Yksityis-ihminen runoudessa.
Ihmis-elämän piiriin astuessamme aukenee meidän eteemme moninaisuutta
uhkuva, sisältörikas maailma, käsittäen yksityishenkilöt ja kaikki
niiden erilaisuudet, mutta samalla myöskin koko sen avaran alan, jonka
ihmisten yhteistoiminta tai heidän ajatus- ja kuvausvoimansa on
ilmoille saattanut. Jälkimmäisessäkin tapauksessa pysyy kuitenkin
yksilö runollisen esityksen keskuksena; sillä runous, niinkuin taide
yleensä, pyytää tehdä kaikki aistin havaittavaksi, kammoten
abstraktisten käsitteiden väritöntä kylmyyttä. Tuodessaan esiin
valtiollisia tai yhteiskunnallisia taisteluita tahi koko ihmiskuntaa
koskevia, syvämielisiä kysymyksiä, se antaa näiden kaikkien
värähtelevin sätehin kajastella muutamien erityishenkilöin kohtaloissa
tai sielun-elämässä.
Aloittakaamme siis individistä. Monenlaisista säikeistä se pohja on
kudottu, joka persoonallisuutta kannattaa. Alustana ovat syntyperä,
temperamentti ja muut ominaisuudet, jotka johtavat alkunsa luonnon
salaperäisestä työpajasta, kansalliset olot, jotka painavat leimansa
sekä alkuperäiseen luontoon että sen kehkiämiseen, ja kaikki ne
monituiset vaikutelmat, joiden alainen on ensimmäinen lapsuuden aika.
Mutta paljoa tärkeämpi on varsinainen luonteen varttumus, jossa ihmisen
vapaa tahto on myötävaikuttajana. Runoudessa tahdomme etupäässä
tutustua ihmisiin, semmoisina kuin ovat; me tahdomme nähdä, miten
olot ja heidän oma toimintansa heitä kehittävät tai millaisiksi he
niiden vaikutuksesta ovat tulleet. Uudenaikuiset romaanin- ja
näytelmänkirjoittajat tahtoivat meille useinkin antaa jonkunlaista
ihmissuvun luonnonhistoriaa osoittamalla, miten kunkin ihmisen
omituisuus siemenenä piilee edellisissä miespolvissa ja hänen oma
peritty luontonsa yhdessä ulkonaisten olojen kanssa tekee hänet siksi,
mikä hän on. Mutta täten epäilemättä pannaan liian yksipuolisesti arvoa
individin hämärään luonnonpohjaan ja syrjäytetään sen henkinen,
vapauteen pyrkivä puoli, eikä tällainen menettely muutoinkaan ole
runouden luonnon mukaista. Se on yhtä vähän taiteellista, kuin jos
joku, aikoessaan kuvailla kaunista maisemaa, rupeaisi selittelemään,
minkä luonnonlakien mukaan valot ja varjot siinä jakaantuvat, ruoho
kasvaa ja lintujen laulu pääsee korvamme tärykalvoa koskettelemaan.
Tämä ei suinkaan tarkoita, ett'ei luonnonpuolta saisi ollenkaan
esittää. Luontoperäisten taipumusten taistelu olevia oloja vastaan ja
intohimojen raivo ovat päinvastoin aina olleet runouden otollisimpia
aineita. Mutta niiden syntyä ei tarvitse esittää, jos se on haettava
ulkopuolelta yksilön omaa elämänpiiriä. Luonnon-omituisuus on olemassa,
siinä kyllin. Joku pieni viittaus entisyyteen jo riittää. Othellon
tulista, intohimoista lemmen- ja oikeudenkiihkoa selittää tarpeeksi
hänen maurilainen syntyperänsä. Richard III on kyllä pitkän
hurjuuden-aikakauden viimeinen hedelmä; että olot olivat kypsyneet
tuottamaan sellaista siveellistä epäluomaa, sen näkee edellisistä
"kuningas-draamoista"; mutta Richard itse, näyttämölle astuessaan, on
jo aivan valmis, ja mitä luontaiseen perustaan tulee, antaa hänen
epämuotoisuutensa täysin tyydyttävän selityksen. -- Sen sijaan haluamme
nähdä, kuinka kuvailtava henkilö käytäikse eri tiloissa, mitä hän
tuntee ja ajattelee ja miten ulkonaiset tapahtumat häneen vaikuttavat.
Hamletissa erotamme selvästi kaikki hänen mielenlaatunsa piirteet: hän
on melankoolinen, mietiskelevä, epäröivä, vastahakoinen ratkaisevaan
toimintaan, liian jalo koston kamalaan työhön; me näemme, kuinka
sellainen henkilö menettelee, kun elämän vaatimukset joutuvat
ristiriitaan hänen sisimmän luonteensa kanssa, ja kuinka hän sortuu
tähän vastariitaan. Siten näytelmän aate meille selviää, kirkkaassa
valossa esiintyy yksityisihmisen ja siveellisen maailmanjärjestyksen
väli. Jos runoilija vielä ottaisi vaivakseen kuvata, miten Hamlet on
tullut semmoiseksi, kuin hän on, niin se pikemmin olisi näytelmälle
häiriöksi kuin hyödyksi, koska se ei olisi missään yhteydessä
pääaatteen kanssa.
Näin on etenkin draaman laita; vähän toisin on romaanissa. Se voi
etäämpääkin urkkia tapausten alkuperusteita; mutta senkin on paras
pysyä psykologisessa piirissä, pyrkimättä antropologiselle alalle,
niinkuin Björnson suositussa ja muutoin taidokkaasti kirjoitetussa
kertomuksessaan "Liput liehumassa" (Det flager i byen og paa havnen),
jossa päähenkilön luonteenkuvausta edeltäpäin valmistellaan pitkällä
rosvojuttujen sarjalla.
Ihmiset semmoisina, kuin he ovat, elämän kynnykselle astuttuaan, ja
kuin he sitten luonteeltaan muuttuvat ja varttuvat, ovat siis runouden
etevimpiä kuvattavia. Ja siinäpä runoilijalle tarjoutuu tyhjentymätön,
iäti vuotava lähde, jos hänen silmänsä vaan tarkistuu heidän
omituisuuksiansa tajuamaan, hänen älynsä osaa arvostella kunkin asemaa
ja merkitystä. Kenen mieli ei täyttyisi ihmettelystä, silmäillessään
tätä ääretöntä moninaisuutta? Kuin puiden lehdet vuosittain
vaihtelevat, -- niin lauloi jo Homeros, -- samoin ihmispolvetkin
väistyvät toinen toisensa tieltä, ja jokainen ihmiskesä tuottaa
lukemattomia lehtiä, eikä niissä ole kahtakaan ihan yhtäläistä! Mutta
kaikissa kimaltelee, milloin himmentyneenä, milloin jalommalla
loisteella, se jumalallinen kipinä, joka, ollen ihmishengen oikea
olemus, ei voi ikänään sammua, vaikka vastukselliset olot usein estävät
sitä korkeammalle kohoamasta tai pakoittavat milt'ei näkymättömiin
riutumaan. Ne todellakin ovat sokeat, jotka ahdasmielisessä kiihkossaan
tahtoisivat kaikki ihmiset yhden kaavan mukaan valetuiksi, tylyllä
ylenkatseella hyljäten tai ivaten, mikä heidän mallistansa poikkeaa.
Kuinka yksitoikkoiselta, perin ikävältä maailma tuntuisikaan, jos
kaikki ihmiset olisivat yhtäläiset, vaikkapa vastaisivatkin korkeinta
siveellistä ideaalia! Moninaisuus, ihmishenkien vapaa vaihtelevaisuus,
on juuri täydellisyyden vaatima; sillä yhdessä erilaiset ihmisluonteet,
vaikka kukin itsekseen puuttuvainen, muodostavat täydellisen
kokonaisuuden. Näin joka erityinen ihmishenki on välttämätön osa
maailmassa ilmestyvästä Jumalan hengestä, joka kuvasteleikse kussakin
erityishengessä kuni aurinko kasteenpisarassa. Kaikilla on
tarkoituksensa. Halvin työntekijä täyttää paikkansa yhtä hyvin kuin
älykäs hallitsija tai voittoisa sankari, jotka kansojen kohtaloita
määräilevät; yksinkertainen jokapäiväisissä toimissa askartelija
niinkuin suurin nerokin, jonka ajatus mittailee taivasten avaruutta tai
tunkeuu henkisen maailman syvimpiin syvyyksiin. Eri katsantotavat, eri
uskonnot, kansojen ja aikojen omituisuudet, eri pyrinnöt ja
elämänpiirit -- tahtoisinpa melkein sanoa: erilaiset heikkoudet ja
hairauksetkin -- antavat ihmisyydelle runsaamman sisällyksen. Ansiot ja
viat vastaavat toisiinsa; useimmiten ne ovatkin samojen ominaisuuksien
eri puolia. -- Kuin ihmisten, niin on olosuhteidenkin laita;
vastakohdat täydentävät toisiansa. Ylevä sivistys ja alkuperäiset
luonnonolot, henkiset harrastukset ja käytöllinen toiminta,
sievistyneen ylhäisön hieno komeus ja maaseutujen koruttomat,
yksinkertaiset tavat, suuren, valtiollisen elämän levottomat
pyörähdykset ja hiljaisen perhe-elämän ahkera työnteko, koko maailmaa
tarkoittavat, laveat yritykset ja yksityis-ihmistä koskevat sydämen
asiat, -- nämä kaikki lisäävät viehätystä silmiemme eteen asettuvalle
ihmis-elämän kuvalle, antaen sille väriä ja vaihtelevaisuutta.
Kun tällä tavoin katselemme elämää, niin mielemme valtaa rakkaus
ihmiskuntaan ja kuhunkin yksityis-ihmiseen. Tätä rakkautta runoilijan
tulee vuodattaa kuvaukseensa. Sen osoite on myötätuntoisuus, jolla hän
seuraa henkilöitänsä heidän elämänsä vaiheissa, tuntien heidän
tunteitansa, heidän ilojansa iloiten, murehtien heidän murheitansa.
Tällainen hellyys ei häiritse esityksen objektiivisuutta. Eepillisessä
runoudessa, esim. Homerossa, se näyttäypi siinä tyynessä mielihyvässä,
jolla kertoilija pakisee sankariensa seikkailuista, tuomatta esiin omia
mietteitänsä, luottaen vaan tarinansa tenhovoimaan. Kuka on
objektiivisempi kuin Shakespeare? Omimpiahan ajatuksiansa hänen
henkilönsä aina lausuvat eikä runoilija itse heidän takaansa tule
näkyviin. Mutta siinäpä juuri hänen hellyytensä ilmaantuukin, että he
itse saavat ajaa asiaansa, että saamme, niin sanoakseni, siirtyä heidän
omaan sukuunsa. Vielä helpommin runoilijan myötätuntoisuus voi päästä
ilmoille itsekohtaisemmissa esityslaaduissa, vaikka vaara pyörii, että
hänen subjektiiviset mielipiteensä joskus vievät voiton. Muistakaamme
Dickensiä, suurta ihmisluonteiden kuvailijaa! Millä herttaisuudella hän
tuo henkilönsä näkyviin! Ja kuitenkin hänkin toisinaan, pääsankariensa
kannalta asioita arvostellen, kokoilee vihansa nuolet muutamia
erityishenkilöitä vastaan, jotka jätetään mustaan varjoon, lukijan
ylenkatseelle alttiiksi. Mutta yleensä Dickensissä, niinkuin muissakin
luonteenkuvauksen mestareissa, osoittuu hellä rakkaus kuvattavia
ihmisiä kohtaan. Tahdonpa meidän kirjallisuudesta vaan mainita
Runebergiä ja Kiveä. Jollei taitamattomuus taikka satiirinen tarkoitus
saata kirjailijoita toisin menettelemään, on heidän tylyytensä syynä
tavallisesti puuttuva käsitys ihmisluonnon alkuperäisestä
ideaalisuudesta.
Eri runoudenlajeissa luonteenkuvaus saa hiukan eri muodon. Epiikka
yleensä tyytyy ulkokohtaiseen kuvailuun; ihmisten omituisuudet
ilmaantuvat vaan heidän puheissaan ja teoissaan. Romaanissa ja
draamassa sitä vastoin runoilija avaa henkilöinsä sydämmen ja suopi
meidän silmätä sen pyhimpiin kammioihin. Mutta kummassakin tapauksessa
hän voi esittää henkilöitänsä suurin piirtein, mahtavilla pensselin
sivauksilla, niinkuin Aiskhylos ja Shakespeare, taikka useain pienten,
hienoin erityispiirteiden avulla, niinkuin Dickens ja nykyaikaiset
romaaninkirjoittajat. Että uusi "psykologinen suunta" sielunelämän
analyseerauksessa toisinaan menee liiankin pitkälle, ei liene
kiellettävissä. -- Saattaapa tässä suhteessa vielä olla eriäväisyyttä
siinäkin, että joku runoilija, perin draamallisesti, kuvailee henkilöin
mieltä yhteydessä toiminnan kanssa, toinen, enemmän lyyrillisesti,
esittelee tunteiden vaihtelua sielussa. Edellisessä suhteessa sopii
Shakespeare malliksi, jälkimmäisessä on Goethe mestari. Psykologisessa
kuvailussa on ennen kaikkea tärkeätä, että luontevalla, selvästi
tajuttavalla tavalla selitetään tunteiden ja mielikuvain syntyä ja
niiden yhteyttä toiminnan kanssa. Täydellisimmäksi varttuu
luonteenkuvaus, kun henkilön koko katsantotapa siitä selviää, niin
ett'ei hänen omituisuutensa ilmaannu ainoastaan muutamissa
satunnaisissa yksityiskohdissa, vaan että älyämme hänen sielun-elämänsä
varsinaisen pohjan ja perustuksen.
* * * * *
Turha olisi tämän esityksen ahtaissa rajoissa ottaa puheeksi kaikki ne
olot, mielentilat ja ominaisuudet, jotka saattavat antaa aihetta
runouden kuvauksiin. Kiintyköön huomiomme siis ainoastaan muutamiin
yleisimpiin ihmis-elämän muotoihin. -- Fyysillisten suhteiden
määrääminä havaitsemme tällä alalla ensinnäkin _elämän-iät_.
Mielellään runotar luo silmänsä hymyilevään lapseen, joka keväisen
urvun lailla meissä herättää tulevaisuuden sumussa piileviä toiveita;
mutta useammin hän saattaa vanhusta hänen loppumatkallaan, tukien hänen
horjuvia askeleitansa ja kuunnellen hänen huuliltaan pitkän elämän
ilon- ja murheensekaisia muistelmia. Useimmasti hän kuitenkin seuraa
nuorta miestä tai kainoa impeä heidän ensimmäisellä retkellään ulos
avaraan maailmaan, lempeästi tarkastellen niitä tunteita, jotka
heräyvät heidän povessaan, kun oudot olot kehittävät heidän
itsetietoaan tai heidän täytyy taistella ihanteittensa puolesta tylyä
olevaisuutta vastaan; taikka hän seisoo vakavana varttuneen miehen tai
kypsyneen naisen rinnalla tosi-elämän vaikeissa vastariidoissa, heidän
koettaessaan toteuttaa, mitä oikeaksi katsovat, tai voimallisesti
pyrkiessään kaukaista päämäärää kohti. Lapsuuden-ajan runollisuutta ei
yksikään kirjailija osaa niin herttaisesti tuoda ilmi kuin Z. Topelius,
vieläpä tavalla semmoisella, joka ei ainoastaan viehätä nuorisoa, vaan
vanhemmissakin lukijoissa uudistaa noiden kultaisten päivien muistoja.
Eepillisessä ja draamallisessa runoudessa lapsen vilpitön mieli joskus
voi olla hyvä vastakohta ympäristön rajuudelle, -- muistakaamme esim.
Iliaasta Hektorin poikaa, pientä Astyanaxia, taikka Macbethista
Macduffin poikaa, joka kaatuu säälittävänä julmuuden uhrina. Mutta
yleensä lapsuus epämääräisyytensä tähden tarjoo runoilijalle verrattain
vähän ainetta. Paraiten voi romaaninkirjoittaja sitä hyväksensä
käyttää, kun hän pienuudesta saakka seuraa päähenkilöänsä, osoittaen,
miten hänen luonteensa alusta alkaen on kehittynyt. Sellaisia kuvauksia
onkin monta varsin luontevaa ja miellyttävää.
Laajempaa alaa tarjoo vanhuuden ikä. Säilyttäähän vanhuksen henki
pitkän kokemuksen hedelmät. Voimien riutuminen ja siitä seuraava
erillään-olo nykyhetken pyörinästä antavat hänelle jonkunlaisen tyynen
rauhallisuuden. Sellaisena esiintyy ukko Laertes, Odysseun isä, joka
ulkopuolella kaupunkia hiljaisuudessa hoitelee puutarhaansa. Ihanaa
sovintoa täynnä on Sofokleen kuvaus Oidipus vanhuksesta, joka vihdoin
elämän ärjyn tyynnyttyä, löytää kauan ikävöidyn rauhan Eumenidien
pyhässä lehdossa. Toista laatua on Lear kuningas. Hänessä vanhuuden
heikkous on traagillista sen soaistuksen tähden, jonka alaisena hän
koko ikänsä on ollut, mitä tyttärien rakkauteen tulee; sillä, niinkuin
narri ankaran leikillisesti muistuttaa, Learin "ei olisi pitänyt
vanhentua, ennenkuin oli viisastunut". Yhtäläisen sokeuden uhriksi
joutuu Glosterkin, jonka sisäinen tila kuvautuu hänen kamalassa
ulkonaisessa kohtalossaan. -- Semmoiset sankarit taas kuin vaka, vanha
Väinämöinen ja pylolainen Nestor, jotka iäkkäinäkin pysyvät toiminnan
keskuksena, edustavat vanhuuden kypsynyttä älyä, mutta samalla
miehuuden tarmoa. Syystäpä runoilija antaa Väinön lausua itsestään:[73]
Kaikki on ajat minussa,
Koko vuosi vaiheinensa:
Kevätmieli herkkä, hellä,
Nuorukaisen kevät-into,
Kesän täysimiehen voima,
Rohkeus, roteva toimi,
Syksyn kypsi neuvonhenki,
Myrskytkin ja uupumukset, --
Toisinansa tuntuu talvi,
Lunt' on mieli, toimet jäätä.
Että runous hakee enimmät henkilönsä nuorten ja keski-ikäisten
joukosta, tuskin vaatinee mitään esimerkkejä. Kumpaisetkin voivat sille
antaa enimmän ainetta, nuori -- elämään pyrkiväinen -- etenkin
kehittymisensä, keski-ikäinen toimintansa vuoksi. Sentähden romaani,
joka pääasiallisesti esittelee luonteen varttumista, tavallisesti ottaa
päähenkilökseen nuorukaisen tai neitsyen ja draama, jonka pää-aineena
on toiminta seurauksineen, useimmiten kypsyneemmän miehen tai naisen.
Ennenkuin jätän ihmisen iät, suotakoon minun johdattaa lukijan mieleen,
kuinka Schiller "Laulussa kellosta" on yhdistänyt ihmisen elämänvaiheet
kauniiksi kuvasarjaksi.
Toinen fyysillisiin ominaisuuksiin perustuva erilaisuus ihmisten kesken
on se, jonka _sukupuolet_ tuottavat. Sentähden yleinen ihmisyyden
ihanne jakaantuu kahtia, mies- ja naisihanteeseen. Mitä edelliseen
tulee, on se niin likeisessä yhteydessä aikojen vaihtelevain
katsantotapojen kanssa, mies kun aina on toiminut valtion ja
yhteiskunnan alalla, -- että se jo lienee selvinnyt edellä olleesta
silmäyksestä ideaalien historiaan. Naisten itsenäisyys ja merkitys
yhteiskunnassa on sitä vastoin vaan askel askelelta saavuttanut
tunnustusta, sen mukaan kuin on tultu havaitsemaan, että molemmat
sukupuolet henkisellä alalla ovat yhdenvertaiset ja että naisen
luontaiset hyvät ominaisuudet monella tavalla saattavat rikastuttaa
korkeampiakin elämän piirejä. Ehkä lukija siis mielellään luo huomionsa
siihen, miten naisen tilaa ja tehtävää on käsitelty eri kansojen
runoudessa.
On kyllä semmoisia nais-olemuksen puolia, joita aina on suosittu ja
jotka varmaan tulevaisuudessakin pysyvät mieluisina runouden aiheina.
Naisen hentous ja ulkonainen viehättäväisyys, hänen uskollisuutensa ja
rakkautensa äitinä, lemmittynä ja puolisona ovat aineita, joita
tavataan kaikkien kansojen runoudessa ja jotka aina tenhoavat
kuvausvoimaa. Mutta suuresti erehtyy, jos siitä syystä luulee
nais-ihanteiden aikojen läpi pysyneen yhtäläisinä. Vaikka ulkonaisesti
kenties yhdenkaltaisemmat, ne toden perästä ovat vielä enemmän
toisistaan eriäväiset kuin mies-ideaalit. Ja onhan se ihan
luonnollista, kun ajattelee naisen muuttunutta asemaa ja
sivistyskantaa. Itämaan sortovaltiaan haaremista hänen oli kulkeminen
kreikkalaisen naishuoneiston läpi keskiajan linnakamareihin
trubaduurien ylistettäväksi ja siitä nykyaikaisen yhteiskunnan
monenlaatuiseen toimintaan, yhä suurempaan itsenäisyyteen.
Huomattava on kuitenkin, että alkuperäisissä luonnonoloissa naisen arvo
ja asema melkein kaikkialla pysyy jotenkin yhtäläisenä, semmoisena,
miksi hänen tärkeä tehtävänsä perhe-elämän keskuksessa sen ihan
itsestään muodostaa. Kultuuri vasta saattaa eri aikojen ja kansojen
katsantotapaa tässä suhteessa jyrkemmin esiintymään. Ilmaantuuhan jo
Homeron runoissa naisen arvo ja puolisoin keskinäinen rakkaus tavalla
semmoisella, joka meidänkin tunteitamme tyydyttää, -- paljoa
pontevammin kuin myöhemmässä kreikkalaisessa kirjallisuudessa. Lempeä,
rakastavainen Andromakhe ja uskollinen Penelopeia ovat mitä kauniimpia
kotielämän onnea suojelevain naisten esikuvia. Ihanan perhe-idyllin
kannattajana muistettakoon myös Nausikaa, jolle Odysseus toivottaa
avio-onnea lausuen, ett'ei suurempaa autuutta ole maan päällä kuin
aviopuolisoin keskinäinen sopu ja lempi:
-- -- Sill' ei ole onnea oivallisempaa,
Kuin jos hoitelevat kotoansa miesi ja vaimo
Yksin mielin, näin katehille kaihoa tuoden,
Riemuks suopeillen ja itselleen yli muiden.
Näitä helleeniläisen muinais-ajan alkuperäisiä oloja silmäillessä
älkäämme unohtako mielikuvituksen luomaa tarumaailmaa. Jokainen kansa
kuvailee jumaliaan ja heidän elämäänsä omien olojensa mukaan, asettaen
tuohon yliluonnolliseen maailmaan parasta, mitä se voipi ajatella.
Tapiolassa eletään niinkuin vankassa suomalaisessa talossa ainakin;
Metsolan metinen muori hoitelee karjaansa kunnon emännän lailla;
Kuuttaret ja Päivättäret uuraasti kutoa helskyttelevät, niinkuin
Kalevalan kansan herttaiset tyttäret, vaikka tosin kulta- ja
hopeakankaita. Samoin helleenien jumalaismaailma on selvä kuva
kreikkalaisten vanhimmasta elämästä ja katsantotavasta. Siinäkin on
naissuvun edustajilla huomattava asema. Niinkuin kreikkalaisia jumalia
yleensä, niin heitäkin kuvaillaan kaikin puolin ihmisiksi, joilla
itsekullakin on omituisuutensa, jopa heikkoutensakin. Zeun puoliso,
"isosilmäinen, arvokas" Hera, on ylpeä ja luulevainen vaimo, joka
useinkin pikku juonillaan johtaa maailman mahtavaa hallitsijaa.
Afrodite on hempeä kaunotar, joka, Diomedeen keihään haavoittamana,
itkien pakenee äitinsä turviin, valittaen tuon kreikkalaisen uroon
röyhkeyttä. Puhtaassa Artemiissa, miehen lempeä kammoavassa
metsästäjäimmessä, jo luulisi piilevän nykyajan "emansipatsioonin"
oireita; joutsineen, nuolineen hän harhailee vuoriharjanteiden ja
notkojen poikki; mutta nukkuvan Endymionin viaton kauneus hänen
mieltänsä kuitenkin hellyttää, ja alas laskeutuen pilventakaisilta
aloiltaan, hän painaa suutelon nukkujan huulille. Jos monessa
kuvauksessa tuodaankin esiin, mitä pidetään naissuvun heikkoina
puolina, niin sen vastakohtana on muistettava, että kansan kuvausvoima,
tahtoessaan henkilöinä esittää ylevimpiä aatteita, tavallisesti asettaa
nais-olentoja niiden kannattajiksi. Niin Pallas Athene on kaiken jalon
henkisen toimen haltiatar; Muusat ovat taiteiden ja tieteiden hellät
hoitajat; Kharitit eli Sulottaret edustavat kauneuden ihanaa
viehätystä; Demeter, maanviljelyksen perustaja, totuttaa ihmiskuntaa
lempeämpiin tapoihin ja kylvää yhteiskunnan ja sivistyksen ensimmäiset
siemenet.
Alkuperäisissä luonnon-oloissa tehtävät niin ihan itsestään jakaantuvat
sukupuolien kesken, ett'ei voi olla puhetta naisen vaikutuspiirin
suuremmasta tai vähemmästä laajuudesta. Mies on perheen suojelija,
väkivallan torjuja, siis pääasiallisesti soturi, sen ohessa ehkä
metsästäjä tai kalastaja; vaimo hoitaa kotilieden pyhää tulta, --
vieläpä vanhimpina aikoina näiden sanojen varsinaisessa merkityksessä,
-- äitinä ja puolisona pitäen huolta perheen moninaisista tarpeista.
Luonnonkansoissa nainen usein toimittaa kaikki talon raskaimmatkin
työt. Tämä on alkuansa kovaa orjuutta; mutta mitä enemmän kansan mieli
kääntyy rauhallisiin toimiin, sitä enemmän arvoa annetaan kodin hyvälle
haltiattarelle. Kun runous alkaa taimelle nousta, niin naisen hiljainen
työskentely, hänen äidinrakkautensa ja uskollisuutensa tarjoutuvat
sille mieliaineeksi. Se onkin ensimmäinen, runoudessa havaittava askel
naisen kunnioitukseen, että hänen suuri, kaikkina aikoina pysyvä
merkityksensä kodin rakkaudentoimissa saapi runollisen kirkastuksen.
Tässä omimmassa piirissään nainen ensin käsitetään itsenäiseksi
henkilöksi; ennen sitä hän ei saa mitään erityiskuvausta osakseen.
Mainittava on kuitenkin että itämaillakin, joissa naisen vapaus aina on
ollut supistettu mitä ahtaimpiin rajoihin, ne kansat, joilla on
luontainen viettymys perheellisiin tunteisiin ja vienoon idyllisyyteen,
ovat miellyttävästi kuvailleet naisen alttiiksiantauvaa rakkautta ja
luopumatonta uskollisuutta; kauniita senlaatuisia kuvauksia on etenkin
indialaisilla ja hebrealaisilla.
Mieltymyksellä ja hellyydellä siis muinais-aikojen runotar katselee
naisen oloa. Mutta yhteiskunnan kehittyessä useinkin muuttuu
asianlaita. Sen näemme kreikkalaisissa. Vapaan kansalaisen julkinen
toiminta koko kansan silmien edessä oli historiallisena aikakautena
kreikkalaisen mielestä monta vertaa tähdellisempi kuin yksityisen
hiljainen työ kodin piirissä tai jollakin muulla, vähemmän huomatulla
toimialalla. Sentähden naisen merkitys helleenien hengenviljelyksessä
jäi verraten vähäiseksi. Mutta väärin arvostelisimme kreikkalaista
naisihannetta, ellemme sen ohessa ottaisi lukuun niitä jalon-ihania
kuvia, joita tapaamme esim. Sofokleen tragedioissa ja jotka nostavat
naisen paljoa korkeammalle, kuin mihin hänen yhteiskunnallinen
asemansa näyttää antavan aihetta. Antigone on "jumalien vankkojen,
kirjoittamattomien lakien" pelkäämätön puolustaja tyrannin
mielivaltaisia säännöksiä vastaan, ja Elektra, Agamemnonin tytär,
johtaa järkähtämättömällä ankaruudella kostontyötä äitiänsä kohtaan.
Molemmat osoittavat miehuullista lujuutta, jälkimmäinen enemmänkin,
kuin mitä nykyaikainen tunne voi oikeaksi myöntää; mutta Antigonessa
samalla ilmaantuu naisellista lempeyttä. Sulasta sisarenrakkaudesta hän
vastoin valtiaan käskyä vihkii kaatuneen veljensä ruumiin Tuonelan
omaksi, ja itse hän sanoo: