Ei niit' oppihuoneissa osattu
Eikä koskaan kouluissa kysytty.
Epäilemätöntä on, että muinaissuomalaista runomuotoa muodostamalla ja
kehittämällä ja uuden-aikaisia aiheita siihen yhdistämällä voisi
rakentaa vielä paljon vaihtelevia ja soinnukkaita runomuotoja.
* * * * *
Kreikan- ja latinankielen luonto, niinkuin jo on mainittu, vaikutti,
että antiikisen runouden pohjaksi laskettiin yksinomaisesti laajuus;
kaunistuskeinoja, alku- ja loppusointuja, käytettiin vaan
satunnaisesti. Sen sijaan rytmiikka kehittyi erinomaisen
runsasmuotoiseksi, synnyttäen suuren joukon mitä moninaisimpia
runomittoja. Näitä, etenkin yksinkertaisempia, ovat uudemmat kansat
koettaneet jäljitellä. Seuraavassa tahdomme vaan silmäillä tärkeimpiä
niistä, samalla kiinnittäen huomiomme niiden mukailemiseen
suomalaisessa runoudessa.
Kun antiikisia runomuotoja on istutettu suomalaiseen maaperään ja sitä
varten on asetettu sääntöjä, on melkein yksinomaisesti ajateltu
heksametriä ja pentametriä, jotka käännettäessä ja mukailtaessa
pääasiallisesti tulevat kysymykseen. Mitä edellä sanottiin laajuuden
sovittamisesta suomalaiseen runomuotoon, koskee etenkin kuusimittaisen
värsyn käsittelemistä. Kallion "Oma maa" noudattaa vielä korkoa; mutta
Lönnrotin suomennos Odysseian VI:sta runosta ja Ingmanin "Elias ja
Anna" ovat mitä jyrkimmällä laajuuden kannalla. Iliadinkäännöksissään
Lönnrot jo teki korolle enemmän myönnytyksiä, samoin Oksanen kauniissa
runossaan "Miksikä aina suret?" ja lopullisesti A. Genetz ehdotti
sääntöjä heksametrin ja elegisen runomitan käyttämiselle, joita kaikki
seuraavat kirjoittajat ovat ottaneet noudattaaksensa. Mutta Genetz itse
veti sitten Hirvenhiihtäjäin suomennoksessa sääntöjensä siteet vielä
tiukemmalle, määrätessään tavuitten laajuutta muinaisklassillisten
kielten tavalla, niin että kaikki konsonanttiin päättyvät tavuut olivat
katsottavat pitkiksi. Täten saadaan kyllä sointuisat heksametri-säkeet,
mutta runoilijan liikuntoalaa ehkä tarpeettomasti rajoitetaan. --
Nykyaikana kuusimittaista ja elegistä runomuotoa tavallisesti
perustetaan laajuudelle, mutta niin, ett'ei korkoa loukata; sen vuoksi
on sääntönä, ett'ei sanan pääkorollinen alkutavuu saa olla runopolven
viimeisenä tavuuna (poikkeuksen tekevät vaan vieraskieliset sanat ja
semmoiset yhdyssanat, joiden alkuosa on yksitavuinen sana: O- dysseus,
pää- miehenä). Toiselta puolen keski-arvoisia tavuita ei saa olla
laskussa muuta kuin yksi, ett'ei daktyli tulisi liian raskaaksi.
Itsestään on selvä, ett'ei suomenkielisessä runoudessa voi olla
puhettakaan spondeion korvaamisesta trokaiolla, koska meillä on
spondeioita yltäkyllin. Näin rakennetut heksametrit ja pentametrit
kuvailevat hyvin antiikisten säkeiden komeata ja juhlallista juoksua.
Mutta äskenmainittujen sääntöjen tarkalla vaariin-otolla ei vielä saa
aikaan hyviä kuusimitta-säkeitä; runoilijan tulee sen lisäksi katsoa,
että lausekorko saa oikeutensa ja ett'ei pääkorkoa liian tuntuvasti
poljeta. Niin esimerkiksi heksametrit:
Nään sinut ennellään, näen taas tutut, lempeät kasvot
-- -- -- -- --
Kaikki ma taasen nään: lukemattomat armahat muistot,
kuuluvat kauniilta, koska niillä sanoilla (sinut, näen, tutut,
lukemattomat), joiden pääkorollinen tavuu on joutunut laskuun, ei
ole lausekorkoa sekä laskujen edellä ja enimpien jäljessäkin on
vahvakorkoiset tavuut, joiden rinnalla mainitut pääkorolliset tavuut
tuntuvat heikommilta ("_Nään_ sinut _en_nel_lään_, näen _taas_ tutut
_lem_peät..." j.n.e.). Toisin on säkeessä:
Mies polonen minäkin, jopa varmaan saattavi silloin,
jossa pääkoron polkemista sanassa ei tue nousussa oleva korollinen
tavuu ja lausekorollinen tavuu kokonaan joutuu sorrettavaksi.
Kartettava on niin-ikään, että itsestään koroton tavuu joutuu sillä
tavoin nousuun, että rytmi häiriintyy.
Daktylisten ja anapestisten runomittojen rakentamisessa sopii noudattaa
yllämainittuja määräyksiä; mitä muihin antiikisiin runomuotoihin,
trokaio- ja jambiperäisiin, tulee, on yleensä seurattu uuden-aikaisessa
runoudessa tavallisia sääntöjä.
Kreikkalaisten alkuperäisin kansallinen runomitta ja antiikisen
kirjallisuuden yleisin runomuoto on _heksametri eli kuusimitta_.
Tyynesti aaltoilevana, valtavana virtana se juoksee muinais-ajan
eepillisissä runoelmissa, ja tuskinpa mikään muu runosäe kykenee niin
hyvin kuin heksametri kuvailemaan eepoksen samalla tyynesti havaitsevaa
ja voimallista luonnetta. Sentähden uudemmatkin kansat ovat omistaneet
sen kertomarunouden kannattajaksi (Goethen "Hermann und Dorothea",
Runebergin "Hirvenhiihtäjät", "Joulu-ilta", "Hanna" y.m.). Niinkuin
tiedetään, se on kuusipolvinen daktyli-säe, jonka viimeinen polvi on
lyhentynyt kaksitavuiseksi. Joka paikassa saa spondeio olla daktylin
sijassa; viidennessä polvessa on spondeio kuitenkin harvinainen. Jako
on säännöllisesti kolmannessa polvessa nousun jäljessä (harvoin laskun
ensimmäisen lyhyen tavuun jäljessä). Säännöllinen heksametri jakaantuu
siis kahteen puoliskoon, joista edellinen on rytmiltään aleneva,
jälkimmäinen ylenevä; tämä tuottaa miellyttävää vaihtelevaisuutta.
Kuitenkin tavataan joskus myös kaksi jakoa, ensin toisen polven
ensimmäisen laskun ja sitten neljännen polven ensimmäisen lyhyen tavuun
jäljessä.
Yhteydessä heksametrin kanssa käytetään usein _pentametriä
eli viisimittaa_; siten muodostuu _eleginen runomitta_.
Heksametristä ja pentametristä yhdistetty säepari on _distikon
(kaksoissäe)_. Pentametri on oikeastaan lyhennetty heksametri, jonka
kolmannesta ja kuudennesta polvesta ei ole muuta kuin nousu jäljellä.
Se jakaantuu kahteen puoliskoon, joissa kummassakin on puolikolmatta
polvea. Säkeen puoliskot erottaa jako.
Varsin sopivasti vertailee Schiller tunnetussa epigrammissa distikonin
kuusimittaa suihkukaivosta nousevaan vesipylvääseen, joka sitten
viisimitassa sulosointuisesti laskeutuu alas. Hilpeästi etenevän
heksametrin jälkeen pentametri ikäänkuin pidättää ja kääntää sisäänpäin
ajatusten juoksun, niinmuodoin ilmaisten jonkunlaista kaipausta tai
miettivää tunteiden vaipumista. Tämä tekee kuusi- ja viisimitan
vuoroittelun erittäin sopivaksi elegioihin ja mieterunoihin.
Kreikkalaisten draamallinen runomitta oli kuusipolvinen jambisäe eli
_jambinen trimetri (jambinen kolmimitta)_, jonka nimi johtuu
siitä, että se muodostuu kolmesta jambi-dipodiasta. Jako on kolmannessa
polvessa; värsy jakaantuu siis kahteen eriluontoiseen puoliskoon:
edellisessä on ylenevä poljento, jälkimmäisessä aleneva. Uudempina
aikoina on Runeberg taitavasti käyttänyt tätä runomittaa "Salaminin
kuninkaissa"; mainitun teoksen suomennoksissa sekä K. Forsmanin
Antigonen ja Agamemnonin käännöksissä on sitä suomeksikin viljelty.
Viimemainituissa suomennoksissa on käytetty tavallista jambimittaa,
joten kreikkalaisten värsyjen notkeutta ja vaihtelevaisuutta on vaikea
saada ilmenemään. Niissä on nimittäin lupa määräpaikoissa hajottaa
nousujen pitkät tavuut kahdeksi lyhyeksi. Saman vaikutuksen voisi ehkä
saavuttaa, jos suomalaisessa säkeessä välisti jambien rinnalla
käyttäisi anapesteja, etenkin niin, että nousussa olisi lyhyt tavuu.
Kreikkalaisten lyyrilliset runomuodot olivat erittäin runsasvärisiä ja
vaihtelevaisia, niinkuin näkyy Pindaron oodeista ja traagikkoin
köörilauluista. Tällaisia monivaiheisia rytmejä tavataan etenkin
hymnintapaisessa lyriikassa; yksityisten tunteita ilmaisevissa runoissa
esiintyy yksinkertaisempia muotoja. Kaunis ja sujuva, meidänkin
kielellä helposti käytettävä runomitta on _Sapfon säkeistö_, jota
yleensä nykyisempinä aikoina on paljon viljelty muidenkin kansojen
kirjallisuudessa. Se on kokoonpantu kolmesta Sapfon ja yhdestä
adonisesta säkeestä seuraavan kaavan mukaan:
Veljet! pois on johtaja meiltä mennyt,
Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi,
Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut,
Voittomme varma.
Paitsi Oksasen runoa "M.A. Castrén'in haudalla", josta yllämainittu
stroofi on otettu, on suomalaisessa kirjallisuudessa muitakin
esimerkkejä Sapfon runomitan käyttämisestä.
Muista muinaiskreikkalaisista stroofeista mainittakoon vielä
_Asklepiadeen säkeistö ja Alkaion säkeistö_. Asklepiadeen
säkeistöä ei ole minun tietääkseni suomalaisessa runoudessa käytetty
muissa runoissa kuin käännöksissä, kuten esim. seuraavassa K.
Suomalaisen tekemässä Horation ooden mukaelmassa:
Lounastuuli jo on mastosi murtanut,
Raakas' huokuvi myös; köysittä kauankaan
Kestää laiva ei voine
Voimaa aaltojen ankarain.
Alkaion säkeistöä on, paitsi suomennoksissa, mukailtu Irene Mendelinin
kauniissa luonnontunnelmassa "Aamusella", josta seuraavat säkeistöt
pantakoon tähän näytteeksi:
Ja sydän sykkii lämpöisnä povessain
Ja siinä herää sointuja vähittäin,
Ne soinnut synnyttävi siellä
Kaunoinen syntymämaani Suomi.
Se seisoo niinkuin morsian ihana
Ja guoleks' hymyy, puoleksi vakaa on;
Sen kulmilla on kiehkurainen
Suloista laps'ajan muistelmista.
Ja sinitaivas saartavi kaunoista
Ja hymyhuulta, ruusuista armastaan,
Mi, vuolla hohtain hopeaisna,
Kultaisna kuultavi kukkuloilla.
* * * * *
Uuden-aikuiset runomuodot perustuvat nykyisessä suomalaisessa
kirjallisuudessa korolle ja osoittavat monenlaisia runopolvien ja
säkeiden yhdistyksiä, joiden lukua tietysti kullakin runoilijalla on
valta lisätä. Säkeet joko liittyvät välittömästi toisiinsa, ilman
stroofi-rakennusta, varsinkin kertovaisissa runoissa ja draamassa,
taikka muodostavat yksinkertaisemmin tai taidokkaammin rakennettuja
säkeistöjä, ollen paitsi sitä joko loppusointuisia tai soinnuttomia.
Helpoimmin suomeksi sukeutuvat _trokaiot_, jotka ovat itse kielen
luonnon synnyttämiä, ja senjälkeen _jambit_. Hyvin tavallisia
ovatkin kolmi-, neli- ja viisipolviset trokaio- ja jambisäkeistöt.
Eivätkä kuusipolviset trokaio- ja jambivärsyt sekä seitsenjalkaiset
jambi- ja kahdeksanjaikaiset trokaiosäkeet, molemmat viimeksimainitut
nousulla päättyvät, ole nekään harvinaisia. Muutoin täysipolviset ja
vaillinaiset trokaiosäkeet vaihtelevat monella tavoin, niin myös
nousupäätteiset ja ylimääräisellä tavuulla varustetut jambisäkeet.
Trokaio- ja jambisäkeissä ei laajuus tule paljon kysymykseen. Ihan
yhdentekevä ei se kuitenkaan ole. Jos samassa säkeessä liian monessa
paikassa rikotaan laajuutta vastaan, ei värsy kuulu kauniilta, esim.
jos liian monta lyhyttä tavuuta pannaan nousuun, niinkuin seuraavassa:
Tuli lumi, rekikeli;
Heti menikin jo veli.
Samoin jos laskuissa on vaan pitkiä tavuita:
Sisään käyköön isoon saliin.
Jambisäkeiden rakennus tekee muutamia vaikeuksia. Niiden alkuun pitäisi
oikeastaan panna vaan yksitavuisia sanoja; mutta koska näitä on
verrattain vähän ja värsyt niiden kautta helposti voisivat käydä
yksitoikkoisiksi, on ruvettu noudattamaan sitä sääntöä, että
jambisäkeen alkuun kelpaa semmoinen kolmitavuinen sana, jonka
keskitavuu on pitkä tai jonka kaikki tavuut ovat lyhyet, esim.:
Ja Midianein heimoruhtinaat
-- -- -- -- --
_Veroa_ kantaa Amrin lapsille.
-- -- -- Miks' en voita nyt
_Totuuden_ vallan alle maailmaa?
(Erkko, Tietäjä.)
Macbeth, jot' urhoks' syystä mainitaan,
_Miehuuden_ sankarina raivas tiensä
-- -- -- -- --
Tuon orjan luokse suoraan.
(Shakespeare, Macbeth, suom. Cajander.)
Nykyisempinä aikoina on tällainen kolmitavuisten sanojen käytäntö
säkeen alussa kuitenkin vähenemistään vähennyt, ja parasta onkin vaan
varovaisesti siihen turvautua. Mutta mielestäni ei ole syytä tätä tapaa
kokonaan hyljätä; päinvastoin kolmitavuiset sanat, säästäväisesti ja
hyvällä aistilla käytettyinä eivät loukkaa, vaan tuottavat päinvastoin
miellyttävän vaihtelevaisuuden. Varsinkin draamallisessa runoudessa,
jossa muutoinkin runomuodon käsittely on vapaampi, on niiden käytäntö
runoilijalle sallittava.
Jambeista puhuessa on erittäin mainittava, että _viisipolvinen
jambimitta_ nykykansojen kirjallisuudessa on yleisimmin käytetty
draamallinen runomitta. Semmoisena se ensin esiintyi kuudennentoista
vuosisadan englantilaisissa näytelmissä ("blanc verse"); Shakespearen
kautta se sitten tuli muuallakin tunnetuksi, ja Lessing otti sen
käytettäväksi "Nathan Viisaassa"; Saksasta, jonka näytelmärunoudessa se
vakaantui Goethen ja Schillerin kautta, se senjälkeen levisi muille
kansoille. -- Espanjalaisten draamallisena runomittana oli heidän
näytelmäkirjallisuutensa loistoaikana nelipolvinen trokaiomitta,
runsaitten puolisointujen kaunistamana. Ranskalaiset ovat näytelmissään
viljelleet aleksandriinia, joka edempänä otetaan selitettäväksi.
Jambiin perustuvat muutamat maailmankirjallisuudessa kuuluisiksi
tulleet, romanilaisten kansojen keskuudessa syntyneet runomuodot, joita
nykyäänkin monesti mukaillaan. Sellaisia ovat terzina, ottave-säkeistö,
sonetti ja aleksandriini. Ensimmäiset molemmat ovat italialaisten
runoilijain mielisäkeistöjä, sonetti on sekä italialaisten että
provencelaisten suosituimpia runomuotoja ja aleksandriini sai
kehityksensä Ranskassa tekoklassillisuuden aikakautena.
_Terzina_, Divina Commedian uljaasti soiva runomuoto, on
yhdistetty kolmesta viisipolvisesta jambisäkeestä. Loppusoinnut
liittävät säkeistöt yhteen, niin että kussakin stroofissa ensimmäinen
ja kolmas säe sointuvat yhteen ja keskimmäinen saapi vastineensa
seuraavan säkeistön ensimmäisestä ja kolmannesta värsystä. Terzinoissa
on siis kolmenkertaiset loppusoinnut seuraavan kaavan mukaan:
aba-bcb-cdc j.n.e. Esimerkkinä olkoot seuraavat O. Uotilan kääntämät
säkeistöt Danten suuresta runoelmasta:
Ma johdan kaupunkihin valituksen,
Ma johdan vaivaan ijankaikkiseen,
Ma johdan kohti kansaa kadotuksen.
Ken minut loi, hän luotti oikeuteen:
Mun teki taivahinen kaikkivalta
Ja korkein viisaus ensilempineen.
Ei ollut mitään mua varhemmalta,
Pait mikä ijäist' on, kuin minäkin.
Kaikk' kado toivo tänne tulijalta!
_Ottave_-säkeistö eli "stanza" ilmaantuu erittäinkin
kertomarunoissa, niinkuin Arioston "Orlando furiosossa", Tasson
"Vapautetussa Jerusalemissa" ja Camõesin "Lusiadeissa". Se muodostuu
kahdeksasta viisipolvisesta jambisäkeestä, joiden loppusoinnut
noudattavat kaavaa: abababcc. Viimeiset molemmat loppusoinnut ovat
tavallisesti kaksitavuisia; a-riimit ovat niin-ikään kaksitavuisia ja
b-riimit enimmiten yksitavuisia, mutta toisinaan nekin, esim.
Lusiadeissa, kaksitavuisia. Esimerkkinä olkoon seuraava säkeistö:
Ma uneksuin. Sun näkeväni luulin,
Sä koti armas, unohtumaton;
Ma kotimetsän kuiskehia kuulin,
Näin järven kirkkaan, jylhän hongiston,
Ja mua tervehtivät hymyhuulin
Kaikk' ahot, aallot, kukat nurmikon.
Tää kuva sydämmeni kaihon poisti,
Ja rinnassani riemu jälleen loisti.
_Sonetti_ on kokoonpantu neljästätoista säkeestä (enimmiten
viisipolvisista jambeista) ja jakaantuu neljään säkeistöön, joista
edelliset molemmat sisältävät neljä ja jälkimmäiset kumpikin kolme
säettä. Siinä on kaksi puoliskoa; edellisessä on kaksi yhteistä
loppusointua, niin että neljä säettä sointuu yhteen (abba -- abba), ja
loppustroofeissa on riimejä tavallisesti kolmittain, joskus kaksittain.
-- Sonetti-muotoa on uusimmassa suomalaisessakin runoudessa käytetty
enemmän kuin muita nyt puheena olevia romanilaisia runomuotoja;
ensimmäinen tämänsuuntainen yritys on Oksasen tunnettu "Suomalainen
sonetti", jossa runoilija uskalsi "soveltua sonettien siteillä
runontekoon Kalevalaisten kuulla", toivoen, että näiden laulukahleitten
kautta suomen kieli "voisi siteistä muista päästä irrallensa".
_Aleksandriini_ on kuusipolvinen, loppusointuinen jambisäe, jonka
keskikohdalla on jako; loppusointu liittää säkeet kaksittain yhteen.
Esim.:
Syys synkkä tullut on, jo kuihtui kukkanen,
Lehdossa vaikeni jo laulu lintujen.
Mut tulkoon pimeys, syys-illan kolkkous,
Kun sydämmessä vaan on rauha, rakkaus.
Aleksandriinia kohtaamme ranskalaisessa kirjallisuudessa Corneillen ja
Racinen murhenäytelmissä sekä Molièren runomittaisissa komedioissa,
niinkuin myöhempienkin aikojen "klassillisissa" draamoissa.
Ranskankieliseen runouteen, joka perustuu yksin-omaan tavuitten lukuun
ja lausekorkoon, se olikin hyvin sopiva, mutta ranskalaisen taideaistin
mukana se levisi ympäri Eurooppaa, jolloin se vasta muodostui
varsinaiseksi jambisäkeeksi ja samalla kävi kovin yksitoikkoiseksi,
koska se ei ollut vahvakorkoisten kielten luonnon mukainen. Sentähden
se nykyajan kirjallisuudessa on hyvin harvinainen; mutta taitavan
runoilijan käsissä aleksandriinikin voi saada suloa ja eloisuutta,
josta Z. Topeliuksen mainio näytelmä "Regina von Emmeritz" on
todistuksena.
Kääntyessämme kolmitavuisia runopolvia, _daktylejä_ ja
_anapesteja_, tarkastamaan, on heti huomattava, että laajuuden
oikeutta niitä käsiteltäessä on paljoa huolellisemmin suojeltava kuin
kaksitavuisiin nähden. Eipä niitä kuitenkaan nykyaikaisissa
runomuodoissa tarvitse niin suuressa määrässä rakentaa laajuuden
suhteisiin kuin heksametriä ja pentametriä; sillä näiden antiikisten
runomittojen koko olemus, niin sanoakseni, on mahdoton ilman
kvantitatiivisten suhteiden tarkkaa vaariinottamista. -- Muutoin on
harvoin daktylejä ja anapesteja säkeessä yksinään; tavallisesti
ilmaantuvat edelliset trokaiojen ja jälkimmäiset jambien seurassa.
Mieluimmin tässä tapauksessa käytetään semmoisia daktylejä ja
anapesteja, jotka laajuuden puolesta ovat spondeioita; se edistää
säkeen tasasuhtaisuutta, mutta ei ole välttämätöntä. Sekoitettuja
trokaio-daktylisiä ja jambi-anapestisia säkeitä ja säkeistöjä laaditaan
joko siten, että kolmitavuisilla polvilla on määräpaikkansa värsyissä,
tai tavallisemmin niin, että niiden paikka on epämääräinen, vieläpä
niinkin, että niitä saattaa olla enemmän tai vähemmän eri säkeissä.
Tällä viimeksimainitulla keinolla voi saada erinomaisen paljon
vaihtelevaisuutta aikaan ja antaa säkeille monenlaisia eri vivahduksia,
enemmän hilpeyttä tai vakavuutta, kaihoa tai iloisuutta. Liitettäköön
tähän muutamia esimerkkejä.
Oksasen "Koskenlaskijan morsiamissa" ovat kaksitavuiset laskut kussakin
säkeistössä säännöllisesti samassa paikassa, paitsi kahdessa kohdassa,
jossa vilkkaampi tunne tuottaa poikkeuksen. Runebergin Lotta Svärdissä
sitä vastoin ja samoin Arvi Jänneksen Hakkapeliitassa jambit ja
anapestit monenlaisissa eri värähdyksissä vaihtelevat keskenään.
Daktylien ja spondeion-luontoisten trokaiojen vaihtelusta antaa
esimerkin Arvi Jänneksen mahtava "Herää, Suomi!" --
Ylempänä mainittiin, että kolmitavuisten runopolvien
yhteen-sovittelussa laajuudenkin suhteet ovat erittäin huomioon
otettavat. Yleensä ei laskuihin kelpaa muita tavuita kuin lyhyitä ja
keski-arvoisia, ja jälkimmäisiäkin on mieluimmin käytettävä niin, että
on vaan yksi keskiarvoinen laskussa. Kolmitavuisiin runojalkoihin
sopivia sanoja ja sanain-yhdistyksiä ovat siis: vainio, anna jo,
laaksossa, muistelen j.n.e.; mutta semmoisetkin kuin: hallitsen; jos
sen saan ovat hyviä. Laskussa saa myös olla kaksitavuinen sana
(yhdistämätön tai yhdistetyn sanan alkuosa), jonka pääkorollinen tavuu
on lausekoroton. Niin esim. Oksasen runossa "Eräs nälkätalven kuvia":
-- -- -- -- --
_Kuka_ tuo, _joka_ hoippuvi tuolla
Maantietä mun eelläni päin?
_Koto_ kaukana lienevi sillä,
_joka_ matkall' on tuiskussa näin!
Säkeen alkuun sopii tällainen kaksitavuinen sana silloinkin, kun sillä
sattuu olemaan enemmän painoa, niinkuin edempänä samassa runossa:
_Hepo_ joutuen juoksi sen kiinni.
_Mitä?_ Vaimo? Ja lapsonen myös!
-- -- -- -- --
_Hyvin_ joudanki kuolla ma kurja,
_Koto_ kuoltuan' mullakin ois'.
Näitä viimeisiä säkeitä seuraava värsy:
Liki hiipasikin _Manan_ siipi,
päinvastoin tuntuu kankealta, koska "Manan" sanalla täytyy olla
lausekorko ja edellinen tavuukin on liian heikko kannattamaan koron
polkemista. Tämä johdattaa mieleemme, mitä edellisessä sanottiin
tavuiden aseman vaikutuksesta niiden rytmilliseen arvoon. Se on
varsinkin huomattava kolmitavuisissa runojaloissa. Ensiksikin siinä,
että pitkä pääkorollinen tavuu niin voimallisesti polkee seuraavaa
pitkää korotonta tavuuta, ett'ei sen laskussa käyttäminen loukkaa
daktylistä tai anapestista tahtia. Samassa Oksasen runossa, josta
edelliset esimerkit ovat otetut, on säe:
Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan,
joka sujuu varsin hyvin, vaikka laskuun joutunut pitkä tavuu tässä on
lyhyenä käytetyn keskiarvoisen tavuun edellä. Semmoisia runopolvia
onkin hyvin paljon sekä vanhemmilla että nuoremmilla suomalaisilla
runoilijoilla. Olkoon esimerkkinä vaan seuraavat P. Cajanderin säkeet:
Niin valtaa se mieliä yhä,
sekä
Vaan ääneti, niinkuin aaveet, sen tornissa vartiat käy.
Toiseksi tavuu-aseman merkitys ilmaantuu silloin, kun laskuun asetetaan
kolmi- tai useampitavuisen sanan molemmat lyhyet alkutavuut. Tätä
tapaa, jota vanhemmassa runoudessamme käytettiin rohkeammin kuin
uudemmassa, tulee yleensä varovaisesti viljellä. Minun mielestäni se
olisi sallittava ainoastaan, kun säkeen rytmi muutoin on aivan varma ja
etenkin kun laskun sekä edellä että jäljessä on hyvin painavat tavuut:
Raivasit maan ihanimman.
(A. Jännes.)
Samoin säkeen alussa:
Salamoina se tuntehet saa palamaan.
(P. C.)
Maidon, jonk' utaristas joi.
(A. Jännes.)
Äskenmainitsemani tapaukset osoittavat, että laajuuden merkitys joskus
saattaa kohota niinkin suureksi, että korko sille alistuu. Toisinaan
sivukorkokin tällä lailla sortuu laajuuden alle, jos sivukorollinen
tavuu on lyhyt. Tämä on ainakin hyväksyttävää, jos seuraava tavuu on
pitkä, niinkuin Eino Leinon "Tuonelan Joutsenessa" palaussäe:
Kultasiipiset karkelemaan,
ja sopii useasti silloinkin, kun seuraa keskiarvoinen tavuu, esim.:
Se tuttuko on vai tuntematon.
(P. Cajander.)
Lyhyen tavuun edellä tällainen koron polkeminen tuskin käy laatuun.
Mutta toiselta puolen korko kolmitavuisissakin polvissa on niin
valtava, että nousussa kyllä saa olla lyhyt pää- tai sivukorollinen
tavuu, jos seuraavat molemmat vaan ovat lyhyet, esim.:
Voi, että salokin viedä voisi
Mult' ystävän, sit' en luullut oisi.
(P. Cajander.)
Haaveilua ja unelmoita
Elämäni on kokonaan.
(Irene.)
Arveluttavaa on kuitenkin, jos sanan toinen tavuu on keskiarvoinen,
niinkuin sanoissa "salolla", "vihasta", "pimennon"; jos sellaiset ovat
daktyleinä käytettävät, pantakoon ne mieluimmin säkeiden alkuun. Ei
niitä kuitenkaan tarvitse ehdottomasti hyljätä. Esim. Eino Leino:
Marjatan laulu:
Kas, mikä _kajastus_ päälläni päilyy?
Kas, mikä _kajastus_ seinällä häilyy?
Semmoiset sanat taas kuin: arvaamaan, laulelee, veneeseen, parantaa,
kotonaan, uroona, ja niitä vastaavat sanain-yhdistykset tietysti eivät
voi muodostaa daktylejä eikä niiden loppuosa kelpaa anapestien laskuun.
Kolmitavuisten runopolvien käytäntö on monessa kohden vielä
epävakainen; edellisessä olen vaan tahtonut viitata, mihinkä suuntaan
se on vakaantumaisillaan ja samalla omastakin puolestani tuoda esiin
muutamia näkökohtia. Paljon on tietysti siinäkin, mitä vaikutusta
runoilija kulloinkin tarkoittaa ja missä yhteydessä runopolvet
ilmaantuvat.
* * * * *
Nykyisten runomuotojen pääasiallisena kaunistuksena on loppusointu;
mutta alkusointuakin sopii meidän runoudessa erittäin hyvin käyttää
niiden somistamiseksi, se kun on suomen kielelle niin luonnollinen,
että se ikäänkuin itsestään siitä sukeutuu. Varsinkin loppusoinnuttomat
runot melkein vaativat, ellei säännöllisesti, niin kumminkin
paikoittain, tällaista koristusta. Ennen on jo huomautettu, että meidän
kielen suhteellinen konsonanttiköyhyys ja vokaalirikkaus on aiheuttanut
alkusoinnun runoudessa; sillä sen johdosta on kielessä paljon sanoja,
jotka alkavat samoilla kerakkeilla, eikä samoilla ääntiöillä alkavien
luku kuitenkaan paljon vähenny. Niissä kielissä taas, joissa on paljon
konsonantteja ja verrattain vähän vokaaleja, niinkuin germanilaisissa
ja romanilaisissa kielissä, täytyy aina olla kosolta sanoja, joiden
lopputavuissa on samat vokaalit eri konsonanttien rinnalla. Näin syntyy
runsaasti loppusointuja. Sama seikka, joka tuottaa suomen kielelle
viljalta alkusointuja, vaikeuttaa tietysti loppusointujen
muodostumisen; mutta runoutemme nykyisempi kehitys on näyttänyt, että
loppusointukin hyvin sopii suomalaiseen runouteen. Meidän kielellä
tosin ei ole sitä etua, joka on erittäin germanilaisilla kielillä,
että loppusointuina useimmiten sopii käyttää sanojen pääkorollista
perus-osaa, joka suomalaisessa runoudessa tapahtuu paljoa harvemmin;
mutta vaihtelevat vokaalit tekevät riimit sointuisiksi, ja toiseksi,
niinkuin jo ennen olen muistuttanut, sivukorollisissa tavuissa, jotka
meillä suureksi osaksi ovat loppusoinnun kannattajina, on paljoa
enemmän pontta kuin muiden kielten pääkorottomilla tavuilla. Kielemme
rytmillinen luonto jo vie siihen, että sivukorolliset tavuut kelpaavat
riimeihin. Mutta oli, miten oli, varsinaisten kantatavuitten
esiintyminen niissä antaa loppusoinnulle erityisen täyteläisyyden ja
sisältörikkauden; sillä niiden edustamat mielikuvat siten saavat
enemmän painoa. Niin esim. seuraavissa säkeissä:
Siell' elää kansa niin sitkeä
Kuin vaahteran latva nuori;
Se kyllin saanut on itkeä,
Mut vankkana on kuin vuori.
(A. Jännes.)
Kun kotilahden laineita ma ennen lasna sousin
Tai kotikummun harjulle kun kevät-illoin nousin,
Niin näin mä kaidan salmen suun ja siitä mertä, mertä,
Mi silmiäni viehätti ja kiihoitutti vertä.
(K. Leino.)
Loppusointu aina alkaa noususta. Korottomat tavuut eivät oikeastaan voi
muodostaa loppusointua; sentähden sellaiset riimit kuin: talvella:
taivaalla, armaampi: yhdisti, otsalta: tippua, jotka ennen olivat
jokseenkin tavallisia ja joita nytkin välisti käytetään, ovat
pidettävät vaan hätävarana. Paremmin ne kuitenkin kelpaavat, jos
edellisissä tavuissa on samat vokaalit, niin että muodostuu
kolmitavuinen puolisointu, esim. avara: salama. Mutta pitkävokaalinen
lopputavuu varsinkin korottoman tavuun jäljessä, saa kuitenkin puhuessa
niin paljon painoa, että se siitä syystä kelpaa nousuun ja siis
riimitavuuksikin, esim.:
Ja äiti istuvi, kehräjää,
Ja kyynel silmähän vierähtää.
(P. Cajander.)
Niin on keskiarvoistenkin lopputavuiden laita, vaikka niistä
muodostuvat riimit tosin ovat vähemmän täyteläisiä:
Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat,
Nuo vertä uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat.
(K. Kramsu.)
Aivan puhtaiden loppusointujen rinnalla tavataan toisinaan
vaillinaisiakin, vaikka näiden luku runoutemme kehittyessä yhä on
vähentynyt. Yleensä on muistettava, että suomalainen runokieli tässä
niinkuin monessa muussakin suhteessa on pyrkinyt ja vieläkin pyrkii yhä
suurempaan täydellisyyteen, vaikka uusien runomuotojen vapauttaminen
tietysti ei ole voinut tapahtua yht'äkkiä. Luonnollista on siis, että
nykyisemmässäkin runoudessa usein on pakko turvautua vaillinaisempiin
muotoihin, jotka kuitenkin käytännön kautta ovat saaneet jonkunlaisen
arvon ja vallan. Mutta vaillinaiset loppusoinnut ovat arvoltaan hyvin
erilaiset; muutamat ehkä nytkin vielä kelpaavat hätävarana
käytettäviksi, toiset ovat kokonaan hyljättävät. Toiselta puolen
paremmat puolisoinnut ja epätäydelliset loppusoinnut tulevat toisiansa
hyvinkin likelle; niin esim. "laine" ja "nainen" sopisi yhtä hyvin
pitää vaillinaisena riiminä kuin puolisointuna, ja vokaalien
yhtäläisyyden vuoksi ne ovatkin parempia loppuvasteita kuin esim.
"suotta" ja "luottaa", "aivan" ja "taivaan", joita ei voi pitää
puolisointuina. Yleensä on vokaali-äänne tässä suhteessa tärkeämpi kuin
konsonantti; sellaiset loppusoinnut, kuin "saanut" ja "maannut",
"luota" ja "suolla", käyvät varsin hyvin laatuun, ehkäpä semmoisetkin
kuin "nuotta" ja "luota". Kartettavia sitä vastoin ovat nykyaikana
senlaatuiset riimit kuin: vaippansa: paimentaa, toivoton: hallitkoon,
joita ennen joskus käytettiin. Mutta ihan kelvottomia ovat kaikkina
aikoina olleet semmoiset riimit kuin: kala: avaralla, paras: harras;
sillä niissä ei ole ainoastaan erilaisuutta konsonanttien
kvantiteetissä, vaan nousutavuut ovat koko rytmilliseltä arvoltaan
erilaatuiset. -- Joskus saattaa kaksikin sanaa muodostaa loppusoinnun,
esim. "loi sen" ja "toisen".
Tässä paikassa sopii myös mainita n.s. _palaussäettä_ (ranskaksi
"refrain"). Yksi tai pari säettä uudistuu määräkohdissa, niin esim.
"Suomen valta" nimisessä runossa sanat: "Nouse, riennä, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!" (vaikka eri stroofeissa vähän vaihdellen: "nouse
siis, sä Suomen kieli!" ja "nouse, nouse, Suomen kieli!").
Tunnettua on, kuinka loppusoinnut sopii järjestää monen monituisella
eri tavalla; siten syntyy lukematon joukko riimiasemia ja runoelmat
voivat saada äärettömän paljon vaihtelevaisuutta.
Kaunistuskeinot ylimalkain, niinkuin jo sanottiin, edustavat
runoelmassa tunteellisuutta, ja tämä koskee etenkin loppusointua.
Samojen äänteiden uudistuminen säkeiden lopussa ikäänkuin kuvailee
sydämmen kaipausta ja tunteiden palajamista samaan esineeseen.
Sentähden varsinkin lyyrillinen runous on omistanut itsellensä
loppusoinnun; muissa runoudenlajeissa sitä käytetään silloin, kun
tunteet suuremmassa määrässä pääsevät esitystä hallitsemaan.