Kertomarunouden lajit: eepos ja romaani.
Edellisessä luvussa on tehty selkoa kertomarunouden luonteesta
kansan-epopean pohjalla. Onpa ennen ollut puhe siitäkin, kuinka
eepillinen kansanrunous on kolmea laatua: erottavainen, yhdistäväinen
ja orgaaninen, eli erinäis-, liitännäis- ja yhtenäis-eepos,
niinkuin niitä nykyisemmin on nimitetty. Näissä kaikissa tavataan
sankarirunouden pääominaisuudet, vaikka pienemmät lajit tietysti eivät
voi esittää niin suuren suurta maailmankuvaa eikä samaa henkilöin ja
tapausten moninaisuutta kuin laajat epopeat. Mutta sama eepillisen
runouden luonne ilmaantuu myös taiderunouden alalla, niissä mahtavissa
teoksissa, joissa runoilijat laveissa kertomajaksoissa ovat tuoneet
esiin aikansa ihanteita, kuvaillen arvokkaita aineita ja noudattaen
kansanomaisten sankarirunoelmain esitystapaa. _Taide-epopea_ onkin
ensin mukailemalla kehittynyt kansan-epopeasta. Homeron runot
olivat sekä kreikkalaisten taide-eeposten että etenkin Vergilion
Aeneidin, roomalaisten suurenlaatuisen kansallis-eepoksen,
esikuvina, ja Vergilius oli sitten keskiajan ja renessansin
kertomarunoilijain tunnustettu opas runoustaiteen tiellä. Dante,
Ludovico Ariosto, Torquato Tasso, Luiz de Camões, John Milton y.m. ovat
runoilijaseppeleensä laakereihin kietoneet monta kukkasta, jotka
Homeron rehoittavista laululaaksoista on istutettu Vergilion
runopuistoon ja sieltä poimittu heidän taidettansa kaunistamaan. Heidän
teostensa säännöllisyys, tarinain yhteensommittelu ja taiteellinen
aisti ovat muinaisklassillista perintöä. Mutta antiikista pohjaa verhoo
romantisuuden monivärinen, kimalteleva vaippa ja kunkin runoilijan
erityinen intoisuus antaa hänen teokselleen omituisen luonteen:
Arioston irooninen ritarijuttujen käsittely, Camõesin isänmaanrakkaus,
Miltonin uskonnollinen harrastus j.n.e.
Taide-epopeain joukkoon sopii myös lukea Dante Alighieri'n
ajatusrunoelma "Divina Commedia". Sankarirunoelmaksi sitä ei sovi
sanoa, ja muutamat esteetikot (esim. Rosenkranz) ovatkin sen asettaneet
"incommensurabelien", s.o. määräämättömien runojen joukkoon, jotka
eivät saa sijaa runouden lajien tavallisessa jaossa. Se skolastinen
mietiskely, jonka nojalle se on perustettu, ei ole tosin eepillisen
käsitystavan mukaista; mutta se maailmankuva, minkä se asettaa
silmiemme eteen, on vielä avarampi kuin tavallisten epopeain, ulottuen
Manalan syvimmästä kuljusta taivaallisen autuuden asuntoihin, maailman
alkuajoista runoilijan omiin päiviin asti, ja kuvaukset todellisesta
elämästä, kertomukset Italian puoluekiistoista ja niihin osaaottaneista
henkilöistä, ovat niin luonnonmukaisia ja perin eepillisiä, että Divina
Commedian kokonaisluonne sittenkin on sama kuin varsinaisen epopean.
Että siinä kuvattuja henkilöitä esitetään tuomittuina -- niin
muistuttaa Hegel -- antaa niille jonkunlaisen plastillisuuden;
iäisyyden lain pysyttäminä he seisovat kuin vaskesta valettuina
silmiemme edessä.
Ihan toista kehitysjaksoa kuin yllämainitut eepokset ja niistä johtuvat
kertomarunot on Firdusi'n (oikeastaan Abul Kasim Mansurin) Shahnameh
eli "Kuningasten kirja", persialaisten laajan laaja sankarirunoelma,
joka on kuin aaltoileva runouden meri ja rajattomana tulvana viepi
meitä pitkien vuosisatojen läpi. Mutta tämän teoksen alkuosa, johon sen
suuri maine perustuu, on muodostunut iranilaisten ikivanhoista taruista
ja tarinoista ja on siis sekin kasvanut kansan yhteisen, eepillisesti
luovan kuvausvoiman pohjalla.
Keskiajalla syntyi niissä Euroopan kansoissa, jotka silloin olivat
sivistyksen kannattajina, kertomarunous, jolla oli aikansa väritys.
Etenkin romanilaisissa maissa kehkisi se hartaasta tunteellisuudesta ja
ihmeitä suosivasta mielikuvituksesta vuotanut maailmankäsitys, joka on
keskiajalle omituinen ja jota tämän teoksen ensimmäisessä kirjassa olen
koettanut kuvailla. Siitä se sai _romantisuuden_ nimen, joka
sittemmin meni perinnöksi myöhemmälle, "uusromantiselle" runouden
suunnalle, joka pyrki uudistamaan keskiajan ihanteita. Huomattava on,
että romantinen henki keskiajalla kuitenkin hallitsi yhtä hyvin
germanilaisia kuin romanilaisiakin kansoja ja että germanien
kansallisluonne ehkä pääasiallisesti vaikutti romantisen katsantotavan
syntymiseen, vaikka sen hedelmät ensin kypsyivät romanilaisissa maissa.
-- Länsimaan kansojen omat sankarimuistelmat, itämailta tulleet sadut,
kirkon legendat ja mystillisen fantasian luomat ihmetarinat sekä
muinaisklassillisesta kirjallisuudesta ammennetut kertomukset antoivat
Ranskan, Saksan ja Italian keskiaikaiselle eepokselle runsasta
sisällystä. Romantisen väririkkauden jälkiloiste havaitaan vielä
ylempänä mainituissa uudennus-ajan runoilijoissa, etenkin Ariostossa ja
Torquato Tassossa, jotka molemmat, tosin eri tavalla, vielä
käsittelivät keskiajan aineita.
Tästä näkyy, että sankarirunoelman luonne aikojen kuluessa on
vähitellen muuttunut: puhtaaseen objektiivisuuteen sekaantuu yhä
enemmän tunteellisuutta; sisäkohtaiset seikat tulevat yhä enemmän
kuvailun esineeksi tai tapausten vaikuttimiksi; puhtaaseen
eepillisyyteen sekaantuu siis lyyrillisyyttä (tai draamallisuutta).
Tämä onkin uuden-aikuisen kertomarunouden tunnusmerkkejä, samalla kuin
se sisällyksenkin puolesta menee ulkopuolelle sankarirunouden rajoja.
Myöhempinä aikoina on kyllä, milloin suuremmalla, milloin vähemmällä
menestyksellä yritetty sankarirunoelman muodossa esitellä
historiallisia tai tarun-omaisia aineita. Mutta nykyaika on yhä
loitommalle poikennut alkuperäisestä luonnontilasta ja muinais-ajan
katsantotavasta; se ei voi enää pitää ihmisten kohtaloita umpisilmäisen
sallimuksen tai hänen ulkopuolellaan olevain voimain määrääminä;
vaan kaikessa on hänen oma tahtonsakin lukuun otettava. Suuret
historialliset tapaukset ovat saaneet toisen, vähemmän yksinkertaisen
muodon, joka sopii paremmin muiden runouslajien kuin varsinaisen
epopean kuvattavaksi, ja tarun-omaiset aineet, semmoisinaan
esitettyinä, ovat nykyään käyneet melkein mahdottomiksi. Kaikki viittaa
siihen, että meidän-aikaisen kertomarunouden tulee etupäässä valita
aineeksensa yksityis-elämän tapauksia, antaen niille kuitenkin
mahdollisuuden mukaan yleisemmän historiallisen tai kansallisen
merkityksen, taikka, jos otetaan aiheita sankarirunouden vanhalta
alueelta, niitä syventää sisäkohtaisen kuvauksen avulla.
Eepillinen runotar onkin astunut tätä ajan viittomaa tietä. Miten
puhtaasti herooinen, muistotarinasta saatu aine oivallisesti muodostuu
kertomarunoelmaksi, kun sen keskustaksi tehdään luonteenkehitys ja
traagillinen taistelu jumalia vastaan, todistaa Runebergin "Fjalar
kuningas", jossa aate oikeastaan on draamallista laatua; mutta
sallimuksen jättiläishaamu, joka edustaa jumalien valtaa ja
maailmanjärjestystä, antaa runoelmalle kaiken draamallisuuden ohessa
selvästi eepillisen luonteen. Eepillisenä sankarina, jonka siveellisen
maailmanjärjestyksen rikkojana täytyy kukistua, on muutoin Kullervo
Fjalarin edelläkävijä. Mutta koston kamala tehtävä määrää jo edeltäpäin
Kullervon kohtalon; Fjalar kuningas on itsetietoisempi: hän toimii
vapaasti, välttääkseen sallimaa, niinkuin kreikkalaiset sankarit.
Kullervo on siis eepillisempi, muinaisaikojen maailmankäsityksen
pohjalla kasvanut; Fjalar on uudenaikaisen, laajentuneen eepillisyyden
tuote.
Toisekseen nykyajan kertomarunous paraasta päästä kuvailee
yksityishenkilöin kohtaloita, liittäen ne yleisiin maailmantapauksiin
tai supistaen alansa elämän jokapäiväisiin oloihin. Tämä ei ole
kuitenkaan mitään nykyajalle omituista; vaan jo vanhoista ajoista
saakka viljeltiin epopean ohessa erästä pienempää epiikan lajia, joka
esitteli lyhyitä kuvauksia jokapäiväisestä elämästä. Kreikkalaiset
nimittivät sitä _idylliksi eli eidylliksi_ (eidyllon, kuvanen,
pieni kuva), joka nimi sille on jäänytkin. Varsinaista toimintaa siinä
ei ole; se on paljasta tapain ja luonnon kuvausta. Theokritos, Moskhos
ja Bion kertoilevat kohtauksia Sikelian maaseudun elämästä; heidän
idylleissänsä esiintyy varsinkin paimenia ja kalastajia, mutta muitakin
maalaisia. Tätä laatua ovat myös Vergilion Eklogit. Samassa määrässä
kuin sivistys aikojen kuluessa hienontui ja veti ylhäisemmät säädyt
pois luonnon välittömästä yhteydestä, kasvoi mieltymys maaseudun
elämään ja alkuperäisiin, luonnollisiin oloihin; sivistyneissä syntyi
haikea halu palata luonnon äidinhelmaan, ja silloin idylli muodostui
tämän kaipauksen ilmoittajaksi. Idyllissä koetettiin lukijaa saattaa
pois tavallisen elämän ikävästä yksitoikkoisuudesta ja sivistyksen
tuottamasta turmeluksesta semmoiseen rauhalliseen luonnontilaan, jonka
sopusointua eivät mitkään epäkohdat häiritsisi. Näin syntyivät sitten,
uudemman ajan alkupuolella, etenkin seitsemännellätoista vuosisadalla,
nuo hempeätunteiset paimen-idyllit, joiden henkilöt oikeastaan vaan
ovat sen ajan haaveksivaiset kavaljeerit ja sirot hovineitoset Arkadian
paimenten valepuvussa. Pyrittiin takaisin luonnollisuuteen, mutt'ei
luonnollisuutta oikein ymmärretty. Väärä suunta oli päässyt valtaan;
sillä oikea idylli ei tarkoita pakenemista todellisuudesta eikä koeta
hentomielisyyden verholla peittää olevaisuutta, vaan kuvailee
jokapäiväistä elämää semmoisena, kuin se on, ilman muuta kaunistusta,
kuin mitä runollinen ihannoiminen sallii ja vaatii. Tällaisia
todenperäisiä idyllejä ovat, paitsi yllämainittuja kreikkalaisia ja
roomalaisia kertoelmia, useat kappaleet Runebergin "Idyllein ja
epigrammein" sarjassa ja muutamat Suonion "Kuun tarinoista", esim.
neljäs ilta, tuo kaunis kuvaus Höytiäisen rannoilta; samoin Ahon
Lastujenkin joukossa on monta tunnelmakuvaa, joita sopisi sanoa
idylleiksi.
Rajaa idyllin ja novellin välillä on usein vaikea määrätä, sillä
edellisen ala on nykyisempinä aikoina laajentunut siten, että
toiminnalle on suotu enemmän sijaa, ja tällä tavalla paljaasta
luonnon- ja tapainkuvaelmasta on kasvanut pieni kertomus. Toiselta
puolen novelli juuri nykyaikana vallitsevan tunnelmasuunnan kautta,
joka kertomuksessa suosii situatsiooni-maalausta, on yhä lähestynyt
idylliä. Mutta idyllin tunnusmerkkinä pysyy aina, paitsi sen
suhteellisesti vähempää laveutta, se ala, mikä alusta alkain on ollut
sen oma: yksinkertaiset tai ahtaammat olot, maaseutu, kansan-elämä,
perhekunta. Sentähden sopii tavallansa sanoa idylleiksi nykyajan
kertomuksia kansan-elämästä. Ihanoita idyllejä olisivat niin-ikään
Runebergin Hanna ja Joulu-ilta, elleivät pituutensa vuoksi paremmin
olisi luettavat siihen kertomarunouden lajiin, joka nyt joutuu
tarkastettavaksi.
Idyllin juuresta on versonut vesa, joka varttui vahvaksi puuksi, mitä
jaloimmaksi nykyisen kertomarunouden kentällä. Nimeksi sille pantiin
_idyllinen eepos_. Tien osoittajana oli saksalainen Voss;
pohjoissaksalaisen pappilan hiljaisesta kotielämästä hän sai aineen
heksametrillä kirjoitettuun runoelmaansa "Luise". Tämä johdatti Goethen
samankaltaisen runoelman tekoon. Niin syntyi yleisesti tunnettu, oiva
kertoelma "Hermann und Dorothea". Teoksellensa, jonka toiminta
liikkuu pienessä kaupungissa likellä Rhein-virran vartta Ranskan
vallankumouksen aikana, on runoilija osannut antaa suuren
historiallisen ja kansallisen taustan. Näin saavutettiin se
uuden-aikaisen kertomarunouden tarkoitusperä, johon ylempänä
viitattiin; "idyllinen eepos" sai muodostuksensa. Runoelman
sisällyksenä ovat nykyajan tunteet ja riennot; yksityisihmisten ilot ja
surut, heidän luonteensa kehkiäminen rakkauden kautta on kertomuksen
keskus; mutta eteemme aukeneva avara maailmanhistoriallinen näköala
takaa sille varsinaisen epopean vakavuuden ja arvokkaisuuden. Homeron
sankarirunouden esitystapaa on tarkoin noudatettu. Sanalla sanoen,
idyllinen eepos on sisällykseltään idyllin tapainen, mutta
ulkomuodoltaan epopean kaltainen.
Meidän maassa on tämä runoudenlaji tuottanut kelpo hedelmiä. Mainio
Runebergimme on täällä luonut ikimuistettavat kertomarunonsa,
"Hirvenhiihtäjät", "Joulu-ilta" ja "Hanna", jotka yhtä selvästi kuin
edellämainitut saksalaiset teokset osoittavat idyllisen eepoksen
luonnetta. "Hirvenhiihtäjillä" tosin ei ole sitä maailmanhistoriallista
pohjaa, joka Hermann ja Dorothealle antaa omituisen viehätyksen; mutta
sen sijaan varsinainen kansan-elämä on laajemmalta kuvattu kuin Goethen
teoksessa. Semmoiset välikertomukset kuin Aaron episodi kääntävät
lukijan huomion päätoiminnan rajoista väljemmille aloille. Eikä Suomen
sydänmaalaisten elämä olekaan niin peräti erillään suuren maailman
tapauksista, kuin moni ehkä luulisi; niihin viittaavat entisyydestä
pilkottelevat sodan muistot kertomuksessa vanhasta pyssystä. Se erotus
lienee kuitenkin huomattava näiden runoelmain välillä, että Goethe
enemmän kuvailee tunteita ja mielialoja eli ylimalkain päähenkilöin
sisällisen luonteen kehkiämistä kuin Runeberg, jonka puhdas eepillinen
objektiivisuus sitä vastoin enemmän muistuttaa muinaiskreikkalaista
kertomistapaa. -- "Hanna" ei tarjoo niin laveata näköalaa kuin
"Hirvenhiihtäjät" tai "Hermann ja Dorothea", vaikka se monessa
suhteessa muistuttaa jälkimmäistä; mutta runollisen innon ja värityksen
puolesta se on niiden vertainen. Jos se taas asetetaan Vossin Luisen
rinnalle, niin suomalainen runoilija epäilemättä on voittajaksi
tunnustettava. Hannassa ovat luonteet tarkemmin piirretyt ja
katsantoala on avarampi, eikä niin lumoavaa luonnonkuvausta usein saa
ihaella kuin ne taulut, joita siinä esitetään meidän soreista
saloistamme ja monisaarisista järvistämme. -- "Joulu-illassa" kaukaa
haamoittaa kansain veriset taistelut, jotka tylysti häiritsevät
rauhallisia perhe-oloja, vieläpä vanhalta Pistolilta vievät hänen
vanhuutensa ilon ja turvan; mutta runoelma kokonaisuudessaan, tarkkoine
ja miellyttävine luonteenkuvauksineen, esittää kauniin kuvan
maalaisherrasväkemme elämästä ja eri säätyluokkain läheisestä
yhteydestä ja ystävällisestä välistä. -- _Nadeshdakin_, vaikka
tämä viehättävä runoelma ei ole aivan samaa laatua kuin äskenmainitut
teokset, kuuluu tähän sarjaan. Tuntehikkaampi mieli-ala tuottaa sille
lyyrillisen vivahduksen; mutta ne silmäykset, joita luodaan valtion
kukkuloille, antavat orjatytön kauniille lemmentarinalle laajemman
merkityksen.
Suomenkieliset runoilijat eivät ole tällä alalla liikkuneet. Näyttääpä
siltä, kuin se eepillinen kuvausvoima, joka muinoin loi Kalevalan,
olisi nykyisestä polvikunnasta peräti hävinnyt. Vai sekö lienee syynä,
ett'ei kukaan uskalla kilpailla "pohjoismaiden runoilija-kuninkaan"
kanssa, joka jo on anastanut nuo piirit, -- maaseudun elämän
talonpoikien ja säätyläisten keskuudessa, -- joissa on tarpeeksi
luonnon-omaista tuoreutta, että niistä voi valua tämänkaltaista,
kotimaan oloja esittävää kertomarunoutta? Vaan pitäisihän toki Suomen
kansan monivaiheisissa ja monenmuotoisissa elämänsuhteissa vielä olla
paljon aiheita tarjona. Ja jos ei noita suuria epopean-kaltaisia
runoelmia hevillä synnykään, miksi ei noita keveämpiä, vaatimattomampia
eepoksia ole ilmaantunut, joiden sopii käsitellä mitä kertoma-aineita
tahansa? -- Vaan palatkaamme puheenaolevan runouden-lajin
selittämiseen.
Niinkuin taide-epopea ja idyllinen eepos vastaavat kansan-epopeaa,
niin on semmoisiakin taiderunoelmia, jotka ovat erinäis- ja
liitännäis-eeposten kaltaisia. Lyhyt sankariruno on esim. Runebergin
"Hauta Perhossa". -- Mutta löytyypä vielä koko joukko kertomarunoja,
joita ei sovi lukea sankarirunoelmiin eikä idylleihin tai idyllisiin
eepoksiin. Ne ovat sisällykseltään hyvin vaihtelevia ja saattavat
pukeutua mitä erilaisimpiin runomuotoihin. Toisissa huokuu lyyrillinen
henki ja nämä rakentavat epiikan puolelta sillan lyyrilliseen
runouteen. Jos esimerkkeinä mainitaan Runebergin "Mustalainen", Byronin
syvätunteiset kertoelmat, niinkuin "Abydon morsian", "Saari" y.m. ja
Franzénin "Julie de St. Julien eli Vapauden kuva", niin näistäkin jo
huomaa, mikä sisällyksen ja käsittelytavan moninaisuus voi ilmaantua
tällä laajalla alalla. Kaikille näille kirjallisuuden tuotteille
yhteisesti sopii _runollisten kertoelmain_ epämääräinen nimi.
Helposti nähdään, kuinka rajat tässä kohden ovat epävakaiset.
Runollinen kertoelma lähestyy toiselta puolen uuden-aikuista
taide-epopeaa sekä idylliä ja idyllistä eeposta, niinkuin myös
pian mainittavia kertomarunouden pienempiä lajeja; toiselta
puolen se koskettelee ballaadin alaa, ja kun se saattaa esiintyä
suorasanaisessakin muodossa, on sillä monta yhtymäkohtaa novellinkin
kanssa.
Mutta ennenkuin jätämme eepoksen, meidän vielä tulee silmäillä muutamia
kertomarunouden lajeja, jotka luonteeltaan ovat aivan omituisia; ne
ovat nuo pienemmät lajit, joihin äsken viitattiin: taru, tarina, satu
ja legenda.
_Taru_ (jumalaistaru) eli _myytti_ on se alkuaines, josta kansojen
tarustot eli mytologiat ja niinmuodoin suureksi osaksi epopeatkin ovat
rakentuneet. Se on kertoelma jumalista tai jumalallisista olennoista
(haltioista, puolijumalista y.m.) taikka ihmeellisistä esineistä ja
tapauksista, joiden avulla luonnonuskonnoissa koetetaan selittää
maailman-arvoitusta. Tarut sulautuvat sitten sekä toistensa että
monenlaisten muiden kertomusten kanssa yhteen eepillisessä
kansanrunoudessa. Kalevalassa esim. ovat sellaisia taruaineita
kertomukset Sammosta, isosta tammesta, auringon ja kuun kätkemisestä,
muita mainitsematta. -- Eepillisten kansanrunojen toisen pääosan
muodostavat _tarinat_, jotka liittyvät historiallisiin muistoihin; ne
henkilöt ja tapaukset, jotka tehokkaasti ovat vaikuttaneet kansan
mieleen, elävät siinä kauan aikaa, mutta joutuvat samalla kansan
kuvausvoiman muodostettaviksi. Kuinka vapaasti se siinä kohden
menettelee, näkyy Kantelettaren runoista "Viipurin linnan hävitys" ja
"Kaarlen sota". Kuinka erinomaisen kiitollisia aiheita runoilija saattaa
ammentaa tästä kansanomaisen mielikuvituksen lähteestä, sekä taruista
että tarinoista, on ennen huomautettu. Tunnettuja tarinoita, joita
runoudessa on käytetty, on esim. kertomus Wilhelm Tellistä, samoin Lear
kuninkaan vaiheet ja Faust, johon jälkimmäiseen tietysti on sekaantunut
paljon keski- ja uudennus-ajan magian-uskoa.
Ihan toista laatua kuin tarina on tuo kuvausvoiman esikko, jota
vakahinen lapsenmieli kuitenkin pysyttää iäti nuorena, _satu_. Se
on syntynyt noina kansojen alkuaikoina, jolloin luonnonjärjestys vielä
oli ihmiselle tuntematon ja hän kaikkialla näki ihmeitä, mutta samalla
piti niitä ihan luonnollisina. Tämä alkuperäinen käsitystapa on sadussa
säilynyt. Se on kuvausvoiman vapaata leikkiä, jonka valtaan ihminen
täydellisesti antautuu, unohtaen hetkiseksi, että elämä on taistelua
välttämättömyyttä vastaan. Hän siinä luo itsellensä maailman, jossa
tavalliset luonnonlait kadottavat voimansa ja kaikki siis on
mahdollista. Mutta siinä piilee samalla hämärä aavistus, että ihminen
sittenkin on vapaa olevaisuuden kahleista ja että hän henkensä voimalla
saattaa tehdä luonnon palvelijakseen, vaikka se aika, joka sadun
synnyttää, ei voi sitä vielä täysin ymmärtää, vaan tulevaisuus sen saa
selvittää ja toteuttaa. Tuntuuhan siltä, kuin nuo jutut ilman läpi
kantavista siipihevosista, itsestään kulkevista laivoista ja monesta
muusta ihmekapineesta viittaisivat ihmisneron myöhempiin keksintöihin.
Mutta onpa sadussa joku aavistus siitäkin, että iäisten luonnonlakien
mielivaltainen rikkominen oikeastaan on pahaa; siitäpä nuo ilkeät
noidat, jotka taikaneuvoillaan vainoovat viattomia ihmisiä. Siinä
kuitenkin ilmaantuu sadun naiivi kanta, että heidät voitetaan
samanlaisilla taikakeinoilla. Huomattava on, että meidänkin
kansansaduissa tietäjän suurihenkinen, syntysanoihin perustuva
loitsuvoima, jolla muutoin saadaan aikaan mitä jaloimmat toimet,
harvemmin tulee kysymykseen; ne ihmetyöt, joista niissä kerrotaan, ovat
paljoa alhaisempaa laatua. Satujen tavallisen sisällyksen tuntee
jokainen: kuninkaanpojat ja kuninkaantyttäret pelastuvat ihmeellisellä
tavalla kaikista kadehtijain virittämistä pauloista; yksinkertainen
nuorukainen tai huoleton hulivili saatetaan onnen ohjauksella
pelastamaan joku prinsessa ja tulee viimein rikkaaksi ja mahtavaksi,
j.n.e. Näin ihminen pääsee onnensa perille, ja tämä onni on
luonnonomaisen katsantotavan mukaan enimmiten ihan ulkonaista laatua,
loisto ja mahtavuus ja etenkin "hyvyyksien" saavuttaminen. Mutta se
tulee harvemmin niiden osaksi, jotka miehuullisesti taistellen sitä
etsivät, kuin niille, jotka arvioimatta heittäyvät sallimuksen
huostaan; sillä ihmisen paras turva on viaton vilpittömyys ja
antautuminen sattumuksen ohjaukselle, jossa kuitenkin ilmaantuu
salainen, kaikki hyväksi saattava johto.
Että huumori, keveä leikillisyys, mielellään liittyy Saduttarelle
kumppaniksi, on ihan luonnollista, ja yhtä luonnollista on, että satu
ihmiskunnan lapsuuden tuotteena erittäin sopii lasten mieluisaksi
huvittajaksi. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan saattaa se sisältää
totuuden ytimen, joka edistyneemmällekin antaa miettimisen aihetta.
Syvän ajatuksen kannattajaksi on se usein tullut taiderunouden alalla;
sellainen on jo antiikisessa kirjallisuudessa Apulejon tarumainen
kertomus Amorista ja Psykhestä, ja moni Andersenin ja Topeliuksen satu,
vaikka lapsille kirjoitettu, kätkee helppotajuisten kuviensa alle syvän
elämänviisauden. -- Toisinaan satu kasvaa pitkäksi kertoelmaksi tai
sisältyy tärkeänä aineksena suurempaan runotuotteeseen, esim.
eepokseen, niinkuin näkyy Arioston "Orlando furiososta" ja Wielandin
Oberonista.
Tuskinpa on sitä kansaa, jolla ei olisi vanhastaan suusta suuhun
kulkevia satuja. Tunnettua on, kuinka meillä on runsas kansansatujen
aarteisto, samoin kuin heimokansallamme virolaisillakin, niinkuin muun
muassa Kreutzwaldin kokoelma "Eesti rahva ennemuistesed jutud"
todistaa. Suomalaisessa sadustossa tulee ylempänä mainittujen aineiden
lisäksi vielä Hiidet ja Pirut, jotka nähtävästi tarkoittavat samoja
olentoja, ehkä Suomenmaan alkuasukkaita. -- Muiden kansojen tuotteista
muistettakoon vielä arabialaisten tunnetut "Tuhannen ja yhden yön"
sadut, joissa itämaan upeasti uhkuva mielikuvitus on saanut kohota
luontonsa mukaiseen lentoon, ja saksalaisten kansansadut, jotka J.
Grimm on toimittanut julkisuuteen. Yleensä kansansatujen piirissä on
vilkas vuorovaikutus kansojen välillä, koska ne suorasanaisen muotonsa
tähden helposti leviävät maasta maahan, kielirajoista huolimatta.
Useilla on yhteisenä lähteenä vanha indialainen satukokoelma
Hitopadesa. -- Mutta vaikka satu oikeastaan taimii ja versoo
kansanrunouden tuoreessa maassa, ovat taiderunoilijatkin --
johon jo ylempänä viitattiin -- mielellänsä vaeltaneet sen
taikamaailman viehättäviä polkuja. Erityisenä sadun muunnoksena on
vielä muistettava _eläinsatu_, niinkuin se tarkoittelusta vapaana
ylenee kansanrunouden maaperästä, jolloin se saattaa laajentua
_eläin-eepoksenkin_ muotoon, niinkuin "Satujen ja tarinain"
kolmannessa osassa. Luonnollista onkin, että ihminen alkuperäisellä
sivistyskannallaan, kun eläimet esiintyvät hänen täysivertaisina
tovereinansa, asettaa ne päähenkilöiksi kertomuksiin, joissa ne
ihmisenkaltaisina saavat toimia kukin oman luonteensa mukaan.
Neljäs nyt puheena-olevista eepillisen runouden pienistä lajeista
on _legenda eli pyhimystaru_. Se on uskonnollisen innon ja
mielikuvituksen tuottama kertomus ihmeellisestä tapauksesta, jonka
merkitys on hengellistä laatua, etenkin pyhimyksistä ja heidän
toimistaan. Sellaisia syntyi varsinkin kristinuskon alkuaikoina, kun
kirkon pyhimykset ja heidän elämänsä vaiheet anastivat ihmisten
mielissä entisten jumalaistarujen sijan. Semminkin keskiajalla ne
tulivat tärkeiksi ja silloinkin karttui uusia pyhimystaruja. Moni
tällainen kertomus sisältää paljon vienoa runollisuutta. Papit olivat
alkuansa kirjoittaneet ne muistiin kansan luettavaksi, ja siitä niiden
nimikin johtuu (legenda = luettava). Mutta pian kansojen oma
kuvausvoima valloitti tämän alan, esitellen kirkon tarjoamat
kertomukset oman luonteensa mukaan, usein käyttäen vanhan
kansanrunouden muotoja. Esimerkkeinä mainittakoon meidän
kansanrunoudestamme "Mataleenan vesimatka" ja "Pispa Heinrikin surma"
sekä taiderunouden alalta Runebergin kaunis legenda "Jouluaatto".
Ennen jo mainittiin, ett'ei runomittainen ulkomuoto ole välttämätön
jokaiselle runouden tuotteelle, vaan että muoto myös saattaa olla
suorasanainen. Sankarirunous ja idyllinen eepos, joka ulkonaisesti
kaikin puolin noudattaa sen sääntöjä, ynnä ne eepoksen lajit, jotka
niihin liittyvät, eivät koskaan päältänsä riisu runomittaista pukua;
sitä vastoin idylli ja muut lyhyenpuoliset kertomarunouden lajit usein
kyllä suosivat suorasanaista esitystapaa, vieläpä niin, että satu ja
tarina harvoin suvaitsevat runomitan siteitä.
Edellisessä jo nähtiin, kuinka kertomarunous yhä enemmin luopui noista
taruaineista, jotka ovat sille omimmat, ja etsi uusia aineita
todenperäisen elämän piiristä; se muodostui sankarirunoudesta yhä
enemmin idyllisen kertomarunon kaltaiseksi. Syynä oli, niinkuin jo
osoitettiin, niiden alkuperäisten, luonnon-omaisten olojen muuttuminen,
joissa epopea oli syntynyt. Mutta runotar on, varsinkin nykyisempinä
aikoina, astunut askeleen edemmäksi ja valloittanut kertomarunoudelle
koko reaalisen elämän karkean alan. Hän ottaa kuvataksensa sitä
semmoisena, kuin sen kokemuksesta tunnemme, sellaisena, kuin se on
nykyajan proosallisen, havaintoperäisen katsantotavan mukaan
käsitettynä, ilman haltioita, ilman yliluonnollisia vaikutuksia, ja
samalla myös ilman sitä jalostavaa, ihanteellista valoa, jonka
idyllinen taide-eepos vielä luopi tuotteihinsa. Näin syntyy
_romaani_, joka monessa suhteessa eroaa varsinaisesta eepillisestä
runoudesta. Sen omituinen, perin realistinen luonne ilmenee jo
ulkonaisesti sen suorasanaisessa muodossa. Kertomarunous jakaantuu siis
kahteen päälajiin; toinen on _eepos_, toinen _romaani_, johon
novellikin on luettava.
Irtautuessaan eepillisestä alkujuurestaan romaani tietysti ensin etsi
lähinnä olevia aloja: niitä kohtia tässä proosallisessa maailmassa,
joissa rahtunen muinais-olojen luontoperäistä vapautta vielä oli
säilynyt, kaikenlaisia kummallisia tapauksia, seikkailijain ja
kiertolaisten vaiheita y.m., taikka niiden säätyjen elämää, joiden
asema sallii heidän vapautua tavallisten olojen ja tarpeiden siteistä.
Samasta syystä aiheet sittemmin otetaan luonnon yhteydessä elävän
maakansan keskuudesta, taikka Runotar pakenee entis-aikaan tai
semmoisiin maihin, joissa alkuperäiset olot johonkin määrin ovat
pysyneet tahi oudot sivistysmuodot viehättävät katsojan silmää. Nämä
seikat kiinnittävät mielikuvitusta ja antavat kertomukselle runollisen
vivahduksen. Mutta nykyajan romaani koettaa ennen kaikkea tyydyttää
runollisuuden vaatimuksia kuvailemalla ihmisten sisällistä elämää,
jonka heijastukset voivat proosallisimpiakin oloja kirkastaa. Useinkin
se osoittaa, miten arkielämän sakeimmankin kuonan seasta saattaa löytyä
ihanteellisuuden puhtaita kultamuruja, toisinaan halvannäköisen, jopa
naurettavankin kuoren alta. Sentähden _luonteenkuvaus_ on hyvin
tärkeä tällä alalla ja tekojen sisäiset vaikuttimet ovat tarkasti
esiintuotavat. Romaani joutuu niinmuodoin esittelemään ihmismielessä
asuvan ihanteellisuuden taistelua jokapäiväistä ympäristöä vastaan sekä
tosiolojen vastavaikutusta ja siitä johtuvaa sisällistä kehitystä.
Päähenkilön kanta on yksipuolinen; hänen täytyy mukaantua olojen
oikeutettuihin vaatimuksiin, mutta kuitenkin säilyttää aatteelliset
pyrintönsä; näin olot häntä kasvattavat ja hän löytää sovinnon. Mutta
hän saattaa myöskin joutua tappiolle; epäsuotuisat olosuhteet voivat
hänet murtaa. Näin romaani osoittaa _yksityishenkilön luonteen
varttumista ulkonaisten olojen vaikutuksesta_.
Erittäin huomattavaa on, että romaani aina käsittelee yksityis-elämää
eikä, niinkuin epopea, ihmiskunnan suuria tapauksia ja kansakuntien
yleisiä oloja. Kertomuksen keskuksena ovat yksityisten onnenvaiheet,
yksityisten ilot ja murheet; silloinkin, kun se ryhtyy noita suuria
tapauksia kuvailemaan, se käyttää niitä vaan toiminnan pohjana tai
välikappaleena; pääasiana on aina niiden vaikutus yksityishenkilöin
kohtaloihin ja luonteenkehitykseen. Se näkyy selvästi historiallisista
romaaneista. Walter Scottin Ivanhoessa esim. ei lukijan huomiota
kiinnitetä etupäässä Rikhard Leijonamielen ja Juhanan valtiollisiin
kiistoihin; vaan Wilfred, Rovena ja Rebekka, joiden elämänvaiheet
punoutuvat yhteen noiden historiallisten seikkojen kanssa, pitävät
pääasiallisesti osan-ottoa vireillä.
Tämä vie meidät itse henkilöihin. Samoin kuin epopeassa, niin on
romaanissakin suuri henkilöin paljous, joilla toiminnassa on jokseenkin
itsenäinen asema; mutta näiden joukossa on kuitenkin yksi, jonka
sisällinen varttuminen on kertomuksen varsinainen aine. Yleensä
romaanin päähenkilö on toisenlainen kuin draaman pääsankari, joka
tehokkaasti vaikuttaa ulkonaisiin oloihin; hän on päinvastoin niiden
vaikutuksen alainen.
Romaani siis, samoin kuin varsinainen eepos, esittelee ihmisen kohtaloa
enemmin välttämättömyyden kuin vapaan tahdon kannalta. Mutta toiselta
puolen epopeankin sankari on toisenlainen kuin romaanin. Eepillinen
sankari on kansansa tai aikakautensa rientojen kannattaja ja kaikin
puolin sopusoinnussa ympäristönsä kanssa; kansansa edustajana hän
taistelee ulkonaisia vihollisia vastaan, mutta sisällistä taistelua
hänessä ei ole. Romaanin päähenkilöllä on siinä suhteessa eepillinen
luonne, ett'ei hän ponnistele maailman ankaraa maininkia vastaan, vaan
antaa, myötävirtaa kulkien, olevaisuuden aaltojen itseänsä kannattaa.
Mutta vaikka hän niinmuodoin ei pyydä johtaa tapausten kulkua, on hän
ristiriidassa tosiolojen kanssa, jotka vastustavat tai edistävät hänen
luontaista kehitystänsä ja samalla kuitenkin häntä sisällisesti
muodostavat ja kypsyttävät. Näin hän vähitellen etenee sopusointuun
niiden kanssa tai sortuu niitä vastaan taistellessaan. Tämä on tuo
yllämainittu alkuperäisen ihanteellisuuden taistelu olevaisia oloja
vastaan. Sentähden saattaakin lyhyesti kertoa monen romaanin
sisällyksen seuraavalla tavalla: kokemattomana, mieli täynnä korkeita
ihanteita tai kumminkin maailman petollisuutta aavistamatta, astuu
nuorukainen sen mutkallisille poluille; hänen tuulentupansa haihtuvat
toinen toisensa perästä; mutta noiden ihanteiden oikea ydin vaan
vahvemmaksi vahvistuu elämän myrskyissä ja viimein hän löytää
todellisen elämänviisauden aarteen. Saattaapa välisti toisinkin
tapahtua; semmoiset luonteet, jotka kovat kohtalot tai omituiset olot
ovat väärin taivuttaneet, voivat vasta kokemuksen kautta johtua
siveellisiä ihanteita tunnustamaan. Näin Jukolan veljekset, koettuansa
metsäläis-elämän hankaluutta, tulevat älyämään sivistyksen arvon.
Taikka on sellaisiakin oloja, joissa ei kestä alkuperäinen
ihanteellisuus tai jotka eivät ole omiansa luonnetta kasvattamaan, ja
silloin yksilön henkinen ja aineellinen olento murtuu. Nämä
huomautukset ovat vaan muutamia viittauksia romaanin yleiseen luontoon;
ett'eivät ne tyhjennä sen koko ainevarastoa, oivaltanee jokainen.
Yllämainitusta näkyy, että romaanin "sankari", niinkuin joskus on
muistutettukin, saa tämän nimityksen pikemmin pilalla kuin toden
perästä; sillä hän on yleensä enemmän vastaan-ottava kuin toimivainen.
Tästä koituu muutamia vaikeuksia päähenkilöä valitessa ja kuvaillessa.
Hänen luonteensa joutuu helposti liian miedoksi, värittömäksi.
Entisaikoina moni kirjailija luuli sankarinsa erittäin miellyttävän
hienotunteista lukijaa, jos hänestä tehtiin kaikkien hyvien avujen
esikuva; vähän jalomielisyyttä, hiukan uljuutta, pikkuisen
viatonta vilpittömyyttä ja joku määrä typerää hentomielisyyttä, ja
sankari-ihanne oli valmis! Mutta tämä oiva resepti on nyt jo
vanhettunut. Uudempi realistinen ja psykologinen suunta on siinä
kohden tehnyt paljon hyvää. Nykyaikana sopii pikemmin varoittaa
romaaninkirjoittajia luomasta päähenkilöitä, jotka eivät voi täysin
määrin saavuttaa lukijan myötätuntoisuutta. Usein esitetään
siveellisesti heikkoja tai sairasmielisiä ihmisiä, vieläpä semmoisia,
joiden sielun-elämä on mielipuolisuuden rajalla; niin esim.
Tavaststjernan romaanissa "Barndomsvännerna". Mutta ylimalkain ei ole
helppo päähenkilön kuvauksessa yhdistää piirteitä, jotka ilmaisevat
lujaa ja omintakeista sekä yht'aikaa miellyttävää luonnetta, ja samalla
osoittaa kehittymistä yhä suurempaan selvyyteen ja itsenäisyyteen.
Romaanisankarille omituiseen passiivisuuteen tulee sekoittaa sopiva
määrä aktiivisuutta. Sentähden tapahtuukin sangen usein, että joku vaan
harvoilla piirteillä esitetty sivuhenkilö onnistuu paremmin ja vetää
enemmän huomiota puoleensa kuin itse pääsankari, joka vaatii runsaampaa
kuvailua. Ett'ei romaanikirjallisuudessa kuitenkaan ole puutetta hyvin
luonnistuneista päähenkilöistä, ei tarvitse mainita. Esimerkkeinä
olkoot Norjan uudemmasta kirjallisuudesta Kiellandin laivuri Worse ja
molemmat päähenkilöt Lien tunnetussa kertomuksessa "Luotsi ja hänen
vaimonsa" sekä koomilliselta alalta meidän omasta kirjallisuudestamme
Jukolan veljekset Kiven suuresta romaanista, joista jokainen, kaiken
yhtäläisyyden ohessa, on ihan omituisella tavalla ja verrattomalla
taidolla kuvattu. Tahtoisinpa vielä novellikirjallisuudestamme
huomauttaa sitä eheää luonteenkuvausta, joka on Kauppis-Heikin
Aliinassa. Tuntuupa melkein siltä, kuin naisen luonne ja olot useassa
suhteessa melkein paremmin kuin miehen soveltuisivat romaanin
yllämainittuihin vaatimuksiin.
Sitä tarkkaa luonteenkuvausta, jolla päähenkilö on tuotava näkyviin,
vaatii romaani muidenkin henkilöin esittämisessä, vaikka se tietysti
voi tapahtua aivan lyhyesti, muutamilla hyvin osatuilla piirteillä.
Joskus on useampiakin päähenkilöitä, etenkin kaksi rakkauden siteillä
yhdistettyä. Mutta toisinaan, varsinkin uudemmissa romaaneissa ja
novelleissa, toiminnan ala niin laajenee, ett'ei voi puhua mistään
varsinaisesta päähenkilöstä; tapaukset kehkiävät ja solmeutuvat yhteen
useitten rinnakkaisvaikutuksesta. Niin on esim. Fritz Reuterin
tosikoomillisessa kertoelmassa "Maamies-ajoiltani" ("Ut mine
Stromtid"); Bräsigin persoona siinä kyllä aina ylinnä kohoaa näkyviin,
mutta hänen kohtalonsa ei ole kuitenkaan kertomuksen pääaineena. Tekijä
tahtoo antaa yleiskuvan pohjois-Saksan maalais-elämästä ja eri
henkilöillä on siinä kullakin määrätty paikkansa. Tämä on oikeastaan
epäsäännöllisyyttä, mutta saa selityksensä siitä, että romaani,
niinkuin epopeakin, pyytää antaa suurta maailmankuvaa, ja koska se
etupäässä kääntää huomionsa yksityis-elämään, muodostuu siitä _tapain
kuvaus_. Sellainen on jokainen varsinainen romaani siinäkin
tapauksessa, että yhden henkilön sielun-elämä on sen kannattajana; jo
siihen, että ympäristön vaikutus hänen sisälliseen kehitykseensä on
tuotava esiin, sisältyy se vaatimus, että tämä ympäristö on tarkasti
kuvattava.
Muuten romaani ylimalkain esitystavassaan ja suunnittelussaan noudattaa
samoja lakeja kuin epopeakin. Se kertoilee tarkkaan, tyynesti ja
tasaisesti sekä viipyy mielellään yksityiskohdissa, joten syntyy paljon
välikertomuksia. Se suosii moninaisuutta sekä henkilöin että toiminnan
puolesta. Pääerotus sen ja epopean välillä on vaan siinä, että
romaanissa kaikki on sisällisempää, itsekohtaisempaa, niinkuin myös
siinä, että se on realistisempi ja siis esityksessään rohkeammin kuin
juhlallinen eepos kajoo jokapäiväisimpiinkin erityisseikkoihin. -- Aimo
esimerkin tuosta moninaisuudesta tarjoo Dickensin tunnettu "David
Copperfield"; siinä näkyy monilukuinen, kirjava sarja mainiosti
esitettyjä henkilöitä (joku on laskenut niitä olevan noin kolmesataa).
Toisia on laajemmin kuvattu, toisia vaan muutamilla kynänpiirteillä;
mutta kaikki astuvat ilmielävinä silmiemme eteen.
Tärkeimpiä luonteen muodostajia on rakkaus, se kun, yht'aikaa
aistillisesta ja henkisestä juuresta kasvaneena, valtaa koko ihmisen
ja voimallisimmin hallitsee nuoruuden tunne-elämää, jolloin
maailmankatsanto juuri saa määrätyn suuntansa. Sentähden sillä kaikkina
aikoina on ollut tärkeä sija romaanikirjallisuudessa, vieläpä siihen
määrään, että vanhemmat romaanit melkein yksin-omaisesti ovat
lemmenjuttuja. Uudempina aikoina ovat kuitenkin useat muut motiivit
yhdenvertaisina astuneet rakkauden rinnalle.
Olemme havainneet suuren yhtäläisyyden eepoksen ja romaanin
esitystavassa; moni ehkä luulisi erilaisuuden kumminkin ilmaantuvan
siinä, että jälkimmäinen paljoa enemmän kuin edellinen pyytää jännittää
lukijan mielenkiintoa. Niin ei ole kuitenkaan asian laita. Tuo
ylenmääräinen jännittäväisyys, jota tavataan monessa nykyajan
romaanissa, on vaan ihmisten luontaisen uteliaisuuden väärinkäyttämistä
eikä suinkaan välttämätöntä. Hyvän romaanin, niinkuin yleensä jokaisen
hyvän runoteoksen, paras tunnusmerkki on päinvastoin, että se uudestaan
luettuna miellyttää yhtä paljon tai vielä enemmän kuin ensi kerralla.
Todellisen huvituksen tällaista teosta lukiessa saa vasta, kun
tarkastaa, miten kutakin eri kohtaa on kuvattu ja kaikki sitten
muodostaa kokonaisuuden; jos vaan malttamattomasti rientää eteenpäin
nähdäksensä, "kuinka käy", tai tyydyttää uteliaisuutensa lukemalla
lopun ennakolta, niinkuin lyseolaisten ja koulutyttöjen on tapana, niin
se osoittaa vielä puuttuvaa käsitystä ja kehkiämätöntä runouden-aistia.
Tavallisessa puheessa erotetaan runous ja romaani toisistaan,
muistamatta, että romaanikin on runoutta. Vaikka tällainen erottaminen
kaunotieteen kannalta ei ole oikeutettu, niin siinä piilee vaistomainen
tunne siitä, että romaani on lähempänä proosaa kuin muut runouden
lajit. Vanhemmat esteetikot eivät tahtoneetkaan myöntää romaanille
täyttä runollista arvoa, pitäen sitä pilaantuneena eepoksena. Tämä oli
kuitenkin väärin. Sillä on oma, selvästi huomattava tehtävänsä: sen
tulee pakoittaa jokapäiväisen elämän nummet ja louhikot runouden viljaa
kasvattamaan. Mutta tästä taistelusta jylhää luontoa vastaan koituu
sille itsellekin vaaroja; voitettu proosallisuus nousee kapinaan
voittajaa vastaan. Kahdella tavalla romaanintekijä voi joutua
kiusaukseen. Hän saattaa asettaa uteliaisuuden kiihoittamisen
päämääräkseen ja siten tehdä romaanin paljaaksi huvituskeinoksi taikka
käyttää kertomusta välikappaleena kaikenlaisten tarkoitusten
edistämiseksi, joilla ei ole mitään tekemistä tosi-runouden kanssa.
Kummassakin tapauksessa proosallisuus pääsee voitolle. Edellistä laatua
on suuri osa vanhemmasta romaanikirjallisuudesta; keksittiin mitä
kummallisimpia seikkoja, joiden oli määrä tyydyttää lukijain
uteliaisuutta ja kiihoittaa heidän mieltänsä, eikä aatteellisesta
tarkoitusperästä ollut puhettakaan. Jälkimmäisessä tapauksessa romaani
ottaa selvittääksensä kaikenlaisia tieteellisiä, uskonnollisia tai
yhteiskunnallisia asioita, antaa siveellisiä neuvoja j.n.e.; nykyään
varsinkin "ajan kysymykset" ovat romaanin sisällyksenä. Täten se joutuu
tendensikirjallisuudeksi, josta toisessa paikassa on puhuttu. Sama
virhe ilmaantuu silloinkin, kun kirjailija tahtoo naturalistisella
tavalla muka tutustuttaa lukijaa tosi-elämään ja, viittaamatta sen
syvempään merkitykseen, tuopi esiin sen varjopuolia. Esitys vaipuu
silloin proosallisuuteen, koska paljas epäkohtien tunteminen ja siitä
johtuva negatiivinen elämänviisaus asetetaan tarkoitusperäksi.
Näiden proosan puolelta uhkaavain vaarojen pitäisi olla varoituksena
romaaninkirjoittajille, että vaan hartaammin koettaisivat säilyttää
sitä runollisuutta, jota ihanteellinen katsantotapa, lämpimät tunteet
ja arkipäiväisyydestä vapautunut mielikuvitus antavat halvimmillekin
aineille. Mutta toiselta puolen on myönnettävä, että, vaikka hyvä
romaani voi sisältää yhtä paljon runollisuutta kuin mikä muu
kaunokirjallinen teos hyvänsä, paljoa vähempi määrä runollisuutta
riittää romaanin viehättäväisyyteen kuin niiden kirjallisuuden lajien,
jotka pääasiallisesti perustuvat ideaalisuuteen; sillä useasti
miellyttävä ja älykäs olojen ja luonteiden kuvailu voipi sitä tällä
alalla korvata.
Ylempänä mainittiin, että romaani yleensä rohkeammin kuin eepos kajoo
jokapäiväisen elämän erityisseikkoihin. Siitä on seurauksena, että
koomillisuudella romaanissa on paljoa laveampi ala. Sitä tavataan tosin
epopeassakin (esim. Iliaassa Thersiten ja Hefaiston esiintyminen,
runsaammin Kalevalassa, jossa se vienona ironiana värähtelee
pääsankarienkin luonteenkuvauksessa); mutta se ei muodosta mitään
erityistä eepoksen lajia. Mitä toisinaan on sanottu koomilliseksi
epopeaksi, kuuluu ihan toiselle alalle, nimittäin satiiriin ja
parodiaan. Koomillisia romaaneja sitä vastoin on paljon, Cervantesin
Don Quijotesta alkaen Kiven Seitsemään Veljekseen saakka. Ja muissakin
romaanikirjallisuuden tuotteissa, joissa ei koomillisuus ole
pohjasävelenä, on sille tavallisesti suotu enemmän tai vähemmän sijaa.
Näiden selitysten jälkeen luokaamme vielä silmäys romaanin eri lajeihin
ja niiden muodostumiseen aikojen kuluessa.
Jo muinais-ajan kansoilla, kreikkalaisilla ja roomalaisilla, oli
kirjallisuutensa myöhempinä aikoina romaanintapaisia kertomuksia
(muistettakoon esim. Heliodoros ja Longos); mutta vasta nykyisempinä
aikoina on tämä runouden laji saanut varsinaisen muotonsa ja
merkityksensä. Uudemman ajan romaani sai alkunsa niistä suorasanaisista
jutuista, jotka olivat keskiajan ritari-eeposten jatkona; nimi tuli
siitä, että se syntyi romanilaisissa kansoissa. Kuudennella- ja
seitsemännellätoista vuosisadalla ilmestyi paljon ritari-romaaneja,
jotka sisälsivät mitä mahdottomimpia kuvauksia ritarien urostöistä ja
lemmenseikoista. Nämä antoivat aihetta Miguel Cervantesin kuuluisaan
Don Quijote nimiseen teokseen, joka oikeastaan tarkoitti noiden
liiallisuuksien ivailemista; mutta siitä tulikin ensimmäinen romaani
tämän sanan nykyaikaisessa merkityksessä. Ankarasti siinä pilkataan
ritari-romaanien haaveita, joita pääsankarin kummalliset houreet mitä
hullunkurisimmalla tavalla jäljittelevät; mutta kun La Manchan ritari
näkee kaikki oman mielikuvituksensa valossa, luulee ravintolat upeiksi
linnoiksi ja passaajatytöt hienoiksi linnanneideiksi, taistelee
tuulimyllyjä vastaan j.n.e., niin kuvataan samalla tosimaailmaa, joka
asetetaan vastakohdaksi tälle mielikuvituksen luomalle olevaisuudelle.
Sen ohella päähenkilö kuitenkin osoittaa älyä ja herättää
myötätuntoisuutta; sillä tekijä on nerokkaalla huumorilla osannut
hänessä esittää ihmishengen ihanteellista pyrintöä käsittää maailmaa
oman itsekohtaisen katsantotapansa mukaan ja siitä syntyvää
traagillisuutta, kun tosiolot huomataan olevan sen kanssa
ristiriidassa. Näin Don Quijotessa selvästi esiintyy sekä reaalinen
todellisuus että ihmisen sisällinen kehitys, niinkuin myös näiden
molempain vastakkaisuus, jotka puolet -- niinkuin olemme nähneet --
ovat romaanin luonteelle omituiset.
Don Quijote jäi yksinäiseksi, verrattomaksi taidetuotteeksi, ilman
kilpailijaa; mutta se oli hedelmällinen itu, josta kasvoi koko
uuden-aikuinen romaanikirjallisuus. Melkein samaan aikaan kuin
Cervantesin teos syntyi Espanjassa _seikkailijaromaani_ (Quevedon
kautta), joka sittemmin levisi muillekin maille; hyvän käsityksen tästä
kertomuslajista antaa Le Sagen tunnettu romaani "Gil Blas" viime
vuosisadalta. Seikkailijaromaanin rungosta on myös versonut Daniel De
Foen kuuluisa teos "Robinson Crusoe", niinkuin myös kaikki nuo
lukemattomat "Robinsonadit", jotka saivat siitä alkunsa, ynnä muut
kertomukset, jotka vievät lukijansa ulkopuolelle sivistyneen maailman
piiriä asumattomiin saariin tai aarniometsien helmaan. Tämän
kirjallisuuden lajin uudempia vesoja mainittakoon B. St. Pierren "Paul
ja Virginia", Chateaubriand'in "Atala" ja "René" ynnä Cooperin
kertomukset Amerikan uutis-asukkaista sekä _matkustus- ja
meri-romaanit_, joita aikanaan suuresti suosittiin.
Mutta palatkaamme romaanin vanhempaan kehitykseen. Se
voipi tietysti ottaa aiheensa eri elämänpiireistä. Vanhoista
ritari-romaaneista jouduttiin aivan luonnollisesti ruhtinaiden hoveissa
ja ylimysten seuroissa liikkuviin kertomuksiin, ja näin syntyi
_ylimys-romaani_. Edellisessä jo viitattiin siihen, miten romaani
monesti suosii sellaisia oloja, joissa ihminen saattaa vapauttaa
itsensä jokapäiväisten tarpeiden pakosta eikä elämän proosa siis
aivan ankarasti paina yksityisen itsenäisyyttä; tällaisia oloja
tavataan kansan ylhäisimmissä kerroksissa ja se ryhtyy siis niiden
kuvailemiseen. Samaa laatua ovat yleensä kaikki ne piirit, jotka
pysyvät erillään tavallisen elämän karkeudesta ja joissa ihminen
esteettömästi voi kehitä puhtaaseen inhimillisyyteen ja antautua
hienomman, sievistyneen sivistyksen nautintoon. Niin ylimys-romaanin
rinnalle asettuu esim. _taiteilija-romaani_. Erittäin onnistuneena
esikuvana tästä romaaninlajista sopii mainita Goethen "Wilhelm
Meister", jossa juuri kuvataan äsken mainittua yleis-inhimillistä
varttumista ja joka samalla antaa kuvan Saksan henkisestä elämästä
kahdeksannellatoista vuosisadalla. Mutta jos tällaiset alat ovatkin
paraiten suojeltuina tosi-elämän kalseilta tuulilta, ei ylimyssäädyn
sivistys kuitenkaan aina ole syvin ja puhtain, eikä hienoin
sivistyskään semmoisenaan tuo esiin ihmisluonteen ydintä; paitsi sitä
nämä suljetut piirit eivät voi antaa täydellistä kuvaa kokonaisen
kansan tai aikakauden hengestä ja oloista. Sentähden romaani
mielellänsä siirtyy niihin keskuuksiin, joissa ihmisluonteiden
omituisimmat puolet tavallisesti uhkeimmasti versovat, yhteiskunnan
keskisäätyyn, joka pysyy varsinaisen kansan-elämän yhteydessä, vaan
samassa ottaa osaa korkeampaan sivistyselämään. Tämä on tavallinen
_perhe-romaani_, jonka piiriin kenties enimmät romaaniteokset ovat
luettavat. Se syntyi viime vuosisadan alkupuolella Englannissa
Richardsonin, Fieldingin, Goldsmithin y.m. kautta, sai sitten erittäin
huomattavan muodostuksen Charles Dickensin teoksissa ja elää nykyaikana
kaikkien sivistyskansojen kirjallisuudessa monella eri tavalla
kehittyneenä. Mutta tämä runouslaji laajentuu vielä; se pyrkii yhä
täydellisemmin kuvailemaan kaikkia kansakunnan oloja ja kääntyy
sentähden esittelemään varsinaista kansan-elämää, jossa alkuperäiset,
luonnon-omaiset olot paraiten ovat säilyneet. Näin muodostuu
_kansan-romaani_. Semmoinen teos on Kiven "Seitsemän Veljestä",
joka erittäin hyvin osoittaa tämän romaanilajin luonnetta.
Kansan-romaani ja siihen liittyvä kansan-novelli ovat nykyisempinä
aikoina kaikkialla voittaneet alaa ja ovat meidänkin maassa viljalta
edustettuina, erittäinkin sen johdosta, että kansan syvistä riveistä
moni lahjakas kirjailija on esittänyt kokemuksiansa ja tutun
ympäristönsä elämäntaisteluita. -- Sekä ylimys- että kansan-romaani voi
tietysti samalla olla perhe-romaani; mutta kaikki viimeksimainitut
lajit saattavat myös ulottaa kuvauksensa paljoa laajemmalle.
Tähän suuntaan käy muutoinkin romaanin kehitys. Se ottaa suuret
valtiolliset tapaukset ja yhteiskunnalliset olot kuvailtaviksi. Näin
syntyy vielä kaksi lajia, _historiallinen_ ja _yhteiskunnallinen
romaani_. Aineensa suuruuden puolesta ne vivahtavat epopeaan. Mutta
huomattava on, mitä jo olen muistuttanut, ett'eivät historialliset
tapaukset ja vielä vähemmin yhteiskunnalliset seikat ole samalla
tavalla aineena romaanissa kuin suuret kansalliset yritykset ja
sankarityöt epopeassa; huomio kiintyy etupäässä yksityisten henkilöin
kohtaloihin. Historiallisessa romaanissa syntyy tosin jonkunlainen
ristiriitaisuus siitä, että suuret ja merkilliset tapaukset syrjäytyvät
niiden kysymysten rinnalla, jotka koskevat yksityisten elämänvaiheita;
mutta toiselta puolen nuo tähdellisemmät olot, joissa henkilöt
toimivat, antavat luonteille syvemmän sisällyksen ja saattavat heidät
semmoisiin tiloihin, joissa heidän sisälliset avunsa paremmin tulevat
näkyviin. Historiallisen romaanin tehtävä onkin osoittaa, miten
tärkeät maailmantapaukset ja kansakunnan yleinen tila vaikuttavat
yksityis-elämään, ja tämä ennen kaikkea oikeuttaa sen olemassaolon.
Samaa sopii sanoa yhteiskunnallisesta romaanista, joka tuopi
ilmi yhteiskunta-elämän syvemmät ristikohdat; runoilijan tulee vaan
varoa, ett'ei yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaaminen muutu
tarkoituksen-omaiseksi, niinkuin usein tapahtuu paraidenkin
kirjailijain teoksissa. Tunnettua on, kuinka tärkeä asema tällä
romaanin lajilla on nykyajan kirjallisuudessa. Se onkin oikeastaan
kehittynyt vasta viime aikoina, tämän vuosisadan keski- ja
loppuvaiheilla.
Historiallisen romaanin perustaja taas, niinkuin yleisesti tunnetaan,
oli Walter Scott. Sittemmin se on juurtunut kaikkien kansojen
kirjallisuuteen; meilläkin se on ruvennut orastamaan, vaikka vähemmin
runsaasti kuin toivottava olisi.
Edellisessä olen koettanut esittää pääasiallisimmat romaanin lajit;
mutta sanomattakin selviää, että se näiden ohessa vielä voi pukeutua
useihin eri muotoihin, joiden perustuksella saisi monta muutakin jakoa.
Huomattava on myöskin, että romaani -- ihan toisin kuin epopea, joka
aina pysyy juhlallisena, -- voi olla sekä vakavaluontoinen että
koomillinen. Paitsi sitä on vielä muistettava, että kaikki nuo
yllämainitut lajit milloin milläkin tavalla toisiinsa yhtyvät, joten
puheena oleva kirjallisuuden laji siis voi esiintyä hyvinkin
monenlaatuisena. Suuret romaanit, varsinkin historialliset ja
yhteiskunnalliset, laajenevat usein epopean tavalla mitä erilaisimpia
suhteita valaiseviksi yleiskuviksi, rajoittumatta mihinkään erityiseen
elämänpiiriin, niin esim. Manzoni'n mainio historiallinen romaani
"Kihlatut", joka lavein piirtein asettaa silmiemme eteen Italian kansan
olot seitsemännellätoista vuosisadalla.
* * * * *
Niinkuin epopean ja idyllisen eepoksen rinnalla on monta kertomarunon
lajia, asettuu romaanin viereen _novelli_ ("uutelo"), joka
kuitenkin liittyy siihen kiinteämmin kuin edellämainitut epopeaan.
Ulkonaisesti eroaa novelli romaanista lyhyytensä kautta; vaan
sisällinen erotus on siinä, että romaani pyytää antaa niin laveaa
maailmankuvaa kuin mahdollista ja täydellisesti esittää päähenkilön
luonteen kehkiämistä, mutta novelli kertoo vaan jonkun ratkaisevan
käänteen hänen elämästänsä. Romaanissa ilmaantuu olevaisten olojen koko
runsaus, siinä on pitkä jakso vaihtelevia olokuvia; novellissa on vaan
yksi situatsiooni, yksi olokuva, ja se viittaa vaan välillisesti
ihmiselämän kokonaisuuteen. Toisinaan voipi yhden situatsioonin
kuvaileminen väljetä laveammaksi kertoelmaksi, jolloin syntyy
jonkunlainen välilaji romaanin ja novellin vaiheella.
Luonteet ovat silloin jo verrattain valmiit ja yhtä ainoaa vaihetta
henkilön elämässä kuvataan romaanin tavallisella laveudella. Semmoisia
teoksia ovat esim. Goethen "Wahlverwandtschaften" ja Ahon "Papin
rouva". Muutoin on yleensä vaikea määrätä rajaa romaanin ja novellin
välillä; laveanpuoliset, luonteeltaan romaaninkaltaiset novellit ovat
varsinkin nykyään hyvin tavallisia. Sellaisia ovat enimmät meidän maan
uusista kaunokirjallisuuden tuotteista, esim. Teuvo Pakkalan
"Lapsuuteni muistoja" ja "Elsa", Alkion "Eeva", Kauppis-Heikin "Aliina"
y.m.m. Mitä muutoin Pakkalan "Elsaan" tulee, niin se oikeastaan
"Vaaralla" nimisen kertoelman kanssa muodostaa varsinaisen
romaanin, joka on rikas oivallisista luonteenkuvauksista. Näissä
romaaninkaltaisissa novelleissa saattaa usein ahtaankin kehyksen
sisällä esittää luonteen vähittäin tapahtuvaa varttumista, niinkuin
viimeksimainituista esimerkeistä näkyy. Varsinaisessa novellissa sitä
vastoin kerrotaan joku tärkeä tapaus, joka muutamilla piirteillä
ilmaisee henkilöiden luonteen-omituisuudet ja ikäänkuin sisältää heidän
elämänsä ytimen. Tällaisia novelleja ovat, muita mainitsematta, Ahon
verrattoman hauskat kuvaelmat "Siihen aikaan, kun isä lampun osti", ja
"Rautatie", jotka samalla avaavat avarampiakin, sivistyshistoriallisia
näköaloja.
Mitä on puhuttu romaanin luonteesta, tehtävästä ja kuvaustavasta, sopii
kaikki novelliin; ainoastaan siinä suhteessa ne eroavat toisistaan,
että novellin esitys on suppeampi ja suuremmalla nopeudella rientää
loppua kohti. -- Sisällyksensä puolesta novelli jakaantuu niinkuin
romaanikin: löytyypä siis perhe-novelleja, kansan-novelleja
("kyläjuttuja", niinkuin Auerbachin, -- muutoin paljon meidän
kirjallisuudessa), historiallisia ja yhteiskunnallisia novelleja j.n.e.
Romaanin ja novellin piiriin sopii vielä lukea lyhyet _pilajutut_,
jommoisia esim. kuudennellatoista vuosisadalla suosittiin Saksassa
nimellä "Schwänke", (toisinaan nämä tosin olivat myös runopukuisia), ja
tavallisesti vielä lyhyemmät _anekdootit_, jotka, jos ne ovat
lystillisiä, nekin ovat pilajuttuja. Anekdootti kertoo vaan
yksityistapauksen, joka omituisella tavalla valaisee jotain luonnetta
tai erityisiä oloja. Useimmiten nämä kertomuslajit kuitenkin
tarkoitukseltaan ovat ulkopuolella runouden alaa.
Runouteen sitä vastoin kuuluvat viime aikoina yhä tavallisemmiksi
tulleet _tunnelmakuvat_, joihin jo ennen on viitattu, ja jotka
liikkuvat idyllin, novellin ja lyriikan välimailla. Tunteiden
esiintuominen on niissä pääasia, mutta kuvauksen tai kertomuksen
muodossa. Runomittaisina ne tietysti ovat lyyrillisiä runoja; mutta
suorasanaisina ne ovat luettavat erityiseksi välilajiksi, joka
sopivimmin on mainittava tässä paikassa. Virkeän tunteellisuuden
elähyttämä luonnonkuvailu voi niille antaa suurenkin runollisen
viehätyksen; varottava on vaan, ett'ei tunteellisuus vaihdu
hempeätunteisuudeksi. Kuinka onnistuneesti saattaa tätä kuvauslajia
viljellä, osoittavat erittäinkin Ahon "Lastut", joista useimmat ovat
tällaisia tunnelmakuvia.
Kun romaani ja novelli ovat saaneet tehtäväkseen tosiolojen
esittämisen, niin ajan vaihtelevat suunnat niissä ilmaantuvat selvemmin
kuin muissa runouden lajeissa, jotka ovat niistä suhteellisesti
riippumattomammat. Nykyaikana romaanista on tullut yleisimmin suosittu
kirjallisuuden laji, joka lausuu ilmi ja suuressa määrässä muodostaa
lukijakunnan katsantotapaa. Uusien aatteiden ilmaisijana se kilpailee
näytelmärunouden kanssa, mutta helppolukuisena ja yleistajuisena se
leviää laajempiin yleisön piireihin. Syy siihen, että romaani on
saavuttanut tällaisen aseman, on nykyajan omituisessa luonteessa, joka
yht'aikaa -- perin realistisena -- kääntyy ulkonaisen olevaisuuden,
etenkin yksityisseikkojen, tarkastamiseen ja samalla mielellänsä vaipuu
sielun-elämän ilmiöin seikkaperäiseen tutkistelemiseen, niinkuin muun
muassa viime aikoina vahvistuneet ja laajalle leviävät uskonnolliset
harrastukset todistavat. Nämä puolet ovat romaanissa yhdistyneinä.
Sehän kuvailee havainnollisesti luontoa ja ihmis-elämän ulkonaista
puolta, mutta paljastaa myös sielun-elämän sisimpiä tiloja ja muutoksia
yksityiskohtia myöten; eepos ja draama sitä vastoin kuvailevat
yleisemmillä piirteillä, vaikka kuvaus saattaa olla yhtä ponteva.
Kaikki nykyajan vaihtelevat aatesuunnat esiintyvätkin jyrkimmässä
omituisuudessaan uudemmissa romaaneissa. Se aika on jo ollut ja mennyt,
jolloin romaanimaisuuden käsite sisälsi jotain epätodellista ja
haaveilevaa ja jolloin se, joka romaaneista oli oppinut elämän
tuntemaan, luuli kaikkialla näkevänsä valepukuisia prinssejä ja
prinsessoja ja joka hetki odotti outoja, eriskummaisia tapauksia.
Epätodellisuus nykyaikana päinvastoin useimmin ilmaantuu tosiolevaisten
liioittelemisessa, epäkohtien liian mustiksi maalaamisessa. Puhtaasti
ideaalisen suunnan jälkeen ovat vuorottain valtaan päässeet ylenmäärin
realistinen suunta tai selvä naturalismi, tendensi-suunta (joka,
merkillistä kyllä, monessa teoksessa on tehnyt liiton suoran
vastakohtansa, naturalismin, kanssa), sitten psykologinen romaani,
jonka sielun-elämän selitykset monesti, esim. Dostojewskijn tunnetussa
kertomuksessa "Rikos ja rangaistus", kaiken mestarillisen kuvauksen
ohessa tekevät tuskastuttavan vaikutuksen ja niinmuodoin poikkeavat
runouden varsinaisesta tarkoituksesta, ja vihdoin jonkunlainen
tunnelmasuunta eli uuden-aikuinen romantisuus. Muutamissa
kirjailijoissa, niinkuin Minna Canthissa ja Juhani Ahossa, näemme
useitten tai kaikkien näiden suuntien omituisella tavalla yhtyvän.
Miten romaani täst'edes on muodostuva? Antaako sivistyksen vastainen
kehitys jollekin muulle kirjallisuuden lajille sen aseman, joka nyt on
romaanilla? Nämä kysymykset jäävät toistaiseksi vastausta vaille.