Sointuisuus.
Runous on ihanteellisten mielikuvain esittämistä ja vaatii sentähden,
(niinkuin jo on huomautettu,) että sen välittäjäkin, kieli, ilmaisee
sisällyksen kauneutta; mitä tarkemmin kieli vastaa sisällystä, ei
ainoastaan sanojen valintaan ja yhteensovittamiseen nähden, vaan
soinnunkin puolesta, sitä täydellisemmin runous täyttää tehtävänsä.
Sisällyksen sopusuhtaisuus ilmaantuu ulkonaisestikin määrätyssä
poljennossa eli rytmissä. Niin on runous luonut itsellensä oman
kannattajan, _runomittaisen kielen eli runokielen_, joka on sen
varsinainen ilmoituskeino. Tämä ikäänkuin nostaa esityksen korkeampaan
aatteelliseen piiriin; kielen sointukin herättää meissä sen tunnelman,
että jokapäiväisen elämän alangolta olemme kohonneet ihanteiden
kukkuloille. Muutamat runouden lajit, etupäässä ne, jotka liikkuvat
tosiolojen pohjalla, käyttävät kyllä suorasanaista muotoa; niin on
romaanin ja novellin laita, joiden esityskeino aina on proosa; myös
idylli, satu ja muut eepillisen runouden pienemmät lajit ovat usein
suorasanaisia, samoin kuin monesti karakteristisesti kuvaileva
näytelmäkin. Yleensä karakteristinen taidetapa sekä koomillisuus
suosivat proosallista muotoa; idealistinen esityslaatu sitä vastoin
enimmiten turvautuu runomittaiseen kieleen. Mutta niissäkin
tapauksissa, jolloin runous tyytyy suorasanaiseen kieleen, muodostaa se
sitä omien tarkoitustensa mukaan, sekä valitsemalla erikoisempia sanoja
ja lausetapoja että myös käyttämällä sointuisampaa rytmiä, kuin mitä
havaitaan tavallisessa proosassa. Ajateltakoon vaan sitä kaunista,
korvaa kuihkovaa sointua, joka meitä viehättää Ahon kertomuksissa. Jos
nykyisempi realismi joskus tästä poikkeaakin, ei se voi yleistä sääntöä
kumota. Kaikkialla runoudessa ja muussakin kirjallisuudessa yhtä hyvin
kuin suullisessakin esityksessä, kun käsitellään korkeampia asioita tai
lausutaan syvempiä tunteita, noudatetaan jonkunlaista poljentoa; mutta
säännöllisenä, ihan tarkkamääräisenä rytmi esiintyy runokielessä.
Poljento syntyy siitä, että ne tavuut, jotka koron tai laajuuden
vaikutuksesta tulevat erittäin kuuluviin, sopusointuisessa
järjestyksessä vaihtelevat vähemmän huomattavien kanssa, eli
toisin sanoen: _poljento eli rytmi_ on _nousujen ja laskujen_
harmoonillinen vaihtelu. Mutta kun nousut ja laskut aivan
säännöllisesti seuraavat toisiansa, syntyy _runomitta_, joka on
runokielen perustus.
Runomitta-opin eli metriikan alkuperusteet ovat yleisesti tuttuja,
jonka tähden tässä vaan kajoan sen pääpiirteihin.[91] Noususta ja
yhdestä tai kahdesta laskusta[92] muodostuu _runopolvi eli
runojalka_, ja kahden tai useamman runopolven yhdistyksestä
syntyy _säe (eli värsy)_. Säkeet eli "rytmilliset tahdit" sopii
suorastaan liittää yhteen runoelmaksi; mutta usein määrätty
luku säkeitä, joko yhtäläisiä tai erinkaltaisia, järjestetään
_säkeistöihin eli stroofeihin_. -- Nousun merkkinä on nykyajan
runous-opissa --, joka alkuansa osoitti pitkää tavuuta, laskun
merkkinä v, entinen lyhyen tavuun ilmoitin.
Erilaisilla runopolvilla on kullakin oma luonteensa. Ylimalkain
kaksitavuiset osoittavat tyynempää, enemmän hillittyä tunnetta,
kolmitavuiset enemmän vilkkautta. Noususta alkavat, alenevat polvet
sisältävät jotakin vakavaa, ikäänkuin edeltäpäin harkittua ja varmaa,
ylenevät eli laskusta alkavat sitävastoin jotakin pyrkimystä, eteenpäin
tunkeutumista. Tämä antaa noille neljälle, nykyään käytännössä olevalla
runopolvelle, trokaiolle, jambille, daktylille ja anapestille, sekä
niiden monenlaisille yhdistyksille erityisen, miten milloinkin
vaihtelevan värityksen. Trokaio sopii sentähden kaikenlaisten
mielialojen ja kuvausten ilmituojaksi, joissa ei ilo eikä suru ylly
suurempaan kiihkoon tai levottomuuteen; daktylillä on sama vakava
luonto, mutta enemmän vilkkautta ja juhlallisuutta, joka jo vanhastaan
on tehnyt siitä nimen-omaan epopean kannattajan. Jambia on suosittu
varsinkin näytelmärunoudessa, johon sen etenevä poljento tekee sen
erittäin sopivaksi, samalla kuin siinä kuitenkin on sen verran
rauhallisuutta, että se kelpaa levollisempiakin kohtia kuvailemaan.
Enimmän vilkkautta on anapestissä; se onkin siitä syystä omansa
esittelemään iloista mielentilaa, nopeasti vaihtelevia kuvia tai
levottomasti värähteleviä tunteita. Jos daktylit tai anapestit
paikoittain vaihdetaan spondeioihin, niin nämä antavat esitykselle
raskaan tai surumielisen vivahduksen.
Nousussa olevalla tavuulla on _runokorko_; mutta kaikilla
nousuilla ei ole kuitenkaan yhtä suuri paino. Muutamilla on vahvempi
korko kuin muilla, ja näitä painavampia nousuja runokoron nimitys
oikeastaan tarkoittaa. Niinhän trokaio- ja jambisäkeissä voimallisempi
paino tavallisesti on joka toisella nousulla, joten runopolvet
liittyvät kaksittain yhteen, muodostaen _kaksoispolvia eli
dipodioita_. Kolmitavuiset runojalat eivät yhdisty dipodioiksi, vaan
niissä saa jokainen nousu runokoron. Tärkeätä on, että runokorko, jos
mahdollista, yhdistetään lausekorkoon, s.o. runokorolliseen kohtaan on
asetettava semmoinen tavuu, joka muutoinkin, lauseen sisällyksen
johdosta, on pontevammin äännettävä. Tämä on tehokkaimpia keinoja
värsyn sujuvuuden ja tenhoovaisuuden aikaansaamiseksi. Kuinka
miellyttävä sointu on esim. seuraavissa säkeissä:
Silloin soimaan alkaa kumma kannel,
Luonnon laajan suuri lauluharppu,
Soittavi myrskyä maailmaan,
Soittavi untelot toimintaan;
Luoden vinhoja tuulispäitä
Velloo vyöryjä laineiden,
Reutoo, murskavi merten jäitä,
Laulaa laulua keväimen.
(K. Leino.)
Sitte laskisin tähtirihman
Aallon helmahan helkkymään,
Tähtirihman ja sädevihman
Toisin aaltohon välkkymään.
(P. Cajander.)
Kuinka laimeilta sitävastoin tuntuvat sellaiset säkeet, joissa
runokorkoa poljetaan, siitä tarjoavat esimerkkejä monet vanhemman ajan
runot.
Mutta joskus runokoron ja lausekoron ristiriita, taitavasti käytettynä,
tekee erittäin hyvänkin vaikutuksen, kun runokorottamaan paikkaan
joutunut lausekorollinen tavuu ja sen edustama käsite sen kautta saa
enemmän merkitystä. Niin esim.
_Iha_nainen hän oli, kaunoinen,
Oli puhtoinen kuni pulmonen.
(P. Cajander.)
Mitä vielä, kun läks' _veri_ vaan!
(Oksanen.)
Suomeni suur', _jalo_peuran.
(A. Jännes.)
Toinen seikka, joka ansaitsee erityistä huomiota, on runosäkeiden ja
lauseiden keskinäinen suhde. Hyvä on, jos suinkin on mahdollista, että
jokainen säe muodostaa täydellisen ajatuksen, joko kokonaisen lauseen
tai kumminkin itsenäisen osan lauseesta. Ajatusten paloittelemista eri
säkeisiin, jota ranskalaiset osoittavat sanalla enjambement, tulee siis
mahdollisuuden mukaan karttaa. Hajanaiselta tuntuu rytmi tällaisissa
värsyissä:
Voimat murti petäjäinen, karttui
Yhä kurjuus, tauti viimein tarttui...
Isän, äidin, veikan, siskon vei se
Armotonna mullan poveen, -- ei se
Sääliskellyt. -- Yksin jäin mä; mutta
Kärsimähän mieron surkeutta.
Kaikki runoudenlajit eivät ole kuitenkaan tässä suhteessa yhtä arkoja.
Haitallisin tämä säkeiden yhteenkiertyminen on lyyrillisessä
runoudessa, varsinkin laulettavaksi aiotussa; useimmin se ilmaantuu
draamallisessa, jossa puhekielen mukailu helposti voi sitä aiheuttaa.
Toisinaan, kun rajua kiihkoa tai intohimoa esitetään, saattaa se olla
hyvin kuvailevaakin ja siis oikeutettua, esim.:
Suo anteeks, rakkahani, -- min' en tohdi;
Tapaavat mun. Tuo onnirikas Caesar
Ei voittosaatollensa koristusta
Minusta saa. Jos terää, voimaa, pistint'
On kyyssä, myrkyssä ja veitsess' yhä,
Niin turvass' olen. Vaimosi Octavia,
Tuo salamiettijä ja kainosilmä,
Ei kunniata voittaakseen saa mua
Mitellä katseillaan. -- Antonius, tule!
(Shakespeare, Antonius ja Cleopatra).[93]
Huomattava on vielä jaon tärkeys, -- ei ainoastaan säännöllisen
tahtilevon, vaan tavallisenkin leikkauksen, -- jota säkeen kauneus
välttämättömästi vaatii. Etenkin trokaiot ja jambit voivat jaon
puutteessa helposti käydä yksitoikkoisiksi, jos käytetään
yksin-omaisesti kaksi- tai nelitavuisia sanoja.
Runomitta laskee runokielelle vakavan pohjan; _kaunistuskeinot_,
sointu ja kerto, lisäävät sille suloa ja somuutta. Sopivasti kyllä on
edellistä verrattu kuvapatsaan muotoon veistotaiteessa tai kuvan
piirustukseen maalaustaiteessa, jälkimmäistä taas väriin, joka
taideteokselle antaa elävyyttä ja luonnollisuutta. Runomitta on
runouden plastillinen puoli; kaunistuskeinot edustavat sen
sisäkohtaista puolta, tajuntaa ja tunnetta. Sentähden kreikkalaiset,
jotka taiteessa pääasiallisesti harrastavat plastillisuutta, eivät
runoudessakaan käyttäneet mitään kaunistuskeinoja; uudempi runous
sitävastoin ennen kaikkea vuotaa itsekohtaisen sielun-elämän
rikkaudesta, ja niin loppusoinnullakin, joka nimen-omaan on
tunteellisuuden osoitus, tässä on tärkeä sija. Eri kaunistuskeinojen
käytäntö tai käyttämättömyys riippuu kuitenkin suureksi osaksi eri
kielten luonnosta. Niin esim. suomen kielen vokaalirikkaus ja
suhteellinen köyhyys konsonanttiäänteistä ihan luonnollisesti vie
alkusointuun; sellaiset kielet, joissa on paljon konsonantteja ja
verrattain vähän vokaaleja, kehoittavat päinvastoin loppusoinnun
viljelemiseen. Näistä seikoista puhutaan edempänä enemmän.
_Sointu_ on, niinkuin tiedetään, kolmea laatua: _alkusointu
(allitteratsiooni), loppusointu (riimi) ja puolisointu (assonansi).
Alkusointu_ eli kahden tai useamman sanan alkuäänteiden yhtäläisyys
ilmaantuu jo muinais-ajoista asti runollisena kaunistuksena sekä
germanilaisilla että suomensukuisilla kansoilla. Muinaisgermanilaisessa
runoudessa se noudattaa tarkkoja sääntöjä; niin esim. vanhimman
saksalaisen runouden kahdeksannousuisessa kokonaissäkeessä yleensä
kaksi alkusointua edellisessä puolisäkeessä vastaa yhtä jälkimmäisessä.
Paitsi muinaissuomalaisissa runoissa tavataan alkusointua
myös mordvalaisilla y.m. suomalais-ugrilaisilla kansoilla.
Alkusoinnun erinomainen sopivaisuus meidän kieleen tekee, ett'ei se
ainoastaan esiinny kaikenlaisissa vanhoissa lauseenparsissa ja
sanain-yhdistyksissä, sananlaskuissa j.n.e., vaan että sitä
usein käytetään nykyisemmässäkin runoudessa, vieläpä joskus
suorasanaisessakin kirjallisuudessa. Se tekeekin hyvän vaikutuksen,
sillä ehdolla, ett'ei se ole tavoiteltua. Niin esim. seuraavissa
värsyissä:
Kuusten alla seisoo suojus,
Sepä katto-torvestaan
Sukkelasti suitsuttavi
Säkeniä ilmahan.
Säkenet ne säihkyellen
Tuulen kanssa tanssivat,
Heloittavat hetken aian,
Tuikahtavat, -- sammuvat.
Lämmintä ei niistä lähde,
Valkene ei valju yö,
Mut ne kertoo, kuinka siellä
Ahkera on alla työ.
(Oksanen.)
_Loppusointu_, s.o. kahden tai useamman sanan loppuäänteiden
täydellinen yhtäläisyys, asetetaan, niinkuin nimikin osoittaa,
enimmiten säkeiden loppuun; harvinaiset ovat säkeensisäiset soinnut,
kuten esim. "Suomen valta" nimisessä runossa: "Suomen kieli, Suomen
mieli", ja "Yksi mieli, yksi kieli". Loppusointuna saattaa olla yksi
tai kaksi, joskus myös kolme tai neljä tavuuta. Yksitavuisia riimejä on
vanhastaan sanottu "miespuolisiksi" niiden muka vahvemman soinnun
vuoksi (suo: luo, sain: vain), kaksitavuisia "naispuolisiksi", koska ne
antavat säkeille hellemmän luonteen (hieno: vieno, laine: maine).
Kolmi- ja nelitavuiset loppusoinnut ovat oikeastaan yksi- ja
kaksitavuisia, joiden molemmat edelliset tavuut niin-ikään sointuvat
yhteen (sulkevat: kulkevat, koreasti: soreasti). -- Jo vanhimpina
aikoina tavataan loppusointua useilla kansoilla: kiinalaisilla,
arabialaisilla ja kelteillä; keltiläisestä runoudesta se luultavasti on
tullut yleis-eurooppalaiseen runouteen; sana "riimi" ("rhim") onkin
keltiläistä alkuperää. Vanhan ajan loppupuolella esiintyy loppusointu
ensiksi kristillisen seurakunnan varhaisimmissa virsissä, ja niistä se
sitten siirtyy germanilaisten ja romanilaisten kansojen hengelliseen
runouteen. Edellisten keskuudessa se syrjäytti alkusoinnun ja
jälkimmäisten runotuotteissa se astui latinankielen prosodisen
runorakennuksen sijaan.
_Puolisointu_ on vaillinainen loppusointu, jossa ainoastaan
vokaalit ovat soinnussa keskenään, esim. turva: hurja, soit: tois. Sitä
käytetään toisinaan loppusoinnun sijaisena; mutta muutamat kansat,
etenkin espanjalaiset viljelevät sitä säännöllisesti loppusoinnun
asemesta.
_Kerto eli parallelismi_, s.o. saman ajatuksen kertaus
kahdessa (joskus useammassakin) säkeessä, on meille hyvin tuttu
muinaisrunoudestamme. Mutta itämaalaistenkin kirjallisuudessa, esim.
Raamatun runollisissa kirjoissa sitä tapaamme, niinkuin seuraavassa
Psaltarin kuvauksessa:
Herran puut ovat nestettä täynnä: Libanonin cedripuut, jotka hän on
istuttanut.
Siellä linnut pesiä tekevät, ja haikarat hongissa asuvat.
Korkiat vuoret ovat metsävuohten turva, ja kivirauniot jänisten.
(Ingmanin suomennos.)
Kauniisti on esim. Juhani Aho osannut mukailla tätä raamatullista
kertoa tunnelmakuvassaan "Juhannus-aatto".
Kerto muutoin niin läheisesti liittyy muinaissuomalaiseen runomuotoon,
että tarkempi selonteko siitä paraiten annetaan sen yhteydessä. Se
sopiikin erittäin hyvin vanhan kansanrunoutemme tyyneen esitystapaan;
mutta uuden-aikaisen runouden vilkkaampi ajatusjuoksu on saattanut sen
käytännöstä syrjäytymään.
* * * * *
Runokielen perusteet vaihtelevat eri kielien mukaan. Muinaiskansat,
kreikkalaiset ja roomalaiset, rakensivat runomittansa laajuudelle
eivätkä käyttäneet erityisiä kaunistuskeinoja, vaan palkitsivat ne
moninaisilla väririkkailla runomitoilla. Siihen antoi aihetta kreikan
ja latinan omituinen luonto; varsinkin laajuuden ylivalta perustui
antiikisissa kielissä tavattaviin rytmillisiin suhteisiin, niissä kun
tavuitten pituus ja lyhyys oli paljoa huomattavampi kuin korko. Ihan
päinvastoin germanilaiset kielet antavat melkein yksin-omaisesti
korolle arvoa; laajuudella on niiden nykyisellä kehityskannalla hyvin
vähän merkitystä eikä se sanottavasti vaikuta runomuotoon. Korolliset
tavuut siis pannaan nousuun, korottomat laskuun. Kaunistuskeinoista ne
erittäin suosivat loppusointua, samoin kuin romanilaisetkin kielet.
Edellisessä jo viitattiin siihen, että uudemmassa runoudessa vallitseva
tunteellisuus on edistänyt loppusoinnun käyttämistä; mutta epäilemättä
se alkuansa on germanilaisten ja romanilaisten kielten äännesuhteiden
aiheuttama. Romanilaisilla kansoilla on loppusointu kaiken runouden
välttämätön tunnusmerkki. Ranskan kielessä ei ole laajuutta eikä juuri
korkoakaan; sentähden ranskalaisessa runoudessa ei tavuitten laatua
oteta huomioon, vaan ainoastaan niiden luku sekä lausekorko. -- Unkarin
kieli on, mitä koron ja laajuuden keskinäiseen suhteeseen tulee,
yleensä samalla kannalla kuin suomen kieli; mutta alkuperäinen
unkarilainen runomuoto perustunee pääasiallisesti runo- ja
lausekorkoon, joka yhdistää useampia tavuita määräpituisiksi ryhmiksi.
-- Kaikesta tästä erilaisuudesta tullaan siihen päätökseen, että
runokielen säännöt ovat johdettavat kunkin kielen omasta luonnosta.
Suomen kielessä sekä korko että laajuus tulevat selvästi kuuluviin,
mutta korko on valtavampi. Niiden kummankin tärkeys ilmenee
muinaissuomalaisesta runomuodostakin, jossa molemmat ovat määrääjinä.
Koron vaikutuksesta kielen poljento on trokaillinen; sanan
ensimmäisellä tavuulla on pääkorko, joka sitten sattuu joka toiselle
tavuulle. Tämä kielen rytmillinen luonto on ikäänkuin kuva
suomalaisesta kansallisluonteesta; vahva pääkorko sanan ensimmäisellä
tavuulla hallitsee koko äänneryhmää ja määrää alusta alkaen suunnan,
josta ei sitten enää poiketa; ajatusjuoksu on edeltäpäin vakaantunut,
valmiiksi harkittu, suorana vastakohtana vilkasluontoisten
etelämaalaisten usein jambin-luontoiselle rytmille, jossa puheen korko
siirtyy edemmäksi, sanojen ja lauseiden loppupuoleen, ilmaisten
epävarmaa, satunnaisten mielenvaikutusten johtamaa pyrkimystä. Sama on
huomattavissa suomen kielen lauseopillisessakin rakennuksessa;
painavimmat käsitteet asetetaan yleensä lauseen alkupuoleen. Mutta
koron ohessa laajuudellakin on paljoa suurempi tärkeys kuin esim.
germanilaisissa kielissä. Meidän kielellä on siis yhtäläisyyttä sekä
antiikisten että germanilaisten kielten kanssa: edellisten kanssa
siinä, että korko ja laajuus ovat riippumattomat toisistaan ja
korotontenkin tavuitten pituus saa täyden arvonsa, ja jälkimmäisten
kanssa, koska korko kuitenkin hallitsee lausumistapaa. Aikojen kuluessa
onkin koron ylivalta huomattavasti enennyt ja vakaantunut. Runomitta on
siis nykyaikana pääasiallisesti rakennettava samalle perustukselle kuin
viimeksimainituissa kielissä. Huomiota ansaitsee sekin puheen-alaisten
kielten yhtäläisyys, että pääkorko suomessa, samoin kuin saksassa ja
ruotsissa, aina on kantatavuulla. Mutta kahdessa suhteessa on olemassa
tärkeä erilaisuus. Ensiksi, niinkuin jo mainittiin, laajuudella
suomessa on monta vertaa suurempi arvo kuin germanilaisissa kielissä,
joka muun muassa tekee oikeat spondeiot mahdollisiksi ja erittäin
vaikuttaa daktylien ja anapestien muodostukseen. Toiseksi suomessa on
säännöllinen sivukorko, jommoista ei ole yllämainituissa kielissä,[94]
ja sentähden suomen kielen sivukorollisilla tavuilla on peräti toinen
rytmillinen arvo kuin niillä korottomilla tavuilla, jotka saksassa ja
ruotsissa asemansa johdosta satunnaisesti kelpaavat nousuun.[95] Nämä
meidän kielen omituisuudet ovat runous-opissa pidettävät silmällä.
Koron rinnalla tulee laajuudellekin antaa arvoa, ja sivukoronkin
merkitys on otettava varteen.
Suomen kielen rytmillisen luonteen tähden on trokaio sen luonnollisin
runopolvi, niinkuin se on alkuperäisinkin. Mutta kolmi- ja nelitavuiset
sanat yhtyvät aivan luonnollisesti kaksoispolviksi, ja samanlaisia
dipodioita syntyy siitäkin, että pitkissä sanoissa joka toinen
sivukorko on hiukan vahvempi; kaksitavuisistakin sanoista voi rakentua
kaksoispolvia, kun ne sovitetaan yhteen. Näin muodostuu ihan itsestään
rytmi: esim. leikkimään ja laulamahan; kultaisilla kunnahilla;
kaunistelemattomana;[96] sitä itken, äiti rukka. Yhtä helposti
muodostuu korkosuhteiden muuttuessa muitakin trokaio-ryhmiä, niinkuin:
syksyn kolkko, synkkä ilta; raskahasti rannan aalto j.n.e. Mutta kun
koroton alkutavuu työntäytyy trokaiojen eteen, syntyy jambirytmi,
järjestyen toisiansa seuraaviksi jambi-ryhmiksi: sen kansa kaikki
kärsinyt; ja lahjat parhaat luonto suo y.m. Jos jambit eivät sukeukaan
yhtä luonnollisesti kielen tahdista kuin trokaiot, niin suomen kieli
sittenkin ilman vaikeutta mukaantuu jambimittaan, niinkuin jo nämä
esimerkit osoittavat. Mutta useat sanat ja sanain-yhdistykset
aiheuttavat myöskin daktylien ja anapestien käytännön, esim. loistava,
saitko jo; ja se soi. Anapestejä ovat niin-ikään: joko sait, varo vaan,
koska edellisen sanan pääkorko on verrattain heikko laajuuden
vahvistaman lausekoron rinnalla. Sekoittamattomat daktyli- ja
anapestimitat ovat kuitenkin hankalat ja ilmaantuvat harvoin
suomenkielisessä runoudessa, jonka tähden daktyleja ja anapesteja
tavallisesti käytetään trokaiojen ja jambien yhteydessä.
Huomattava, että tavuun asema vaikuttaa sen rytmilliseen arvoon. Niin
lyhyt koroton tavuu, jos se on samanlaisten tavuitten välillä, kelpaa
nousuun. Tämä tulee myös kysymykseen 3-tavuisissa runojaloissa.
Tunnettua on, kuinka suomalaista runomittaa eri aikoina on koetettu
rakentaa eri perusteille, osittain sen mukaan, miten selitettiin vanhaa
kansallista runomittaa. Kun tämän vuosisadan alkupuolella ruvettiin
harrastamaan uuden-aikuisten runomuotojen käyttämistä, laskettiin
niiden pohjaksi yksinomaisesti korko, niinkuin huomataan Kallion
runosta "Oma maa". Kun sitten syntyi teoria, että muinaissuomalainen
runomitta oli perustettu laajuudelle, jolloin "pitkäksi luettava tavuu"
saattoi olla semmoinenkin, jossa ei ollut "pitkää eikä kaksoisääntiötä
eikä pääkorkoa",[97] niin noita samoja sääntöjä sovitettiin nuoreen
taiderunouteenkin, jonka alustaksi siis tuli laajuus, mutta laajuus
yllämainitun teorian mukaan käsitettynä. E.A. Ingman oli sen innokkain
puolustaja; mutta myös Lönnrot ja Ahlqvist kannattivat tätä teoriaa,
vaikka myöhemmin siitä yhä enemmän vapautuivat. Jälkimmäinen esim.
kirjoitti tähän tapaan kauniin runonsa "Etelälle", jossa muun muassa on
säkeet:
Kosken kunna | hall' o | mani
Astuis aske | lin a | roin,
Varo siinä vienoistani,
Varo kuin mi | nä va | roin.
Ja "Savolaisen laulussa" säkeet:
Johonka taivas loistehen
Ja sinens' yhdisti
alkuperäisesti kuuluivat:
Sekä sini suli.
Mutta sittemmin on korko yhä enemmän päässyt voitolle suomalaisessa
runoudessa, osittain kenties siitä syystä, että antiikisten esikuvain
vaikutus on vähentynyt, mutta osittain ehkä myös jonkun yleisessä
puhekielessä tapahtuneen kehityksen johdosta. Nuorimmat runoilijamme
käsittelevät nykyään daktylia melkein samalla tavalla kuin Kallio
ylempänä mainitussa runossaan.
Pitäen silmällä eri runomuotojen käytäntöä suomenkielisessä runoudessa
sopii niitä tarkastaa kolmessa ryhmässä: 1) muinaissuomalainen
runomuoto, 2) antiikiset runomuodot ja 3) uudet runomuodot.
* * * * *
Sen jälkeen kun monella eri tavalla oli koetettu teoreetisesti selittää
muinaissuomalaisen runomitan sääntöjä, asetettiin ne vihdoin seuraavaan
selvään ja lyhyeen muotoon:[98] _Pitkä korollinen (pää- tai
sivukorollinen) tavuu on aina nousussa, lyhyt pääkorollinen laskussa;
muut tavuut voivat olla missä tahansa_. Eli toisin sanoen: nousussa
saa olla millainen tavuu tahansa, paitsi lyhyt pääkorollinen, laskussa
mimmoinen hyvänsä, paitsi pitkä korollinen. Vielä on huomattava, että
ensimmäisessä runopolvessa saa käyttää millaisia tavuita hyvänsä ja
että niitä toisinaan saattaa olla enemmän kuin kaksi (kolme, jopa
joskus neljäkin). Yksitavuista sanaa ei panna koskaan säkeen
viimeiseksi. -- Kalevalan runomitta noudattaa siis sekä korkoa että
laajuutta; sillä ainoastaan korolliset tavuut otetaan huomioon, mutta
laajuus määrää niiden aseman säkeessä.
Nousujen ja laskujen trokaio-tahti tulee oikeastaan vaan laulussa
selvästi kuuluviin; lausuttaessa pääsee sana- ja lausekorko voitolle.
Mutta tällöinkin Kalevalan runomitan omituinen säännöllisyys on
tajuttavana, ja vanhojen runojen muotoon tottunut korva helposti
loukkaantuu jokaisesta poikkeuksesta runomitan säännöistä. Koron
kannalta arvioituna se tuntuu jaksolta kaksi- ja kolmitavuisia tahteja,
joille erilaiset laajuudensuhteet antavat monin tavoin vaihtelevan
soinnun ja värityksen. Kalevalan säkeen alkumuoto on nelipolvinen
trokaiosäe, jonka tahdit muodostuvat pitkällä tavuulla alkavista
kaksi- tai nelitavuisista sanoista; säännöllisimmät värsyt ovat siis
semmoiset kuin:
Nuorisossa nousevassa;
Vyöltä vanhan Väinämöisen;
Vilu mulle virttä virkkoi;
taikka myös, koska ensimmäisessä polvessa vallitsee täysi vapaus
Lajivirttä laulamahan,
jossa säkeen alkutavuu on lyhyt.[99] Mutta nämä trokaio-jaksot sopii
hajottaa monenlaisiksi tavuuryhmiksi, joten korkoon katsoen trokaiojen
rinnalle syntyy daktyleja. Niissä kohdin, missä säännöllinen
trokaio-tahti näin on rikottu, ei saa kuitenkaan olla pitkiä
pääkorollisia sanojen alkutavuita; sillä niiden kautta päärytmi liian
jyrkästi häiriintyisi. Näin syntyy, samalla kuin pysytään
alkuperäisessä poljennossa, viehättävä vaihtelevaisuus, ikäänkuin vieno
koron ja laajuuden kannattama runosäkeen aaltoileminen. Kuinka
monenlaatuisia vivahduksia voi ilmaantua Kalevalan runomitassa,
havaitsee helposti, kun vertaa vain seuraavia säkeitä toisiinsa:
Mieleni minun tekevi.
Sanat suussani sulavat,
Hampahilleni hajoovat.
Nenässä utuisen niemen.
Puun sorean sortajata.
Kuuhuen kumottamatta.
Tieltä kuun kumottavaisen.
Se leikkoi ikuisen lemmen.
Venosina veen selällä.
Muinaissuomalaisen runomuodon välttämättöminä kaunistuksina ovat
_alkusointu_ ja _kerto_. Ahlqvist on ensin väitöskirjassaan
ja sitten "Suomen kielen rakennukseen" liitetyssä "runo-opissa"
laveasti tarkastellut näitä suomalaisen runouden ilmiöitä. Näihin
teoksiin pyydän saada viitata, mitä yksityisseikkoihin tulee.
Täydellisen alkusoinnun muodostavat sellaiset sanat, joissa sekä
alkukonsonantit että niitä seuraavat vokaalit ovat samat tai jotka
alkavat samalla ääntiöllä: Suvun suuren surmasivat -- aivoni
ajattelevi. Harvemmin ovat ainoastaan sointusanojen alkukonsonantit
yhdet, josta syntyvät "alkumyötäiset" säkeet, niinkuin Ahlqvist niitä
nimittää, ja joskus vokaalit ylimalkain, etenkin lähiheimoiset,
vastaavat toisiansa: Saarelle selälliselle -- Otsoseni, ainoiseni.
Alkusointuja on säkeessä vähintäin kaksi, toisinaan kolme, harvoin
neljä. Välisti on samassa säkeessä kahtalainen alkusointu, esim.
_Norot nousi, vaarat vaipui_. Alkusoinnun ohessa ilmaantuu
vanhoissa runoissa monesti loppusointukin, vaikka vaan satunnaisena
kaunistuksena, esim.
Tuoss' on lehto, jossa _liikuin_,
Kivet tuossa, joilla _kiikuin_.
Sulhon kauniin ja _sorian_,
Mustakulmaisen, _korian_.
Joskus se ilmaantuu sisäriiminäkin:
Missä _mettä_, kussa _vettä_.
_Äreällä_ äänellänsä, _käreällä_ kulkullansa.
Mitä taas kertoon tulee, niin se tietysti enimmissä tapauksissa
uudestaan tuo esiin, mitä edellisessä säkeessä on lausuttu, esim.
Lähe nyt kanssa laulamahan,
Saa kera sanelemahan,
mutta ei jälkimmäinen säe ("laskusäe", "kertosäe") kuitenkaan aina
toista edellisen sisällystä, vaan säkeet saattavat muutenkin monella
monituisella tavalla olla yhteydessä keskenään. Usein laskusäe on
vastaus "noususäkeessä" esitettyyn kysymykseen, esim.:
Kenen tyttöä ikävä?
Kenen muun kuin ei emonsa.
Taikka se on siihen selityksenä:
Ei susi sanoa saata,
Lammaskarjahan katosi.
Monesti kerron säkeet ovat alistavan ja alistetun lauseen suhteessa
toisiinsa:
Kiitti puoli Pohjan maata,
Kun onpi kovin korea.
Kenpä lehvän leikkaeli,
Se leikkoi ikuisen lemmen.
Samoin kertosäe voi osoittaa jotain enennystä, lisätä uuden mielikuvan
taikka lausua vastakohdan, rajoituksen j.n.e. Esim.
Vieri soita, vieri maita,
Vieri synkkiä saloja.
Emo kutsui kukkaseksi,
vieras vennon joutioksi.
Näistä viittauksista jo näkyy, kuinka monipuolinen kerron käytäntö on
muinaisessa runoudessa. Mainittakoon vielä, että kerto usein laajenee
monisäkeiseksi tai kertopari muodostuu kaksoissäkeistä ja että kerron
molemmat osat toisinaan täyttävät vaan puolisäkeen kumpikin, järjestyen
monella eri tavalla ("puolisäkeisiä kertoja" ja "puolisäkeisiä
kaksoiskertoja"). Viimeksimainittuja tapauksia valaiskoot esimerkit:
Sanan virkkoi, noin nimesi.
Kunne käsken ja kehoitan.
Virkku juoksi, matka joutui,
Reki vieri, tie lyheni.
Vieri soita, vieri maita,
Vieri synkkiä saloja.
Sopivasti kyllä on kertoa verrattu kaikuun, joka miellyttää, koska se
vakauttaa ja vahvistaa, mitä on lausuttu. Sointukin on kaikua, joka
liittää mielikuvat yhteen ja siten lisää esitykselle lämpimyyttä. Mutta
sekä alku- että loppusointu on äänteiden kaikua, kerto sitä vastoin
ajatusten, jonka tähden sitä onkin nimitetty ajatussoinnuksi. Se on
omansa syvemmälle mieleen painamaan runouden esiintuomat kuvat ja
mietteet, eikä ole ihmettelemistä, että se juuri Suomen kansan
alkuperäisessä runoudessa on saanut jalansijaa; sillä tunnemmehan me
suomalaiset kaikki itsessämme taipumuksen hartaalla mielihalulla yhä
uudestaan punnita ja katsella aatoksiamme ja tunnelmiamme. Syystä on
myös huomautettu, kuinka kerto erittäin sopii loitsurunouteen; se
ikäänkuin kumoamattomaksi vahvistaa tietäjän vaatimuksen ja on
vertauskuva edellisessä säkeessä lausutun loitsusanan toteuttamisesta.
Suomalaisessa taiderunoudessakin on useasti käytetty Kalevalan
runomittaa; mainittakoon vaan Oksasen kaunis ja syvätunteinen runo
"Tuopa tuopi tuiman tunnon". Monesti runoilija silloin ainakin osittain
vapautuu kerron säännöllisyydestä tai muutoin omin ehdoin muodostelee
vanhaa runomuotoa. Sellainen muodostelma on Kallion tunnettu runo
"Milloin muistelet minua?" Alkusointu on säilynyt; mutta säkeet
liittyvät ilman kertoa toisiinsa ja yhdistyvät säkeistöiksi, jotka
päättyvät pitemmällä viisipolvisella kertausvärsyllä: "milloin
muistelet minua, milloin?" Tämä yhä uudistuva palaussäe sekä koko runon
läpi käyvät samanlaatuiset, toisiansa vastaavat mielikuvat palkitsevat
kertoa ja tekevät erittäin hyvän vaikutuksen, samoin kuin nuo
muutamissa paikoin poikkeuksena ilmaantuvat kertoparitkin (esim.
"rajutuulten raivotessa, lehtein puista lentäessä; muistan tähtein
tuikkiessa, revontulten tuprutessa"). -- Näytelmärunoudessa on Erkko
hyvällä menestyksellä käyttänyt vanhaa runomuotoa "Ainossa" ja
"Kullervossa". Draaman eteenpäin rientävän luonteen takia on kerto
syrjäytetty, paitsi niissä kohdin, joissa puheen juhlallisuus tai
hellemmän tunteen puhkeaminen sitä aiheuttaa. Muissakin suhteissa on
Kalevalan runomuotoa vapaasti käsitelty. Kertoa ei käytetä aivan
säännöllisesti, säkeitä toisinaan lyhennetään ja nousussa on väliin
lyhyt pääkorollinen tavuu; näihin kaikkiin, samoin kuin kerronkin
poistamiseen, on syynä näytelmärunouden luonne, joka suo runoilijalle
enemmän vapautta runomitan puolesta kuin eepillinen tai lyyrillinen
runous.
Vanhasta runomuodosta johtunut on vielä se runomitta, jota Oksanen
käyttää juhlarunossaan Porthanin muistopatsaan paljastajaisissa. Se on
korolle perustettu viisipolvinen trokaiomitta; mutta paikoittain on
muutamia runopolvia rakennettu Kalevalan tapaan, korkoa polkemalla,
joten syntyy vaihtelevaisuutta, esim.