Kertomarunous yleensä.
Kertomarunouden varsinainen luonne tulee selvimmin esiin
kansan-epopeoissa eli noissa suurissa sankarirunoelmissa, jotka
muodostuvat kansojen ensimmäisen nuoruuden aikoina. Niistä on jo tämän
teoksen alkuosassa lavealta puhuttu. Ne pyytävät esittää laajaa
maailmankuvaa, yhdistäen kaikki, mitä kansat ovat miettineet maailmasta
ja jumaluudesta, niiden siveelliset käsitykset ja historialliset
muistot. Eepillinen runous on yleensä kertomusta menneiltä ajoilta ja
kuvailee henkilöitä ja tapauksia sellaisina, kuin ne ulkonaisesti
ilmaantuvat. Toiminta ei tapahdu silmiemme edessä, niinkuin draamassa;
ei meidän siis tarvitse kokea odotuksen levottomuutta ratkaisevan
hetken lähestyessä eikä tuskan katkeruutta kärsimysten kestäissä.
Tekojen sisälliset syyt ja sydämmen taistelut niinikään jäävät meiltä
näkemättä; sillä nämä kaikki ovat jo olleet ja menneet; ne ovat jo
muuttuneet tosiasioiksi, ja runoilija nostaa vaan sen varjoavan verhon,
jolla entisyys ne on peittänyt. Tästä johtuu eepillisen runouden tuiki
tyyni esitystapa. Kullervon rajut taistelut ja omantunnonvaivat ovat jo
aikaa sitten loppuneet; Runotar saattaakin siis levollisesti, vaikka
murheellisella mielellä, kertoa, kuinka hän palasi lapsuutensa kotiin
ja tapasi sen tyhjänä, autiona, sekä sitten, jouduttuansa siihen
paikkaan, jossa rikos oli tapahtunut, "kysyi mieltä miekaltansa",
käänsi kärjen rintahansa ja "itse iskihe kärelle". Hektor, Troian
innokas puolustaja, tietää jo ennalta, että "päivä se joutuva on, jona
vaipuu Ilio armas", ja Iliaassa siihen viitataan monessa paikoin.
Kertoja sen tietää yhtä hyvin kuin Hektor; mutta sentähden hän
saattaakin mielin määrin, rauhallisella mielellä, kuvaella sodan
yksityiskohtia.
Koska eepillinen kertomistapa on näin _tyyni ja objektiivinen_,
niin se myöskin on _tasainen_, s.o. eepillinen runotar kohtelee
samalla hellyydellä sekä suuria että pieniä asioita, siitä huolimatta,
kuinka voimallisesti ne vaikuttavat tunteisiin. Väinämöisen ihmeellinen
laulu ja valmistukset Pohjolan häihin, Lemminkäisen seikkailut ja
Joukahaisen joutsen koristukset, kaikki ne saavat Kalevalassa yhtä
innokkaan, mielenkiintoisen kuvailun osaksensa. Samasta syystä
runomittakin epopeoissa pysyy yhtäläisenä kautta koko runoelman. Sen
ohessa on eepillinen esitystapa _tarkka_, s.o. kuvattavaksi
otetaan pienimmätkin erityiskohdat, jotta ulkonainen olevaisuus niin
elävästi kuin suinkin asettuisi henkisen silmämme eteen. Sentähden
"kultuurimuodoilla" on tärkeä sija suurissa kansan-epopeoissa ja
ylimalkain eepillisessä runoudessa.
Varsinainen eepillinen runous ei tuo esiin tapausten vaikuttimia eikä
toimivien henkilöin ajatuksia ja mielialoja semmoisinaan, vaan
ainoastaan sen verran, kuin ne ulkonaisesti ilmaantuvat puheissa ja
teoissa. Niinkuin veisto- tai maalaustaide, se asettaa eteemme jakson
kuvia, joiden merkityksen saamme itse arvata. Runoilija viepi meitä
kuvasta kuvaan ja ikäänkuin osoittelee niitä sauvallansa, pysyen itse
kertomuksen ulkopuolella. Tähän kertomarunouden luonteeseen soveltuu
hyvin se tarullinen maailmankäsitys, joka vallitsee vanhimmassa
kansanrunoudessa. Ihmisen rinnassa asuvat siveelliset voimat muuttuvat
jumalallisiksi olennoiksi, jotka ulkoapäin vaikuttavat henkilöihin.
Tapausten juoksua eivät määrää ihmisen vapaan toiminnan seuraukset,
vaan Olympon jumalat tai järkähtämätön sallimus, jonka alle jumalainkin
täytyy taipua. Troian edustalla eivät ainoastaan sodi ihmiset, vaan
itse kuolemattomat jumalatkin; mutta Moira, jonka päätöstä ei Zeuskaan
voi muuttaa, on määrännyt, että pyhä Ilios on kukistuva ja Akhilleus
kaatuva nuoruutensa ihanimmalla ajalla. Kalevalassa on ihmisen vapaalla
tahdolla tavallansa avarampi toimiala; meidän esivanhemmissa heräsi se
jalo aatos, että ihmisen henki hallitsee koko luontoa; sanallansa,
laulullansa hän taisi pakoittaa sitä itsellensä kuuliaiseksi. Ja
toiselta puolen jumalain valta on Kalevalassa jokseenkin rajoitettu. He
eivät ole vielä täydellisesti irtauntuneet niistä luonnon-esineistä,
joita hallitsevat, ja heidän erikoisluonteensa on yleensä vallan vähän
kehittynyt; sentähden he eivät vaikuta tapausten juoksuun ja tietäjän
loitsutaito se oikeastaan maailmaa ohjaa.[103] Mutta taikavoima sekin
muuttuu ulkonaiseksi vaikuttimeksi. Loitsutaidon tuottama taikakappale,
Sampo, kohottaa Pohjolan onnen ja mahtavuuden kukkuloille; sen rannalle
ajautuneet murut ovat Kalevalan onnen alku. Taika on yhtä hyvin kuin
kreikkalaisen eepoksen jumalat ihmisen toiminnan suhteen ulkonainen,
yliluonnollinen voima; tapaukset eivät kehkiä toinen toisestaan ihmisen
tekojen luonnollisena seurauksena, vaan ovat hämärän, meille
käsittämättömän maailmanlain määräämiä, samoin kuin muissakin
epopeoissa.
Ylimalkain havaitaan Kalevalassa samaa ajatustapaa kuin Homerolla.
Kullervon luonne on tosin siinä suhteessa enemmän draamallinen kuin
eepillinen, että ainoastaan sisälliset, siveydelliset syyt saattavat
hänet perikatoon; mutta hänen kamala kohtalonsa on kuitenkin vaan
osaksi hänen oman rajun luonteensa seurauksena; pääasiallisesti se on
synkän sallimuksen vaikuttama, hän kun on kostajaksi syntynyt ja kosto
hänet turmelee. Tämä on tosi-eepillistä.
Yleensä eepillisessä kertomuksessa tunteet ja sisälliset vaikuttimet
muodostuvat ulkonaisiksi olennoiksi. Tiainen puusta neuvoo Väinämöistä
kaatamaan kaskea, että nousisi Osmon ohra, kasvaisi Kalevan kaura.
Ainon halua upottaa murheensa meren aaltoihin kuvataan kauniisti noilla
kolmella neidolla, jotka kiven kyljellä ovat kylpemässä. Samaten Athene
jumalatar, tarttuen Akhilleun kultakiharoihin, estää häntä vetämästä
miekkaansa Agamemnonia vastaan.
Mutta ei ainoastaan ihmisen tunteita ja ajatuksia, vaan myöskin
ulkonaisen luonnon ilmiöt eepillinen runotar mielellään muuttaa
persoonallisiksi olennoiksi. Hän tahtoo yleensä lähentää ihmistä ja
luontoa toisiinsa; samalla kuin sisälliset käsitetään konkreetisiksi,
ulkonaisiksi, samalla ulkonaiset luonnon voimat ja yksityiset
esineetkin saavat henkisen olennon. Näin syntyy tuo ihana mytologinen
maailmankatsomus, joka elähyttää koko luonnon. Jokaisessa puussa elää
haltia tai dryadi, vedessä asuvat Vellamon neitoset, Melattaret ja
Sotkottaret tahi merinymfat ja naiadit, metsät ovat täynnä Tapiolan
väkeä tai oreadeja ja pukinjalkaisia satyreja. Tämä se on tuo
viehättävä jumalais-olentojen maailma, jonka edistyneempi
hengenviljelys hävittää, mutta joka runoudessa pysyy iäti nuorena ja
miellyttävänä, niinkuin Schiller sitä kuvailee kauniissa runoelmassaan
"Die Götter Griechenlands". Se sisältää aavistuksen siitä elävästä
hengestä, joka maailman täyttää, ja tämän hengen moninaisuudesta. --
Mutta kansojen eepillinen kuvausvoima ei luo ainoastaan tällaisia
luontoa edustavia persoonallisia olentoja, vaan suopi myös eläimille ja
kaikenlaisille hengettömille luonnon-esineille elävän hengen, järjen ja
kielen. Homerossakin tapaamme muutamia tällaisia esimerkkejä. Mutta
erittäinkin suomalainen epopea on niistä rikas. Väinämöisen pursi itkee
"viejäistä vesille, laskiaista lainehille", haluten sotaretkille, ja
koivu valittaa pahoja päiviänsä, kun varoo kuorensa kesällä
kolottavaksi, lehtivarvat vietäväksi. Kokko, ilman lintu, suorittaa
kauniilla tavalla kiitollisuudenvelkansa Väinämöiselle, kun pelastaa
hänet hukkumasta ja turvallisesti viepi Pohjolaan. Mutta ennen kaikkea
muistettakoon tässä kohden Kalevalan verrattoman ihana kertomus
Väinämöisen laulusta, jota koko luonto ihaellen kuuntelee.
Näissä kaikissa huomaamme eepoksen ulkokohtaisen luonteen. Se esittää
aineensa selvinä kuvina menneiltä ajoilta ja antaa kaikille, yksin
sisällisillekin, objektiivisen muodon. Samalla epopea pyytää antaa
kokonaiskuvan entis-aikojen elämästä ja kansakunnan kaikista oloista,
avaten eteemme mitä avarimpia näköaloja. Kalevala viepi meidät
alkurunoissaan maan ja taivaan syntymäaikoihin, Odysseiassa
katseltavaksemme leviää maanpiiri kaikkine ihmeinensä, jopa Tuonenkin
valtakunta näissä molemmissa asettuu silmiemme eteen. Ja toiselta
puolen eepillisestä runoelmasta tulee tapauksia ympäröivän luonnon
tarkka kuvailija. Ajateltakoon vaan, kuinka tuoreilla väreillä
kansallis-epopeamme esittelee "noita Väinölän ahoja, Kalevalan
kankahia", kuinka siinä näemme edessämme Suomenmaan saaret ja salmet,
yksinäisen koivun, joka erämaalla itkee kohtaloansa, sekä salon kuuset
kukkalatvat, pitkät, lakkapäät petäjät, ja tämän luonnon elähyttäjinä
karhut, ketut ja muut korpien elustajat.
Eepillinen esitystapa vaatii, niinkuin jo ylempänä sanottiin, että
kaikki seikat kerrotaan tyystin ja laveasti sekä asetetaan niin
elävästi kuin mahdollista henkisen silmämme eteen. Tämä sääntö koskee
myös jokapäiväisen elämän tavallisimpia toimia ja esineitä. Puvut ja
sota-aseet, rakennukset ja huonekalut, juhlamenot ja jokapäiväiset työt
ja toimet, kaikki kuvataan suurimmalla huolella ja tarkkuudella. Näin
tulee eepillisestä runoelmasta tapain kuvaelma. Ylipäänsä osoitaikse
kertomarunoudessa hilpeä osan-otto kaikkiin ulkonaisiin seikkoihin.
"Jolle on yhdentekevää, minkänäköiset esineet ovat, joka ei pidä lukua
ruumiinmuodoista, vaatteista, aseista, aistillisen liikunnan laadusta
kaikessa toiminnassa, hänestä ei tule ikinä eepillistä runoilijaa",
sanoo Vischer. Eepillinen runoilija iloitsee ulkomaailman vaihtelevista
muodoista; hän antaa olevaisuuden ihan välittömästi vaikuttaa itseensä
ja koettaa sitä semmoisenaan ymmärtää ja kuvailemalla pysyttää.
Tällainen runoilijaluonne oli esim. Goethellä ja Runebergilla. Me
olemme ennen viitanneet kertomarunouden ja kuvaamataiteiden
yhtäläisyyteen; tämä yhtäläisyys ilmaantuu siinäkin, että eepillinen
runous etupäässä esittelee, mitä silmin voipi havaita, ja niinmuodoin
tarkoittaa näköä niinkuin kuvaamataiteetkin.
Kun kertomarunous pyytää niin laajalta kuin mahdollista kuvailla
ihmis-elämää, niin se tuopi esiin suuren paljouden henkilöitä, jotka
edustavat mikä mitäkin puolta kuvattavista oloista. Näiden joukosta
astuvat muutamat toiminnan kannattajina kertomuksen keskustaan, ja yksi
niistä on varsinainen päähenkilö. Muinais-ajan epopeoissa nämä
päähenkilöt ovat kansojen sankari-ihanteet. Yleensä eepilliset sankarit
eivät ole semmoisia, jotka uuden aatteen innostuttamina tahi jonkun
ulkonaisen tai sisällisen epäkohdan pakoittamina nousevat sotaan koko
maailmaa vastaan ja omalla voimallaan luovat uusia oloja; vaan he ovat
jonkun _yhteisen_ aatteen kannattajia, joka jo ennestään heidän
kansassaan elää, sekä niinmuodoin olevaisuuden puolustajia ja
kansakuntansa johtajia. Kuinka läheisessä yhteydessä ne ovat epopeojen
koko sisällyksen kanssa ja kuinka pääsankarin kuvan ympärille kokoontuu
muiden sankarien mainetyöt, on jo ennen osoitettu (vrt. I kirja).
Odysseiassa "kovaonninen, oiva" Odysseus siinä määrässä hallitsee
runoelmaa, että kaikki tapaukset suorastaan liittyvät hänen
persoonalliseen kohtaloonsa. Kuitenkin huomiomme kiintyy muihinkin
henkilöihin: Penelopeiaan, Telemakhoon, kosijoihin j.n.e. Akhilleun
"sukkelasäären" turmiokas suuttumus, sen onnettomat seuraukset ja hänen
loistavat urostyönsä, kun hän palajaa taisteluun, ovat Iliaan
pääaineena. Mutta hänen rinnallansa on muillakin etevimmillä
sotasankareilla, sekä kreikkalaisilla että troialaisilla, tärkeä sija
kuvauksessa. Näitä ympäröivät sitten laveampana piirinä kreikkalaisten
lukuisat sotajoukot, Troian kansa ja liittolaiset y.m. Kalevalan ytimen
muodostavat Väinämöisen hyvät työt Kalevalan kansaa kohtaan, ja tämän
tietäjävanhuksen kuva pitää sen eri kertoelmat koossa. Häntä lähinnä
näemme taidokkaan seppo Ilmarisen ja lieto Lemminkäisen; erityisen
runojakson sankarina, muista erillään, esiintyy Kullervo, mies
synkkäkohtaloinen, luonteeltaan toisenlainen kuin tavalliset epopean
sankarit. Näiden vierellä näemme suuren joukon sivuhenkilöitä;
mainittakoon vaan Pohjan neito, "maan mainio, veen valio",
ja hänen äitinsä Louhi, "Pohjan akka harvahammas", Joukahainen,
"laiha poika lappalainen", ja hänen sisarensa, hento ja suloinen
Aino, sekä Lemminkäisen rakastavainen äiti -- kauniin kuva emon
alttiiksi-antavaisuudesta, minkä runous ikinä on luonut.
Epopean pyrkimys mitä suurimpaan laajuuteen ei ilmaannu yksistään
siinä, että se niin avaralta kuin mahdollista kuvailee luontoa ja
ihmis-elämää sekä tuo suuren paljouden henkilöitä näkyviin; vaan
toiminnankin suhteen kertomarunous suosii moninaisuutta. Sen ohessa se
kuitenkin vaatii, että tapausten juoksua hallitsee yksi ainoa
päätoiminta, johon syrjätoiminnat yhtyvät. Toimintaa ja toimivia
henkilöitä järjestää runoilija eri ryhmiin, joista hän asettaa muutamia
kirkkaampaan valoon silmiemme eteen ja muutamat jäävät syrjemmälle.
Lähempäin kuvaelmain takaa siintää suurenmoinen pohja, jonka
perustuksella tapaukset liikkuvat. Semmoisena pohjana on esim. Homeron
sankarirunoelmissa Troian sota ja koko sen-aikuinen kreikkalainen
elämä. Odysseiassa toiminta alusta aikain jakaantuu kahtia; Odysseun
retkiin, jotka ovat pääaineena, liittyy kertomus Ithakan oloista ja
kosijain hankkeista sekä Telemakhon lähdöstä isänsä etsintään; mutta
lopulta kaikki nämä toiminnat yhtyvät yhdeksi kokonaisuudeksi, kun
Odysseus palajaa kotiin sekä voittaa takaisin maansa ja puolisonsa.
Iliaassa on päätoimintana Akhilleun sankarityöt ja lopullinen voitto
Hektorista; mutta hänen pitkällinen suuttumuksensa ja erilläänolonsa
antaa tilaisuuden saattaa näkyviin muidenkin urostyöt, kunnes vihdoin
kaikki nämä taistelukuvat sulauvat yhteen. Samoin Kalevalassakin
päätoiminnan rinnalla on monta sivutoimintaa: kertomukset maailman
luomisesta, Lemminkäisestä, Kullervosta y.m. -- Muutoin eepillinen
runous, joka esittelee menneitä tapauksia ja sentähden hätäilemättä,
tuskastumatta silmäilee asiain juoksua, jouduttamatta niiden
kehkiämistä, juuri tästä syystä usein katkaisee esityksensä säikeen ja
"laskee laulun toisa'alle, työntää uuelle uralle", vieden meitä
Ithakasta Kalypson saareen, Lemminkäisen sotaretkiltä Untamon ja
Kalervon heimokuntariitoihin; sillä Runotar tietää kyllä saavansa lomaa
sen kiinni solmiamiseen. Taikkapa meitä viedään ajassa taaksepäin, kun
pääsankarin suusta tahi muuten saamme kuulla edellisiä tapauksia; niin
Odysseus kertoilee faiakilaisten luona, mitä seikkailuksia hän siihen
asti on kokenut, ja samaten Aeneas Didolle.
Tämä epopean tyyni luonto, joka samalla hellyydellä kohtelee kaikkia
henkilöitä ja toiminnan kohtia, vaikuttaa senkin, että eepillinen
kertomus mielellään viipyy kaikissa erityisseikoissa. Siinä suhteessa
on eepillinen runous draaman suora vastakohta. "Draamallinen runoilija
käy jäntevästi suoraan eteenpäin ja heittää ravakasti kaikki esteet
kumoon; eepillinen runoilija on niinkuin se, joka huviksensa kävelee ja
viipyy joka paikassa" (Vischer). Sentähden antaa kertomarunous
vertauksillekin paljon tilaa ja kehittelee niitä mielihyvällä, niin
että vertauksesta usein tulee pieni itsenäinen kuvaus. Samasta syystä
saavat myös välikertomukset eepoksessa suuremman merkityksen kuin
muussa runoudessa. _Välikertomus eli episodi_ on semmoinen
suhteellisesti lyhyt kuvaus eli kertomuksen osa, joka ei ole
välttämättömässä yhteydessä pääkertomuksen kanssa. Vaikka se vaan
ulkonaisesti siihen liittyy, on sillä kuitenkin tärkeä tehtävä. Ensiksi
siten, että se keskellä tapausten levottomuutta voi olla rauhallinen
pysäyskohta, jossa mieli tointuu myrskyjen jälkeen ja kokoilee voimia
kestääksensä uutta jännitystä. Toiseksi episodin kautta laajentuu se
elämän kuva, minkä runoilija eteemme asettaa; sentähden voipi
kertomarunous juuri episodin avulla täydellisemmin täyttää
tarkoituksensa olla kokonaiskuvaus jonkun kansan tai aikakauden
elämästä. Niin esim. välikertomus Akhilleun kilvestä Iliaassa antaa
tilaisuuden huoahtaa noiden rajujen taistelujen perästä; vaan samassa
se esittää meille sarjan ihania kuvaelmia muinaiskreikkalaisesta
elämästä. Samaten Kalevalassakin: sen jälkeen kun surkea surma on
saavuttanut Lemminkäisen, vaan hänen hellä äitinsä, monta vaivaa ja
vastusta kestettyään, on saanut hänet pelastetuksi, ja niin myös
Pohjolan neidon kohtalo, viikon valvattelemisen perästä, vihdoin on
ratkaistu ja kosioretket niinmuodoin ovat päättyneet, silloin ovat
Pohjolan häät meille virvoittava näyte elämän iloisemmasta puolesta,
ennenkuin alkaa tuo tuima taistelu Kalevalan ja Pohjolan välillä.
Kansan-epopeoissa on sekin vielä yksi välikertomusten syy, että ne
pyrkivät vetämään piiriinsä kaikki kansan muinaistarut, niinkuin jo
ennen on selitetty. Usein välikertomus tulee siitä, että tahdotaan
laveammalta kuvata jonkun henkilön luonnetta tai toimia, esim.
Kullervon tai Diomedeen. Vaikka episodeilla vaan on höllä yhteys
päätoiminnan kanssa, niin ne kuitenkin jollakin tavalla siihen yhtyvät.
Joukahaisen kilpailu Väinämöisen kanssa antaa aihetta Aino-runoihin,
Ainon kuolema saattaa Väinämöisen kosioretkelle Pohjolaan; siitä sitten
on seurauksena Sammon takominen, mikä jo kuuluu päätoimintaan.[104]
Epopeassa vallitseva katsantotapa, joka aina pitää silmällä maailman
kokonaisuutta, lieventää johonkin määrin siinä ilmaantuvia surun
aiheita ja synnyttää raikkaan ja tyynen iloisuuden, joka mielihyvällä
ihailee elämän valoisampia puolia ja siten lohtuu sen synkemmistä
kohdista. Eepillinen runous suosii ylimalkain olevaisuutta, katsoo
maailmaa hyväksi semmoisena kuin se on. Sentähden kertomaruno viekin
tavallisesti onnelliseen loppuun; harvoin se päättyy synkkään
murheeseen, vaikka siitäkin on poikkeuksia, esim. Nibelungenliedissä ja
Kullervo-runoissa, jos katsomme niitä eri runoelmaksi. Epopean raitis
henki ei ole kuitenkaan esteenä, ett'ei toisinaan utuinen
surumielisyys, kaiken katoovaisuuden tuottama, puhkea ilmi; sekin saapi
alkunsa siitä maailman kokonaisuuden tarkastamisesta, jonka sanoin
olevan eepillisen katsantotavan alkupiirteitä. Sellaisia kohtia, jotka
kääntävät mielen haikeaan murheellisuuteen, ovat Iliaassa Troian
kukistuminen ja Hektorin kuolema. Ja niin myös kreikkalaisten aimo
sankari, nuoruuden ja voiman perikuva, Akhilleus, kyllä tietää Tuonelan
oven hänelle aukeavan, niin pian kuin hän on voittanut Hektorin, ja
siitä hänen sydämmensä heltyy, kun voittoriemun ensimmäinen rajuus on
tyyntynyt. Laulaapa Homeros muutoinkin ihmisten kurjuudesta.
Kalevalassa tapaamme paljon tällaisia valituksia heikkoin ja
turvattomain (Ainon, koivun y.m.) huokauksina elämän apeudesta,
vaikka Kalevalassa muutoin huokuu raikas henki, vapaa siitä
vienonsuruisuudesta, jota moni pitänee suomalaisen kansanrunouden
pääominaisuutena. Viimeisessäkin runossa, kun kerrotaan Väinämöisen
poislähdöstä, lisätään samassa se lohdullinen sanoma, että hän
"Jätti kantelon jälille,
Soiton Suomelle sorean,
Kansalle ilon ikuisen,
Laulut suuret lapsillensa".
ja että hän itsekin kerran on palajava "uuen sammon saattajaksi, uuen
soiton suoriaksi"; niinmuodoin epopea päättyy lohdullisella toivolla
kansamme onnellisesta tulevaisuudesta.
Kertomarunon kokoonpano lienee jo edellämainitusta osaksi selvä. Kuten
jokaisessa kertomuksessa, niin epopeassakin vallitsee kolmijaon laki;
siinä sopii erottaa _alku_, jossa valmistetaan _keskikohta_,
joka päättyy ratkaisevaan tapaukseen, katastrofiin, ja _loppu_,
jossa asiat selviävät. Niin esim. Iliaassa alku ulottuu siihen asti,
kun Akhilleus taas ottaa osaa sotaan, keskikohta siitä ratkaisevaan
taisteluun Hektorin kanssa; katastrofi, loppu-osan alku, on Hektorin
kuolema ja loppu kertomus Hektorin ruumiin takaisin-annosta ja
Patroklon hautajaisista. Kalevalassa sopii pitää alkuna kaikki,
mikä tapahtuu Sampo-retkien edellä, siis kolmekymmentäkahdeksan
ensimmäistä runoa;[105] keskikohtana olisi kuvaus Sampo-retkistä ynnä
lopputaisteluista Pohjolaa vastaan ja loppuna viimeinen runo. Taikka
kenties vielä sopivammin voisi pitää ensimmäisen runon kertomusta
maailman luomisesta ja Väinämöisen synnystä jonkunlaisena johdatuksena;
sitten seuraa varsinainen alku (runot II--XXXVIII); keskikohdan
muodostavat Sampo-retket, kunnes Sammon murut tulevat Suomen kansan
omiksi (r. XXXIX-XLIII), lopun uuden kanteleen synty ja viimeiset
taistelut Louhen lähettämiä pahoja vastaan (XLIV-XLIX), ja
viideskymmenes runo on samalla tavalla liitetty runoelman päätteeksi
kuin ensimmäinen sen alkeheksi. Epopean pääosat saattavat sisältää
monta eri kertomusta, joissa jokaisessa sopii erottaa alku, keskikohta
ja loppu.
Kertomarunon tapaukset johtuvat luonnollisesti toinen toisestaan,
vaikka runoelman eri osien yhteys ei ole aivan kiinteä ja sattumuksella
on suurempi valta kuin esim. draamassa. Viimeksimainittu asianlaita
tulee siitä, että eepoksessa katsotaan maailmaa välttämättömyyden
kannalta eikä oteta lukuun ihmisen vapaata tahtoa; sillä tähän
katsantotapaan usein kyllä soveltuu sattumus, s.o. tapaus, jonka
yhteyttä toiminnan kanssa emme voi ymmärtää, mutta joka kuitenkin
saattaa olla maailman menoon järjellisesti perustuva. -- Ja näin
kertomus siis kulkee hiljaa eteenpäin, kuvaillen kaikkea tyynellä
hellyydellä ja usein laajeten episodeiksi. Tällaista kertomusta
tietysti ei ole rakentaminen uteliaisuutta kiihoittavan jännityksen
eikä hämmästyttäväin, äkkiarvaamattomien tapausten nojalle; vaan ei
jännittäväisyys sentähden ole kokonaan poistettava. Iliasta tai
Odysseiaa lukiessamme odotamme päinvastoin koko ajan ratkaisevia
kohtia, ja etenkin Nibelungenlied on perustettu synkkäin aavistusten
kiihoittavalle pohjalle. Mitä jännittävimpiä runoelmia on myös
Kullervon episodi, joka sisällyksensä puolesta on melkein enemmän
draamallinen kuin eepillinen. Mutta kaikki tarpeeton uteliaisuuden
yllyttäminen on eepokselle vierasta; sentähden tärkeimpiä tapauksia
valmistetaan ennakolta; ne eivät leimahda esiin pimeydestä, äkkinäisen
salaman valaisemina, vaan nousevat vitkalleen taivaanrannalta, kuni
ukkosenpilvi, tai näyttävät meitä lähenevän, kuin etäiset saaret ja
niemet avaraa järvenselkää soutaessamme. -- Ulkonaisen muodonkin
puolesta noudatetaan epopeassa vakavaa juhlallisuutta; kreikkalaisessa
kertomarunoudessa vakaantui epopean varsinaiseksi runomitaksi
heksametri, jonka tyynesti eteenpäin vierivät säkeet ovat siihen
erittäin soveliaat, ja samanluontoinen on myös saksalaisten
"Nibelungen-stroofi". Kalevalan nelipolviset säkeet, joille korko
tuottaa vaihtelevaisuutta ja joiden muutoin ehkä liian nopea riento on
saanut pidäkkeen parallelismissa, vastaavat nekin kaikin puolin
eepillisen esitystavan vaatimuksia. Eepillinen runous, joka etupäässä
tarkoittaa sisällistä näköaistia, suosii erittäin epiteettien käytäntöä
sekä muitakin pysyväisiä lausetapoja, jotka useasti palajavat ja
runoelman vakavina tunnettuina kannatuspylväinä viehättävät kuulijan
mieltä, semmoisia kuin Kalevalassa: "Sanan virkkoi, noin nimesi",
taikka Homerolla: "Ilmestyipä jo varhainen ruususorminen Eos".
Varsinkin epiteetit ovat huomioon otettavat, niinkuin: _seppo_
Ilmarinen, _takoja iän-ikuinen_; Ukko ylijumala, hattarojen
hallitsija, puhki pilvien puhuja, halki ilman haastelija; pilvien
kokoilija Zeus; pitkävarjoinen peitsi j.n.e. Samoin uudemmissakin
kertomarunoissa, esim. Runebergilla. Tähän kuuluu myös se epopean
omituisuus, että kokonaisia kappaleita, esim. puheita, sanasta sanaan
kerrotaan. Eepillinen runoilija ei kiirehdi asiasta toiseen, ennenkuin
hän säntilleen on lausunut lausuttavansa.
Lyhyesti sanoen olemme siis sankarirunoelmasta saaneet seuraavan kuvan
kertomarunoudesta.
Eepoksessa asettuu runoilija ulkopuolelle ainettansa ja esittää sitä
kertomuksena menneiltä ajoilta, kuvaillen tapauksia ja henkilöitä
etupäässä sellaisina, kuin ne ulkonaisesti ilmaantuvat. Se pyytää antaa
niin laajaa kuvaa kuin mahdollista niistä oloista, joissa toiminta
tapahtuu, ja vetää sentähden mielellään piiriinsä suuren paljouden
henkilöitä ja asioita, asettaen ne yhteyteen pääaineensa kanssa; näin
muodostuu se usein ajan ja tapain kuvaelmaksi. Eepillisen runouden
esitystapa on objektiivinen, tyyni ja tasainen; se ei riennä eteenpäin
kohisevana koskena, vaan juoksee hiljaa ja juhlallisesti leveänä,
valtavana virtana. Siitä seuraa, että eepillinen Runotar mielihyvällä
viipyy erityiskohdissa ja useasti ottaa kuvataksensa milloin mitäkin
syrjäseikkaa, joten syntyy n.s. välikertomuksia eli episodeja.