Ja yhtä jalona, uhrauvaisena hän uskollisesti johtaa sokeata isäänsä,
kunnes tämä Eumenidien pyhässä lehdossa saavuttaa ikuisen rauhan.
Euripidestä, joka Sofokleen jälkeen hallitsi Athenan näyttämöä ja
tavallansa on kreikkalaisen draaman realisti, pidettiin leppymättömänä
naisten vihaajana; näytelmissään hän tarkoin piirtein esittelee
heidänkin sielun-elämäänsä, vaan pysyy pääasiallisesti luontaisten
tunteiden ja intohimojen kuvailemisessa, korkeampiin kohoamatta. Mutta
Sofokleen äskenmainitut jalot henkilöt silmiemme edessä ja muistaen
niitä helleeniläisiä naisia, jotka -- niinkuin Sapfo, Korinna, Diotima,
-- saavuttivat maineen runouden tai filosofian alalla, ymmärrämme
mahdolliseksi, että Platon, naiskysymyksen ensimmäinen virittäjä,
ideaali-valtiossaan vaati naiselle samaa kasvatusta ja toimialaa kuin
miehelle, vaikka ylen haaveksivalla tavalla, panemalla perhe-elämän
alttiiksi.
Roomalaisten kesken oli perheen-emännän tila arvokkaampi kuin
Kreikassa; mutta heidän runoutensa, ollen kreikkalaisen mukaelmana, ei
aseta mitään uutta nais-ihannetta silmiemme eteen. Muistakaamme
kuitenkin, kuinka yleviä naiskuvia Rooman historia meille esittelee:
Coriolanon äiti, Cornelia, Julia Mamaea y.m. Sanalla sanoen,
roomalainen nais-ideaali on toinen kuin kreikkalainen: ei
hehkuvatunteinen Sapfo, ei viisas Diotima eikä sulopuheinen Aspasia,
vaan perhettänsä hallitseva, talon arvoa kannattava, uskollinen puoliso
ja äiti. Kun roomalainen kirjallisuus rupesi itsenäisesti kehkiämään ja
uusia kirjallisia kysymyksiä keskusteltiin ylimysten saleissa, niin
naisetkin tehokkaasti ottivat osaa näihin isänmaallisiin pyrintöihin.
Mutta Rooman kirjallisuuden loistoaikana, kun pintapuolinen
nautinnonhimo oli voitolle päässyt, ylistettiin naista vaan
lemmenlauluissa ja lemmentarinoissa ja Horation Lydiat ja Glycerat
edustavat häntä runoudessa.
Lemmenlauluihin viitattuani sopii tässä erittäin puhua lyyrillisestä
runoudesta. Tietty on, että rakkauden ilot ja tuskat ovat sen
otollisimpia aineita ja että lemmityn kuva siinä vaihtelee monella
tavalla eri tiloja myöten. Mutta koska rakkaus on ihmisluonnon
alkuperäisimpiä tunteita, niin muutamat piirteet kaikkina aikoina
pysyvät muuttumattomina; rakastetun naisen kauneus ja sulous, hänen
lempeytensä ja miellyttävä olentonsa vireyttävät aina runoilijan intoa,
saattaen häntä ylistämään sydämmensä valittua. Ajan luonne antaa
kuitenkin runoille erityisen värityksen. Vanhempina aikoina lempi
ilmaantuu aistillisempana, sitten rakkauden henkinen puoli pääsee
yhä suurempaan valtaan. Lisääpä kukin aikakausi vielä koko joukon
omituisia piirteitä, milloin realistista, milloin ideaalista
laatua. Yliaistillisella ihailulla ja haaveksimisella Petrarca
laulaa Laurastansa; uudemman ajan alkupuolella, teeskenneltyjen
paimen-idyllien kukoistaessa, kuultaa kaikkialla läpi suloisen Arkadian
mielikuva, jossa ihmisellä ei ole muuta huolta kuin lemmen tuottama
kaiho, ja kun korkeammat aatteet, syvemmät henkiset virtaukset
hallitsevat aikakautta, silloin niidenkin vaikutukset huomataan
lyyrillisen runouden naisihanteissa.
Mutta palatkaamme aikakausien tarkastamiseen. Antiikisen maailman
raunioille rakentui uusi maailma, uuden katsantotavan nojalle.
Kristin-usko julisti kaikki ihmiset tasa-arvoisiksi Jumalan edessä, ja
tämä koski tietysti yhtä hyvin eri sukupuolia kuin muitakin suhteita.
Tosin tasa-arvon aate ei heti ottanut orastaaksensa. Päinvastoin
näyttää jonkunlainen taantuminenkin tapahtuneen. Kirkko-isät puhuvat
usein kovinkin halveksivaisesti naisesta. Mutta naisen tunteellisessa
sydämmessä tapasi uusi oppi hedelmällisen maan-alan, johon se pian
juurtui, ja martyyrein joukossa oli yhtä paljon naisia kuin miehiäkin.
Kristin-uskon ensi ajoilta ovat legendain pyhät immet, nöyrän
jumalisuuden ja hurskauden esikuvat. Keskiajan uskonto pystytti
itselleen Neitsyt Maariassa erityisen nais-ihanteenkin, joka sittemmin
maalaustaiteessa, kuudennentoista vuosisadan madonnan-kuvissa, sai
ihanimman kirkastuksensa. Ritarisuuden aikakautena sydämmen
valtiattarelle osoitettava säädyllinen kohteliaisuus, Neitsyt Maariaa
palveltaessa, sulautui yhteen uskonnollisen innostuksen kanssa,
niinkuin toiselta puolen Jumalan emolle tuleva kunnioitus loi pyhän
loisteen lauluin ja miekoin ylisteltäviin rouviin ja neitosiin. Tämä se
antaakin romantiselle nais-ihanteelle omituisen värin, joka
kirjallisuudessa näytäikse vielä hyvinkin laajalti ulkopuolella
keskiajan runoutta. Nainen on yli-inhimillinen olento, muita tämän
matoisen maailman lapsia paljoa ylevämpi ja puhtaampi, ja on sentähden
pidettävä erillään kaikesta halvempain olojen tahrauksesta. Hän siis ei
ollut kohonnut miehen vertaiseksi, vaan paljoa korkeammalle, jopa
niinkin korkealle, että kadotti vakavan jalansijan maan päällä. Sillä
hänen yhteiskunnallinen tilansa ei suinkaan vastannut hänen asemaansa
mielikuvituksen piirissä. Keskiajan nais-ideaaleja ei ole ainoastaan
ruhtinaallinen Ginevra, joka komeana hallitsijattarena loistaa Arthurin
hovissa, vaan myöskin nöyrä Griseldis, joka tuhansissa koettelemuksissa
todistaa kuuliaisuuttaan miestänsä kohtaan.
Mutta nainen vähittäin valloittaa luonnollisen asemansa maan päällä.
Yhä enemmän tunnustetaan hänen arvoansa ja yhdenvertaisuuttansa miehen
rinnalla. Huomattava on kuitenkin erotus Euroopan eteläisten ja
pohjoisten kansojen välillä. Etelässä pysyivät naiset vanhan perityn
tavan mukaan paljoa kauemmin erillään yhteis-elämästä kuin pohjoisessa.
Ei siitä liene pitkää aikaa, kun ylhäisempäin säätyjen nuoret tytöt
Espanjassa ja Italiassa, seura-elämään osaaottamatta, viettivät
aikaansa vaan omissa huoneissaan, vieraitten silmiltä pois suljettuina.
Tämä naisen tila usein kyllä antaa aihetta espanjalaisissa draamoissa,
esim. Calderonin huvinäytelmissä, esitettyihin kohtiin ja vaikuttimiin.
Siitä se luulevaisuus, jolla veljet, holhojat ja puolisot vartioitsevat
suojeltaviansa; siitä myöskin se salaisuuden verho, joka tavallisesti
peittää rakkaussuhteita. Naisen itsenäisyyttä ei pidetä missään
arvossa; se sovinnainen kunnian-käsite, joka on valtavimpia voimia
espanjalaisessa draamassa, tekee hänen maineensa suojelijan omaksi,
olkoonpa tämä isä, veli tai aviomies, ja vaatii naista viattomanakin
sortumaan, jos se maailman silmissä on tahraantunut. Niin tapahtuu
esim. Calderonin näytelmässä "Kunniansa parantaja". Usein nuori neito,
suuttuneena siihen vankeuteen, jossa häntä pidetään, rakastajansa
avulla pettää vartiansa valppautta. Ja lukemattomista novelleista ja
näytelmistä tunnetaan tuo vanha juttu, että vilkastunteinen nuorukainen
vilahdukselta näkee kauniin immen seisovan korkealla balkongilla tai
rukoilevan hiljaisessa, puolihämärässä kirkossa, ja etelämaan lasten
tavallisella kiihkeydellä syntyy tulinen rakkaus hänen povessaan;
salaisella kirjeellä tai suloisella yösoitannolla hän saattaa tunteensa
neitosen tietoon, ja pian immessä leimahtaa ilmi yhtäläinen lemmen
liekki; monet vastukset heitä kohtaavat, mutta vihdoin rakkaus voittaa
tai kuolema heidät yhdistää. Tietty on, että nais-ideaali tähän
mukaantuu: ensi silmäykseltä hurmaava aistillinen kauneus ja tulinen,
koko sielun valtaava, enemmän omaan mielikuvitukseen kuin rakastetun
tuntemiseen perustuva rakkauden into, jonka lisäksi tulee erinomaisen
siveyden maine ja muutamia muita, vähemmän olennaisia ominaisuuksia.
Kansalliset omituisuudet tulevat tässä kuitenkin näkyviin:
espanjalaisissa suurempi oman arvon tunto sekä juurtuneen tavan ja
kunnian-käsitteen jumaloiminen, italialaisissa hehkuvampi tunteellisuus
ja vapaampi antautuminen mielenliikutusten valtaan.
Ranskalaisessakin runoudessa nähdään vielä paljon tämän käsityskannan
jälkiä. Mutta ensimmäinen, joka siellä komedian aseilla puolustaa
naisen itsenäisyyttä, on Molière. Kahdessa näytelmässä, "L'école des
maris" ja "L'école des femmes", hän osoittaa, miten miehen epäluulo ja
ankaruus holhottavaa tyttöä kohtaan kasvattaa häntä teeskenteleväksi ja
juonikkaaksi, teroittaen naisen luontaista sukkeluutta, jota mies ei
kykene vastustamaan, kun sitä vastoin suurempi vapaus naisessakin
kehittää kaikki ihmisluonnon jalommat puolet. Samalla kuin nämä
Molière'n näytelmät jo ilmoittavat melkoista edistymistä, niiden
pääaate kuitenkin selvästi näyttää, mitä epäkohtia vastaan silloin oli
taisteleminen.
Että romanilaisten kansojen kirjallisuudessa vielä uuden ajan
alkupuolellakin naisluonteen paraat ominaisuudet niin vähän
pääsevät ilmaantumaan, siihen saattavat olla syynä antiikiselta
maailmalta perityt tavat, jotka pitivät naista holhonalaisena yksin
perhe-elämänkin piirissä, ja mitä Espanjaan erittäin tulee, myöskin
arabialaisen kultuurin vaikutus. Mutta oudostuttaapa sentään, että,
kumminkin runouden alalla näyttää tapahtuneen jonkunlainen taantuminen,
kun ei runotar enää esittele Antigonen tapaisia kuvia. Tämä on sitä
oudompi, kun tiedetään uudennuksen aikakaudella Italiassa olleen monta
hienosti sivistynyttä naista, jotka edustivat aikansa korkeinta
hengenviljelystä.
Toisin on Pohjois-Euroopan kansoissa. Niiden muinaisrunoissakin,
sekä germanien että suomalaisten, on naisella sangen etevä sija.
Saksalaisten molemmissa kansallis-eepoksissa, Nibelungenliedissä ja
Gudrunissa, on nainen päähenkilönä. Kriemhildin syvä, hiljainen rakkaus
puolisoonsa, loistavaan Sigfried sankariin, muuttuu hänen petollisen
murhansa jälkeen hurjaksi kostonhimoksi, joka hävittää koko
burgundilaisheimon, ja lempeä Gudrun kestää kaikki vaivat ja
koettelemukset vihollisten kolkolla rannikolla, kunnes hänelle koittaa
vapauden päivä. Näiden naisten luonteet ovat erilaiset; mutta yhteinen
piirre niissä on järkähtämätön lujuus ja luopumaton uskollisuus. Gudrun
on hellätunteinen, kärsivällinen, alttiiksi antauvainen; armoa
rukoillen koettaa hän pelastaa kiusaajansa Gerlinden, jonka
raivokas Wate kuitenkin surmaa. Kriemhildissä sitä vastoin näemme
muinaisgermanien rajun luonnon ja voimalliset intohimot, joita vielä
suuremmassa määrässä kohtaamme Kriemhildin alkukuvassa, Eddan
Gudrunissa. Samaa laatua on Nibelungenliedin Brunhild, joka
kaksintaistelussa koettelee kosijainsa miehuullisuutta, --
jälkikajastus muinais-uskonnon sota-immistä, Valkyrioista. Näin
karkealuontoisena esiintyy muinaisgermanien nais-ihanne.
Ihan toisenlainen on naisen luonne omassa kansalliseepoksessamme.
Lempeämpänä, tunnokkaampana hän siinä ilmaantuu kuin Eddassa ja
Nibelungenliedissä. Minun ei tarvitse laveammalta puhua niistä
miellyttävistä naiskuvista, joita Suomen runotar asettaa silmiemme
eteen; asuvathan ne selväpiirteisinä meidän jokaisen mielessä: ihana,
vaikka vähän keikaileva Pohjan neiti, "maan kuulu, veen valio", joka --
päinvastoin kuin kreikkalainen Helena -- rauhan siteillä yhdistää
vihollismieliset heimot; kainotunteinen Aino, jonka puhdas,
neitsyellinen sydän kammoo lemmen pakkoa ja jonka onnetonta kohtaloa
niin hienosti kuvataan; vihdoin nuo mainion kauniit äidinrakkauden
kuvat, joilla ei ole vertaa muiden kansojen runoudessa. Lisättäköön
vielä -- ei viehättäväisyyden, vaan arvon tähden -- Louhi, Pohjolan
ankara valtias, joka sekin puolestansa todistaa muinais-ajan
kunnioitusta naista kohtaan.
Naisen suuri merkitys sekä suomalaisten että germanien kesken saattaa
perustua näiden kansojen alkuperäiseen katsantotapaan; mutta
epäilemättä siihen myöskin on vaikuttanut vanhimpain olojen omituinen
laatu, josta ylempänä oli puhe, ja ennen kaikkea perhe-elämän tärkeys
pohjoismailla. Täällähän luonnon ankaruus pakoittaa kaikki keskittymään
kotilieden ympärille, ja se tietysti on kohottanut perhe-elämän
haltiattaren arvoa.
Kun käännymme pohjoisten kansain uudempaan runouteen, kohtaamme ensiksi
englantilaiset, etupäässä Shakespearen edustamina.
Ainiaan ihmeteltävä on Shakespearessä se nerokas taito, jolla hän avaa
ihmisten sydämmet, antaen meidän katsahtaa heidän tunteittensa ja
ajatustensa salaisimpiin lymypaikkoihin. Hänen henkilönsä ovat joka
sävyltään uusia aatteita uhkuvan kuudennentoista vuosisadan
kasvattamia. Intohimoisia, rajutunteisia, toimintakykyisiä he ovat;
mikä heidän mielessänsä hehkuu, se saattaa heitä ulkonaiseenkin
toimintaan, ja lannistumattomalla voimalla he toteuttavat aikeensa.
Shakespearen naisissakin havaitaan näitä ominaisuuksia. Espanjalaisissa
näytelmissä kuvataan ainoastaan vähäinen osa vaimonpuolisten henkilöin
sielun-elämästä; Shakespearellä sitä vastoin saamme heissä samoin kuin
miehissäkin tutustua kaikkiin ihmisluonnon eri puoliin.
Tietysti Shakespeare, -- hän kun koskettelee mielenlaatujen koko
sävelikköä, -- joskus käsittelee hentoja, viattomuudessaan turvattomia
olentoja, jotka murtuvat elämän myrskyissä, niinkuin Cordelia,
Desdemona, Ofelia, taikka lapsellisen puhtaita, joiden elämän
aamuhetkeä ei mikään ukkosen pilvi vielä ole pimentänyt; ajatelkaamme
vaan verrattoman hienosti kuvattua Mirandaa. Mutta paljoa tavallisempia
ovat nuo tarmokkaat luonteet, jotka rohkealla itsenäisyydellä ottavat
onnensa ohjat omiin käsiinsä, ja monta tällaista kuvaa meille tarjoo
runoilijan uhkea luomisvoima. Näemme intohimonsa valtaan antautuneita,
tulisten tunteitten hallitsemia naisia; semmoinen on nuori Julia,
Romeon morsian, joka, elämän vaaroihin perehtymätönnä, joutuu
rakkautensa uhriksi; semmoinen myös, vaikka toisenlaatuinen, Egyptin
lumoava kuningatar, hekumallisuuden koulun käynyt Kleopatra. Miehensä
pahana haltiana, rikoksiin kehoittajana esiintyy kunnianhimoinen Lady
Macbeth, jonka säälimätöntä sydäntä omatunto masentaa unen rauhattomina
hetkinä. Näiden vastakohtana ovat nuo hienosti sivistyneet, järkevät,
sukkelapuheiset naiset, jotka älyllään ohjaavat tapausten juoksua.
Jalo, leikkipuheinen Portia (Venetian kauppiaassa) rientää puolisonsa
ystävää pelastamaan ja ajaa taitavasti hänen asiaansa oikeuden edessä,
-- kaunis esimerkki naisen kyvystä semmoisella alalla, jota on pidetty
miehen yksin-omaisena toimipiirinä. Rosalinda "Miten mielenne tekee"
(As you like it) nimisessä komediassa pakenee Celian kanssa salomaille
isäänsä, vanhaa herttuaa, etsimään; taitavin hyppysin hän solmiskelee
ja johtaa sekä omansa että muiden lemmentarinain säikeitä.
Omantakeisesti pirteä Beatricekin (näytelmässä "Paljo melua tyhjästä")
ryhtyy asioihin, kehoittaessaan Benediktiä puolustamaan Heron kunniaa.
Hän, tuo terävä-älyinen tyttö, rohkenee yksin uskoa serkkunsa
viattomuutta, kun kaikki muut sitä epäilevät, ja hänen sukkelan ivansa
takana piilee kultainen sydän.
Näiden rinnalle asettuvat nuo ylevät naiset, joiden luonne on
jalostunut elämän koulussa, niinkuin lempeästi anteeksiantava Hermione
"Talvisessa tarinassa". Aimollinen, plastillisen ihana aviovaimon kuva
on Portia Julius Caesarissa, esim. tuossa kauniissa kohtauksessa Bruton
puutarhassa salaliittolaisten kokouksen jälkeen.
Nämä kuvaukset todistavat arvon-antoa naiselle ja osoittavat ihan
toisenlaista katsantotapaa kuin romanilaisten kansojen. Ei sovi
kuitenkaan kieltää, että muutamat kohdat selvästi ilmaisevat, kuinka
suuresti naisen asema nykyään on muuttunut Shakespearen päivistä. Mutta
usein kyllä näytelmän muualta lainattu aine on vaatinut sellaista
käsittelytapaa. Puhumattakaan "Äkäpussista", joka tässä asiassa ei
paljoa todistane (sillä näytelmän pääajatus on nähtävästi aivan
yksinkertaisesti: kova kovaa vastaan), muistettakoon vaan sitä tapaa,
jolla Cymbelinessä aviovaimon uskollisuudesta lyödään vetoa niinkuin
juoksuhevosen nopeudesta kilpa-ajoissa; mutta se tapa, jolla Imogenin
jaloa, viatonta luonnetta esitetään, saattaa kuitenkin vaakaa
kallistumaan naisen arvollisuuden eduksi.
Yleviä naishenkilöltä esittelevät Saksan suuret runoilijat. Käsitys
naisen olennosta on kirkastunut kauniiksi ihannekuvaksi; hänen
merkityksensä aatteellisesti yhä selviää. Että naisella tunnustetaan
olevan erityinen tehtävä ihmiskunnan henkisessä elämässä, sisältää
suuren edistys-askeleen hänen varsinaisen olentonsa tajuamisessa.
Monipuolisemmin kuin ennen kuvataan hänen sielun-elämäänsä, ja
draamoissa naisten katsantotapa tehokkaasti vaikuttaa toimintaan.
Korkeimman ideaalisuuden nimityksenä tavataan Goethen Faustissa ensi
kerta "das Ewig-Weibliche". Sama runoilija on Iphigeniessä asettanut
naisen korkeimman ja puhtaimman ihmisyyden edustajaksi; hänen jalo,
vilpitön totuuden-rakkautensa voittaa kaikki halvat juonet, murtaa
raa'an barbarisuuden tavat ja palauttaa rauhan ja sovinnon omantunnon
raatelemaan sydämmeen. En tiedä maailmankirjallisuudessa toista kuvaa,
joka niin täydellisesti kuin Goethen Iphigenie vastaisi sitä
tarkoitusperää, minkä nykyaika naiselle asettaa. Samalla kuin hänessä
tavataan naisen paraat ominaisuudet: lempeä hellätunteisuus,
ihanteellinen innostus kaikkeen hyvään, tarkka velvollisuudentunto ja
terävä äly huomaamaan, mikä kulloinkin on oikein ja soveliasta, ja hän
näiden avulla estää omaistensa perikadon, on hänen suotu Dianan pyhässä
temppelissä toimia avarammallakin, yleis-inhimillisellä alalla ja
työnsä hedelmänä nähdä ihana ihmisyyden voitto, julmien ihmis-uhrien
poistaminen. Ja juuri tässä hänen julkisessa toimessaan naisen lempeä,
tapojen raakuutta lieventävä vaikutus mitä kirkkaimpana esiintyy.
Iphigenie on tietysti ideaalikuva, runollisen innostuksen tuottama;
se ei todista, että Goethe teoreetisesti olisi käsittänyt naisen
tehtävän nykyajan kannalta. Mimmoiseksi Goethe ajattelee tosioloissa
toimivaa ihanteellista naista, osoittaa hänen Dorotheansa. Hän on
hienotunteinen, vireä ja älykäs; hellästi hän pakolaisten retkellä
hoitelee sairasta vaimoa, ja hänen kauneuden-aistinsa antaa elämälle
ulkonaistakin suloa. Niinmuodoin hänessä yhtyy kolme naisluonteen
piirrettä: hellyys, kaunoaisti ja käytännöllinen äly. Mutta sen ohessa
hänessä on luontainen uljuus ja neuvokkaisuus; miehuullisesti hän
rosvoja vastaan puolustaa hänen huostaansa uskottuja tyttösiä.
Dorothean miellyttävä kuva viehättää kaikkina aikoina; mutta epäiltävä
on, missä määrässä nykyaika hyväksynee Dorothean sanoja, kun hän naisen
velvollisuuksien etupäähän panee "palvelemisen hänen tarkoituksensa
mukaan":
Dienen lerne bei Zeiten das Weib nach ihrer Bestimmung;
Denn durch Dienen allein gelangt sie endlich zum Herrschen,
Zu der verdienten Gewalt, die doch ihr im Hause gehöret.
Dienet die Schwester dem Bruder doch früh, sie dienet den Eltern,
und ihr Leben ist immer ein ewiges Gehen und Kommen,
Oder ein Heben und Tragen, Bereiten und Schaffen für andre.
Goethe on kuuluisa naisluonteiden kuvailija. Hänen etevimmissä
teoksissaan tapaammekin kaikkialla oivallisesti piirrettyjä
naishenkilöitä. Johdettakoon mieleen uskollinen Klärchen, molemmat
Leonorat Torquato Tassossa, äiti Hermann ja Dorotheassa ja ennen
kaikkia Gretchen Faustissa. Viimeksimainitussa on runoilija
erinomaisella hienoudella kuvaillut sitä traagillisuuden muotoa, joka
valitettavasti usein kyllä joutuu puhdas- ja syvätunteisen neidon
osaksi.
Goethe pitää naista, niinkuin jo äsken mainituista kuvauksista näkyy,
etupäässä hyvän tavan ja siveellisyyden, kauneuden ja kaiken
ideaalisuuden valvojana. Sanotaanhan Torquato Tassossa:
Willst du genau erfahren, was sich ziemt,
So frage nur bei edlen Frauen an.
-- -- -- -- --
Wo Sittlichkeit regiert, regieren sie,
Und wo die Frechheit herrscht, da sind sie nichts.
Und wirst du die Gesclechter beide fragen:
Nach Freiheit strebt der Mann, das Weib nach Sitte.
Sama ajatus ilmestyy Schillerinkin runoelmissa: naiset "valppaina
hoitavat pyhin käsin kaunisten tunteiden ikuista tulta"; he "pitävät
hyvien tapojen valtikkaa" ja yhdistävät rakkaudella voimia, jotka
muutoin iäti vastustavat toisiansa.
Schillerin eetillinen katsantotapa asettaa ihmisen siveelliseksi
päämääräksi sisällisen sopusoinnun, joka saattaa häntä mielihyvällä,
ilman pakkoa, täyttämään siveyden-lain vaatimukset, ja tärkeimpänä
kasvattajana tähän luonteen eheyteen hän pitää kauneutta ja taidetta.
Naisen tehtävä on tavan hoitajana, elämän kauneuden kannattajana,
omassa olennossaan edustaa tätä henkistä harmoniaa, puhdasta
ihmisyyttä:
Eine Tugend genüget dem Weib, sie ist da, sie erscheinet,
Lieblich dem Herzen, dem Aug' lieblich erscheine sie stets.
Samaten Schiller "Macht des Weibes" nimisessä runossa panee enimmän
arvoa naisen persoonalliseen lumousvoimaan: "sulollansa yksistään
hallitkoon vaimo!"
Manche zwar haben geherrscht durch des Geistes Macht und der Thaten;
Aber dann haben sie dich, höchste der Kronen entbehrt.
Wahre Königin ist nur des Weibes weibliche Schönheit;
Wo sie sich zeige, sie herrscht; herrschet bloss, weil sie sich eigt.
Varsin ahtaat rajat runoilija, tästä päättäen, määrää naisen
vaikutuspiirille, -- niinkin ahtaat, että luulisi monen puhtaasti
ihanteellisenkin toiminnan jäävän niiden ulkopuolelle. Mutta, vaikka
Schiller teoreetisesti näin rajoittaa naisen liikuntoalaa, on hänen
draamoissansa moni vaimonpuolinen henkilö, jonka silmä kantaa paljoa
avarammalle. Gertrud, Stauffacherin vaimo, vaatii, niinkuin Bruton
Portia, itselleen osaa miehensä huolista ja kehoittaa urhoolliseen
taisteluun väkivaltaa vastaan; Bertha von Bruneck on harras kansallisen
vapauden puolustaja. Yleensä Schillerin naiset ovat jaloaatteisia,
syvätunteisia, usein haaveksivaisiakin, niinkuin Luise ja Thekla,
Plastillisen viehättävä on Isabella, kovaonninen äiti "Messinan
morsiamessa". Kahdessa näytelmässä on nainen toiminnan kannattajana,
Maria Stuartissa ja Orleans'in Neitsyessä. Suurella myötätuntoisuudella
on runoilija piirtänyt Skotlannin onnettoman kuningattaren kuvan;
edessämme on tunteellinen naisen sydän, katumuksen jalostama,
murheineen, kärsimyksineen, Elisabetia sitä vastoin on käsitelty
jonkunlaisella katkeruudella; hänen kovempi, miehekäs luontonsa oli
nähtävästi runoilijalle vastenmielinen. Orleans'in Neitsyessä
osoitetaan, kuinka Korkeimman kutsumuksesta nainenkin saapi
maailmanhistoriallisen tehtävän; mutta tämä hänen tehtävänsä joutuu
ristiriitaan naisen hennon, rakkautta haluavan luonnon kanssa, ja
siihen hän sortuu.
Samoin kuin saksalaiset asettivat naisen alttiiksi-antauvan rakkauden
ja ideaalisen katsantotavan kannattajaksi, samoin myös kotimaisen
kirjallisuutemme vanhemmat runoilijat, niinkuin Runeberg ja Topelius,
häntä kuvailevat, -- muistuttaahan Runebergin Hanna monessa kohden sekä
Vossin Luisea että Goethen Dorotheaa; mutta lisäksi tulevat
suomalaisten naisten kansalliset omituisuudet, ennen kaikkea syvä,
innokas rakkaus kansaan ja isänmaahan. Runebergin ylevät naishenkilöt,
jotka kotimaansa tähden antavat rakkautensakin alttiiksi, niinkuin
Pilven veikon morsian ja Torpan tyttö, viittaavat jo nykyajan
ihanteeseen, yleisten pyrintöjen elähyttämään naiseen. Ja kuinka
kauniisti reipas Augusta neiti auringonsäteen lailla karkoittaa
omaisiltansa kaikki murheen sumut ja iloisella ystävällisyydellään
vetää vanhan Pistolinkin vaikutuksensa piiriin, tasoittaen
säätyerotuksen turhat rajat! Ja mitä runoilijavanhukseemme Z.
Topeliukseen tulee, kuinka monesti hän kauniissa säkeissä on lausunut
mieltymystänsä naisen pyrkimykseen valoon ja itsenäisyyteen. Tämä vie
meitä nykyisiin aikoihin; luokaamme niihin vielä pikainen silmäys!
Se jalo tehtävä, jonka Goethe ja Schiller määräsivät naiselle, siveyden
ja ihanteellisuuden säilyttäminen maailmassa, on epäilemättä tärkeä
puoli hänen tarkoituksestaan ja on aina semmoisena pysyvä. Mutta uusin
aika tahtoo antaa hänen elämällensä vielä monipuolisemman sisällyksen;
sillä mitä hartaammalla innolla nainen ottaa osaa yleis-inhimillisiin
ja kansallisiin rientoihin, mitä enemmän hän itsellensä omistaa aikansa
kirjallista ja tieteellistä sivistystä, mitä väljemmäksi hän laajentaa
toimialaansa, sitä paremmin hän voi olla ylevän aatteellisuuden
kannattajana keskellä ajan käytöllisiä pyrintöjä. Sen ohessa nainen
vaatii itsellensä liikuntoalaa näissä käytöllisissäkin toimissa sekä
yhteiskunnallista itsenäisyyttä. Sen johdosta muodostuu uusi
nais-ihanne, jonka tietysti tulee yhdistää edellisten parhaat piirteet
uusien olojen vaatimuksiin. Askel askeleelta se selvenee. Nykyisempi
näytelmä- ja romaanikirjallisuus on rikas taitavasti piirretyistä
naiskuvista; näiden kuvaelmien päätarkoitus on osittain edistää
naiskysymyksen ratkaisemista, osittain ne täysin taiteellisella tavalla
esittelevät naisen luonnetta ja elämää. Mutta kirjallisuuden nykyinen
suunta tekee, että nämä kuvaukset useammin näyttävät niitä epäkohtia,
joita vastaan hänen on taisteleminen tai jotka häiritsevät hänen
luonteensa eheyttä, kuin oikein sopusointuisaa naisluonnetta, jossa
kajasteleisi nykyajan ihanne. Kuitenkin esim. Ibsen ja Björnson
mielellänsä ilmaisevat naisen kautta teostensa periaatteet;
mainittakoon vaan Sigrid "Kuninkaan aluissa" ja Valborg "Konkurssissa".
Nuo molemmat norjalaiset runoilijat suosivat erittäin tarmokkaita,
karhealuontoisia naisia, jotka jollakin tavalla ovat sukua
edellämainituille muinaisgermanilaisille naistyypeille. Paras esimerkki
on Hjördis "Helgelannin sankareissa"; mutta hän onkin oikeastaan
tarun-omainen olento.
Yleensä nainen semmoisena, kuin hän ilmaantuu nykyisessä runoudessa, ei
pysy erillään ajan kysymyksistä, viattomana hoitaen elämän kukkasia,
tietämättömänä maailman myrskyistä, kunnes ne tempaavat hänet myötänsä;
vaan hänen luonteensa niissä varttuu ja voimistuu niinkuin miehenkin,
ja päämääränsä selvästi tietäen hän pyrkii sitä saavuttamaan. Tämän
pyrinnön eri puolia esittelee kauniilla ja onnistuneella tavalla moni
kirjallisuuden tuote. Mutta oli, miten oli, minun tietääkseni ei ole
vielä semmoista taideteosta, joka suurin piirtein osoittaisi, kuinka
meidän ajan nainen tosiolojen perustuksella, arvokkaana ja miehen
vertaisena, toimii isänmaansa ja ihmiskunnan hyväksi, korkean aatteen
innostamana. Jos kuitenkin nykyajan hajanaisista ilmiöistä aavistaen
muodostamme syntymäisillään olevan ihanteen, niin se on nainen, joka,
yhä vielä edustaen kauneutta ja siveyttä eli yleensä elämän hennompaa,
lempeämpää puolta, on kehittänyt kaikki luonnon antamat lahjansa ja
täydellä itsetajunnalla toimittaa sitä tehtävää, joka hänen osakseen on
tullut joko kodin pyhässä piirissä tai jollakin muulla elämän alalla.
* * * * *
Sukupuolista joudumme helposti niiden yhtymiseen lemmensiteillä.
_Rakkaus_, vaikka kasvaa aistillisella pohjalla, perustaa, oikein
kehittyneenä, täydellisimmän henkisen yhteyden ihmisten välillä, ja
avioliitossa tämä yhteys vakaantuu pysyväisimpään muotoonsa. Eri
sukupuolet, itsestään vaillinaisia, tarvitsevat täydennystä: siitä se
haikea, haaveellinen ikävöiminen, joka nuoruudessa heräjää ihmisen
sielussa, hänelle itsellensä selittämättömänä, kunnes hän löytää
ikävöitynsä, olentonsa toisen puoliskon, jonka kanssa hän siveellisesti
muodostaa yhden henkisen persoonan. Siitä se milt'ei yliluonnollinen
voima, jolla lempi valtaa koko ihmisen, vieläpä silloinkin, kun se ei
ole kehittynyt jaloimpaan henkiseen muotoonsa, vaan on pysähtynyt
paljaastaan aistilliselle asteelle. Tosi rakkaus perustuu siihen, että
toinen tapaa toisessa ne ominaisuudet, joihin hän panee enimmän arvoa
ja jotka samalla täydentävät hänen omaa olentoansa, jotta hänestä
tuntuu, kuin toisen sukupuolen ihanne olisi rakastetussa toteutunut.
Avioliitto sitten saattaa puolisot yhteiseen toimintaan; alituinen
ajatusten vaihto ja tuhannet sekä aineelliset että henkiset siteet
liittävät ne yhä likemmin toisiinsa. Metsässä näemme kaksi puuta, jotka
kutovat oksansa yhteen, niin että niiden kumpaisenkin lehtiä on
mahdoton erottaa. Niin puolisoinkin tunteet ja ajatukset sulavat
toisiinsa, ja näin syntyy yhteinen henkinen elämä, jonka nojalla he
täyttävät siveellisen tehtävänsä.
Kun ottaa huomioon, mikä merkitys rakkaudella on ihmis-elämässä, ei ole
ihmettelemistä, että se pitkin maailman aikoja on ollut runoilijain
mieliaineita. Sen näkee indialaisten Gitagovindassa ja hebrealaisten
Korkeassa veisussa yhtä hyvin kuin keskiajan ritarirunoudessa tai
uudemman ajan romaaneissa. Mutta eri aikojen kirjallisuudessa se on
saanut eri värityksen, varsinkin naisen arvon ja aseman mukaan.
Vanhempina aikoina tulee pääasiallisesti rakkauden aistillinen puoli
näkyviin; sen syvempi, henkinen ydin piilee vielä intohimon peitossa;
mutta vilpitön antautuminen luontaisten tunteiden valtaan ja luopumaton
uskollisuus tekevät tällaisenkin lemmen jaloarvoiseksi. Itämaisen ja
antiikisen fantasian tuotteissa tavataan toisinaan vallan romantisia
piirteitä (esim. Kreikan kirjallisuuden myöhempinä aikoina syntyneessä
tarinassa Herosta ja Leanderista); kuvataanpa joskus puolisoin
väliä ihan nykyajan ideaaliselta kannalta, niinkuin Orfeun ja
Eurydiken tarussa tai tuossa ihanassa kertomuksessa Adonetosta ja
Alkestiista. Muinais-indialaisessa runoudessa meitä usein ihmetyttää
rakkaudentunteiden hieno, henkinen väritys, niinkuin esim. Cudrakan
vanhassa draamassa, joka meillä on tunnettu Vasantasenan nimellä.
Mutta rakkauden ja avioliiton syvempi olemus, sielujen heimolaisuus ja
siitä johtuva henkinen yhteys, sai vasta myöhemmin, keskiajan
haaveksivaisen tunteellisuuden avulla, vakinaisen jalansijan yleisessä
katsantotavassa, ja uudempina aikoina tämä käsitys on yhä puhdistunut
ja syventynyt.
Lemmentunteiden esittely runoudessa on niin ylen tuttua, ett'ei minun
tarvitse erittäin huomauttaa, missä ja miten sitä on käsitelty. Yleensä
alkavan rakkauden tuottama epävarmuus ja levottomuus, nuorten toisiansa
lähestyminen ja lemmen-aikeita vastustavat vaikeudet sekä niiden
voittaminen näyttävät tällä alalla tarjoavan runoudelle kiitollisimmat
aineet. Vakaantuneen rakkauden tasainen kulku avioliiton valtatiellä on
enimmiten silloin tullut laajemman kuvauksen esineeksi, kun
epäsuotuisat ulkonaiset olot häiritsevät sen rauhallisuutta tahi
sisällinen epäsointu rikkoo puolisoin hyvää väliä. Että onnettomat
avioliitot ja aviorikokset nykyaikana ovat saaneet valtaavan sijan
etenkin ranskalaisessa, mutta myöskin pohjoismaiden kirjallisuudessa,
ei ole suinkaan mikään ilahduttava todistus tän-aikaisen yhteiskunnan
siveellisestä katsantotavasta.
Rakkauden tärkeys uudemmassa runoudessa tulee siitä, että se niin
suuressa määrässä on luonteen muodostaja. Siitäpä sen suuri merkitys
romaanissa, joka ennen kaikkea esittelee luonteen kehkiämistä. Olipa se
ennen saanut niinkin suuren vallan, että romaanin sisällys tavallisesti
pyöri sen kysymyksen nojassa, miten rakastavaiset saisivat toinen
toisensa. Tämä on luonnollista, mutta ei välttämätöntä. Nykyisempinä
aikoina on romaani vähittäin vapautunut tästä yksitoikkoisuudesta ja
ruvennut kertoelman keskustana käyttämään muitakin sielun-elämän
ilmauksia. Näytelmärunoudessakin on rakkaus usein esiintyvä aihe,
varsinkin komediassa. Tragediassa se tavallisesti on muiden vaikutusten
kanssa tasa-arvoinen; mutta suuren tärkeytensä vuoksi sisälliseen
elämään nähden sillä kuitenkin on huomattava sija. Kuinka avara ala
lemmentunteilla on lyyrillisessä runoudessa, on sanomattakin selvää.
Mutta rakkaus ei ole ainoastaan sitä puolittain aistillista, puolittain
henkistä laatua, joka ilmaantuu lemmentunteissa ja avioliitossa;
laajemmassa merkityksessä se sisältää kaikki ne mieltymyksen ja
hyväntahtoisuuden muodot, jotka sitovat ihmisiä toisiinsa. Avioliitto
muodostaa kodin ja perheen, ja kodin pyhässä piirissä versovat nuo
perheenjäseniä yhdistävät tunteet, joilla on niin suuri luontainen
voima: vanhempain ja lasten, veljesten ja sisarusten keskinäinen
rakkaus, hyväntahtoisuus muita omaisia ja lähellä-olevia kohtaan j.n.e.
Erittäin mainittava on ystävyys. Se syntyy ihmisten kesken,
joilla on samat tunteet ja pyrinnöt ja jotka toimivat saman
maailmankäsityksen pohjalla. Eri luonteet tarvitsevat täydennystä;
sentähden ystävyydessä, samoin kuin tosi-rakkaudessakin, ne henkilöt
paraiten liittyvät toisiinsa, joilla on paljon sekä yhteisiä että
erilaisia hengen-ominaisuuksia. Ystävyys onkin tärkeä aines
tosi-rakkaudessa. -- Kaikista näistä yksilöitä yhdistävistä tunteista
kasvaa rakkaus kotiseutuun ja isänmaahan, ja varttuvatpa ne vihdoin
yleiseksi ihmisrakkaudeksi.
Näihin tunteisiin perustuu monenlaisia siveellisiä suhteita.
Liian pitkäksi vetäisi, jos ottaisin tarkastaakseni, miten ne eri
aikoina ja eri kansoissa ovat antaneet aihetta runoudelle, vaikka
semmoinen katsaus ei suinkaan olisi viehätystä vailla. Viittaan
vaan äidinrakkauteen Kalevalassa ja asekumppanien veljyyteen
muinaisgermaneilla sekä läänitysherran ja läänitysmiehen väliin
keskiajalla. Ja niinkuin luonnollista onkin, eivät nämä tunteet ja
olosuhteet ainoastaan puhtaassa ideaalisessa muodossaan anna aihetta
fantasian kuvauksille; vaan huomioon on sen lisäksi otettava kaikki
niiden eri muodostukset, vieläpä niiden vastakohdatkin: viha, kateus,
luulevaisuus, kostonhimo j.n.e., sekä nuo monenlaiset, koko tästä
kirjavasta paljoudesta johtuvat vastariidat.