Runouden lajit.
Runouden tehtävä, niinkuin ennen on selitetty, on ideaalisen
maailmankatsomuksen vireillä pitäminen sisällisten kuvien avulla, jotka
tyydyttävät ihmisen ihanteellisuuden tarvetta. Se on pääasiallisesti
fantasian työtä, mutta juuri semmoisena hyvin monipuolista, eri
sielunkykyjä kysyvää, paljoa suuremmassa määrässä kuin enimmät muut
sieluntoimet. Sillä kuvausvoima, tunteiden johtamana, valloittaa koko
havainnollisen maailman ja saattaa ne vihdoin purkaumaan järjen
kirkastamiin aatekuviin, jotka taas puolestansa, vaatien toteuttamista,
vaikuttavat tunteeseen ja tahtoon. Kaikki nämä sielunelämän eri muodot
voivat mikä milloinkin enemmän tai vähemmän hallita runoteosta; esitys
saattaa etupäässä tarkoittaa havaitun, ulkonaisen olevaisuuden
kuvailemista taikka tunteiden sisällistä maailmaa tahi, yhdistäen
molemmat, osoittaa, kuinka nämä piirit toiminnan -- siis tahdon --
kautta ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Näin syntyy kolme runouden
päälajia, _eepillinen, lyyrillinen ja draamallinen_ runous.
Ajatuskin semmoisenaan voipi, niinkuin jo on nähty, joskus olla teoksen
keskusta; mutta ideaalinen tunne ja järjen-omainen aate ovat joka
tapauksessa runouden perustukset.
Vanhimpina aikoina runouden päälajit eivät vielä ole erillään
toisistaan, mutta vähittäin ne jokainen saavuttavat vakinaisen muotonsa
(vrt. I kirjaa). Ensimmäinen on _eepos eli kertomarunous_.
Lapsenkin mieli, kun herää maailmaa tarkastamaan, kiintyy ensin niihin
ulkonaisiin ilmiöihin, jotka sitä ympäröivät; niitä lapsi ihastelee,
niitä se leikkiessäänkin koettaa mukailla. Samaten kansakunnatkin
lapsuutensa iällä lauluissa kuvailevat niitä oloja, joissa elävät,
kertoen muinaisuutensa merkillisistä tapauksista. Sen ohessa ne
vilkkaan mielikuvituksensa avulla koettavat selittää luonnon ja
ihmiselämän salaisuutta, luoden monenlaisia mytologisia kertomuksia.
Näin syntyy runsaasti tarun-omaisia ja historiallisia aineita, joita
esitetään enemmän tai vähemmän laajoissa eepillisissä runoissa. Tässä
runouden lajissa on pääasia tieto -- ulkonainen näkemys eli
havainto[100] ja siitä alkunsa saanut mielikuvain tuottaminen.
Mutta ihminen ei voi välinpitämättömänä syrjältä katsella vaihtelevia
ilmiöitä; monella monituisella tavalla ne koskevat hänen omiin
oloihinsa ja herättävät hänessä virkeätä tunne-elämää. Tietysti ihmiset
jo vanhimpina aikoina laulun sävelissä toivat esiin sydämmensä
tunteita; mutta sen mukaan kuin tunteet selvenivät ja saivat runsaamman
sisällyksen, tämä laulurunouskin sai suuremman merkityksen ja vakaantui
erityiseksi runouden lajiksi. Näin muodostui _lyriikka_, joka
täysin kehittyneenä tunne-elämän tulkitsijana kaikkialla näyttää olevan
nuorempi kuin epiikka. Runouden historia osoittaakin, kuten ennen
olemme nähneet, läpi aikojen jatkuvaa kehitystä ulkokohtaisuudesta
sisäkohtaisuuteen päin.
Yhä monipuolisemmaksi, sisältörikkaammaksi tulee elämänkokemus. Ihminen
ei toimi enää vaan luontaisen halun tai kansallisen tavan johdattamana,
vaan tottuu itsellensä asettamaan siveellisen tarkoitusperän; hän
toimii itsetajuisesti, vapaan tahdon nojalla. Samalla hän tarkastaa ja
arvostelee muidenkin tekoja; hän huomaa, mitkä vaikuttimet vievät
ihmisiä toimintaan ja mitkä sisällisessäkin suhteessa ovat toiminnan
seuraukset. Tätä kaikkea hän esittelee kolmannessa runouden lajissa,
jonka varsinainen sisällys on tahto ja siveellinen toiminta. Tämä on
_draama eli näytelmärunous_. Se kuvailee ulkonaisia tapahtumia
samoin kuin eepillinen runous ja sielun sisällistä elämää niinkuin
lyriikka, mutta asettaa ne läheiseen keskinäiseen yhteyteen, osoittaen,
miten objektiivinen ja subjektiivinen maailma vaikuttavat toisiinsa.
Runouden piirissä uudistuu niinmuodoin samanlainen kolmijako kuin
taiteessa yleensä. Kertomarunoudella on paljon yhtäläisyyttä
kuvaamataiteen kanssa; molempain ala on esineiden ja tapahtumain
ulkomuoto, molempain esitystapa puhtaasti objektiivinen. Loistavilla
kuvaelmilla, muotojen plastillisuudella tai värien rikkaudella ne
viehättävät, toinen ulkonaista, toinen sisällistä silmää. Lyyrillinen
runous muistuttaa säveltaidetta; kumpaisessakin meille avautuu
näkymätön sisällinen maailma; kumpaisessakin antaa ihminen sydämmensä
kyllyydestä tunteiden puhjeta esiin, ja vanhimpina aikoina runo ja
sävel vaelsivatkin aina yhdessä sisarusten tavoin. Draama vastaa itse
runoutta; se on yht'aikaa ulkokohtainen ja sisäkohtainen, niinkuin
runouskin yhdistää kuvaamataiteen objektiivisen ja musiikin
subjektiivisen luonteen. Runous esittelee näkyviä ulkonaisia ilmiöitä
ja tekee ne henkisiksi, luoden niihin korkeamman maailmanjärjestyksen
valon; toiselta puolen se antaa aistillisuutta puuttuville, utuisille
tunteille tukevamman havainnollisen muodon. Ja draamassa tämä runouden
omituinen luonne vielä selvemmin esiintyy.
Ihminen ja ihmis-elämä on kaiken runouden pääaine; mutta runouden
kolmessa päälajissa se esiintyy ikäänkuin eri valaistuksessa:
eepoksessa havainnollisen tiedon selvän päivänvalon kirkastamana,
lyriikassa tunteiden lämpimässä ruusuhohteessa ja draamassa tahdon ja
toiminnan vilkkaassa, liekehtivässä valossa. Kertomarunouskin puhuu
tunteista ja toiminnasta; mutta ne ovat molemmat havainnon esineitä,
ulkonaisia tapahtumia. Lyyrillinen runous taas ottaa kyllä toisinaan
aineeksensa sekä tapauksia että sielun pyrkimyksiä, mutta esittelee
kuitenkin pääasiallisesti näihin liittyviä tunteita. Ja jos
näytelmärunous kuvaileekin sekä tapahtumia että tunteen ilmauksia, niin
se ei käsittele niitä semmoisinaan, vaan kääntää huomion niiden
keskinäiseen yhteyteen.
Mutta tietty on, että runouden vapaalla alalla rajat eivät voi olla
aivan jyrkät. Kun nämä päälajit yhtyvät tai lähenevät toisiansa, syntyy
lukematon joukko välimuotoja. Niin esim. lyyrillisyys voi päästä
voitolle eepoksessa tai draamassa, eepillisyys lyyrillisessä runoudessa
j.n.e. Erittäin huomattava on, että kertomarunouden alalla muodostuu
erityinen kuvauslaji, _romaani_ ja _novelli_, joka päätarkoitukseltaan
suuresti muistuttaa draamaa. Sillä niinkuin näytelmärunoudessa ulko- ja
sisäkohtaisuus sulavat yhteen, kun esitetään sielun-elämän ja
ulkonaisten olojen vaikutusta toisiinsa, niin romaanissakin näytetään,
miten ihmisen luonne kehittyy niissä oloissa, joissa hän elää ja toimii.
Mutta erotuskin on selvä. Draaman keskus on tahto ja siitä valuva vapaa
toiminta, romaanissa sitä vastoin kuvataan luonteen varttumista
määrättyjen olojen vaikutuksesta. Draamassa ihmisen luonne muodostaa
olot, romaanissa olot muodostavat luonteen. Sentähden romaani ja novelli
kuuluvatkin kertomarunouteen; sillä ihmisen toimintaa siinä ei katsota
itsenäiseksi, vaan pidetään yleisen tapausten sarjan renkaana.
Edellisessä kirjassa puhuttiin siitäkin, miten yleinen aate, joka on
läheisessä yhteydessä tunteiden kanssa, voi lämmittää mielikuvitusta ja
saada runollisen muodostuksen. _Ajatusrunoelma_ liittyy kuitenkin
aina muotonsa puolesta johonkin runouden päälajiin ja on koko
luonteensa tähden vietävä varsinaisen runouden piiriin. Mutta
viimeksimainitun ja muun kirjallisuuden välillä on useita
kaunokirjallisuuden lajeja, jotka tarkoitukseensa nähden eroavat
oikeasta runoudesta, ne kun päämääräkseen asettavat opettamisen tai
jonkun muun käytännöllisen tehtävän. Näihin on luettava _satiiri eli
pilkkarunous, opetusrunous (didaktinen runous) ja loitsurunous_,
niin myös _tendensikirjallisuus_, mikäli se saattaa muodostaa
erityisen lajin. Yleensä nämä kaikki käyttävät runouden esityskeinoja,
ja niillä on milloin minkin runoudenlajin ulkonainen muoto.
* * * * *
Ennenkuin ruvetaan runouden päälajeja toisiinsa vertaamaan,
kiinnittäkäämme huomiomme _kansan- ja taiderunouden_ erotukseen.
Tämän teoksen alussa tehtiin siitä jo selkoa, samoin kuin
kansanrunouden suuresta merkityksestä; noihin selityksiin pyydän tässä
saada viitata. Kansanrunoudessahan kuvastuu kansanhengen varsinainen
alkumuoto, siinä huokuu luonnon-olojen aamuraikas tuulahdus ja siitä
luonnollisuuden tieltä enemmän tai vähemmän poikennut sivistys aina
löytää puhtaan runollisuuden aiheita. Mutta niin helposti havaittava
kuin onkin erotus sellaisen taiderunoelman kuin Danten Divina Commedian
ja yksinkertaisen kansanlaulun välillä, niin vaikeasti määrättävissä on
muutamissa tapauksissa taide- ja kansanrunouden välinen raja. Ei
tässäkään suhteessa mikään syvä juopa erota lajeja toisistaan. Ennen jo
mainittiin, kuinka kansaneepokset usein joutuvat rhapsodien tai muiden
kansanlaulajain muodosteltaviksi ja yhteensovitettaviksi; ehkä
enimmissä kohdin sopii ajatella monessa asteessa vähitellen tapahtuvaa
sisällyksen ja runomuodon kehittämistä. Suuret sankarirunoelmat tulevat
vihdoin, ennenkuin kirjallisuuden kautta pääsevät julkisuuteen,
varsinaisten järjestäjäin eli n.s. diaskeuastien käsiin. Harvoin nämä,
niinkuin meidän Lönnrot, tyytyvät kansan suusta keräiltyjen säkeiden ja
runojen yhteenliittämiseen; useimmiten he itsenäisen runoniekan tavalla
antavat kansanlaulujen solua heidän oman kuvausvoimansa seulan lävitse,
joskus muuttaen niiden ulkonaisen muodonkin. Niin on varmaankin
saksalaisten molempain suurten kansan-eeposten laita; Nibelungen- ja
Gudrun-säkeistön suhteellisesti vaikea värsyrakennus mielestäni
todistaa, että niiden nykyinen muoto ei ole syntynyt paljaan
kansanrunouden pohjalla. Mutta kaikissa tällaisissa runouden tuotteissa
kuitenkin huokuu kansanrunouden alkuperäinen tuore metsän tuoksu, ja ne
ovat ehdottomasti siihen luettavat; sillä niiden esitystapa yhtä hyvin
kuin ne kuvatkin, joita ne luovat, ovat suorastaan kansan
mielikuvituksesta lähteneitä. Mutta toiselta puolen on taiderunoudenkin
alalla monta teosta, jotka ovat itseensä yhdistäneet vanhan
kansanrunouden aineita, niinkuin jo Herder aikoinaan huomautti.[101]
Semmoisia ovat esim. Hesiodon "Työt ja päivät", Firdusin Shahnameh,
jonka alku-osa kokonaan perustuu persialaisten muinaistaruihin, y.m.
Juuri sellaiset runoudenaineet, joita useain polvikuntain henkinen työ
tällä tavalla on muovaellut ja jotka yksityisen runoilijan kuvausvoima
lopullisesti on valmistanut, saavatkin sen kautta jonkunlaisen
yleispätevyyden ja erityisen elonvoiman.
Kun puhutaan kansanrunouden etevämmyydestä luonnonomaisessa tuoreudessa
ja etenkin alkuperäisten olojen objektiivisessa kuvailemisessa, niin
vertaus paraasta päästä koskee eepillistä runoutta ja myöskin sellaisia
pienempiä didaktisen runouden tuotteita kuin sananlaskuja, arvoituksia,
eläinsatuja y.m. Näytelmärunoudesta tietysti ei voi olla puhetta, se
kun ei varsinaisesti kehkiä kansanrunoudessa.[102] ja ne ominaisuudet,
joita siltä vaaditaan, muutenkin ovat ihan toista laatua kuin
kansan-omaisen runoilun ansiot. Mitä lyyrilliseen runouteen tulee, niin
kansanlyriikan raikas ja välitön tunteellisuus kaikkina aikoina antaa
sille erityisen viehätysvoiman; mutta juuri lyyrillisellä alalla
saattaa taiderunoilijakin suotuisimpina hetkinään kanteleestansa
kajahutella säveleitä, jotka ovat yhtä vilpittömän tuoreita kuin
varsinaisen luonnonrunouden tuottamat. Muistakaamme useita
Goethen, Runebergin, Burnsin runoja. Sentähden moni lyyrillinen
runoelma onkin tullut kansanlauluksi. Romaani voi oikeastaan tässä
yhtä vähän tulla kysymykseen kuin draama; sillä sen tehtävä on
luonteenkehityksen kuvaileminen, joka vaatii enemmän arvioimista, kuin
mitä kansanrunous sietää. Huomattakoon kuitenkin, että nykyaikana useat
kansankirjailijat, jotka yleensä esittelevät oloja yhteisen kansan
katsantotavan mukaan, ovat tätä alaa viljelleet. Heidän kertomuksensa
kyllä todistavat meidän kansassa yhä elävää runoilemisen intoa ja ovat
sentähden jonkunlaista kansanrunouden jatkoa samassa mielessä kuin
yksityisten kansanrunoilijain teokset; mutta ei niitä kuitenkaan sovi
pitää varsinaisena kansanrunoutena, koska ne ovat erityishenkilöin
tekemiä. Yleensä ne ovat arvokkaita lisäyksiä kansan-elämän ja kansassa
vallitsevan katsantotavan tuntemiseen; mutta useat niistä ovat
taiteellisessa suhteessa vaillinaisia, etenkin siinä, ettei niillä ole
mitään aatteellista pohjaa ja ett'ei luonteiden kehkiämistä pidetä
silmällä. Ne taas, jotka täyttävät puheenalaisen runoudenlajin
vaatimukset (niinkuin Alkion uusimmat teokset, useat Päivärinnan
pikkukertomuksista y.m.) ovat epäilemättä luettavat taiderunouden
piiriin.