Ajatusrunous. Oikea tunnnelma.
Vielä on yksi laji aineita jäänyt koskettelematta, -- ne, jotka
perustavat _ajatusrunouden_. Kaikki runous kyllä tavallansa on
ajatusrunoutta, koska sen pohjana on aate, joka on yhtähyvin ajatuksen
kuin tunteen ja mielikuvituksen tajuttavana. Mutta erotetaanhan
kuitenkin varsinainen ajatusrunous, joka on sopivampi nimitys kuin
"aaterunous",[76] muusta runoudesta, ja näiden rinnalle asettuu vielä
kolmantena _tendensi- eli tarkoitus-runous_. Erotus niiden välillä
on helppo oivaltaa. Sofokleen Antigonea ja Shakespearen Hamletia,
vaikka ne kyllä ovat ajatusrikkaita kuvausvoiman tuotteita, ei kukaan
pitäne ajatusrunoelmina, saatikka tendensikappaleina; Aiskhylon
Prometheun ja Goethen Faustin sitä vastoin jokainen huomaa
ajatusrunouden piiriin kuuluviksi eikä kukaan niistä tendensiä etsi;
mutta Minna Canthin "Työmiehen vaimon" ja "Köyhää kansaa" jokainen
lukee tendensikirjallisuuteen. Missähän raja lienee? Koetetaanpa
seuraavassa saada siitä selkoa.
Kaikessa runoudessa yksityiskuvien avulla selvitetään jotain aatetta.
Sentähden, niinkuin jo ennen on mainittu, nuo yksityiskuvat saavat
yleisen, tyypillisen merkityksen. Jokainen runoteos on ikäänkuin pieni
erityismaailma, mikrokosmos, jossa maailmankaikkiossa vallitseva
sopusointu on esiintuotava; sentähden ristiriitaisuudet siinä
loukkaavat paljoa enemmän kuin todellisuudessa, jossa tiedämme
erityisten ilmiöin olevan ainoastaan vähäisen osan kokonaisuudesta.
Mitä yleisempää laatua kuvatut ilmiöt ovat, sitä pysyväisempi arvo ja
suurempi merkitys on runoteoksella; siinä suhteessa vanhemmalla
runoudella onkin suuri etu uuden-aikuisen rinnalla. Mikä on syynä
siihen, että Homeron ihanat kuvaelmat yhä vielä, pian kolmentuhannen
vuoden kuluttua, vähenemättömällä voimalla lumoavat lukijan mieltä?
Etupäässä se, että ne esittelevät yleis-inhimillisiä asioita,
luonnollisia ja alkuperäisiä oloja, jotka aina ovat yhtä todenperäisiä.
Samoin on Kalevalan ja yleensä kaiken kansanrunouden laita. Sofokleen
ja Shakespearen, Goethen ja Schillerin hengentuotteet, nekin kuvailevat
noita ihmis-elämässä aina uudistuvia pyrintöjä ja taisteluita, iloja ja
kärsimisiä, jotka vaan pukeutuvat aikoja myöten vaihtelevaan verhoon,
mutta syvemmältä tutkien pysyvät muuttumattomina. Heidänkin teostensa
nuoruus on ainaiseksi taattu. Mutta kun runoelman sisällyksenä vaan
ovat paikalliset tai hetkelliset olot, niin runoelmalla ei voi
olla yleisempää merkitystä; samaten myös, jos sen aineena ovat
eriskummaiset, ihmisen tavallisesta luonnosta poikkeavat mielentilat,
jotka ainoastaan joskus tulevat näkyviin omituisten olosuhteiden
vaikutuksesta ja peräti omituisissa ihmis-olennoissa, -- siis
kaikenlaiset sairauden tilat, idiosynkrasiat y.m., joita nykyajan
runous mielellänsä kuvailee. Jos runoilija verrattomalla taidolla
esittelee onnettoman Ofelian mielenhäiriötä tai Lady Macbethin
unissa-käyntiä, niin se on ihan toista; me näemme, kuinka hento
ihmiskukka, suloinen ja miellyttävä, elämän myrskyissä katkeaa ja
kuihtuu, ja kuinka tarmokas luonne, kova ja intohimoinen, vihdoin
murtuu omain rikostensa taakan alle. Tämä kaikki on elämän yleisten
lakien mukaista, ja vavisten meidän täytyy tunnustaa, että ihmisen
povessa piilee näidenkin onnettomuuksien siemeniä. Mutta kun meidän
ajan naturalisti, semmoinen kuin Zola, tuo esiin nuoren miehen, joka
kituu ja masentuu luonnottomasta kuolemanpelosta, niin semmoinen
todellisuudessa herättäisi korkeintaan sääliä, mutta kirjassa
esiintyvänä meitä naurattaa ja inhottaa nykyajan pessimismin tuotteena,
ja tällaisen ilmiön ymmärtämisen mahdollisuus on haihtuva pois itse
pessimismin kanssa.
Mutta jos tosirunous perustuukin siihen, mikä elämässä on pysyväistä ja
kaikille yhteistä, eivät kuvattavat ilmiöt esiinny runoudessa vaan
aatteiden puhtaassa, värittömässä valossa. Päinvastoin, runous vaatii
mitä tarkinta individualiseerausta, mitä suurinta erityismuotojen
runsautta, ja mieltymys näihin erityis-ilmiöihin, sehän juuri
viehättääkin runoilijaa niitä esittelemään. Mutta hän saattaa myös
suorastaan ottaa aatteita runoilunsa esineiksi, niin että hänen
kuvaelmansa symboleina niitä edustavat. Faust esim. ei ole yksityinen
ihminen, vaan ihmiskunnan eduskuva, ja Goethen runoelma pyytää
Faust-tarinan verhossa tuoda ilmi ihmiskunnan yhteisen pyrinnön
korkeinta päämäärää kohti. Tässäkin tapauksessa teoksen aihe on saatu
yksityis-ilmiöstä; tuo vanha tarina veti mystisellä ylevyydellään
runoilijan puoleensa; mutta ainoastaan, kun päähenkilöstä tehtiin
ihmiskunnan edustaja, taisi tuosta omituisesta aineesta, joka
muutoin, yksityis-ilmiönä käsitettynä, taikauskoisella värityksellään
tuskin olisi viehättänyt nykymaailmaa, muodostua tuo iki-mainio,
syvä-aatteinen teos. Alkutarinakin vaatii, ainakin nykyaikana,
ajatusrunollista käsittelyä, siinä kun itse pahuuden peruste on
henkilönä esiintuotava. Prometheus-tarukin itsestään ajatusrunoelmaksi
sukeuu, kun se koskee jumalain ja ihmisten keskinäistä suhdetta; samoin
Divina Commedia, kun runoilija siinä tahtoo suureksi yhteiskuvaksi
sovittaa oman ja koko aikakautensa maailmankatsomuksen. Pääsisällyksenä
ovat näissä kaikissa itse aatteet, ei yksityis-ilmiöihin kuvastuneina,
maailmassa toteutuneina, vaan -- niin sanoakseni -- alkuperäisessä,
yli-aistillisessa mahtavuudessaan. Mutta niitä esitetään kuitenkin
aistintajuisten kuvien avulla. Danten rohkea fantasia loitsii esiin
haudan tuonpuolisia maailmoja, jotka hän täyttää selvin piirtein
esiintyvillä muinais-ajan henkilöillä; Faustissa etenkin ensimmäinen
osa muodostuu taiteellisesti yhteensovitetuksi kuvasarjaksi. Kaikki
ajatusrunoelman osat eivät olekaan ajatuskuvallista laatua; niin esim.
Margareta ja koko Margaretan episodi Faustissa eivät ole symbolisia,
vaan esimerkkejä siinä mielessä, jossa tätä sanaa ylempänä käytettiin.
Näin ajatusrunouskin vastaa kaikkia tosirunouden vaatimuksia; se
näyttää kuvausvoiman tuottamassa ja sen avulla tajuttavassa muodossa,
miten jumalalliset aatteet olevaisuutta hallitsevat, ja ylentää siten
kuulijan tai lukijan mieltä. Helposti tosin nuo aatteen kuvat voivat
muuttua värittömiksi allegorioiksi, niinkuin usein kyllä on
tapahtunutkin; muistettakoon monta kohtaa Faustin toisesta osasta,
joissa paljas ajatus on saanut voiton kuvausvoiman luomasta
verhostansa; mutta yllämainitut esimerkit ynnä moni muu ajatusrunoelma
todistavat, ett'ei se ole välttämätöntä. Tosirunouden piiriin siis
ajatusrunouskin on luettava täysin oikeutettuna erityismuodostelmana.
Vähän toisin kuin ajatusrunouden laita on kaikenlaisten
ajatus-aineiden, joita esitellään kertomuksissa ja muissa runoelmissa.
Yleisen totuuden sisältävä mietelmä, oikeaan paikkaan sovitettuna,
tekee yleensä hyvän vaikutuksen; se on, ikäänkuin kuvattavana olevan
situatsioonin tai mielentilan ydin olisi kiteytynyt puhdasmuotoiseksi,
loistavaksi helmeksi. Suurten runoilijain teokset tarjoavat viljalta
esimerkkejä, ennen muita helleeniläiset ja saksalaiset (kreikkalaiset
traagikot ja Pindaros, Goethe, Schiller). Tällaiset mietelmät ovat
runoteoksen kaunistuksena ja viittaavat sen piiristä elämän laajemmille
aloille, yleisten totuuksien maahan. Mutta toinen asia on, jos esim.
kertomuksessa otetaan puheeksi tieteellisiä, yhteiskunnallisia,
siveellisiä tai uskonnollisia kysymyksiä ja annetaan henkilöin niistä
keskustella, sen sijaan, että niitä pitäisi toiminnan avulla selvittää.
Tällaisia teoksia, olletikin romaaneja, on pitkin maailman sivua
kirjoitettu sangen paljon; mutta selvä on, että niiden päätarkoitus
on toinen kuin runouden ja että ne siis ovat arvosteltavat joko
opetus- tahi tendensikirjallisuuden kannalta. Varsinaisessa
runoteoksessa sellaiset selitykset, lausuttakoon niitä kirjan henkilöin
tai tekijäin omasta puolesta, aina häiritsevät pääsisällystä.
Niin esim. Tourgee'n kirjassa "Hullun yritys", jossa pääaine --
Clux-Clux'ien nostamat riidat entisissä orjavaltioissa (lemmenjuttu on
vaan sivuasiana) -- varsin hyvin soveltuu romaanin toiminnaksi, nuo
pitkäveteiset, sanomalehtiartikkelien tapaiset selitykset ja mietelmät
kirjan loppupuolella ovat pysyneet jotensakin raskaana, sulamattomana
teoksen osana. Muita esimerkkejä ei tarvitse mainita; niitä on
itsekunkin helppo löytää. Sitä vastoin lyhyt keskustelma tai lausunto,
joka muutamilla piirteillä kuvailee jonkun henkilön ajatustapaa, ei ole
vikana pidettävä, vaan päinvastoin ansiona, jos se antaa selvän
käsityksen hänen luonteestansa tai ylimalkain olosuhteista.
Mutta palatkaamme ajatusrunouteen. Tämä on vaan sisällyksensä
laadulta erityinen runouden laji; muodostuksensa puolesta se voipi
kuulua mihinkä runouden päälajiin hyvänsä. Divina Commedia on
epopeankaltainen; Prometheus, Calderonin "Mahtava manaaja" ja Faust
ovat draamoja, Schillerin "Laulu kellosta" ja "Taiteilijat" lyyrillisiä
runoelmia. Varsinkin lyyrilliseen runouteen ajatusrunous yhtyy monella
monituisella tavalla, jolloin muodostuu n.s. mietelyriikka. Samoin
opetusrunoudenkin eri lajit usein kyllä voivat olla ajatusrunoutta.
Siitä enemmän, kun seuraavassa otan tarkastaakseni mainittua runouden
lajia yhdessä tendensikirjallisuuden kanssa. -- Ihan omituinen
muotonsakin puolesta on Jobin kirja. Se on puolittain eepoksen,
puolittain draaman kaltainen ja samalla opetusrunoelma.
Opetusrunous kuuluu erityisenä lajina siihen välialaan, joka, käyttäen
runouden ulkonaisia keinoja, on ikäänkuin siltana runouden ja muun
kirjallisuuden vaiheella. Se ei tarkoita mielen ylennystä ihanteen
esittämisellä, vaan suorastaan opetusta. Kun sen sisällyksenä ovat
maailmaa hallitsevat aatteet -- filosofiset, uskonnolliset j.n.e. --,
niin se tietysti on ajatusrunoutta. Semmoisia teoksia ovat esim.
Hesiodon Theogonia ja indialaisten Vedat; sellainen oli myöskin
Parmenideen suuri filosofinen runoelma. Toiset opetusrunoelmat sitä
vastoin koskevat käytännöllisiä toimia, elämänviisautta y.m. eivätkä
siis joudu ajatusrunouden piiriin, esim. Hesiodon "Työt ja päivät",
Vergilion Georgica j.n.e. Erittäin huomattavat ovat tällä alalla nuo
pienet mieterunot, joiden eri muodostuksia ovat kreikkalaisten gnoomit,
persialaisten ghaselit (joka nimi kuitenkin oikeastaan tarkoittaa
erityistä runomuotoa) y.m.m., sananlaskut, vertauspuheet, jos näihin on
pantu aatteellinen sisällys. Näistä kaikista tulee vast'edes sopivassa
paikassa tarkemmin puhuttavaksi.
Toisin on tendensirunouden laita. Se ei muodosta mitään erityistä
lajia, vaan voipi, samoin kuin ajatusrunouskin, olla melkein mitä lajia
hyvänsä, etenkin kertovaista runoutta ja draamaa. Näytelmässä tai
kertomuksessa (enimmiten romaanissa tai novellissa) sanotaan
olevan _tendensiä_, jos selvästi huomataan jonkun käytöllisen
tarkoituksen teosta hallitsevan. Tendensirunous niinmuodoin ei tyydy
siihen ylentävään vaikutukseen, minkä tosirunous aina saapi aikaan,
vaan pyytää sen ohessa ohjata lukijan mieltä jotain käytöllistä
tarkoitusperää kohti. Niin esim. "Köyhää kansaa" lukiessa jokainen
väleen havaitsee, ett'ei tekijä ole tahtonut antaa ainoastaan
ihmiselämän kuvausta, vaan ennen kaikkea tuoda esiin työkansan kärsimää
kurjuutta kääntääksensä siihen yleisön huomion ja siten valmistaaksensa
parannuksia. Tendensi semmoisenaan on tietysti oikeutettu, jos se
muutoin vaan on suunnitettu hyvää tarkoitusperää kohti, ja
tendensirunoudella siis on kyllä paikkansa kirjallisuudessa.
Yksityistapauksissa moni tendensiteos onkin hyvää tuottanut; onhan
esim. tunnettu, miten Beaumarchais'in "Sevillan parturi" aikanaan
edisti ylimysvallan kukistumista. Sellaisten teosten arvo onkin
oikeastaan punnittava siveellisyyden ja yhteiskunnallisen edistyksen
eikä taiteellisuuden vaa'alla. Mutta runollisuuden kannalta katsoen on
tendensi virhe; sillä se ylevä aatteellisuus, johon tosirunous pyytää
mieltä kohottaa, alenee sen kautta jälleen yksityistoimien pyörinään.
Tendensirunous monessa kohdin lähenee opetusrunoutta ja muita
yllämainitun välialan lajeja, mutta on ylimalkain päinvastaisessa
suhteessa tavalliseen runouteen kuin ajatusrunous. Ajatusrunous
laajentaa kuvaelmain merkityksen aivan yleiseksi, maailman syvimpiä
juuria käsittäväksi, ja pyrkii siten runouden äärimmäisille rajoille
asti; tendensirunous supistaa sen päivän kysymysten ahtaaseen piiriin
ja suistuu niinmuodoin korkeudestaan alas proosan karkealle tanterelle.
Opetusrunoudesta taas tendensikirjallisuus eroaa siinä, että edellinen
pyytää ohjata ymmärrystä, vaan jälkimmäinen tunnetta ja tahtoa.
Onpa tässä toinenkin, psykologinen kohta huomioon otettava. Tosirunous,
samalla kuin se ylentää mieltä iki-aatteiden esittämisellä, vaikuttaa
sen kautta myös lukijan ajatustapaan ja tahtoon, ja saattaahan
runoilija toisinaan pitää tätä vaikutusta sivutarkoituksenakin.
Kaikissa tapauksissa hänen oma innostuksensa synnyttää lukijassa
samanlaista intoa. Mieli lämpiää runoelman sisällyksestä ja
käytännöllisessäkin elämässä tosirunouden hedelmät eivät suinkaan ole
vähäiseksi arvattavat. Kieltämätöntä on, että esim. Runebergin
isänmaallinen mieli on virkistänyt suomalaisten kansallistunnetta;
mutta hänen teoksissaan ei ole tendensiä; niiden tuottamat tunteet ovat
vaan kuvaelmain luonnollisia seurauksia, eivätkä ajan satunnaiset
vaatimukset häiritse runollista mielialaa. Tendensirunous sitä vastoin
kääntää huomion pois ideaali-maailmasta hetken käytännöllisiin
kysymyksiin. Mutta esteetinen nautinto vaatii, että mieli on vapaa
kaikista omaa itseämme tai omaa toimintaamme tarkoittavista
mielenvaikutuksista. Kun selvästi tunnemme, että jotain mielipidettä
meille tyrkytetään tai tahtoamme pyydetään ohjata määrättyyn suuntaan,
niin teoksen aikaansaama mielihyvä pian haihtuu tahi saapi toisen,
vähemmän esteetisen muodon. Erotus todellisen ja tendensin-omaisen
runouden välillä on siis usein esitystavassa, eikä rajaa olekaan aina
helppo määrätä. Joskus tarkoittelevaisuus on yhteydessä aivan
itsekohtaisten seikkojen kanssa. Toisen mielestä joku teos
sisältää tendensiä; mutta toisen mielestä se on vapaa kaikesta
tarkoittelevaisuudesta, sentähden että sen mietteet ja tunteet hänestä
ovat ihan luonnollisia. Niin saattaa usein olla valtiollisten
mielipiteiden laita, etenkin kun kansallistunne tai puoluekäsitykset
ovat suuresti kiihtyneet. Saksan keisarikunnan perustamisen jälkeen on
esim. Saksan kirjallisuudessa syntynyt monta teosta, joissa ylistetään
keisarinvaltaa ja Hohenstaufien sukua ja jotka meistä tuntuvat
tendensimäisiltä, mutta saksalaisista varmaan eivät ole muuta kuin
syvän kansallisen innon ilmauksia.
* * * * *
Yhteydessä runouden aineiden kanssa sallittakoon minun vielä
tuoda esiin muutamia mietteitä. Tärkeä on runoelman _oikea
väritys eli tunnelma_. Tällä en tarkoita sitä historiallista tai
paikallis-olojen väritystä, jota aikakauden tai olojen kuvaileminen
vaatii, (että esitys tuntuisi elävältä ja luonnolliselta,) ja josta jo
edellisessä on puhuttu, vaan sitä, niin sanoakseni, henkistä ilmakehää,
johon lukija on saatettava, heti kun astuu runoelman aukaisemaan pyhään
piiriin. Taitava runoilija osaa teokseensa luoda omituisen hengen, joka
siinä kaikkialla ilmaantuu ja tekee, että lukijan fantasia heijastaa
sen kuvat siinä valossa, jossa hän tahtoo niitä esittää.
Ensiksikin ilman, jota hengitämme runouden maailmassa, tulee olla ihan
toisenlaista, kuin se, mikä meitä ympäröi tosielämän sumuisessa ja
helteisessä ilmapiirissä. Meidän pitää tuntea, että olemme vapautuneet
jokapäiväisyyden raskaasta taakasta, että vapaina leijumme hengen
korkeammilla aloilla. Tätä nykyajan kirjailijat useinkaan eivät muista,
vaan sitovat jalkoihimme arkipäiväisten huolten ja murheitten raskaat
painot, tahtoen itsepintaisesti meitä vetää maata kohden, kun
kuvausvoiman siivillä pyrimme mielikuvituksen maailmaan ja
runoilijoilta toivomme siipien kannatusta. Ulkomuodollakin, etenkin
runokielellä, on tässä suhteessa suuri merkityksensä.
Mutta runoilijan tuottama tunnelma ei ilmaannu ainoastaan siinä, että
teoksissa yleensä vallitsee korkeampi lento ja runollinen mieliala,
vaan siinäkin, että hän kullekin teokselle antaa sille sopivan
värityksen. Toinen henki huokuu tietysti runoelmassa, jossa esitetään
historiallisia tosiasioita, maailman suuria tapahtumia, toinen
semmoisessa, jossa kuvataan tavallisia oloja, jokapäiväistä elämää, ja
väritys sen lisäksi vielä vaihtelee sisällyksen erityislaadun mukaan.
Ihan toisenlaiseen mielialaan taas on lukija saatettava, kun
hänet viedään mielikuvituksen luomaan satumaailmaan. Erilaista
kokonaisvaikutusta vaativat vakavanlaatuinen, jaloa juhlallisuutta
tavoitteleva esitys ja koomillinen, kevyttä leikillisyyttä tarkoittava
kuvaus. Tämä koskee sekä sisällystä että myöskin kielen käytäntöä.
Kaikki kohdat pitää saada runoelman perisävelen mukaisiksi. Katsokaamme
esim. Shakespearen satunäytelmiä, niinkuin Kesäyön unelmaa tai
Myrskyä, niin huomaamme, kuinka sadun-omainen mieliala niissä
kaikkialla ilmenee. "Kesäyön unelmassa" esiintyy ihmisen sielun-elämä
taikamaisessa valossa, salaperäisten luonnonvoimien hallitsemana;
siihen soveltuvat äkkinäiset mielenmuutokset ja koko tuo haaveellinen
keijukaismaailma. Samaa laatua on "Myrsky"; mutta kaikki on
juhlallisempaa, syvempää. Meitä viedään kerrassaan ulkopuolelle
tunnetun maanpiirin rajoja. Luonteetkin ovat puhtain piirtein
esiintyviä, ideaalisia kuvaelmia tai satumaailman henkiä ja hirviöitä.
Tarkkapiirteiset, yksityisseikkoihin menevät tavallisten esineitten
kuvailut eivät sopisi tällaisiin runoelmiin. Mutta mielikuvituksen
vallaton leikki, joka saduntapaisissa esityksissä miellyttää lukijaa,
ei olisi paikallaan historiallisessa romaanissa tai näytelmässä,
saatikka nykyaikaisen elämän kuvauksissa. Nämä päinvastoin vaativat
mitä tarkinta todenmukaisuutta.
Erityisseikkoja ja esimerkkejä voisi mainita melkein loppumattomiin
asti. Muistakaamme, miten Goethe heti Tassonsa alkukohtauksessa
asettaa silmiemme eteen Italian ihanan luonnon ja Ferraran hovissa
vallitsevan hienon sivistyksen, siten siirtäen meidät keskelle Italian
renessansin aaterikasta elämää. Samoin Schiller Wallensteinin
alkuosassa, "Wallensteinin leirissä", antaa meille eloisan kuvan
kolmikymmenvuotisen sodan melskeisestä ajasta.
Osittain nämä huomautukset koskevat siveellisyydenkin alaa. Eri tavalla
arvostellaan tekoja tarumaailman piirissä ja etäisessä muinaisuudessa
kuin nykyajan tarkoin säännöitetyssä yhteiskunnassa. Ken rupeaa Homeron
jumalia moraalin kannalta arvostelemaan tai tutkimaan, mitä oikeutta
Kalevalan sankareilla oli Sammon anastamiseen? Kunkin aikakauden
tuotteita on tietysti katsottava ajan omalta kannalta; mutta hyvin
paljon perustuu myös eri teosten laatuun ja siihen henkiseen
ilman-alaan, joka niissä vallitsee. Mitä todellisempia oloja kuvataan,
sitä ankarammat ovat siveellisyyden vaatimukset; mitä satumaisempiin,
oudompiin tai luonnon-omaisempiin oloihin meitä viedään, sitä
sukoilevampi on runotar jokapäiväisen moraalin suhteen. Samoin
koomillisessa esityksessä paljon käy laatuun, jota ei voisi suvaita
totisemmassa kirjallisuudessa. Loukkaavien kohtien karttaminen, kun
kuvaus liittyy vakaviin tosioloihin, tietysti ei merkitse sitä, ett'ei
saisi mitään pahaa esittää, vaan että se on asetettava oikeaan valoon.
-- Mutta äskenmainitulla säännöllä on kuitenkin rajansa. On paljon
semmoista, joka aina loukkaa lukijaa ja jota siis ei milloinkaan voi
hyväksyä. Ne ovat sellaiset asiat, jotka liian suuressa määrässä
nykyajan ihmisessä herättävät mielipahaa ja sen kautta ehkäisevät
esteetistä nautintoa, esim. kertomukset kaikenlaisista julmuuksista,
jotka eivät ainoastaan tuota siveellistä paheksimista, vaan suorastaan
inhottavat. Fyysillisesti iljettävää tulee tietysti mahdollisuuden
mukaan karttaa, niinkuin jo ennen on sanottu; jos se välttämättömästi
on tuotava esiin, niin riittää lyhyt viittaus. Vaikka kyllä
klassillinen esimerkki Sofokleen Filokteteessä näyttää antavan tukea
tällaisille kuvauksille, ei tätä esimerkkiä tulisi noudattaa, niinkuin
uusimmat kirjailijat mielellänsä ovat tehneet.
Muutoin on tehtävä selvä erotus siveellisyyden ja paljaan ulkonaisen
säädyllisyyden välillä. Jälkimmäisellä ei voi runoudessa olla yhtä
suuri valta kuin sivistyneessä seuraelämässä. Etenkin karakteristiselle
ja koomilliselle esitystavalle täytyy myöntää oikeus tässä suhteessa
vapautua liiallisesta pedanttisuudesta.