Kuvaannollisuus.
Ihanteellisuuden tarve, vaatien tyydytystä, vie taiteeseen ja
runouteen. Tunne pyrkii selviämään ja pakoittaa runoilijan fantasiaa
luomaan kuvia sen ulkonaiseksi verhoksi ja tueksi; mutta samalla on
ihmisessä luontainen halu muille ilmoittaa tunteitansa ja mielteitänsä,
niinkuin hän toiselta puolen herkästi ottaa vastaan sellaisia
mielikuvia, jotka ovat sopusoinnussa hänen tunnemaailmansa kanssa.
Runouden tehtäväksi tulee niinmuodoin semmoisten kuvien luominen, jotka
kuulijan tai lukijan mielessä voivat herättää samanlaisia tunteita ja
mielteitä, kuin on runoilijan omassa mielessä. Näin tapahtuu kaikissa
taiteissa, kussakin eri tavalla, eri aineiden ja aistimien kautta;
mutta runous ei käytä mitään ainetta, vaan vaikuttaa kielen
välityksellä suorastaan kuvausvoimaan. Toisin sanoen: runoudessa
koetetaan sanojen avulla saattaa toisen mielikuvitusta luomaan
määrättyjä kuvia, joihin liittyy ne tunteet, joita tahdotaan herättää.
Tämä koskee tietysti etupäässä runouden sisällystä, -- sitä, mitä
esitetään, -- mutta riippuu suureksi osaksi myös _ulkomuodosta_
eli siitä tavasta, jolla kieltä käytetään sisällyksen ilmaisemiseksi.
Siliä yhdentekevää ei ole suinkaan, miten asiaa esitetään; sen jokainen
tietää. Vaikutus tulee ihan toisenlainen, jos jotain vaan kuivasti
kerrotaan tai jos valitaan sanoja ja lauseita, jotka asettavat selvästi
tajuttavan, havainnollisen kuvan sielumme eteen, varsinkin sellaisen,
johon yhtyy elävä tunne. Tällainen painuu syvälle mieleen ja synnyttää
hilpeää osanottoa, ja tietokin asiasta tulee elävän esityksen
kautta elävämmäksi, koska mielikuvitus ja tunne sitä kannattavat.
Tämä kaikki tuottaa sielulle mielihyvää, koska se saattaa sitä
helppoon, luonnonmukaiseen toimintaan. Samoin kuin sopivain kuvain
valinta vaikuttaa myös kielen sointu; sekin puolestaan helpottaa
mielikuvituksen tointa ja välittää tunteiden vilkasta syntyä ja
vaihtelua.
Ajatelkaamme esim. Kallion kaunista runoa: "Milloin muistelet minua?"
Ilman kuvia, runomittaa ja alkusointua lausuttuna se sisältää
ajatuksen: Kaikissa ajan vaiheissa muistelen sinua; milloin sinä
muistelet minua? Mutta näin yksinkertaisesti esitettynä se ei tee
mitään vaikutusta, paitsi johonkin yksityishenkilöön armahan suusta
lähteneenä. Kallion muodostuksessa tämä ajatus sitä vastoin ihan
toisella tavalla panee tunteet väräjämään; vuoden-aikojen vaihteleviin
luonnonkuviin sulaa runoelman pääsävel, joka sitten kajahtaa yhä
palajavissa loppusanoissa: "milloin muistelet minua, milloin?" ja
sointuva runomuoto antaa sille vielä enemmän väritystä.
Edellisestä jo huomataan, että ulkomuotoa koskevat seikat ovat kahta
laatua: kuvaannollisuutta ja sointuisuutta. _Kuvaannollisuus_
osoittaa runouden sukulaisuutta kuvaamataiteiden, _sointuisuus_
sen yhtäläisyyttä säveltaiteen kanssa. Katsokaamme ensin edellistä
ulkomuodon puolta.
* * * * *
Runouden tulee yleensä menetellä niin, että kaikki, mitä esitetään,
muodostuu vilkkaasti esiintyviksi, eläviksi kuvasarjoiksi. Kuulijan tai
lukijan fantasia on ikäänkuin kuvastin, joka ottaa vastaan runoilijan
esiinlumoamat kuvat ja asettaa ne hengen silmän eteen. Siinä mielessä
sopisi sanoa kaiken runollisen esityksen olevan kuvaannollisuutta.
Mutta tässä kohden on tehtävä tarkempi erotus. Kuvaannollisuus
varsinaisessa merkityksessä tarkoittaa vaan runouden muotoa, -- sitä
muotoa, jonka vilkas tunne ja mielikuvitus antaa esitykselle.
Eloisammat, virkeät mielentilat pyytävät ilmestyä vähemmän tavallisissa
sanoissa ja lausetavoissa. Näin tapahtuu tavallisessakin puheessa;
mutta kun tällaiset mielentilat ovat runouden ehto, on luonnollista,
että niiden tuottamat esityskeinot etenkin runoudessa tulevat
kysymykseen.
Kuvaannollisia lausetapoja ja muita kuvaannollisuuden keinoja
niinmuodoin ei saa pitää paljaina koristuksina, vaan erityisten
mielentilojen luonnollisina ilmauksina. Sentähden niitä ei saa
tavoittelemalla tavoitella. Pöyhkeäsanaisuus on hyljättävä; tyhjät
korulauseet eivät edistä tarkoitettua vaikutusta, vaan pikemmin sitä
ehkäisevät. Mutta oikealla paikallaan käytettyinä kuvaannolliset
lausetavat antavat esitykselle väriä ja lämpimyyttä.
Kuvaannollisuuden tarkoitus on, lyhyesti sanoen, _antaa esitykselle
aistin-omaista elävyyttä_. Rhetoriikan ja stylistiikan esittäjät
ovat -- liiankin tarkasti -- toisistaan erottaneet monta "troopien ja
figuurain" lajia, ja eri kirjoittajat jakavat ne eri tavalla; mutta
niiden erottaminen ja määritteleminen kuuluu stylistiikkaan, jonka
tähden niistä tässä ei tarvitse tehdä selkoa.[77] Riittäköön siis
silmäys kuvaannollisten esityskeinojen yleiseen luonteeseen ja
käytäntöön.
Kuvaannollisuutta ei saa pitää erityisenä runouden taidekeinona,
senlaatuisena kuin esim. runomittaa; vaan se ilmaantuu, niinkuin jo
ylempänä viitattiin, tavallisessakin puheessa innostuneen tai
kiihtyneen mielialan merkkinä, vaikka etenkin runoudessa, niinkuin
luonnollista on, mielle- ja tunne-elämän lämmin hilpeys painaa leimansa
esitystapaan. Onhan kielikin, semmoisena kuin se nykyään on,
muodostunut yhä himmenevien kuvalauseiden, varsinkin metaforain,
kautta; kun nykyaikana mainitsemme henkisiä käsitteitä, sellaisia kuin
"oikeus", "vääryys", "keksiä", "valistus" y.m., emme enää ajattele
näiden sanojen alkuperäistä merkitystä: sitä, mikä on luonnollisella
tavalla suoraa tai väärää, keksillä tavoittamista, valaisemista j.n.e.;
ja kun puhumme "henkisistä käsitteistä", ei mieleemme johdu
hengittäminen, puhaltaminen eikä käsin tarttuminen johonkin. Kaikki
tällaiset sanat on jo kielen kehityksen virta huuhtonut sileiksi
ajatustemme välikappaleiksi, niinkuin meren aallot huuhtovat pikkukivet
saarien rannoilla. Että meidän kielessä sanojen alkumerkitykset vielä
kuultavat läpi niiden nykyisen käytäntötavan takaa, on sille
runollisessa suhteessa suureksi eduksi; monessa uuden ajan
kultuurikielessä, niinkuin ranskassa ja englannin kielessä, ne jo ovat
kokonaan unhoon peittyneet. Ja koska omakielisten sanojen luonnollinen
merkitys tavallisesti on enemmän tai vähemmän tajuttavissa, mutta
vieraat sanat eivät johdata mieleen mitään aistin-omaisia kuvia, niin
edelliset paljoa suuremmassa määrässä edistävät mielikuvituksen
toimintaa ja ovat siis runollisemmat kuin jälkimmäiset. Vieraita sanoja
pitäisi runoudessa karttaa, paitsi tietysti semmoisissa kohdin, missä
ne ovat hyvin kuvailevia, muistuttaen mielteitä ja olosuhteita, jotka
esitettävään luovat erityisen valon. Varsinkin koomillisessa
esitystavassa tällaiset vieraskieliset sanat usein ovat hyvin
tehokkaita.
Sanojen ja lauseparsien alkuperäinen luonne on ajanoloon verhoutunut ja
himmennyt; mutta kielessä on kuitenkin paljon lausetapoja, joiden
eloisuus vielä on säilynyt. Muutamat ovat jo saaneet toisen,
epäkuvallisen merkityksen; mutta kuvaannollisuus on niissä vielä hyvin
tuntuva; semmoisia ovat: lähteen _silmä_, sillan _korvalle_,
niemen _nenä_, oikeuden _nojalla_ y.m. Erästä tunnettua valkoista
kukkaa (Achillea millefolium) sanotaan eri murteissa mäntäpääksi tai
pellonvanhaseksi; molemmat nimitykset ovat kuvailevia: muistuttaahan se
muodoltaan kirnun mäntää tai toiselta puolen pellolla värjöttelevää
harmaapää-ukkoa. Toiset ovat merkitykseltään kuvaannollisia lausetapoja,
vaikka ne käytännössä ovat tulleet niin tavallisiksi, ett'ei niissä
piilevää kuvaa enää juuri muistetakaan. Kun "arvostellaan jotakin
_korkeammalta kannalta_", "tuodaan esiin uusia _näkökohtia_" tai
"_korjataan_ työnsä _hedelmiä_", taikka jos "_toivo pettää"_, jos
"hallitsija _nousee valtaistuimelle_" tai "_kynsin hampain_ puolustamme
oikeuttamme", niin sanojen merkitykset eivät ole muuttuneet ja
aistin-omaisten kuvien avulla tahdotaan vaan lisätä pontta ajatukselle;
mutta nämä lausetavat ovat kuitenkin jo käyneet pysyväisiksi käänteiksi,
joilla on määrätty merkityksensä. Niinkuin kieletär muutamissa
tapauksissa on toiseksi muodostanut sanojen merkityksen (lähteen silmä
y.m.), niin näissä kohdin muutamat sanain-yhtymät tahallisen käytännön
kautta ovat tulleet erityisten käsitteiden varsinaisiksi ilmoittimiksi.
Ne ovat siis itse kieleen kuuluvia, kielen vakinaisia varoja, samoin
kuin ensiksimainitut. Mutta sen lisäksi jokaisen kielenkäyttäjän, ennen
muita tietysti kaunopuhujan ja runoilijan, sopii omalla ehdollansa
viljellä kuvaannollisia lausetapoja ja tarpeen vaatiessa keksiä uusia,
satunnaisia, antaaksensa ajatukselleen aistin-omaista tuoreutta.
Tällaista puolittain kieleen kuuluvaa, puolittain satunnaista, puhujan
itse keksimää, luontaista kuvaannollisuutta uhkuilee kauttaaltaan
Suomen kansankieli, etenkin meidän maan itä-osissa. Ihmeteltävä on se
mielikuvituksen runsaus, mikä siinä ilmenee. Paraiten se tietysti
huomataan kansanrunoissa, mutta puhekielikin on täynnä somia, luontevia
kuvalauseita. "Tuommoinen pääskysen pesä!" sanoo rahvaan mies
puhuessaan pienestä vaatimattomasta asunnostaan, ja itsekseen jäänyt
valittaa olevansa yksin "kuin käkönen metsässä". Tuuli "on
aatoksissaan", se "lyö arpaa", minnepäin se kääntyy. -- Lisäksi tulee
sieväkäänteisten sananlaskujen ja arvoitusten paljous. Suotava olisi,
että kansan-omaisten sanojen ja lauselmien raikas salomaan tuoksu
pääsisi yhä enemmin kaunokirjallisuuttamme hilpeyttämään.
Mutta usein käytetyt puheenparret, olkootpa kansankielen tai
kirjallisuuden vainiolla versoneita, menettävät aikaa myöten
tuoreutensa ja muuttuvat enemmän tai vähemmän ylempänä mainittuin
vakinaisten lausetapain kaltaisiksi. Niin on moni vertaus, joka noin
kymmenen tai toistakymmentä vuotta sitten vielä oli kaunis ja
uutuutensa tähden viehättävä, nyt jo on ruvennut tuntumaan kuluneelta
ja jokapäiväiseltä. Esimerkkinä olkoon kuvaus peltotyöstä, kylvöstä ja
kynnöstä, oraista ja hedelmäin korjaamisesta, jota aikojen kuluessa
niin monesti on sovitettu henkiseen toimintaan ja sen menestykseen.
Esityksen aistin-omaista elävyyttä, jota kuvaannollisuus tarkoittaa,
voi saada aikaan monella eri tavalla. Suorin ja yksinkertaisin keino on
tietysti se, että esitettäväksi valitaan semmoisia kohtia, jotka jo
itsestään antavat asiasta selvän kuvan ja sentähden herättävät vilkasta
mielihyvää. Samalla niiden ilmaisemiseksi käytetään juuri niitä sanoja,
jotka varsinaisen merkityksensä puolesta ovat omiansa näitä kohtia
osoittamaan; kun sanojen alkuperäinen voima ja eloisuus silloin pääsee
oikeaan arvoonsa, niin esitystapa saa erityisen mehun ja tuoreuden.
Esimerkkinä lyhyen ja yksinkertaisen kuvauksen elävyydestä on usein
mainittu Kalevalan mestarillista selitystä karhun ulkomuodosta:
Lyhyt jalka, lysmä polvi,
Tasakärsä talleroinen,
Pää levyt, nenä nykerä,
Karva kaunis röyhetyinen.
Tällaisissa tapauksissa ei esitys mene ulkopuolelle kuvattavaa ilmiötä,
vaan on juuri sen rajaviivain tarkassa piirtämisessä. Kuvaannollisuus
sulkeutuu kokonaan itse kuvattavaan eikä siis ole vielä varsinaista
kuvaannollisuutta. Semmoista se on vasta, kun joku käsite laajennetaan
siihen liittyvän toisen ajatuksen avulla tahi ajatukselle annetaan
erityinen väritys muodollisten keinojen kautta.
Viimeksimainittu jo viittaa siihen, että varsinaisen kuvaannollisuuden
keinot eli _kuvaannolliset lausetavat_, joita yhteisellä nimellä
sopisi sanoa _kuvaimiksi_ ("figuurat" laajemmassa merkityksessä),
ovat kahta laatua: _sisällyksen kuvaimet eli kuvalauseet_,
joihin etenkin luetaan n.s. _troopit eli vaihdokset_, ja _muodon
kuvaimet eli lausemuodot_ (figuurat soukemmassa merkityksessä),
jotka osoittavat, mitä arvoa ajatuksen tai tunteen kannalta pannaan
johonkin käsitteeseen. Selvä on kuitenkin, että molemmat oikeastaan
perustuvat tunteen ja mielikuvituksen pohjalle. -- Tämä jako, jota
useimmin noudatetaan, vastaa johonkin määrin Vischerin jakoa
"havainnollisuuden" ja "vilkkauden" keinoihin ("Mittel der
Veranschaulichung" ja "Mittel der Belebung l. Lebhaftigkeit"). Muutoin
eri tutkijat ovat jakaneet ja järjestäneet kuvaannollisuuden lajit
monella eri tavalla.
Vischer huomauttaa myöskin, kuinka tässä on kysymys eräästä runouden
pääsäännöstä, individualiseerauksen laista.[78] Tätä mielipidettä
muutkin ovat kannattaneet.[79] Totta onkin, että kuvaannollisuudessa,
selventävien yksityiskuvien käyttämisessä, ilmaantuu samankaltainen
kuvausvoiman toiminta kuin yleensä mielteiden ja aistin-omaisten
erikoiskuvaelmain luomisessa aatteiden vastineeksi. Pyrkiihän runous
yleensä poistamaan tuota jyrkkää vastakohtaa henkisten ja aistillisten
välillä tekemällä edelliset aistin-tajuttaviksi ja jälkimmäiset
henkisiksi, joka juuri tapahtuu antamalla ilmiöille tuttavan
individisen muodon, ja sama menetystäpä on huomattava kuvaintenkin
viljelemisessä, kuten pian saamme nähdä.
* * * * *
Katsokaamme nyt erikseen noita äskenmainittuja kuvaannollisuuden kahta
päälajia ja niiden kumpaisenkin tärkeimpiä esityskeinoja. Ottakaamme
ensiksi _sisällyksen kuvaimet_.
Kun mielikuvitus voimallisen tunteen vaikutuksesta pyrkii elävämmin
esittämään jotakin, niin se tämän sijaan asettaa jotain, mikä helpottaa
mielteiden luomista, eli toisin sanoen, mikä itse esittäjälle saattaa
hänen mielikuvansa kirkkaampaan valoon ja samassa ihan välittömästi
vaikuttaa toisen mielikuvitukseen, jotta se herkästi ne mukailee ja
itsellensä omistaa. Tässä sieluntoiminnassa sopii erottaa kaksi
suuntaa. -- Käsitteet saavat ensiksi enemmän elävyyttä, kun yleiset,
ajatukselliset, muutetaan erityisiksi, aistillisiksi, tai kun
aistin-omaisissa ilmiöissä huomio kiintyy johonkin erityiseen kohtaan,
jolloin ilmiö tulee havainnollisemmaksi. Kun kerrotaan äkkiä kohdanneen
valtaavan surun vaikutuksesta, niin syntyy paljoa virkeämpi mielikuva,
jos sanotaan: "hänen silmänsä kyyneltyi ja pää vaipui käsien nojalle",
kuin jos vaan mainitaan, että "hän tuli kovin murheelliseksi". Jos
joku, kotipaikkaansa muistellessaan, ajattelee erittäin rannalla
nuokkuvia koivuja tai mäenrinnettä, jossa hän lapsena on marjoja
noukkinut, niin nämä yksityiskohdat herttaisemmin mieltä lämmittävät
kuin erityisväriä puuttuva kokonaiskuva. Näissä tapauksissa yleisemmät
ja siis tavallansa henkisemmät käsitteet muuttuvat aistillisemmiksi
ja havainnollisemmiksi ja elävyyttävät semmoisina mielteiden
muodostumista. -- Mutta toinen tässä suhteessa huomattava suunta
on pyrkimys henkisyyteen. Käsitteet tulevat elävämmiksi, kun
saavat henkilöllisen olemuksen, persoonallisuuden muodon. Siitä
johtuu erittäinkin tuo kansojen vanhimmassa katsantotavassa ja
kansanrunoudessa tavallinen luonnon-esineiden kuvaileminen
ihmisenkaltaisiksi, johon nykyisinäkin aikoina vilkas kuvausvoima
mielellänsä antautuu. "Järvi lepää tyynenä" sanotaan, tai "ihana onni
houkuttelee sinua luoksensa", jolloin järveä ja onnea ajatellaan
eläviksi olennoiksi, henkilöiksi. Samaten runoilija puhuttelee
synnyinmaatansa:
Suomeni, miksikä niin suret ain', mitä silmäsi aina
Kylpevi kyynellen, virtana vuotavi vaan?
(Oksanen.)
Pintapuolisesti katsoen luulisi tällaisen henkisemmäksi muuttamisen
olevan ristiriidassa kuvaannollisuuden ydinvaatimuksen kanssa, että
esityksen tulee olla niin aistin-omaisesti elävää kuin mahdollista.
Mutta asian laita on perin vastainen. Tunne ja mielikuvitus eivät tajua
ilmiöitä samalla tavoin kuin punnitseva järki, joka tyystin erottelee
aineellista ja henkistä toisistaan; välittömän sieluntajunnan kannalta
persoonallisuus päinvastoin on konkreetisin, helpoimmin käsitettävä.
Itsenäisesti tajuava henkilö on meitä lähin ja on sekin havaittava
aistien välityksellä. Siitäpä tuo ikivanha taipumus luonnon
olijoitsemiseen. Tämän kanssa on yhteydessä, että käsitteet usein
jonkun tunteellisen suhteen kautta tulevat elävämmiksi; täten
henkisempi käsite voi astua konkreetisemman sijaan, esim.
"iki-ilo" = kantele. Se siirtyy meitä likemmäksi, kun mainitaan sen
vaikutusta omaan tunne-elämäämme.
Edellämainitut menetystavat perustuvat molemmat individualiseeraukseen.
Erityismielteiden ja yksityispiirteiden käyttäminen yleisten
mielikuvain verosta on tietysti yksilöisyyden esiintuomista; mutta
individualiseerauksen huippu on esineiden muuttaminen elollisiksi
olennoiksi. Ensinmainittua suuntaa havaitaan usein esim. metaforassa,
metonymiassa, synekdokessa y.m., jälkimmäistä erittäinkin
personifikatsioonissa, mutta monessa muussakin kuvaimessa. Edempänä
huomautetaan kumpaisenkin suunnan ilmaantumisesta erityistapauksissa.
Kuvalauseihin eli sisällyksen kuvaimiin luetaan etenkin _troopit eli
vaihdokset_: ne lausetavat, joissa jotakin käsitettä elävämmin
esitetään toisen käsitteen avulla. Mutta samaan piiriin täytyy myös
viedä muutamia muita kuvaannollisuuden keinoja, jotka niin-ikään
tarkoittavat sisältöä, ennen kaikkea _epiteetti eli lisääntö_.
Epiteetti on suorin sisältöä koskeva kuvain ja on hyvin lähellä
ylempänä mainittua kuvailevain sanain käytäntöä. Se liittyy henkilöin
ja elollisten ja elottomien esineiden nimityksiin ja osoittaa jotain
niiden pääominaisuutta. Etenkin eepillisen esitystavan kaunistajana on
lisääntöjen käytäntö, vaikka sopivain epiteettien valinta tietysti on
tärkeä muillakin runouden aloilla. Tunnetut ovat Kalevalan kuvailevat,
luonnon-tuoreet lisäännöt, niinkuin Ukko ylijumalan: "jymypilvien
pitäjä", tai "puhki pilvien puhuja, halki ilman haastelija";
Lemminkäisen nimitykset "Kaukomieli", "veitikka verevä" y.m.; samoin:
pimeä Pohjola, summa Sariola; lakkapäät petäjät; utuinen niemi, saari
terheninen; Pohjan akka harvahammas j.n.e. Komeat ovat Homeron
selväpiirteiset epiteetit: ruususorminen Eos, pilvien kokoilija Zeus,
pitkälle ojentuva surma, siivekäs sana, korkeakuohuinen meri y.m.
Yleensä kertomarunous suosii pysyväisiä, yhä palaavia lisääntöjä, jotka
painavat käsitteisiin vakinaisen leiman. Sellaisia myöhemmän ajan
taiderunoilijatkin ovat ottaneet käyttääksensä, niinkuin Goethe
"Hermann und Dorotheassa" ja Runeberg kertomarunoissansa; mainittakoon
vaan Hirvenhiihtäjistä: ruskeapartainen Ontrus, Anna taitavasuu, arvosa
kirjuri Aaro. -- Tuskin tarvinnee sanoa, ett'ei lisääntö tarkoita
tiedonantoa, vaan kuvattavan asettamista ilmi elävänä kuulijan tai
lukijan eteen. Sentähden tyhjät epiteetit, jotka vaan ovat poljennon
täytteinä, pikemmin ehkäisevät kuin elvyttävät runollista tunnetta.
Mutta sattuvilla, hyvin valituilla lisäännöillä on runoudessa
erinomaisen suuri elähyttävä voima. Esim.
On allamme viherjä maa
ja päällämme sininen taivas.
(Kivi.)
Lisäännössä voivat ilmetä nuo molemmat, ylempänä huomauttamani suunnat.
Muutamat ovat vaan jotain erityisominaisuutta osoittavia, niinkuin
"metsän ukko _halliparta_", "noilla _väljillä_ vesillä", "_lieto_
Lemminkäinen"; toiset muuttavat käsitteet henkisemmiksi ja sisältävät
samalla olijoitsemisen, usein myös metaforan. Kun Aleksis Kivi puhuu
unisesta koivusta, niin siitä tulee elävä erikois-olento, samalla
kuin edessämme näemme riippakoivun maahan päin laskeuvan asennon.
Shakespearen Macbethissa unta kuvaillaan monen epiteetin avulla; se on
päivittäinen kuolo, työn raitis peso, sielunhaavan voide, luonnon toinen
atria ja paras elämän juhlaruoka.[80] Nämä kaikki ovat yht'aikaa
lisääntöjä ja metaforia. -- Usein abstraktinen käsite olijoitsevan
lisäännön kautta kerrassaan kohotetaan havainnolliseen, runollisempaan
piiriin, muuttuen tunnokkaaksi, tajulliseksi. Niin käytetään
äskenmainitussa Macbethin paikassa unesta vielä nuo epiteettiä vastaavat
sanat:
-- -- -- joka huolten vyhdit
Sekavat suorii -- -- --[81]
ja Erkko laulaa: "Tule syyskin, keltahiuksinen", jonka jälkeen
olijoitsemista jatketaan: "haudalleni hapses hajoita" j.n.e. Sofokles
sanoo apua riemusilmäiseksi, Shakespearen Othellossa on luulevaisuus
vihreäsilmäinen hirviö, Kivi puhuu valkeavaahtoisesta pihlajasta j.n.e.
-- Kaunissointuiset yhdistetyt lisäännöt, jommoisia tavataan etenkin
kertomarunoudessa, tekevät hyvän vaikutuksen; esimerkkeinä olkoot useat
ylempänä mainituista. Monesti runoilija liittämällä tavalliseen sanaan
jonkun kuvailevan lisäyksen saa tällaisen uljaammalta soivan epiteetin,
niinkuin esim. Kivellä "rautarohkea" y.m.
Lisäännössä fantasia yhä vielä pysyy kuvattavassa ilmiössä, vaikka sitä
monella tavalla laajentaa ja elähyttää, vetäen siihen olijoitsemisen ja
metaforan. Mutta askelen edemmäksi astuu kuvausvoima, kun _vertauksessa_
(eli _vertauslauseessa_) selitettävän käsitteen rinnalle asettaa toisen,
jossakin suhteessa yhtäläisen käsitteen. Vertaukset voivat olla monta
lajia sekä laveutensa puolesta että muutenkin. Kalevalan vertaukset ovat
yleensä lyhyet, ainoastaan vertauskohtaa valaisevia, kuvat enimmiten
luonnosta otetut. Homeron sitä vastoin laajenevat usein itsenäisiksi
pikkukuvaelmiksi, milloin mitäkin luonnon tai ihmiselämän alaa
esittäviksi. Uudemmassa runoudessa kohtaamme kumpaakin lajia. Komea,
laveanpuolinen vertaus, muistuttaen muinais-ajan eepillisyyttä, on
Oksasen tunnettu, kaunis kuvaus suomalaisuuden leviämisestä, jota
verrataan kulovalkeaan: "Niinkuin säen, pilvistä pudonnut" j.n.e. --
Muutoin vertaus saattaa olla kahta päälajia: selittävä tai kaunistava.
Edellinen, joka vaan tekee käsitteen havainnollisesti ymmärrettäväksi,
on proosallisempi, esim.: järven pinta on sileä kuin peili. Jälkimmäinen
ei tarkoita ainoastaan havainnollisuutta, vaan tekee kuvan kautta
epä-aistillisen käsitteen aistillisesti tajuttavaksi tai aistillisen
käsitteen elävämmäksi, tehoisasti vaikuttaen tunteeseen ja
mielikuvitukseen. Niin esim., kun Lady Macbeth sanoo (Macbeth I, 5):
-- -- -- Kasvos, armas,
On niinkuin kirja, josta kummia
Lukea saattaa. Pettääksesi aikaa,
Mukaannu aikaan -- -- --
-- -- -- ole niinkuin kukka,
Viaton päältä, mutta käärme alla.
Tänlaatuiset kaunistavat vertaukset, ne juuri voivat useasti kasvaa
laajoiksi vertaelmiksi niinkuin yllämainittu Oksasen kuvaus.
Paitsi vertauksen tavallista muotoa on monta harvinaisempaakin.
Sellainen on "komparatiivinen vertaus", josta O. Relander puhuu
väitöskirjassaan[82] ja joka usein ilmaantuu suomalaisessa
kansanrunoudessa, vaan jota joskus tavataan taiderunoudenkin alalla.
Esim. "soria meressä sorsa, soriampi suojassani", tai: "enemp' on
minulla huolta, kuin on käpyjä kuusessa". Tällaisia käänteitä tavataan
muutoin taiderunoudessakin, semmoisessakin, joka ei ole ollut
suomalaisen kansanrunouden vaikutuksen alaisena. Niin esim. eräässä
saksalaisen runoilijan Möriken laulussa:
Zierlich ist des Vogels Tritt im Schnee,
Wenn er wandelt auf des Berges Höh':
Zierlicher schreibt Liebchens liebe Hand,
Schreibt ein Brieflein mir in ferne Land.
In die Lüfte hoch ein Reiher steigt,
Dahin weder Pfeil noch Kugel fleugt:
Tausendmal so hoch und so geschwind
Die Gedanken treuer Liebe sind.
Vertauksen monista muodoista huomautettakoon vielä sitä, jossa ensin on
kielteinen kuva ja sitten seuraa selitettävä ajatus, niinkuin esim.
siinä Iliaan paikassa, jossa mainitaan, ett'ei aalto niin hurjasti
pauhaa kalliota vastaan, ei kulovalkea vuorenlaaksossa niin kovasti
sähise eikä rajutuuli niin valtavasti kohise korkealatvaisissa
tammissa, kuin troialaisten ja danaolaisten ääni kaikui heidän
toisiansa vastaan rynnätessään.
Lyhennetty vertaus on _metafora_ (s.o. _siirtopuhe_), joka
selitettävän käsitteen sijaan asettaa samankaltaisen käsitteen. Siinä
kuva ja kuvattava sulavat likemmin yhteen kuin täydellisessä
vertauksessa, ja sentähden metafora suoranaisemmin koskee välitöntä
runollista tunnetta; se on rohkeampi, tulisempi. Se tuottaa senkin
kautta vielä erityistä mielihyvää, että kuvassa kätkeyvän näennäisen
ristiriidan selvittäminen kehoittaa mieluisaan ajatustyöhön.
Jos tarkastetaan pääkäsitteiden ja vertauskuvan keskinäistä suhdetta,
sekä metaforassa että täydellisessä vertauksessa, havaitaan taas nuo
kuvaannollisuuden molemmat pääsuunnat, joita edellisessä huomautettiin.
Valaiskaamme asiaa muutamilla esimerkeillä. Lady Macbeth lausuu
puolisollensa:
-- -- -- Mut luontoas ma pelkään:
Siin' ihmistunnon _maitoa_ on liiaks,
Ett' _oikotien se löytäis_. Suureks mielit,
Himoa sull' on kunniaan, mut pahuus,
Sen _kätyri_, sulta puuttuu.
Tunteen pehmeyttä verrataan maitoon ja rohkeata, arvelematonta
toimintaa oikotien löytämiseen; abstraktiset käsitteet ovat siis
muuttuneet aistillisiksi. Epiteetti "kätyri" sisältää sekin metaforan,
mutta samassa personifikatsioonin; epäaistillinen käsite on yht'aikaa
tullut havainnolliseksi ja henkilönkaltaiseksi. Toisinaan ihmistäkin
verrataan vähemmän henkiseen olentoon, jotta hänen olonsa tulisi
aistin-tajuttavammaksi; niin esim. Paulinan sanoissa "Talvisessa
tarinassa":
Minä, vanha kyyhky,
Oksalle lennän kuivalle ja siinä
Eloni loppuun itken puolisota
Ijäksi kadonnutta.
-- Kivi puhuu koirasmetsosta, joka istui "kuusen partaisella oksalla";
siinäkin on lisääntö, joka samalla on metafora; mutta tässä erityinen
aistillisen käsitteen puoli, eräs sen pääominaisuuksia, vertauksen
kautta saatetaan havainnollisemmaksi. Toisessa paikassa "Seitsemässä
Veljeksessä" kerrotaan, miten "Impivaaran pellolla laine lainetta
liepeästi ajeli;" siinäkin metafora kuvailee aistin-omaista ilmiötä,
johon vertauksen avulla kiinnitetään huomiota, vaikka noita aaltoja
tosin samalla ajatellaan eläviksi, toisiansa ajeleviksi. Kuvasta
selvästi puhuu kertoilijan oma mielihyvä aaltoilevan vainion
viljavuudesta, joka juuri todistaa, miten suurempi mielenkiinto viepi
kuvan käyttämiseen. -- Mutta toiselta puolen menee runoilija
vertailemisessa elottomasta elävään, aineellisemmasta henkisempään
päin. Niin antaa esim. Shakespeare Kleopatran, kun hän on päättänyt
kuolla ja asettanut käärmeen povellensa, lausua:[83]
-- -- -- Vaiti!
Näetkö rinnoillani lapsukaista,
Jok' uneen imee imettäjänsä?
Syystä on huomautettu, miten vertauksen käytäntö tässä tilassa osoittaa
kuolemaan antautuneen kuningattaren rauhoittunutta mielialaa.
Tyyntyneenä hänen mielikuvituksensa muodostaa tuon kauniin kuvan, jossa
surman tuoja, käärme, on hellästi vaalittavana lapsena. Vertailun
etenemisessä henkisyyttä kohden on monta astetta; mutta viimein se
viepi olijoitsemiseen, jolloin metafora ja personifikatsiooni yhtyvät.
Näin syntyy erittäin kauniita metaforia. Niin kerrotaan esim. Goethen
Torquato Tassossa, kevättä kuvailtaessa:
Lavoiltaan kukat lapsensilmillään
Meit' ystävällisesti katselee.
Suomenkielessä on paljon tällaisia yleisesti käytettäviä lausetapoja,
joista muutamia edellisessä jo on mainittu, esim. lähteen silmä.
Lisättäköön vielä: kosken niska, puut ovat hiirenkorvalla, tie nousee
pystyyn. Lähde, koski, lehdet y.m. siirretään näissä lauseparsissa
elävien olentojen joukkoon. Tämä suuressa määrässä enentää esityksen
hilpeyttä.
Tavallisemmat ovat kuitenkin metaforat ja vertauslauseet, jotka
kuvailevat epäaistillista aistillisen avulla. Huomattava on, että
tämmöisetkin metaforat voivat viedä olijoitsemiseen, josta meillä jo
edellisessäkin on ollut joku esimerkki ja josta vastakin vielä on
puhuttava. Kun aistillisia esitetään henkisillä, on varovaisesti
meneteltävä; sillä yleensä aistin-tajuttava käsite on eloisampi ja
saattaa helposti tuon eloisuutensa menettää, jos vaihtuu puhtaasti
ajatukselliseen. Abstraktisuus on kuitenkin tällöin, niinkuin Vischer
on huomauttanut, usein vaan näennäinen. Kun Leontes Shakespearen
Talvisessa tarinassa sanoo Hermionesta, että hän on hellä "kuin taivaan
armo", niin armo väikkyy runoilijan mielikuvituksessa jonkunlaisena
haltijattarena, ja tähän persoonalliseen olentoon Hermionea verrataan.
Näin saattaa monessakin tapauksessa tällaisen vertailun pohjana olla
personioiminen tai muutoin eloisaksi ajateltu havainnollinen kuva.
Koomillisessakin esityslaadussa abstraktinen vertauskuva voi olla hyvin
tepsivä: hän oli katumussaarnan näköinen, koko mies on kuin
trigonometrinen probleemi y.m. -- Mutta väärin sovitettuna
ajatuksellinen kuva jää ihan värittömäksi, tehottomaksi.[84]
Stylistiikassa esitettäviä sääntöjä vertauskuvien oikeasta
käyttämisestä ei sovi tässä ottaa selvitettäväksi. Kosketeltakoon vaan
yhtä niistä, kuvassa pysymistä. Tietysti kaikenlaiset sopimattomat
käsitteiden yhdistykset, semmoiset, joita sanotaan katakhreeseiksi,
kuvain väärin-käyttämiseksi, ovat hyljättävät, (esim. asettaa jotakin
mustimpaan valoon, ammentaa tietoja mitä kuivimmista lähteistä). Mutta
runoilija ei voi eikä saa sidottaa itseänsä tuolla säännöllä niin, että
hän yhä vaan venyttelisi ja kääntelisi samaa kuvasarjaa eikä uskaltaisi
luontevasti siirtäitä kuvasta toiseen. Vertauskuvain runsaus
ja vaihtelevaisuus, niiden rohkea lento, ilmaisee syvempää
mielenliikutusta ja sopii siis erittäin, kun kiihtyneitä tunteita
esitetään. Usein on mainittu, milloin kiittämällä, milloin moittimalla,
tuota tunnettua, mestarillista paikkaa, jossa Macbeth, kauhistuen
aikomaansa murhatyötä, on näkevinään sen seurauksia:
Lisäks Duncan
Niin hellä haltija on, valtatöissään
Niin puhdas, että hänen ansionsa
Pasuunakielill' enkelitten huutais
Julminta kirousta murhatyölle.
Ja sääli, niinkuin vastasyntynyt
Alaston lapsi, myrskyn siivill' ajain
Tai taivaan keruubina ratsastain
Oroilla ilman näkymättömillä,
Tuon hirmutyön lietsois joka silmään,
Ett' itkuvirtaan myrsky hukkuis.
Macbethin ylenmäärin jännittynyt mieli etsii yhä uusia kuvia,
purkaaksensa niihin kuohuvia tunteitansa; vertauskuvain pääjuoni on se
valtava voima ja nopeus, jolla tieto ilkityöstä on kaikissa nostava
sääliä, inhoa, kostonhalua.[85] -- Rauhallisemmassakin esittelyssä
runoilija mielellänsä vaihtelevilla kuvilla valaisee ainettansa. Mutta
toiselta puolen sama vertauskuva saattaa tarjota monta kohtaa, jotka
eri tavalla selvittävät pääkäsitettä. Silloin muodostuu sieviä
ajatusjaksoja, joissa kuvat aiheutuvat toinen toisestansa; niin esim.
Erkon Ainossa:
Pukeite kevätvalohon,
Niin valaiset vanhempasi, j.n.e.
Samoin Oksanen laulelee:
Jopa lammin lämmin laine
Likistävi rantoansa,
Iltavirttä veisoavi,
Kullallensa kuiskuttavi,
Kunne kulta nukkunevi,
Kaunis maa makaelevi,
Kunne itsekin ihana
Armas aaltonen nukahti,
Kullan vierehen väsähti.
Kun metaforaa näin jatketaan, syntyy _allegoria eli kuvauspuhe_.
Esimerkkinä olkoon vielä Kiven kaunis vertaussarja Leassa: "Nyt
ilomyrskyn aalto korkealle käyköön" j.n.e., jossa useat luonnonkuvat
seuraavat toisiansa: ensin ilomyrskyn nostamat laineet, sitten
kultainen pilvi ja vihdoin rauhan tyyni meri, jossa taivas itseänsä
kuvailee. -- Enimmät sananlaskut ovat niin-ikään allegorioita. Ja
kokonainen runokin saattaa olla allegoria, niinkuin esim. Cajanderin
"Vapautettu kuningatar".
Mutta myös toisenlaista vertausten jaksoa, vaihtelevain kuvien sarjaa,
sopii pitkittää, ja siten syntyvät kerron vaikutuksesta nuo
kansanrunoudessamme tavalliset _parallelikuvat_: "astuin allin
askelilla, taputin tavin jaloilla"; "niin tyttö ison kotona, kuin
kuningas linnassaan, pappi seurakunnassaan".[86]
Vertaus ja metafora ottavat vertauskohtia ulkoapäin, eivätkä elähytä
kuvattavaa esinettä semmoisenaan niinkuin olijoitseminen; mutta ne ovat
kuvaannollisuuden väririkkaimmat muodot, joissa fantasia pääsee
kokonaan valtoihinsa, vapaana irtautuen esineestänsä ja asettaen sitä
yhä uusiin valosuhteisiin, samalla halliten ilmiöin maailmaa ja vetäen
siitä mitä milloinkin piiriinsä.
Metafora ottaa vertauskohtansa rohkeasti kuinka loitolta tahansa.
Metonymia ja synekdoke sitä vastoin pysyvät yhteenkuuluvain käsitteiden
ahtaammassa piirissä. Nämä kuvaimet muodostavat erityisryhmän ja ovat
hyvin likellä toisiansa, jonka tähden muutamat lausetavat luetaan
väliin metonymiaan, väliin synekdokeen.
_Metonymia_ ("nimivaihto") ilmaisee käsitteen toisella
käsitteellä, joka on välittömässä yhteydessä sen kanssa; se vaihtaa
yleensä saman asian olemismuodot toisiinsa, ja monenlaiset eri suhteet
voivat antaa siihen aihetta.[87] Ylimalkain se pyytää aistillisentaa
käsitettä, tehdä sitä havainnollisemmaksi; niin esim., kun välikappale
asetetaan teon tai merkki asian sijaan: levittää uskoa tulella ja
miekalla; "äsken huntu huolta tuopi, palttina pahoa mieltä", joissa
Kalevalan sanoissa "huntu" ja "palttina" ovat avioliiton merkkinä.
Jälkimmäinen sana sen ohessa osoittaa ainetta, mikä tässä on siitä
valmistetun kappaleen sijassa. Havainnollisemmaksi tulee esitys
niin-ikään, kun osa pannaan kokonaisen sijaan, joka lausetapa oikeimmin
on luettava metonymiaan: "näillä ouoilla ovilla, veräjillä vierahilla",
kuten kansanrunoissa usein sanotaan (s.o. vieraalla seudulla); "niin
monta mieltä kuin päätä" (kuin ihmistä). -- Näissä tapauksissa keinon,
välikappaleen, sekä osan merkitykset toisinaan sattuvat yhteen; kun
esim. Erkon Ainossa vanha Jouko sanoo Väinämöisestä:
Mies oisit parempi vielä,
Jollet uusia ajaisi,
Etkä kääntäisi ketoja,
Vaan kävisit jousen tiellä,
niin maanviljelystä ja metsästäjän elämää osoittavat sanat, "ketojen
kääntäminen" ja "jousi", "jousen tiellä käyminen", yht'aikaa
ilmoittavat niissä käytettyjä keinoja ja erityistä puolta eli osaa
näistä toimista. -- Aistillista havainnollisuutta tarkoitetaan
enimmiten silloinkin, kun vaikutus asetetaan syyn sijaan, esim. jos
"veri" ilmaisee murhaa tai sotaa, "kyynelet" surua j.n.e. Joskus on
toisin, niinkuin jo ylempänä mainittu esimerkki, iki-ilo kanteleen
nimityksenä, todistaa, jossa vaikutusta merkitsevä kuva on henkisempi
kuin pääkäsite, mutta tunteenomaisuutensa tähden elävämpi.
Sillä metonymiassa yleensä saattaa myös tapahtua vaihto
aistillisemmasta henkisempään; syynä on etenkin, että käsitteen
suhdetta tunteisiin tahdotaan tuoda näkyviin, usein myöskin siihen
yhdistyvä olijoitseminen. Siihen on sovitettava, mitä alumpana tätä
lukua sanottiin.[88] Senlaatuisia kuvia syntyy useasti, kun syy tulee
vaikutuksen sijaan, esim.
Kun meidän vaivan, viljehen
Kumohon löi vihollinen
Ja poltti tuhkaksi,
(Oksanen.)
jossa vaiva on sama kuin vaivan tuote. Näin käy erittäinkin, kun paikka
tai aika edustaa paikassa tai ajassa olevaa (esim. "mahtava Roomakin
vapisi", -- "koko hänen aikakautensa ihaili tuota suurta hallitsijaa"),
ja ennen kaikkea tietysti silloin, kun joku ominaisuus, sieluntoiminta
tai muu puhtaasti henkinen käsite asetetaan aistillisen esineen sijaan.
Näillä tämmöisillä lausetavoilla saattaa kyllä usein olla enemmän
ajatuksellinen kuin kuvaannollinen luonto; mutta monessakin tapauksessa
metonymia tällöin lähestyy olijoitsemista tai suorastaan siksi muuttuu
ja antaa erinomaisen eloisan kuvan. Kuningas Learissa puhutaan lepoa
tuottavasta tehoisasta yrtistä, "jonka voima sulkee tuskankin silmät";
silloin tuska tietysti tarkoittaa tuskaa tuntevaa henkilöä, mutta
samalla se olioidaan joksikin myytilliseksi olennoksi, jolla on oma
itsenäinen persoonallisuutensa. Niin on myöskin niissä tapauksissa,
jolloin aika tai paikka asettuu pääkäsitteen sijaan; nekin ovat silloin
ikäänkuin henkilöllisiä yleis-olentoja. Tällaisen personioimisen
vaikuttaa usein lisääntö; siinä suhteessa pyydän lukijaa muistamaan,
mitä ennen on sanottu abstraktisten käsitteiden olijoitsemisesta
epiteetin avulla. Mutta muillakin elähyttävillä keinoilla se saadaan
aikaan. Macbethissa kuvataan, kuinka "laiha murha, vartijansa,
suden, kehoitus-ulvonnasta säikkyneenä -- -- määränpäähän salaisin
rosvoaskelin hiipii". Murha murhaajan asemesta käytettynä on tietysti
metonymia; mutta siitä on kasvanut laaja kokonaiskuva, allegoria, jossa
murhaa esitetään eläväksi henkilöksi.
_Synekdoke_ ei pane metonymian tavalla välittömästi yhteenkuuluvia
käsitteitä toistensa sijaan, vaan vaihtaa itse käsitepiirit toisiinsa,
niinkuin koko lajin ja yksityisen esineen tai erityislajin. Sentähden
se myös asettaa määrätyn luvun epämääräisen ja yksikön monikon sijaan.
Puhutaan leivon tai rastaan laulusta, kun tarkoitetaan lintujen laulua
ylimalkain, Demostheneesta tai Cicerosta, kun ajatellaan suurta
puhujaa, tuhannesta vastuksesta, kun niitä on paljon; "rannan aalto
vastaa kuusten huminaan", sanoo Oksanen, jolloin "aalto" tietysti
edustaa useampia. Onko myös lajin asettaminen yksityisen sijaan (esim.
kuolevainen = ihminen) luettava synekdokeen, siitä on eri mieli; mutta
sitä sopii puolustaa sillä perustuksella, että tällaisissa
lausetavoissa pannaan painoa erityiseen ominaisuuteen ja siten tehdään
käsite joko havainnollisemmaksi tai tunteellisessa suhteessa
vilkkaammin tajuttavaksi. Synekdoke kyllä enimmiten johtuu siitä, että
yksityinen on havainnollisempi kuin yleiskäsite; mutta usein se
perustuu siihenkin, että erityismielle on lähempänä tunnettamme, ja
niin saattaa useasti olla asian laita, kun laji pannaan yksityisen
sijaan. Jos yksityistä henkilöä nimitetään pelastajaksi tai
hirmuvaltiaaksi, niin viitataan juuri siihen ominaisuuteen, joka tekee
hänet meille rakkaaksi tai inhottavaksi, ja se tuottaa siis elävämpää
tunnetta kuin hänen paljas nimensä. Että synekdokessakin voi olla tuo
useinmainittu personifikatsioonin suunta, näyttävät esim. kansojen
lisänimet, semmoiset kuin John Bull, suomalainen Matti y.m.
Kaikki edellä selitetyt kuvaimet, niinkuin olemme nähneet, vievät
lopullisesti olijoitsemiseen. _Personifikatsiooni (personioiminen,
prosopopoia) eli olijoitseminen_ on kuvaannollisuuden kukkula; sillä
se tekee samalla käsitteet havainnollisiksi ja sanan varsinaisessa
merkityksessä eläviksi. Mutta se ei ainoastaan tuota selvyyttä ja
elävyyttä, vaan asettaa myös kaikki likempään yhteyteen tunteiden
kanssa, koska se tuo esineet lähemmäksi ihmistä. Siihen on jo ennen
viitattu, kuinka personioiminen on eräs ihmisen alkuluonnon piirre ja
kuinka se ilmaantuu etenkin vanhan kansanrunouden luontoa elähyttävässä
maailmankatsomuksessa, mutta johonkin määrin pysyy kaikkina aikoina,
kun tunne ja mielikuvitus saavat vapaasti vallita. Olijoitseminen onkin
runouden voimallisimpia virkistäjiä. Usein se laajenee laveaksi
kokonaiskuvaksi; sellaisia allegoriantapaisia personifikatsiooneja ovat
esim. Oksasen kaunis runo "Äitillä on nälkä!" ja Makkosen sievä
"Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta".
Samanlaiseen olijoitsemiseen perustuu muinais-aikojen mytologinen
katsantotapa, joka luonnon-ilmiöistä ja maailman siveellisistä voimista
luo jumalia ja haltioita. Taruoppinsa nojalla saattoivat myöhemmätkin
antiikiset runoilijat hyvin vapaasti muodostaa kaikenlaisista
abstraktisista käsitteistä persoonallisten olentojen kuvia; Horatius
esim. antaa huolen istua ratsastajan takana hevosen selässä.
Muinaissuomalaisessakin runoudessa on tällaisia olijoitsemisia, esim.
"Hiihtäjä surma" nimisessä Kantelettaren runossa, -- puhumattakaan
siitä, että Suomen kansan kuvausvoima yleensä esittelee elottomia
esineitä ihmisenkaltaisiksi, mielellisiksi ja kielellisiksi, niin että
monessa kohden on vaikea ratkaista, onko se vilkastuneen tunteen ja
mielikuvituksen tuottamaa runollisuutta vai ajatellaanko todellakin
noita esineitä sellaisiksi alkuperäisen naiivin katsantotavan
mukaan. -- Uudemmassakin runoudessa, samoin kuin kaikkien aikojen
fantasian-tuotteissa, tavataan runsaasti olijoitsemisen kuvia, sekä
sellaisia, joissa henkilöiksi kuvataan abstraktisia käsitteitä, että
semmoisiakin, joissa elottomia esineitä tehdään elollisiksi tai
elollisia koroitetaan korkeampaan elollisuuden piiriin. Edellisistä on
jo ollut puhetta lisäännön, metaforan ja metonymian yhteydessä; mutta
tietysti eivät tämänlaatuiset olijoitsemiset kaikki liity näihin
kuvaimiin, vaan yleiskäsitteen saattaa semmoisenaan tuoda esiin
personioituna. Niin esim. Schillerin murhenäytelmässä "Die Braut von
Messinä", jossa Don Cesar lausuu: "Voimallinen sovittaja on kuolema. --
Viha leppyy, ja ihana sääli kumartuu itkevänä sisarenkuvana uurnan yli,
lempeällä syleilyllä lähestyen." Kuolema, viha ja sääli muuttuvat
olioimisen kautta eläviksi henkilöiksi, ja viimeksimainittu saapi Don
Cesarin syvästi liikutetussa mielessä hänen armaan sisarensa muodon;
siitä sitten kehittyy kaunis, plastillinen kuvaelma, ikäänkuin
veistoteos. -- Jälkimmäistäkin lajia, tavallisinta, joka luo henkeä
elottomiin tai lisää elollisuutta, mainittakoon muutamia esimerkkejä.
Kiven raikas luonnonkäsitys ilmaantuu siinäkin, että hänen onnistuu
herättää eloa jokapäiväisimmissäkin luonnon ilmiöissä. Ottakaamme
muutamia niistä runsaista esimerkeistä, joita "Seitsemässä Veljeksessä"
on tarjona. Hallaa kuvataan näin: "Kuin hauta oli äänetön ja kylmä tämä
yö, ja pellon povella makasi harmaa halla kuin tukehuttava painajainen
nuoren immen kukoistavalla povella. Ja seuraavana aamuna katseli
aurinko murheisella silmällä yön tekoja, hyyrteistä, jäätynyttä
laihopeltoa." Lukija helposti huomaa sitä vaihtelevain kuvalauseiden
rikkautta, jota tämä paikka uhkuilee, mutta erittäin, miten halla sekä
aurinko ja yö esiintyvät elävästi olijoituina. Toisessa paikassa
kerrotaan: "sen (huoneen) poutaisella katolla hyppeli päivän
hopeakimmeltävä lämmin". Samalla kuin lämmin tässä tulee elolliseksi,
liikkuvaksi olennoksi, saadaan sekä siihen liittyvän epiteetin että
predikaattiverbin kautta selvä kuva helteisen päivänpaisteen
välkkeestä. -- Joulupuuta Oksanen puhuttelee samannimisessä runossaan
ja nimittää kuusen pojaksi, joka antaa sille erityisen individisyyden.
Usein on olijoitseminen, niinkuin tässäkin, pantu yhteen puhuttelun
kanssa, niin Runebergin "Kehtolaulussa sydämmelleni" ja "Muuttolinnut"
nimisessä runossa, Oksasen runoissa "Lähteelle kadussa" ja "Etelälle",
muita esimerkkejä mainitsematta.
Hyvin usein olijoitseminen ja metafora sulavat yhteen tai kietoutuvat
toisiinsa. Kaunis esimerkki siitä, kuinka kiihtynyt mieliala
luonnosta etsii vertauskuvia omille tunteilleen ja samalla olijoitsee
luonnon-ilmiöt, on se kohta Erkon Ainon neljännessä näytöksessä, jossa
Aino vastaukseksi äidin kehoituksille lausuu: "Ei kuki revitty ruoho"
(joka sisältää metaforan), mutta sitten äkkiä asettaa ulpukan sijaansa
ja kuvailee sen mielentilaa:
Tuossa ulppu umpinainen,
Jonka on sydän salassa.
Kainostellen, verhon alla
Näki se suloista unta
Aamusta, joka avaisi
Sen sydämmen auringolle. --
Valhettelevat unoset! --
Sen väkisti aukaisenkos?
Armotonta! lausuit äiti.
Tok' aukaisen säälimättä!
Silloin ajatukset taas kääntyvät hänen omaan itseensä: "kuka on
säälinyt minua?" -- mutta sitten hän taas jatkaa tuota olijoitsevaa
vertaelmaa, joka vihdoin muuttuu draamalliseksi toiminnaksi, kun hän
repii ulpukan lehdet ja heittää ne luotansa. Kukan ja hänen omat
kärsimyksensä vuorotellen täyttävät hänen mielensä ja sekaantuvat
toisiinsa.
Olijoitsemisessa ei aina kuvata esineitä henkilöiksi, vaan esitetään
muutoinkin eläviksi olennoiksi, liikkuviksi, lentäviksi j.n.e.
Mutta suomalaisessa kansanrunoudessa tavataan vielä erityinen
individualiseerauksen muoto: abstraktiset käsitteet esiintyvät
elottomina esineinä, esim. huolet y.m.; runot kääritään kerälle,
sovitetaan sommelolle, vedetään kelkalla kotihin j.n.e. O. Relander
lukee nämä kuvaimet yhdessä personioimisen kanssa "olennoimiseen".[89]
Kun olijoitsemisessa eli personifikatsioonissa on pääasia eläväksi
kuvaileminen, ihmisen luo lähestyttäminen (siis suunta aistillisemmasta
henkisempään), vaan tässä päinvastoin on kysymys abstraktisen käsitteen
saattamisesta aistilliseksi, niin tämä olennoimisen laji pikemmin on
luettava metaforaan kuin personioimiseen. -- Sama kirjoittaja
huomauttaa vielä eräästä toisesta olennoimisen lajista, kun nimittäin
sisälliselle, henkiselle tosiasialle pannaan ulkonainen syy. Tätäkin
kuvaannollisuuden muotoa ehkä sopisi paraiten katsoa metaforaksi. Sama
tutkija mainitsee vielä tunteen levenemistä,[90] jolloin ympäröivää
luontoa kuvataan osalliseksi runoilijan omiin tunteisiin. Niin sanotaan
esim. eräässä kansanlaulussa:
Kun mie istuin, maa iloitsi,
Kun makasin, maa riemuitsi,
Kussa seisoin, seinä paistoi,
Kun mie tanssin, tanner keikkui,
Kun kävin, käki kukahti.
Samaten myös tunnetussa Kantelettaren runossa "Armahan kulku". Enimmät
näistä kuvaimista ovat selvää olijoitsemista, mutt'ei kaikki. O.
Relander lukee tunteen levenemisen pääasiallisesti olennoimiseen, mutta
huomauttaa aivan oikein, ett'eivät kaikki sen muodot siihen kuulu.
* * * * *
Äsken puheena olleet kuvaannollisuuden keinot, metafora ja täydellinen
vertaus, metonymia ja synekdoke, olijoitseminen sekä lisääntö ovat
kuvalauseiden päämuodot; kaikki muut ovat vaan näiden muodostuksia.
Allegoria, niinkuin jo sanottiin, on pitkittyvä metafora, _kuvaus_
perustuu havainnollisten erityiskohtien yhteenliittämiseen
kokonaiskuvaksi ja esittämiseen sattuvain sanojen avulla, ja
_kiertolause_ (paraphrasis), joka esineen sijaan asettaa yhden tai
useampia sen ominaisuuksista, on likeistä sukua kuvaukselle, samalla
kuin se muistuttaa epiteettiä. Samoin muutkin sisällyksen kuvaimet
liittyvät enemmän tai vähemmän yllämainittuihin päämuotoihin.
Ottakaamme niistä vaan _allusiooni eli viittaus_ tarkempaan
huomioon. Se on lähellä metaforaa ja vertausta ja tekee jonkun
käsitteen elävämmäksi osoittamalla tunnettuun esineeseen tai
tapahtumaan. Allusiooni saattaa toisinaan olla hyvinkin vaikuttavainen,
kun se sielussa herättää viehättäviä mielikuvasarjoja. Sen pohja ja
perustus ovat mielteiden assosiatsiooni-lait, ja sen merkitys riippuu
siitä tunnetusta sielun-elämän säännöstä, että esteetinen mielihyvä
sangen usein on välillistä laatua ja muodostuu niiden tunteiden ja
muistiinjohdelmien mukaan, jotka yhtyvät johonkin mielikuvaan. Tärkeätä
on tietysti, että viittaus tarkoittaa tunnettua asiaa. Sentähden
allusioonien laatu suuresti vaihtelee eri kansoissa ja eri aikoina.
Niin saattaa meillä pieni viittaus johonkin Kalevalan kohtaan täyttää
lukijan mielen kauniilla kuvilla; kansallis-eepoksemme ihanuudet
nostetaan hereille ja yhtyvät esitettävään aineeseen, vahvistaen sen
miellyttävää vaikutusta. Muukalainen tietysti ei voi tästä tuntea
mitään. Usein on moittimalla puhuttu siitä, kuinka entisinä aikoina
kreikkalais-roomalaista mytologiaa käytettiin runouden koristuksena.
Siinä epäilemättä mentiinkin liikoihin: mutta toiselta puolen on
muistettava, että klassillisesti sivistyneen lukijan eteen tämmöiset
viittaukset monesti asettivat antiikisen tarumaailman koko kauneuden ja
siten elähyttävästi vaikuttivat mielikuvitukseen ja tunteeseen.
Olivathan nämä runolliset kuvat silloin kaikkien sivistyneiden yhteistä
omaisuutta. Toisin on tietysti nykyaikana, kun ei muinais-ajan runoutta
ja mytologiaa juuri paljon tunneta. Kuinka sellaiset kuvat, hyvällä
aistilla käytettyinä, voivat tehdä tosi-runollisen vaikutuksen,
todistavat useat Goethen ja Schillerin runoelmat; mainittakoon vaan
jälkimmäisen "Die Götter Griechenlands" ja "Das Eleusische Fest".
Edellisessä on jo ollut runsaasti esimerkkejä siitä, kuinka samaa kuvaa
käy monella eri tavalla selittäminen ja kuinka kuvalauseet muutoinkin
monella monituisella tavalla liittyvät ja vaihtuvat toisiinsa.
Ajateltakoon vaan, miten personifikatsiooni voi olla milloin minkin
kuvalauseen yhteydessä.
On paljon semmoisiakin kuvaannollisuuden keinoja, jotka muutamat
lukevat sisällyksen kuvaimiin, toiset lausemuotoihin. Sellainen on
_hyperbola eli liiennys_. Sisältäähän se usein selvän metaforan,
metonymian tai synekdoken; mutta toiselta puolen se on kiihtyneen
tunteen ilmaus, joka erittäin pontevasti tahtoo tuoda esiin jotain
ajatusta. Kun esim. Väinämöinen kehuu hevosistaan, että on "vesi selvä
selkäluilla, rasvalampi lautasilla", niin tämä sisältää sekä
liiennyksen että metaforan. Samoin, kun sanotaan, että jossakin
taistelussa veri vuotaa virtanaan. Kun Julia pyytää yötä antamaan
hänelle Romeon tahi jakamaan hänet tähtiin, jotka kaunistaisivat
taivaan kannen, niin hyperbolinen metafora muuttuu allegoriaksi.
Schillerin Maria Stuartissa sanotaan:
Hän aseellist' ei pelkää maailmaa,
Keralla kansansa kun häll' on rauha.
Siinä hyperbola ja metonymia yhtyvät, samoin kuin hyperbola ja
synekdoke lauseessa: tuhat kertaa sen olen nähnyt.
* * * * *
Toinen kuvainten päälaji on muodolliset kuvaannollisuuden
keinot eli _lausemuodot_ (varsinaiset _figuurat_). Olen jo
sanonut niiden osoittavan sitä erityistä arvoa, jota pannaan
yksityiskäsitteeseen tai kokonaiseen ajatukseen; niissä ovat siis
vaikuttajina pääasiallisesti tunne ja arvostelutoimi. Tuota arvonpanoa
ilmaistaan usein puhtaasti kielellisillä keinoilla, ennen kaikkea
lausekorolla ja sanojen järjestyksellä; sellaisia ovat myöskin
_inversiooni eli sanojen siirto, asyndesis (siteettömyys) ja
polysyndesis (monisiteisyys), ellipsi eli poisheitto_ y.m. Nämä
kuuluvat yhtä hyvin kieliopin kuin runous-opin ja stylistiikan alalle.
Mainittakoon vaan, että luonnollinen lausekorko ja sanainjärjestys
runoudessakin on varteen-otettava, niin että niiden vaatimuksia
noudatetaan runomittaa rakennettaissa ja ett'ei käytetä sopimattomia
inversiooneja. -- Muutamat lausemuodot lähestyvät sisällyksen kuvaimia,
ollen havainnollisia, kuvailevia, niinkuin esim. _kokoaminen_,
joka kuitenkin pääasiallisesti on tunteen ilmaus. Toisilla on
draamallinen luonne; semmoisia ovat _huudahdus, kysymys ja vastaus,
puhuttelu_ (joka muuten yhtyy olijoitsemiseen). Toiset taas
ilmoittavat erityistä tunteen vilkkautta, varsinkin tunteen enenemistä
tai vähenemistä: _kiihtymys eli yltyminen (climax), vaikeneminen
(aposiopesis), pleonasmi, kertoominen_ j.n.e. Muutamat lausemuodot
panevat painoa johonkin erityiskohtaan; niillä on etupäässä loogillinen
luonne. Tätä laatua ovat _vastakohta_ muunnoksineen (_antithesis,
oksymoron ja kontrasti_), _paradoksi, kieltämys_, samoin myös itse
puhujan lausuma _epäilys tai vastaväite_ j.n.e. Kieltopuolisesti,
vastakohdan esittämisellä, ilmoittaa ajatuksen myös _ironia eli
sala-iva_, josta jo on puhuttu koomillisuuden yhteydessä. Mutta se sopii
lukea siihenkin figuura-ryhmään, joka osoittaa tunteen suurempaa tai
vähempää vilkkautta, koska se sisältää jonkunlaista luonnollisen
lausumis-innon pidättämistä.
Usein kuvalauseetkin tekevät saman vaikutuksen kuin lausemuodot,
varsinkin metafora, vertaus ja epiteetti; sillä ne käsitteet, joita ne
tarkoittavat, ilmaistaan samalla arvokkaiksi, lämpimän tunteen
kannattamiksi.
Lausemuotoja on ääretön paljous, eikä niiden luetteleminen ja
selittäminen tässä voi tulla kysymykseen. Niinkuin auringon valo, eri
esineitä kohdatessaan, välkkyelee lukemattomissa eri värivivahduksissa,
niin myös henkisen elämän ilmaisija, kieli, taipuu moniin monituisiin
muotoihin eri ajatuksia tulkitessaan, sen mukaan, missä suhteessa julki
lausuttavat asiat ovat ihmisen sielun-elämään, ja siitä syntyvä
vilkkaus, voima ja vaihtelevaisuus antaa esitykselle erinomaisen
viehätyksen.
* * * * *
Ennenkuin jätän kuvaannollisuuden, tulee vielä parilla sanalla muistaa
erästä ilmiötä, joka on kuvaannollisuuden ja sointuisuuden rajalla,
nimittäin äänillä kuvailemista.. _Äänenmukailu (onomatopoieesis)_
on oikeastaan kielellinen ilmiö, joka esiintyy tavallisessa puheessa
yhtä hyvin kuin runoudessakin, mutta jolla samasta syystä kuin
kuvaannollisuudella yleensä on erityinen tehtävänsä tällä alalla.
Varsinkin luonnonrunoudessa se tulee laajalti käytäntöön; Kalevalan ja
muun kansanrunoutemme sattuvat äänenkuvaukset ovat kaikille tunnetut.
Mutta taiderunoudessakin Suomen runotar mielellään käyttää
äänenmukailua. Muistakaamme vaan, kuinka taitavasti Oksanen Schillerin
Kellolaulun suomennoksessa sovittaa yhteen onomatopoieetisia sanoja:
Piiput horjuu, hirret jyskää,
Maahan sortuin pylväät ryskää,
Pylväät ryskää, räystäät särkyy,
äitit tyskää, lapset parkuu;
ja Erkko antaa Ainonsa lausua:
Nyt sohina, nyt tohina
Yllä, alla ankarasti;
Ves' sihinä, ves' sähinä,
Aaltojen vihainen virta.