, niinkuin runoudessa enimmiten. Näin
eleegisyys mielialana voi ilmaantua muuallakin kuin varsinaisessa
elegiassa; saattaahan se olla vaikka kokonaisen maailmankatsannonkin
perustana. Tällainen mielentila syntyy silloin, kun elämänkokemus ja
pettymykset ovat saattaneet ihmishengen etsimään tyydytystä
ulkopuolelta tosiolojen piiriä, ja sentähden tämmöinen eleegisyyden
piirre onkin yleensä havaittava nykyisemmässä runoudessa. Aivan oikein
elegia on sovitettu yhteen idyllin kanssa, joka sekin on saanut alkunsa
kultuurikehitykseen kyllästyneen ihmiskunnan pyrkimyksestä
alkuperäisiin, luonnollisiin oloihin.
Toinen mietelyriikan laji on _epigrammi_, joka alkuansa merkitsee
päälle- tai allekirjoitusta, jommoisia kreikkalaiset panivat esim.
kuvapatsaihin tai temppeleihin annettuihin uhrilahjoihin. Siitä on sen
yleinen merkitys kehittynyt; se on lyhyt, mielekäs, jotakin erityistä
esinettä tai asiaa tarkoittava runo, jonka "ponsi" eli "kärki" on
lopussa. Usein se on sisällykseltään pilkallinen, mutt'ei aina;
päinvastoin ivalliset epigrammit oikeastaan eivät kuulu mietelyriikan
piiriin, vaan ovat luettavat satiiriin. Monta kaunista, syvämietteistä
tai teräväkärkistä epigrammia ovat Goethe ja Schiller yhdessä
kirjoittaneet. Suomenkielisenä esimerkkinä mainittakoon Oksasen
(kreikasta mukailtu) "Elämä". Epigrammeissakin käytetään usein
muinaishelleeniläisten esikuvien mukaan eleegistä runomittaa; mutta
muut runomuodot ovat yhtä sopivia, niinkuin näkyy esim. Erkon pienestä
runosta:
Missä kukka,
Siellä kesä;
Missä tähti,
Siellä taivas;
Missä lempi,
Siellä autuus.
Epigrammin luonteesta on seurauksena, että se monesti koskettelee sekä
pilkkarunouden että opetusrunouden rajoja; sillä on varsinkin n.s.
mieterunon kanssa paljon yhtäläisyyttä.
Sangen usein mietelyriikan sisällys on mitä lähimmässä yhteydessä
runomuodon kanssa. Niin _sonetin_ omituinen stroofirakenne, joka
jakaa runoelman kahteen osaan, ikäänkuin premisseihin ja
päätöslauseeseen, melkein itsestään vie ajatuslyriikkaan ja tekee
sonetin-muotoiset runot, olipa niissä mikä sisällys tahansa, enemmän
tai vähemmän tämän erityislajin luontoisiksi. Samaa sopii ylimalkain
sanoa monesta muustakin etelä-eurooppalaisesta runomuodosta:
canzonista, madrigalista, ritornellista y.m., joiden tarkempi
selittäminen veisi minut liian pitkälle. Tällaisia runomuotoja on
itämaisillakin kansoilla, esim. ghaselit. Yleensä itämaiden runous,
Indian ja Persian, on rikas syväaatteisesta mietelyriikasta, joka
kirjavalla moninaisuudellaan viehättää lukijaa ja jota muutamat
saksalaiset runoilijat, esim. Rückert, menestyksellä ovat mukailleet.