Yhteiskunta, historia ja tarumaailma runouden aineena.
Ihmisen tarkoitus ei ole rajoitettu hänen omaan itseensä, vaan hänen on
määrä elää yhteiskunnassa ja toimia muiden ihmisten rinnalla.
Ulkopuolella yhteiskuntaa on ihmisen siveellisyys mahdoton, ja
ainoastaan siinä hän voi tyydyttää henkensä korkeimmat vaatimukset. Kun
edelläpäin on puhuttu ihmisestä semmoisenaan, on siis aina muistettava,
että yksityishenkilön luonne ja kaikki hänen mielihalunsa, tunteensa ja
tekonsa voivat tulla ilmi vaan yhteis-elämässä hänen suhteissaan
kanssa-ihmisiin. Perhe on yhteis-elämän alku, ja siitä se, järjestyen
monenlaisiin muotoihin, vihdoin valtioksi lavenee. Yhteiskunnassa
tavataan monta elämänpiiriä, joilla itsekullakin on omat olonsa ja oma
luonteensa. Näin tarjoutuu runoudelle runsaan runsaasti aiheita.
Edellisessäkin luvussa on jo muutamia näistä tullut kosketelluksi;
sillä yksityishenkilön kuvaus aina enemmän tai vähemmän kietoutuu
yleisten olojen kuvaukseen. Niin-ikään on ennen huomautettu, kuinka
runous, aluettansa laajentaen, on vetänyt rajojensa sisälle yhä
useampia elämänpiirejä. Tällä alustalla liikkuu siveellisen elämän
esittely.
Ennenkuin mennään edemmäksi, on mainittava ulkonaisten olojen kuvailu
eli n.s. _sivistysmuodot (kultuurimuodot)_. Eri kansakuntain ja
aikakausien koko elämäntapa, semmoisena kuin se näytäikse asunnoissa,
vaatteissa, aseissa, ulkonaisissa tavoissa j.n.e., on todenmukaisesti
esilletuotava, niin että kuulija tai lukija paremmin saattaa asettautua
kuvattaviin oloihin. Selvä on, että se etenkin kertovaisissa runouden
lajeissa on tärkeätä, niinkuin varsinaisessa eepoksessa ja romaanissa;
mutta niin on osittain draamassakin asian laita. Kysymykseen, missä
määrässä pitää noudattaa kansatieteellistä ja historiallista
tarkkuutta, on edempänä vastattava.
Ylempänä lausuttiin, että yksityisluonteen tarkempi kuvailu aina
jollakin tavalla liittyy yhteis-elämän esittelemiseen. Mutta selvimpään
valoon tulevat siveellisen elämän ilmaukset, kun ne esitetään
yhteiskunnan yleisen tilan syynä ja seurauksena, eli toisin sanoen, kun
yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutus otetaan selvitettäväksi.
Ottakaamme Shakespearen päädraamat esimerkiksi. Niissä on jokaisessa
keskuksena joku ihmisen vakavimmista pyrkimyksistä tai tärkeimmistä
siveellisistä suhteista; milloin osoitetaan luvallisestakin
alkujuuresta puhjenneen yksipuolisen kiihkon tai sokean intohimon
laajalle leviävät turmiolliset vaikutukset; milloin hairaukset vaan
paljastetaan ja niiden seuraukset tulevat estetyiksi. Aina nähdään
avarampain olojen ympäröivän toimintaa. Niin on vallan- ja kunnianhimo
pääaineena Macbethissa, rakkaus Romeo ja Juliassa, tehtävän ja
mielenlaadun ristiriitaisuus ja siitä seuraava epäröiminen Hamletissa,
perhesiteiden höltyminen ja siitä johtuva yhteiskunnan häviötila
Kuningas Learissa, muodollisen oikeuden syrjäytyminen tosi-oikeuden
edestä ("summum jus summa injuria") Venetian kauppiaassa, j.n.e.
Yksityisen intohimojen ja yleis-olojen yhteenliittämistä helpottavat
nuo Shakespearen voimalliset, omavaraiset ihmisluonteet, joiden
ulkonainen toimivalta on melkein rajaton. Suurin piirtein voidaan
kuvata vaikuttimet ja tekojen seuraukset. Erinomaiseksi eduksi onkin
Shakespearen runoudelle, että hänen näytelmiensä pohjana on
yleis-inhimilliset luonteenpiirteet, koko ihmiskunnalle yhteiset
tunteet ja pyrkimykset, eikä vaan nuo satunnaisten olojen tuottamat
mielentilat ja ristiriidat, joita nykyajan kirjailijat niin mielellään
esittelevät. Tämäkin seikka on hänen teostensa ikuisen tuoreuden
takeena.
Näin voipi yksityisluonteiden kuvailemiseen yhtyä yleisolojen esitys.
Mutta kun puhutaan _yhteiskunnallisten_ aineiden käyttämisestä
runoudessa, tarkoitetaan oikeastaan semmoista sisältöä, joka koskee
kirjoittajan oman ajan yleisiä kysymyksiä.
Yhteiskunnallinen kuvaelma kohdistuu siis nykyaikaan; menneitten
aikojen yhteiskunnalliset olot joutuvat tietysti historian piiriin.
Valtiolliset tapahtumat, kun ovat pääaineena kertoelmassa, ovat
ylimalkain entisyyteen kuuluvia, siis historiallisia; ihan yksinäisenä
poikkeuksena on pidettävä, jos nykyajan valtioseikat otetaan romaanin
(tai jonkun muun kertoilevan teoksen) aiheeksi ja tunnetut nykyajan
henkilöt tuodaan näkyviin, niinkuin "Georg Samarowin" romaaneissa.
Mutta sellaisia ilmauksia tuskin tavattaneen kirjallisuuden
historiassa, paitsi koomillis-satiirisella alalla, tahi jos
nykyajan valtiolliset tapahtumat muodostavat kertomuksen taustan.
Tavallansa niihin kuitenkin sopisi verrata Frynikhon näytelmiä
"Foinikialaisnaisia" ja "Mileton valloitus" ja Aiskhylon
"Persialaiset". "Mileton valloituksessa" runoilija tahtoi laskea
athenalaisten sydämmelle liittolaiskaupungin onnettoman kohtalon, joka
heidän syystään oli kukistunut; "Persialaisissa" Aiskhylos toi
näyttämölle voitetun Xerxes kuninkaan, isänmaallisessa innostuksessa
ylistäen jumalallista Nemesistä, joka oli kohdannut ylpeää
valtiasta. Mutta erotus heti pistää silmään. "Persialaiset" oli osa
näytelmäsarjasta, jossa helleenien lopullinen voitto esitettiin heidän
ja barbaarien välillä kauan kestäneen taistelun viimeiseksi
kohtaukseksi, ja "Mileton valloitus" oli tendensikappale, jonka oli
määrä puhua athenalaisten omalletunnolle. Mutta mitä athenalaiset
vastasivat tähän kehoitukseen? Athenan taitehikas kansa, joka
suurimmalla mielenmaltilla alistui komedian ivallisten ruoskimisten
alle, sakoitti runoilijaa, koska se ei tahtonut nähdä omia
kärsimyksiänsä näyttämöllä esitettävän. Mikä vastakohta meidän aikamme
yleisölle, joka hekkumoiden ihailee yhteiskunnan vammojen
paljastamista!
Mutta palatkaamme yhteiskunnallisiin aineisiin. Väärän ja liiallisen
tarkoittelevaisuuden puolelta suurin vaara uhkaa näiden aineitten
runollista käyttelyä. Mutta se ei vähennä niiden sopivaisuutta; sillä
oikein ja tarpeellistakin on, että yhteiskunnalliset olot otetaan
runoudessa kuvattaviksi, kunhan vaan varotaan, ett'ei saarnaavainen
opettavaisuus tai pessimistinen maailmankäsitys häiritse runollisuutta.
Kuinka hedelmikäs tämä ala saattaa olla sekä romaani- että
näytelmäkirjallisuudessa, osoittavat sellaiset arvokkaat teokset kuin
Mrs Beecher-Stowen "Tuomas sedän tupa" (vaikka tendensi siinä on
selvästi huomattava), G. Freytagin "Die Journalisten", Ibsenin
"Yhteiskunnan tukeet" y.m.m.
Edellä-olevat mietteet tarkoittavat kertomarunoutta ja draamaa. Mutta
tiettyä on, että lyyrillinenkin runous voipi ammentaa aineita
yhteiskunnallisista pyrinnöistä ja taisteluista, vieläpä rohkeammalla
kädellä kuin edelliset, koska tunteen ilmauksille yleensä täytyy
aineeseenkin katsoen myöntää mitä suurinta vapautta; samoin nykyhetken
valtiolliset asiat voivat lyriikalle tarjota otollisia aiheita.
Läheisessä yhteydessä valtiollisten ja yhteiskunnallisten
aineiden kanssa on _isänmaanrakkauden_ ja _kansallistunteen_
ilmituominen runoudessa. Tuskinpa tarvitsee mieleen johdattaa sitä
isänmaallisten tunteiden runsautta, joka kansallisen herätyksen hetkinä
tavallisesti valuu lyyrillisen runouden tuotteisiin. Onhan meilläkin
"Maamme" laulu; onhan meillä "Suomen valta", "Savolaisen laulu",
"Herää, Suomi", monta muuta mainitsematta. Että meidän lyriikka viime
aikoina on ruvennut palajamaan tällaisiin aineisiin, on ilolla
tervehdittävä ilmiö.
Mutta siirtykäämme _historiallisiin_ aineisiin. Historia on vapaan
tahdon varsinainen toimi-ala ja sen ilmaukset ovat runouden paraimpia
aineita. Kahdella tavalla sopii historiaa käyttää runoudessa. Runoilija
saattaa suorastaan valita kuvattavaksensa historiallisia tapauksia ja
henkilöitä taikka laskea historialliset olot kertoelmansa pohjaksi,
tehden niinmuodoin teoksestaan entis-aikaisen elämän ja ajatuslaadun
kuvauksen.
Edellinen käyttämistapa perustuu siihen ihmishengen vaatimukseen, että
historian johtavat aatteet ja niitä toteuttavat henkilöt runoudenkin
kirkastamina ovat asetettavat silmiemme eteen. Jälkimmäistä
menetystapaa oikeuttaa se seikka, että laaja historiallinen tausta
antaa yksityis-elämänkin pienille tapauksille syvemmän merkityksen,
koska sen riippuvaisuus maailman yleisestä menosta selvästi tulee
näkyviin; silloin myöskin ilmenee, miten historiallisten aatteiden
taistelu muodostuu ahtaammissakin piireissä, samalla kuin nähdään
eri aikojen luonne. Molemmat esitystavat voivat tietysti tulla
käytäntöön missä runouden lajissa hyvänsä; mutta historiallisten
henkilöin ja heidän toimintansa kuvailua tavataan erittäinkin
näytelmärunoudessa (esim. Shakespearen ja Schillerin mestariteoksissa),
historiallisten tapain kuvausta olletikin nykyisemmässä romaani- ja
novellikirjallisuudessa.
Yleensä historialliset aineet viime aikoina näyttävät joutuneen
epäsuosioon. Tämän ilmiön syyksi voisi kenties arvata meidän aikamme
luonnetta, joka mieluisemmin tarkastelee erityisseikkoja kuin
yleisiä asioita; mutta luulisinpä sen pikemmin tulevan niistä
väärin-ymmärretyistä vaatimuksista, joita nykyajan lukijat usein kyllä
asettavat kuvauksen todellisuudelle. Ei siis liene liikaa, jos tässä
otan punnitakseni, missä määrässä runoilijan on velvollisuus noudattaa
historiallista totuutta tai lupa siitä vapautua.
Ensiksikin on selvä, että historianperäinen runollinen kuvaus ei ole
mikään muinaistieteellinen tutkimus, jonka päätehtävä on saattaa niitä
näitä tieteellisiä yksityiskohtia yleisön tietoon. Sen tarkoitus on
päinvastoin ihan toinen kuin historian tai muinaistieteen. Jo
Aristoteles sanoi runouden olevan "filosofisemman" kuin historia. Se
on: runous näyttää selvemmin kuin historia ne aatteet, jotka ovat
tapausten alku ja perustus, puhtaina kaikista häiritsevistä
sivuseikoista. Historian täytyy tietysti totuuden kunniaksi esittää
olevaisuutta kaikkine erityispiirteineen, siis semmoistakin, mikä vaan
himmentää olevaisuudessa piilevää varsinaista todellisuutta; aate
siinäkin vallitsee, mutta ikäänkuin paloiteltuna, vähemmän olennaisten
piirteiden rasittamana, ja historioitsijan tehtävä on johdattaa lukijaa
sen oikeaan käsittämiseen. Runous sitä vastoin yhdistää aatteen
hajalliset ilmaukset ja puhdistaa sen kaikista hairahduttavista
lisäyksistä; sanalla sanoen, runoilijan kuvausvoima kohtelee
historiaa ja tositapauksia ylimalkain samalla tavoin kuin muutakin
luonnonkauneutta, taideteoksia luodessaan. Pääasia on siis, että
historiallisten olojen ja tapahtumien ydin, niissä toteutuva aate,
oikein esiintyy ja että henkilöin ja tapausten keskinäinen väli
selviää.
Mutta tapaukset riippuvat ennen kaikkea henkilöin luonteesta. Kahta
kohtaa on siis tärkeinnä pitäminen: historiallista aatetta ja henkilöin
luonteita. Vähemmän tähdellisissä suhteissa olkoon runoilijalla valta
muodostaa historiallista todellisuutta runouden ja runoilulaatunsa
vaatimusten mukaan. Älköön asiaa kuitenkaan ymmärrettäkö niin, kuin
hänellä silloinkaan olisi täysi vapaus muutella tosiasioita jos jonkin
satunnaisen oikun mukaan. Hänen on etenkin noudattaminen, mitä kuulijan
tai lukijan vastaan-ottava kuvausvoima sallii. Tämä vaihtelee aikojen
ja kansallisten olojen mukaan ja riippuu etupäässä yleisön tiedoista.
Kaikille tunnettuja ja yleiseen käsitystapaan juurtuneita asioita ei
saa mielinmäärin muodostella; kansallissankareita ja muita historian
mainioita henkilöitä ei saa esittää toisenlaisiksi, kuin miksi heitä
yleensä on totuttu ajattelemaan. Täydellisesti runoilijan mielivallassa
sitä vastoin ovat vähemmän tärkeät tapaukset tai sellaiset, jotka eivät
ole välttämättömässä yhteydessä esitettäväin aatteiden kanssa, samaten
sivuhenkilöt, joista aivan vähän tiedetään tai joita eivät tunne muut
kuin historiantutkijat. Myös päähenkilön luonteen ja elämänvaiheet
saattaa runoilija väliin sovittaa omain tarkoitustensa mukaan, jos
yleisön käsitys tästä henkilöstä on hämäränpuolinen; niin on tehty
esim. Wecksellin Daniel Hjortissa. Mutta uusia henkilöitä ja
erityiskohtia, jotka kuvausta täydentävät, saa runoilija ihan vapaasti
keksiä, jos ne vaan ovat sopusoinnussa pääaatteen kanssa. Jos toiselta
puolen syntyy ristiriita esitettävän aatteen ja ulkonaisen totuuden
välillä, niin jälkimmäisen ehdottomasti täytyy väistyä syrjälle (aivan
jyrkkä ristiriita kuitenkin osoittaa itse aineen sopimattomuutta);
samoin täytyy tapahtua, jos tarkka tosiasioissa pysyminen saattaisi
päähenkilön luonteen himmeäksi tai väärin ymmärrettäväksi. Samoin kuin
historiallisten tosiasiain on myöskin historiallisen värityksen laita,
s.o. kultuurimuotojen sekä niiden erityiskohtain, joissa ilmaantuu
aikakauden omituinen ajatustapa. Näidenkin esitteleminen täytyy monessa
kohden sovittaa niiden tietojen ja käsitysten mukaan, jotka runoilijan
oman ajan sivistys on istuttanut lukijain mieleen. Itsestään on selvä,
että sivistysmuotojen tarkka esiintuominen on tärkeämpi, jos
tapainkuvaus kuuluu teoksen yleiseen luontoon, kuin jos historialliset
tapaukset ovat sen pohjana, siis yleensä tärkeämpi romaanissa kuin
draamassa. Mitä kultuurimuodoista ja historiallisesta värityksestä
ylimalkain on sanottu, koskee niinikään vierasten maiden ja kansojen
kuvailua eli n.s. paikallisväriä.
Ei sovi kieltää, että entis-ajan runoilijoilla tässä kohden oli monta
etua nykyajan kirjoittajain rinnalla. Shakespeare esim. sai
historiallisissa draamoissaan liikkua mitä suurimmalla vapaudella;
Britannian pakanuuden-ajan hoveissa eletään niinkuin kuningatar
Elisabetin aikana, roomalaisten senaattorien ja sotapäällikköjen puhe
ei eroa sen-aikuisten Englannin ylimysten keskustelutavasta; kaikki
hänen henkilönsä -- sopii Goethen kanssa sanoa -- ovat sielunsa
pohjalta englantilaisia; ja kuitenkin, mikä selvä erotus noiden
muinais-englantilaisten kuninkaiden, roomalaisten sankarien ja
italialaisten aatelismiesten välillä! Kuinka oikein suuri runoilija on
älynnyt eri maiden ja kansojen luonteenpiirteet! Ne tahalliset tai
tahattomat poikkeukset historiallisesta totuudesta, joita nykyajan
lukija huomaa, hän helposti antaa anteeksi siinä huokuvan elävän hengen
tähden, ja ne ovatkin siihen verrattuina tuiki mitättömiä. -- Mutta sen
jälkeen kuin Goethe Götz v. Berlichingenissä oli astunut varsinaisen
ajankuvauksen kentälle ja Walter Scott sen johdosta kirjoitti
historialliset romaaninsa, on draama ja erittäinkin romaanikirjallisuus
yhä enemmin koettanut uudistaa menneitten aikojen kuvat kaikkine
erityispiirteinensä. Uusi hedelmällinen ala on siten auennut runouden
viljeltäväksi, ja lukijan tieto kaukaisista ajoista ja kansoista on
samassa määrässä edistynyt. Mutta tukalampaan tilaan on runoilija sen
kautta joutunut. Voidaksensa kaikin puolin täyttää aikalaistensa usein
turhatkin vaatimukset, pitäisi hänen, jos hän ryhtyy historialliseen
aineeseen, olla yhtä paljon historioitsija ja arkeologi kuin
runoilijakin. Moni on antautunut tämän vaivalloisen työn alaiseksi ja
on saanut hyviäkin aikaan; toisilta se on vähemmin onnistunut, tullen
puutteelliseksi joko runollisuuden tai muinaistiedon puolesta.
Saattaapa liiallinen muinaistieteellinen selittely joskus olla
runollisuudelle haitaksikin. Oli, miten oli, nykyajan yleisön
laveaoppisuus on suuresti vaikeuttanut runoilijan tehtävää. Toiselta
puolen täytyy tunnustaa, että muinaisten aikakausien tarkempi
tunteminen ja elävä kuvailu hankkii nykyiselle sukupolvelle paljon
runollista nautintoa, josta entiset miespolvet eivät tietäneet mitään.
Historiallisia aineita siis ei suinkaan saa hyljätä sillä
perustuksella, että runoilija muka ei voi täyttää noita liiallisia
todenmukaisuuden vaatimuksia; asetettakoon kohtuulliset vaatimukset, ja
historia on vast'edeskin oleva tyhjentymätön runollisten aiheiden
aartehisto. Älköön sanottako, että runoilija ei voi kuvata muuta kuin
omaa aikaansa ja sen katsantotapaa. Tämä on tavallansa oikein; mutta
sitä ei saa väärin ymmärtää. Runoilija aina ilmaisee oman aikansa
katsantotavan; mutta historiallisia oloja kuvaillessaan hän tuo niitä
esiin semmoisina, kuin hänen aikansa ne käsittää. Sentähden hänellä
onkin oikeus tarkoituksensa mukaan käyttää ainettansa sekä lieventää ne
kohdat, joissa kuvailtava aika liian jyrkästi erosi hänen omastaan,
esim. poistaa, mikä loukkaa hänen aikalaistensa siveellistä tunnetta,
mikä raakuutensa tähden käy heille inhottavaksi taikka muuten on heille
ihan käsittämätöntä j.n.e. Runollisuuden vaatimusten pitää aina olla
ylinnä. Sen ohessa täytyy sentään lukijaltakin vaatia jonkunlaista
kykyä siirtyä entisaikojen katsantotapaan. Samaten runoilijan
täysi toimivalta on pysytettävä mitä historiallisten henkilöin
ihannoitsemiseen eli idealiseeraamiseen tulee. Teoksensa tarkoituksen
mukaan hänen on käännettävä näkyviin milloin mikin osa henkilön
luonteesta. Joutavat mielenlaadun piirteet tai todenperäiset tapaukset,
joilla kokonaiskuvassa ei ole mitään merkitystä, on poistettava ja
niiden sijaan keksittävä uusia, jotka paremmin vastaavat sisällistä
totuutta. Niin esim. Schiller Maria Stuartissa kuvailee tätä onnetonta
kuningatarta jalommaksi, syväluontoisemmaksi, kuin mitä hän
arvattavasti oli, mutta kumminkin semmoiseksi, kuin hän saattoi olla,
käytyänsä kovan onnen koettelemusten läpi; päinvastoin hän vahvisti
Elisabetin huononpuolisia ominaisuuksia: kateutta, vallanhimoa,
turhamaisuutta, koska hän huomasi tällaisen luonteenkuvauksen paraiten
soveltuvan runoelman tarkoitukseen.
Runsaat ovat historian ja muun yhteis-elämän ainevarastot. Kukapa voisi
edes viittaamallakaan luetella noita vaihtelevia muotoja ja värejä,
joissa olojen kirjava moninaisuus kimaltelee? Tätä alaa silmäillessämme
näemme toisiinsa kietoutuneina pitkät jaksot kiihkeitä taisteluita ja
rauhallista työntekoa, mitä erilaisimpia katsantotapoja ja pyrintöjä,
ja näiden kaikkien tuhansin säikein koskevan ihmisten sydämmenjuuriin,
imien niistä elinvoimansa, samalla kuin ne tehokkaasti vaikuttavat
takaisin sisälliseen elämään ja tuhannen tuhansille tuottavat onnea tai
onnettomuutta. Mutta onpa toisinaan sitäkin valitusta kuultu, että
aineet jo ovat loppumaisillaan; mitä historia tarjoo jaloa, kuvauksen
arvoista, se on muka kaikki jo kulutettu, ja nykyaikainen elämä on
muotoihinsa kangistunut eikä anna enää mielikuvitukselle uutta aihetta.
Yliaistillinenkin maailma on tyhjentynyt; ne kuvat, joilla ihmisen
fantasia varustelee taivasta ja hornan syvyyttä, nekin jo ovat
tuoreutensa menettäneet. Runous muka ei voi tehdä muuta kuin kokonaan
luopua niistä aineista, jotka vaativat sitä rikkain värein ja
plastillisin piirtein kuvailemaan ihmiskunnan suuria vaiheita ja
kilvoituksia, ja sen sijaan urkkia jokapäiväisen elämän mitättömän
kuoren alle kätkeyviä sisällisiä taisteluita tai etsiä niitä harvoja
runollisuuden päiviä, jotka ovat jääneet uuden-aikuisen proosallisen
elämän keskelle. Tuiki turhat ovat kuitenkin nämä toivottomuuden
valitukset. Kyllä runouden kenttä on melkoisesti laajentunut, kun sen
säteet ovat tunkeutuneet halvimpiakin oloja ja sydämmen salaisimpiakin
soppia valaisemaan; mutta ei sen siltä tarvitse jättää ennen
valloittamiansa aloja. Ihmiskunnan yhteis-elämän moninaisuus ja
historiallisen toiminnan viehättävät kuvat voivat vastakin olla
runottaren mieliaineita. Saattaa niin olla, että julkinen elämä
vanhoissa sivistysmaissa on jäykistynyt sovinnaisiin, abstraktisiin
muotoihin, jotka semmoisinaan eivät anna paljon aihetta hilpeihin,
runollisiin kuvauksiin, ja että olot ulkopuolella eurooppalaisen
sivistyksen piiriä ainoastaan poikkeustiloissa voivat meitä
varsinaisesti miellyttää; huomattava on kuitenkin, että jokaisen
uuden aatteen ilmestyminen ihmiskunnan ohjaajaksi, niinkuin myös
yleis-inhimillisen sivistyksen leviäminen uusiin kansoihin, tuottaa
runoudelle tuoreita aineita, vielä tyhjentymättömiä mielikuvituksen
aarteita. Jokainen uusi katsantokanta kehoittaa meitä jälleen
silmäilemään ihmiskunnan entistä elämää vasta syntyneen aatteen
valossa, ja näin vanhat aineet uudistuvat ja niiden lisäksi keksitään
muinais-ajan varoista paljon kohtia ja piirteitä, joihin huomio silloin
vasta kääntyy, uuden ajatustavan nojalla. Mutta vielä enemmän
virkistystä tuopi uusien kansakuntain ilmaantuminen historian
tanterelle. Ne rikastuttavat jokainen runouden maailmaa erityisillä
henkisillä varoilla ja omituisilla kultuurimuodoillaan, samalla kuin
omistavat itselleen osansa ihmiskunnan yhteisestä sivistyksestä.
Kun katselemme omaa aikaamme, näemme historian näyttämön laajenemistaan
laajenevan. Siitä puhumattakaan, että Euroopan pienimmätkin kansat
ovat heränneet itsenäisyyden tuntoon ja pyrkivät kansalliseen
sivistykseen, leviää nykyään yleis-eurooppalainen sivistys maanpiirin
syrjäisimpiinkin ääriin, yhä useampiin kansoihin, jotka se saattaa
vanhan kultuurikehityksen yhteyteen. Länsi-Afrikan palmustoissa ja
Transvaalin avaroilla kentillä, Tyynen meren rannoilla ja Austraalian
luonnon-siunaamilla saarilla alkaa Euroopan sivistys saada jalansijaa;
kaukana idässä, Japanissa, vieläpä Kiinassakin, sekä hengenviljelyksen
emämaassa, Indiassa, ikivanha kultuuri elpyy uudestaan eurooppalaisen
sivistyksen virkistävästä voimasta. Etenkin Japan vetää huomiota
puoleensa; me näemme omituisen henkisen kehityksen, ihan itsenäisesti
tapahtuneen, aivan erillään meidän sivistyksemme varttumisesta, mutta
havaitsemme sen kuitenkin pääpiirteiltään pyrkineen samaan suuntaan.
Etelä-Amerikassa eurooppalaiset elämänmuodot, ainakin ulkonaisesti, jo
kauan ovat olleet vakaantuneina, vaikka yhä taistelevat alkutilan
hurjia intohimoja vastaan; verrattain vähän on runous tähän asti
osannut sen-puolisia ilmiöitä hyväksensä käyttää. Kaikilla näillä
aloilla on uusia oloja syntymässä; vanha luonnontila ja uusi kultuuri
yhtyvät toisiinsa, usein hyvinkin oudolla tavalla; elämässä on vielä
paljon luonnonperäistä vapautta ja vaistomaisuutta, joka antaa toimille
ja yrityksille helppotajuisen, havainnollisen muodon, ja rajuissa
voitteloissa uudistuu Euroopan kansojen jo ammoin poistunut
sankari-aika. Näistä kaikista sopii ennustaa uusia runouden hetteitä,
jotka eivät aivan pian kurehdu, vaan jälleen voivat kostuttaa nykyisen
tuotannon auhtoja aroja. Ja nykyaika muuttuu entis-ajaksi, historiaksi.
Moni tapaus, monet olosuhteet, jotka tällä hetkellä uutuutensa tähden
eivät sovellu käsiteltäviksi, tulevat muiston kirkastamina runottarelle
otollisiksi. Ett'ei nykyisin aika suinkaan ole oivallisia aineita
vailla, todistavat semmoiset esimerkit kuin Garibaldi ja Battenbergin
prinssi tai Gordon ja Emin pasha, joilta ei suinkaan puutu ylevyyttä ja
eepillistä plastillisuutta.
Paraat historialliset aineet ovat ne, joita kansan yhteinen kuvausvoima
jo on tarinoiksi muodostellut. Tarinassa, poikkesipa todellisuudesta
kuinka paljon tahansa, on aina syvä sisällinen totuus, koska se
osoittaa, millaiseksi kansat itse ajattelevat muinais-aikaansa, ja tämä
tekee sen runoudelle suuriarvoiseksi. Ajateltakoon vaan, mitä
erinomaisia aineita kreikkalaiset runoilijat ja Shakespeare
tarinoista ovat ammentaneet. Tarinassa kansan kuvausvoima jo karsii
todellisuudesta pois sen karkeimmat kasvannaiset ja ikäänkuin tihentää
sen yleisaatteelliset ainekset. Runoilija saapi sen välityksellä
jalompia, taipuvaisempia aiheita, kuin mitä tosi-elämä suorastaan voisi
tarjota; kun koko kansakunta tai useat sukupolvet ovat olleet niitä
muodostamassa, ne jo siitäkin saavat yleisemmän merkityksen; monesti
runoilijan ei tarvitse muuta kuin syventää niissä ilmaantuvia aatteita.
Tarinan suhteen runoilijaa eivät sido mitkään tosiasiat; hänen
kuvausvoimansa on vapaa, mutta on kuitenkin saanut vakavan jalansijan.
Tarina muodostaa ikäänkuin sillan runoudelle kelpaavain historiallisten
ilmausten ja pian puheeksi otettavain taruaineiden välillä.
Kansantarinain luontoisia ovat myöskin kaikenlaiset muistotiedot, joita
hyvällä menestyksellä sopii käyttää runoudessa.
Tässä paikassa, ennenkuin tosioloista siirrymme myytillisiä ja
ajatuksellisia aineita tarkastamaan, sopinee ottaa keskusteltavaksi,
tuleeko runoilijan valita aiheitansa vaan kotimaisesta ajatuspiiristä,
vai sopiiko hänen, avaralle katsahdellen, vierastenkin kansojen
keskuudesta poimia kuvattaviansa. Kansallisen hengen tärkeydestä ja
kansojen vuorovaikutuksesta runollisessa suhteessa olen jo ennen
lausunut mielipiteeni (vertaa I kirjaa.) Mutta alkuansa vieraissakin
aineissa on jotain yleis-inhimillistä, kaikille kansoille otollista;
saattavatpa ne välisti tavallista paremminkin soveltua sen kansakunnan
ajatustapaan, jonka kirjallisuudessa niitä on käytettävä. Kaikkien
aikojen kokemus todistaa, kuinka hyvin tällaisten aineiden viljeleminen
voi menestyä, eikä niiden hylkäämiseen siis ole mitään syytä;
päinvastoin ne monipuolisuudellaan rikastuttavat runouden sisällystä.
Mutta myöntäminen on kuitenkin, että kotimaiset aineet yksinään voivat
ilmi tuoda kansanhengen kaikki omituisuudet ja sen ohessa, liittyen
moniin monituisiin lukijoissa ennestään oleviin mielikuviin, ihan
toisella tavalla vetävät yleisöä puoleensa kuin yleis-inhimilliset tai
vierailta kansoilta lainatut aiheet.
Tosiolojen rinnalle muodostaa kansojen mielikuvitus erityisen
tarumaailman, siirtäen korkeimmat ihanteensa yliluonnolliseen, mutta
aistillisesti tajuttavaan piiriin. Luonnon salaista elämää pidetään
alkuperäisemmällä kehityskannalla erityisten haltiain aikaansaamana, ja
yleisemmät, laajemmasti vaikuttavat luonnonvoimat ovat mahtavampain
jumalain ilmauksia. Verrattain myöhään selviää ihmiselle, että hänen
omassa hengessänsäkin elää maailmaa ohjaava, jumalallinen voima, jonka
tarkoitukset toteutuvat hänen toimintansa kautta; sentähden hän
vanhempina aikoina etsii kaikkien, vieläpä sisällistenkin, tapausten
syytä ulkopuolelta omaa itseänsä. Niin luonnonvoimia edustavat
jumalais-olennot lopullisesti muuttuvat siveellisten aatteiden
kannattajiksi; jumaluuden käsite täten puhdistuu ja jalostuu,
mutta jumalat itse pysyvät aistinomaisina, enemmän tai vähemmän
ihmisenkaltaisina olentoina. Sittemmin kaikenlaiset yleiskäsitteetkin
jumalina tai haltioina saavat konkreetisen muodon. Näin kutouu kirjava
taruverho, joka ihanana, kuvarikkaana kaunistaa muinais-aikojen
runoutta. Mutta kaikkien noiden vaihtelevien kuvien perustuksena on,
että yleiset aatteet ja abstraktiset käsitteet, jotka nykyajan
kirjallisuudessa kylminä järjen tuotteina jäähdyttävät kuvausvoiman
hehkua, ilmestyvät aistin-tajuttavina, persoonallisina olentoina, jotka
saattavat herättää mieltymystä ja myötätuntoisuutta.
"An der Liebe Busen sie zu drücken,
Gab man höhern Adel der Natur;
Alles wies den eingeweihten Blicken,
Alles eines Gottes Spur --"[75]
sanoo Schiller kauniissa runoelmassaan "Die Götter Griechenlands".
Mutta tarumaailmasta puhuttaessa ei tarvitse ajatella ainoastaan
vanhoja luonnon-uskontoja; jokainen uskonnonmuoto, vieläpä
henkisimmätkin, luo ympärillensä tarupiirin: olentoja ja tapauksia,
joiden havainnollisuus tehokkaammin vaikuttaa mielikuvitukseen ja
tunteisiin kuin aatokset ankarassa alastomuudessaan. Niin syntyy paljon
traditsiooneja; sellaisia ovat esim. vanhimman kristikunnan ja
keskiajan pyhimystarut. Kauniimpia kristillisen fantasian muodostelmia
ovat enkelit; näiden miellyttävien kuvien vastakohtana ovat käsitykset
pahuuden ruhtinaasta ja hänen valtakunnastansa, jotka aikojen kuluessa
ovat niin paljon turmiota tuottaneet ja, joita ainoastaan suuret nerot,
niinkuin Dante ja Goethe, menestyksellä saattavat käyttää runolliseen
tarkoitukseen. Osittain tällaiset mielikuvat ovat perintöä
alkuperäisemmistä uskonnoista. Pakanuuden muistoja ovat tavallisesti ne
tarunomaiset olennot, jotka myöhempäin aikain taika-usko tuottaa,
niinkuin tontut ja keijukaiset sekä keskiaikaiset sylfit, undinat y.m.
Näistä kaikista voi useasti muodostua kertoelmantapaisia kuvauksia;
usein niillä myös saattaa olla ajatuksellinen tai eduskuvallinen
merkitys.
Vanhoissa kansan-eepoksissa tarumaailma ilmaantuu alkuperäisessä
tuoreudessaan. Toisinaan jumalisto itse on kertomuksen pääaineena;
tavallisesti se, maailmankaikkion huippuna, ohjaa tapausten menoa.
Tunnettu on, minkä elävyyden ja väririkkauden se antaa muinaisrunouden
maailmankuvalle. Zeus, istuen Olympon kukkulalla punnitsemassa
akhaialaisten ja troialaisten kohtaloa, -- Athene, tarttuen Akhilleun
ruskeihin hiuksiin pidättääksensä häntä taistelusta Agamemnonia
vastaan, tai Afrodite, pelastaen Aineiaan uhkaavan kuoleman vaarasta,
-- Apollon, suuttuneena astuen alas Olympon kiireeltä ampuaksensa
helkähtäviä nuoliansa kreikkalaisten leiriin, -- nämä ovat
selväpiirteisiä kuvia, jotka viehättävät meitä plastillisuudellaan.
Muistettakoon myös noita hauskoja erityispiirteitä, joilla etenkin
helleeniläisessä tarustossa kunkin jumalan luonnetta esitetään.
Vähemmän plastillisia, mutta yhtä paljon kuvausvoimaa vireyttäviä ovat
Suomen runottaren myytilliset kuvat; hänen mielessään elää, niinkuin
kansamme taruston hieno-aistinen tarkastelija, Fritiof Perander vainaja
kerran huomautti, jonkunlainen kaukomielisyys, haaveksivainen pyrkimys
tosiolojen piiristä mielikuvituksen vapaihin yläilmoihin. Kalevalassa
metsän ja veden jumalat, vaikka mielikuvituksen usvaan käärittyinä,
tarjoovat meille miellyttävän ja monesti huumoria uhkuvan näytelmän.
Suomalaisten jumalaisolentoin individisyys on vähemmän kehinnyt kuin
kreikkalaisten, sillä ne ovat vanhemman käsityskannan tuottamia. Ne
eivät vielä edusta siveellisiä voimia, vaan liittyvät yksin-omaisesti
luontoon, antaen sille virkeän hilpeyden. Mikä paikka jumalilla ja
haltioilla on muinaisrunouden luonnonkuvauksessa, siitä on jo ennen
puhuttu.
Antiikisessa kirjallisuudessa taruaineilla yleensä oli suuri merkitys,
ei ainoastaan kertomarunoudessa, vaan myös lyriikassa ja draamassa.
Muistettakoon, kuinka paljon aiherikasta ainetta mytologia on antanut
helleenien näytelmärunoudelle, -- mainittakoon vaan syvämietteinen
Prometheus-taru, -- puhumattakaan noista puoli-historiallisista
sankaritarinoista, jotka enimmiten ovat draamojen sisältönä. Mutta
toiseksi huomattakoon taruston satunnainen käytäntö vertauksissa,
lauseparsissa j.n.e., eli toisin sanoen tarusto, niinkuin se elävänä
asuu runoilijan omassa mielessä ja hallitsee hänen kuvausvoimaansa.
Ilossa ja murheessa hän noista vanhoista taruaarteista löytää tuhansia
kuvia ja vertauskohtia, joiden avulla hän saa sydämmensä tunteet
lausutuiksi. Eikä niitä ajatella paljaiksi utukuvaelmiksi, vaan niillä
on sekä runoilijan että yleisön mielestä täysi todenperäisyys. Ja
vaikka epäilys vähittäin rupeaa sitä haihduttamaan, niin ne kuitenkin
ovat niin vahvasti juurtuneet yleiseen käsitystapaan, että niiden
luontainen tuoreus vielä kauan säilyy. Vasta roomalaisessa
kirjallisuudessa huomataan niiden muuttuvan tyhjiksi koristeiksi,
arvattavasti sentähden, että ne pääasiallisesti ovat lainatavaraa.
Suuri etu oli tosiaankin kreikkalaisella runoudella tästä
tarumaailmasta, joka teki mahdolliseksi tuoda ideaaliset käsitteet
esiin aistintajuttavina olentoina. Siihen suureksi osaksi perustuu se
havainnollisuus ja ulkopiirteiden rikkaus, jota tavataan helleenien
lyyrillisissäkin hengentuotteissa. Uudempi runous semmoisissa
tapauksissa helposti joutuu absraktisten ajatelmien esittelemiseen.
Roomalaiset taisivat vielä, vanhan kultuurin voimassa pysyessä,
hyväksensä käyttää tuota muinaisaikaista jumalistoa; mutta kun
uudennus-ajan kertomarunoissa, roomalaista kirjallisuutta mukailemalla,
yhä vaan pannaan tuota samaa vanhaa jumalaiskuntaa kansojen kohtaloita
johtamaan, niin tämä tuntuu luonnottomalta teeskentelemiseltä.
Nykyisemmässä runoudessa on taruaineita pääasiallisesti käytetty joko
suorastaan kertoelmien aineina taikka kuvaannollisesti, pääsisällystä
kaunistavina yleisten aatteiden symbolisina kannattajina. Varsinkin
jumalaistaruston yhteydessä olevat sankarimyytit kelpaavat kaikkina
aikoina runouden esitettäviksi; suuri Goethe on Iphigeniessa
osoittanut, kuinka muinaiskreikkalaisiin taruihin voipi luoda
jalo-aatteisen, uudenaikaisen sisällyksen, niinkuin Runebergkin
"Salaminin kuninkaissa" menestyksellä on käsitellyt helleeniläistä
sankaritarinaa. Samaten Schiller kreikkalaisesta tarustosta on saanut
monta kaunista kuvaa, jotka luontevasti mukautuvat syvien mietteitten
verhoksi. Mytologiset edus- ja vertauskuvat saattoivat antaa
esitykselle erinomaisen elävyyden semmoisena aikakautena, jolloin
muinais-ajan tarkka tunteminen vielä oli tärkein osa sivistyksestä.
Toiselta puolen ne, vähemmällä taidolla käytettyinä, helposti voivat
muuttua tyhjiksi koristeiksi tai paljaiksi opinnäytteiksi.
Nykyaikana, kun runoudelta ennen kaikkea vaaditaan kansantajuisuutta ja
antiikinen maailma korkeammasti sivistyneillekin on käynyt yhä
vieraammaksi, ei muinaiskreikkalaisen taruston käytäntö voi tulla
kysymykseen paitsi hyvin rajoitetussa määrässä. Mutta sen sijaan omat
kansalliset taruaineet oivallisesti soveltuvat runollisesti
käsiteltäviksi. Ja onhan siihen meidän kirjallisuudessamme jo alku
tehty. Jo pian neljäkymmentä vuotta sitten Z. Topelius nerokkaalla
tavalla Kypron prinsessassa sovitti yhteen kreikkalaisen ja
suomalaisen tarumaailman, mahtava Kullervo-taru on ollut kahden etevän
runoilijan muodosteltavana ja Aino-runoston hienon lyyrillisyyden on
Erkko menestyksellä siirtänyt näytelmän alalle. Että kaikenlaatuisilla
taruaineilla, etenkin kansallisilla, on erittäin sopiva sija
varsinaisessa sadussa ja saduntapaisissa kertoelmissa, niinkuin myös
ballaadeissa ja yleensä kertovaisessa lyriikassa, sanalla sanoen,
kaikkialla, missä romantinen tunnemaailma on perustuksena, se jo
selvästi johtuu näiden runoudenlajien luonnosta.