Luonto runouden aineena.
Tuo sisällinen kuva, joka runoteoksen kautta tulee yleisesti
tajuttavaksi, on saanut alkunsa ulkonaisen olevaisuuden vaikutuksesta
ja esittelee siis olevaisuutta runollisen fantasian valaisemana ja
kirkastamana. Runoilija ottaa aineensa, s.o. runoilunsa aiheet,
ulkonaisesta olevaisuudesta, puhaltaa niihin oman persoonallisuutensa
lämmintä henkeä ja antaa ne näin uudistuneena olevaisuudelle takaisin.
Niin tapahtuu silloinkin, kun runoilija esittelee omia tunteitansa;
sillä nämä tunteetkin ovat ulkonaisten olojen herättämiä.
Runoteoksessa näin ilmaiseikse kolme vaikuttajaa: ulkoapäin saatu,
taiteellisesti jalostettava aine, runoilijan oma katsanto- ja
tuntemistapa sekä näistä molemmista valuva ulkonainen muoto.
Katsottuamme, miten kuvausvoima eri tavalla hakee ja löytää vastineita
sisällisille kuvillensa, kääntäkäämme nyt huomiomme sille tarjoutuviin
aineisiin eli luonnonkauneuden eri piireihin.
Edellisessä arveltiin taiteen saaneen ensimmäiset aiheensa siitä, että
tahdottiin pysyttää mikä kauneutensa tai merkityksensä tähden oli
viehättävää. Kokemuksesta tiedämme, että ilmiöillä on jokaisella oma
henkinen värityksensä; niihin liittyy kuhunkin erilainen tunnesävy, ja
kun vertaamme tätä esteetistä mielihyvää aistillisempiin mielihyvän
tunteisiin, huomaamme niissä ihmisen ja ulkonaisen esineen olevan ihan
eri suhteissa toisiinsa. Aistillisuuden hallitsemassa sielun-elämässä
ihminen kohdistaa ilmiöin vaikutelmat vaan omaan erityisolentoonsa,
sulkien ne kaikki yksilönsä ahtaaseen piiriin; esteetisessä samoin kuin
siveellisessäkin mielihyvän tunteessa hänen olentonsa laajentuu
tajuamaan muiden olentojen sisintä elämää, myötätuntoisuudella siihen
yhdistyen. Jo aistillisuudenkin alalla tavataan tällaisia
myötätuntoisuuden tunteita, jotka ovat ikäänkuin askeleita tähän
suuntaan, -- luonnollisia tunteita, jotka ylevämmällä kehityskannalla,
itsetajuisen maailmankatsomuksen koroittamina, ovat siveellisen
järjestyksen kulmakiviä, esim. äidinrakkaus tai rakkaus omaan maahan ja
kansaan. Nämä eivät ole vielä esteetisiä tunteita: äiti rakastaa
lastansa, koska se on hänen omansa; isänmaanrakkauden alkujuuret ovat
muistoissa ja elämäntottumuksessa. Mutta ne yhtyvät monella
monituisella tavalla puhtaasti esteetisiin tunteisiin ja muodostavat
niitä. Me kykenemme paremmin kuin muukalaiset havaitsemaan ja
arvostelemaan sitä omituista kauneutta, joka ilmaantuu meidän
kansanrunoudessa, ja kuvauksesta, joka esittää meille persoonallisesti
rakasta ainetta, ehkä löydämme monta tosi-runollista piirrettä, jotka
muilta jäävät huomaamatta. Tietysti voi päinvastoinkin tapahtua, että
yksityiset sympatiamme tai antipatiamme vievät arvostelumme harhaan.
Esteetinen mielihyvä, niinkuin jo sanottiin, riippuu
myötätuntoisuudesta sitä ilmiötä kohtaan, joka meitä viehättää.
Havaitsemme siinä jotain, joka vastaa henkemme syvimpiä vaatimuksia.
Mutta myötätuntoisuus sisältää sen, että mielessämme asetumme toisen
tilaan, että ikäänkuin elämme toisen olennon omaa elämää. Sentähden
myötätuntoisuutemme enenee tai vähenee sen mukaan, kuin tämä on
mahdollista. Täysin määrin meissä voi olla myötätuntoisuutta vaan
meidän kaltaisia olentoja, siis ihmisiä kohtaan; mutta koska
muuallakin, esim. eläimissä, vieläpä kasveissakin, voimme nähdä
ihmis-elämää muistuttavia piirteitä, niin tämä tunne saattaa ulottua
edemmäksikin. Ihminen onkin esteetisten tunteiden ja niinmuodoin
taiteen ja runouden varsinainen esine. Kun esteetisesti nautimme
jostakin muusta, esim. maiseman kauneudesta, asetamme sen tietämättämme
-- enimmiten aivan vaistomaisesti -- johonkin yhteyteen ihmis-olojen
kanssa.
Tämä on ihan selvää, jos ajattelemme sitä vaikutusta, jonka lyyrillinen
runoelma tai murhenäytelmä meihin tekee. Edellisessä tapauksessa
siirrymme runoilijan sieluun, iloitsemme tai suremme hänen kanssansa,
ja jälkimmäisessä tunnemme esiintyvien henkilöiden tunteita, asettaen
mielikuvituksessamme oman itsemme heidän sijaansa; sillä piileehän
samojen mielentilojen, pyrkimysten ja intohimojen siemenet jokaisen
ihmisen povessa. Mutta samoin on asian laita muissakin tapauksissa. Kun
näemme hennon impyen sievästi liikkuvan taikka voimakkaan atleetin
helppoudella käyttävän ruumiinsa jäntereitä, niin meillä on
jonkunlainen sisällinen tunne siitä keveydestä tai jäntevyydestä, jota
luulemme heidänkin tuntevan. Yksin tajuttomaankin luontoon tämä
soveltuu. Katsellessamme nuorta taimea tai tuuhealatvaista puuta emme
voi olla ajatuksissamme vaipumatta niiden omituiseen eloon ja oloon,
kuvaillen mielessämme rauhallista luonnon-omaista varttumista, ja
nähdessämme kauniin rehevän koivun kaskipuuksi kaadettuna, on
surkuttelumme sukua sille säälille, jolla murehdimme ihmislapsen
sortumista nuoruuden kukoistus-ajalla. Tässä on jonkunlaista
olijoitsemista, personioimista, samanlaista kuin vanhimmassa
kansanrunoudessa; nykyajan älyllisyyden täyttämässä ilman-alassakin
ihminen tällä lailla ehdottomasti, häviämättömän alkuluontonsa
johtamana, yhä palajaa tuohon ikivanhaan katsantotapaan, joka käsittää
ihmisen ja luonnon yhdeksi kokonaisuudeksi. -- Toisella tavalla
ilmaantuu ihmisolojen sovittaminen luontoon esim. silloin, kun
mielihyvällä katsellaan metsän pimentoja ja siihen liittyy tunne,
kuinka hauska olisi levätä tuolla viileässä siimeksessä, taikka kun
luontoa pidetään ihmis-elämän kuvana tai käytetään taustana
inhimillisiä oloja kuvailtaessa.
Tuo myötätuntoisuus, esteetisten tunteiden varsinainen maaperä,
selittää myöskin, miksi muutamat aineet meitä enemmän viehättävät,
toiset vähemmän, vaikka niiden taiteellinen muodostelu olisikin
yhtäläinen. Mutta sittenkin asia monesti riippuu niiden käsittelystä;
sillä siinähän juuri ilmaantuu runoilijan nero, että hän kustakin
aineesta, kuinka vähäpätöinen se muutoin lieneekin, löytää sen kohdan,
joka on omansa suurimmassa määrässä herättämään yleis-inhimillistä
myötätuntoisuutta. Että runoteoksen pitäisi antaa ihmisille aivan uusia
käsityksiä, ennen tuntemattomia aatteita, ei ole oikeutettu vaatimus,
eikä se olisi edes mahdollistakaan; mutta se voi ja sen tuleekin
herättää parasta, mikä ihmismielessä hämäränä uinailee, jotta se,
täyteen kirkkauteen selvinneenä, itsenäisesti kasvaisi ja vaurastuisi.
Sillä ainoastaan sellaiset mietteet ja tunteiden kuvaukset, jotka ovat
hänen oman katsantotapansa mukaisia, voivat ihmistä täysin määrin
miellyttää ja painua hänen sydämmensä syvyyteen; runoelmasta vastaa
heleä kaiku hänen pimeihin tunteisiinsa, mutta kaiku, joka on niitä
sointuisampi ja joka niitä vahvistaa ja selvittää. Mutta oudot
ajatukset, jotka eivät luonteeseemme tajounnu tai eivät vielä ole
ehtineet sulautua meidän maailmankäsitykseemme, jättävät meidät
kylmiksi; ne antavat meille vaan miettimisen ainetta, mutta eivät
lämmitä tunnettamme. Siitäkin syystä niin moni nykyaikainen teos ei voi
taiteen täydellä lumousvoimalla lukijaa innostaa. Kaunokirjallisuudessa
on hyvä ottaa varteen tuo opetuksessa noudatettava sääntö, että
esityksen pitää liittyä toisen "vallitseviin mielikuvasarjoihin".
Mutta olipa runollista fantasiaa herättävä ilmiö mikä tahansa, se etu
sillä ainakin on, että se on elokas, todellisuuden virkeää
vaikutusvoimaa täynnä. Koska taiteessa voi ilmaantua ainoastaan himmeä
kajastus tästä eloisuudesta, joka tekee luontaiset ilmiöt niin
viehättäviksi, niin sen sijaan täytyy vahvistaa esineiden aatteellista
puolta ja siten korvata luonnon tuoretta elinvoimaa. Tämäkin siis viepi
ihannoitsemisen (idealiseerauksen) tarpeellisuuteen, vaikka taide
muutoin asettuisikin realistiselle pohjalle.
Kun silmällemme niitä aloja, joilta runous aineitansa keräilee, kohtaa
meitä ensiksi ulkonainen luonto: ilma ja taivas valoineen, pilvineen,
maan perusta muodostuksineen, sen pinta vaihtelevine ilmiöineen,
kivikunta ja vesien moninaisuus, niinkuin meret, järvet ja joet, ja
näiden kaikkien yhteisenä tuotteena monenlaiset maisemat, joille
etenkin kasvikunta antaa erityisen luonteen. Seuraapa sitten
runsasmuotoisena tämä kasvimaailma, ilahuttaen silmää lehtien
vihannuudella ja kukkien heleällä loistolla. Liittyypä siihen vielä
eläinten moniheimoiset parvet, tuoden eloa ja liikettä luonnon laveaan
valtakuntaan.
Varsinainen luonnonkuvailu on vasta aikoja myöten kehittynyt, runouden
itsekohtaisemman suunnan tuotteena. Vanhempina aikoina se vähemmän
itsenäisenä yhdistyy muunlaatuiseen sisällykseen.[60] Kuitenkin
jo itämaan kansojen vanhimmat runoteokset uhkuvat komeita
luonnonkuvauksia, esim. indialaisten suuret eepokset, joissa ne
liittyvät kertomuksen juoksuun, ja hebrealaisten pyhät kirjat, joissa
ne tarkoittavat Jumalan suuruuden ylistämistä. Edellisten virkeästä
luonnontunteesta olen jo puhunut, etenkin siitä, miten indialainen,
samoin kuin suomalainenkin, katsoi luontoa ystävän silmin.[61] Indian
rikas, hehkuva luonto saattoi ihmisen hartaalla innolla ja rakkaudella
vaipumaan ja milt'ei katoamaan sen salaperäiseen elämään; hebrealaisten
luonnonkäsitys sitä vastoin on ihan toista laatua. Luonto on heille
Jumalan majesteetin ja iki-viisauden verho, jonka järjestys ja ylevä
kauneus julistavat hänen kunniaansa. Tarkasti kuvataan Palestiinan ja
sen naapurimaiden luontoa, ja ennen kaikkea asetetaan eteemme suuren
suuria maailmankuvia, joissa ulkonainen luonto ja ihmisten toimet
muodostavat mahtavan kokonaisuuden.[62]
Kun itämailta siirrymme Eurooppaan, kohtaamme ensin Kreikan kansan.
Helleenin mieli oli ihan toisapäin suunnitettu kuin itämaalaisen.
Ihmisyys oli hänen ihanteensa; puhtaaseen, kauniiseen ihmisyyteen hänen
harrastuksensa tähtäsi; ihmisten kaltaisiksi hän jumalansakin muodosti.
Eipä hänen luonnontunteensa siltä ollut vähemmän virkeä; mutta
sekin sai inhimillisen muodon. Kreikkalainen loi hengen koko
luonnonmaailmaan; luonnon-ilmiöitä ei ainoastaan semmoisinaan ajateltu
omatajuisiksi olennoiksi, joita ihminen saattoi myötätuntoisuudella
lähetä; vaan hänen kuvausvoimansa teki niistä suorastaan henkilöitä,
sekä ulkomuodoltaan että sielun-elämänsä puolesta ihmisten kaltaisia,
ja kehitteli yhä näiden persoonallisuutta. Kun kreikkalainen tahtoo
kuvata luonnon suloa ja ihanuutta, niin hän puhelee metsäin ja vesien
soreista nymfoista; ne ovat tuon salaperäisen, luonnon povessa
liikkuvan, ihmiselle puolittain tutun, puolittain oudon elämän
edustajia. Heidän piirihyppynsä lehtojen siimeksessä johdatti
kreikkalaisen mieleen puistojen suojassa vallitsevaa, viehättävää
hiljaisuutta; tuntureilla kuljeskelevat Oreadit toivat hänen
eteensä vuoriston karkeamman-luontoista kauneutta, ja Naiadeja
mainittaessa muistuivat hänen mieleensä jokien ja lähteiden raikkaat,
hopean-kirkkahat vedet, niinkuin Nereidien lukuisa parvi saattoi häntä
ajattelemaan meren aaltojen mahtavaa loiskinaa. Erittäin miellyttävät
ja herttaiset paikat pidettiin nymfain varsinaisena asuntona, ja ne
olivat heille pyhitetyt niinkuin tuo luola, josta Odysseiassa
kerrotaan.[63] Forkyn, meren vanhuksen, oma on rauhaisa lahti
Ithakan kaupungin kohdalla, turvallinen satama, jossa laivat ovat
rajumyrskyiltä suojeltuna; lahden päässä ylenee pitkälehtinen öljypuu
ja lähellä sitä on luola, mieluisan hämärä, "nymfoille pyhitetty, joita
Naiadeiksi nimitetään". Siellä on kivestä sekoitusmaljoja ja
kaksikorvaisia ruukkuja, joissa mehiläiset oloa pitävät. Luolassa on
myös pitkän pitkät kiviset kangaspuut "ja siellä nymfat kutoa
helskyttelevät meripurpuraisia vaatteita, ihmeellisiä nähdä. Ja sisällä
yhä virtailee vettä; mutta kaksi on luolassa aukkoa, toinen pohjoiseen
päin, josta ihmiset astuvat alas, toinen etelää kohden, jumalien oma,
eivätkä ihmiset koskaan sen kautta kulje, vaan se on kuolemattomain
käytävä". Luonnon jylhempää ja kolkompaa puolta osoittavat Pan ja
Satyrit, nuo sarvikkaat, pukinjalkaiset metsäjumalat, joiden
ulkomuotokin lähestyy eläin-maailmaa. Kun Aiskhylos Persialaisissa
sanoo:[64]
Edessä Salamiin on saari pienoinen
Ja huonovalkamainen; ranta-törmällä
Paan siellä kulkee, karkeloihin mieltynyt,
niin on mainitun saaren ryhmyinen ulkonäkö näillä lauseilla
selvästi kuvattu.[65] Samoin vaahtopäisten hyökylaineitten vähittäin
tapahtuva tyyntyminen myrskyn jälkeen muodostuu Poseidoniksi, joka
liehuva-harjaisilla hevosillaan ajelee yli meren pinnan, aaltoja
asetellen.
Näin jokaisesta, ulkonaisen luonnon ilmauksesta kreikkalaisen mielessä
tuli persoonallinen olento, joka elävänä ihmiskuvana esitteli sen
omituisuutta. Läheisessä yhteydessä tämän kanssa on vielä toinenkin
käsitystapa. Luonnon-esineiden, niinkuin kallioin, kasvien, eläinten,
ajatellaan usein ihmisistä sellaisiksi muuttuneen. Ne tunteet ja
mielialat, joita runoilija niissä on oivaltavinaan, kuuluvat
niinmuodoin niiden alkuperäiseen olentoon. Satakielen laulussa
kajahtelee Filomelan mielihaikea, ja jylhän vuoriston synnyttämä
kaihoisa tunnelma, kun lumet sulaessaan puroina syöksyvät alas pitkin
erämaan kallioseiniä, kuvautuu surun sortaman, kivettyneen Nioben
kyyneltulvissa.
Mutta tavataanpa kreikkalaisessa runoudessa oikeita
luonnonkuvauksiakin. Homeron lauluissa on monessa paikoin kertomukseen
sovitettu viittauksia tapahtumapaikkojen luontoon. Näin saamme Iliaassa
selvän kuvan Troian ympäristöstä, jopa kaikista yksityiskohdistakin,
niinkuin Ilon muistopatsaasta, tuosta vanhasta pyökkipuusta j.n.e.,
samaten Odysseiassa Faiakien kaupungista, Ithakan saaresta y.m. Harvoin
kuitenkin ilmaantuu laveampia maisemankuvauksia. Mutta onpa
sellaisiakin, niinkuin esim. kuvaus Kalypson asunnosta[66] tai ylempänä
mainittu kertomus Nymfain luolasta. Muistettava on myöskin, että
ympärillä olevan luonnon henki ikäänkuin puhaltelee kaikkien kuvaelmain
läpi; tahdon vaan kääntää huomion Iliaan kymmenennen rhapsodian alkuun,
jossa Agamemnon, unen hylkäämänä, yön pimeässä ihmetellen näkee
troialaisten yövalkeat, kuulee Troian edustalta huutojen huminaa ja
sitten levotonna lähtee akhaialaisten ruhtinaita herättämään. Yön kuva
tässä ikäänkuin väikkyy koko toiminnan ympäri. Useammin sentään
vertaukset sisältävät komeita luonnonkuvauksia; ne laajentuvat
ikäänkuin itsenäisiksi maalaelmiksi, joissa runotar mielihyvällä
viivyskelee. Sankareita vertaillaan väliin jalopeuroihin, väliin
metsäkarjuihin, joita esitellään milloin missäkin tilassa; uros kaatuu
kuin vuoriston petäjä, jonka tapparan terä armottomasti laivapuiksi
kukistaa. Pieniä laatukuvia, tuoreita, heloittavia, piirtelee meille
Kreikan runotar kertoillessaan Akhilleun kilven taonnasta. Me näemme
maalaiset kyntämässä ja eloa niittämässä, näemme jalopeurain laitumella
ahdistavan karjaa, näemme viininkorjuujuhlan ja iloiset piiritanssit.
Tämä vie meidät jo ulkopuolelle varsinaisen luonnon piiriä viattomaan,
yksinkertaiseen ihmiselämään luonnon yhteydessä.
Myöhemmiltäkin ajoilta on semmoisia itsenäisiä luonnonkuvauksia, kuin
ylempänä mainittiin. Tunnettu on Sofokleen ylväs ylistyslaulelma
Attikasta ja Kolonosta, näin alkava:[67]
Heporikkahan maan, oi vieras,
Saavuit seutuhun oivimpaan,
Kolonoon valokiiltoiseen;
Jossa mielellään satakielinen viipyy,
Vaikeroi heloäänin notkojen varjossa.
Saman näytelmän alussa Antigone kuvailee Kolonon seutua näillä
sanoilla:
On loittona, --
Niin näyttää, -- tornit kaupunkia suojaavat;
Pyhä paikka tää on: viini, laaker', öljypuu
Tääll' uhkeasti kasvaa; taajasulkaisten
Satakielten laulu lehdon siimeksestä soi.
Vielä runsaammin on tällaisia kuvauksia Euripideellä. Mutta outoa on
ylimalkain vanhemman ajan kreikkalaisille se hellä, romantinen
tunteellisuus, jolla nykyisempi aika katselee luontoa, paeten sen
turviin yhteis-elämän proosallisuudesta. Tällainen katsantotapa tulee
kuitenkin yhä enemmin näkyviin, sitä mukaa kuin sisäkohtaisuus pääsee
suurempaan valtaan. Myöhemmän ajan kaunopuhujat ottivat usein luonnon
kuvailemisen harjoitelmainsa aineeksi; idyllirunoilijatkin tietysti
ihan itsestään siihen johtuivat, ja varsinkin antiikisen kirjallisuuden
loppuajoilta on monta teosta, joissa näyttäytyy virkeä luonnontunne.
Esimerkkinä voisi olla Aelianon, luultavasti Dikaiarkhon mukaan tehty
kertomus Tempen laaksosta[68] ja monta paikkaa Longon paimenromaanissa.
Mitä on sanottu kreikkalaisista, sopii yleensä roomalaisiinkin;
kauniita luonnonkuvauksia tavataan Lucretion luonnonfilosofisessa
runoelmassa, Vergilion Georgicassa, Horation lauluissa[69] y.m.
Mutta vasta kristin-uskon tuottama maailmankatsomus vireytti täysin
määrin uuden ajan kirjallisuudessa huomattavaa syvätunteista
luonnonkauneuden harrastusta. Samalla kuin yksilön tunne-elämä
koroitettiin henkisen olon keskustaksi, näki ihminen ulkonaisessakin
luonnossa oman sielunsa kajastuksen, tajusi sen ilmiöitä oman
sydämmensä kuvaksi tai oivalsi niissä Luojan hyvyyden ja voiman, jonka
ihailemiseen antautui innokkaalla hartaudella. Sitä havaitaan jo
kirkkoisissä; niin esim. Basilios "Suuri" eräässä kirjeessä Gregorios
Nazianzenolle lämpimästi kuvailee sitä jylhää, tiheämetsäistä vuorta
ryöpeän kosken partaalla, jonne hän oli vetäytynyt pois hiljaista
eräkäs-elämää viettämään.[70]
Liian pitkäksi vetäisi, jos askel askelelta seuraisin luonnontunteen
kehittymistä eri aikakausina. Sopisihan muutoin puhua siitä, miten
Minnesängerit mielellään pakisevat kevään tulosta, vertaillen toisiinsa
naisten ja kukkien suloisuutta, tai kuinka tavataan monta onnistunutta
luonnonkuvausta Danten ja Tasson teoksissa sekä Camõesilla, valtameren
taidokkaalla maalailijalla. Shakespeare, jonka näytelmissä
tosi-draamallisella tavalla kaikki liittyy toimintaan, osaa henkilöin
puheluun mestarillisesti luoda heitä ympäröivän luonnon omituista
mielialaa. Todisteeksi on useinkin mainittu "Venetian kauppiaan"
loppukohtaus, joka tuo silmiemme eteen Italian ihanan kuutamo-yön, tahi
metsässä tapahtuva toiminta "Kesäyön unelmassa". Sopisipa lisätä monta
muutakin kohtaa, esim. rajuilman Learissa ja erämaan jylhän luonnon
kuvan Cymbelinessä. Huomattava on, kuinka nämä Shakespearen
luonnonkuvat samalla esittävät ihmishengen tunteita ja toimintaa.
Venetian kuutamo-yö hyvin kuvastelee näytelmän sopusointuisaa
lopputunnelmaa, Learissa myrsky raivoaa yhtä paljon kuningasvanhuksen
rinnassa kuin ulkona kankaalla ja Macbethissa huuhkajan-äänet ja suden
surkea ulvonta ovat ihmisten ilkitöiden kamalia enteitä.
Melkein kaikissa tähän asti mainituissa kuvauksissa luonto esiintyy
jonkun ihmis-elämästä otetun aiheen lisäyksenä tai pohjana. Mutta
kahdeksannellatoista vuosisadalla harrastus kääntyy itse luonnon
puoleen; sen ilmaukset semmoisinaan, kuten vuoden-aikojen vaiheet,
maisemain kauneus y.m., valitaan runouden aineiksi. Tämän kanssa on
lähimmässä yhteydessä tuo palajaminen luonnollisuuteen, josta ennen on
ollut puhetta, maakansan yksinkertaisten tapojen ihaileminen ja
kyllästys ajan ylenmääräiseen sivistykseen. Ihminen etsi luonnosta sitä
täydellisyyttä, jota hän kaipasi yhteis-elämässä ja luuli saavuttavansa
rauhan sen hiljaisessa, muuttumatonten lakien alaisessa elämässä.
Vaikka siihen sekaantuikin paljon sumeata hentomielisyyttä, niin se
kuitenkin opetti ihmisiä luonnon todellista kauneutta oivaltamaan ja
sen povesta imemään tuoretta elinvoimaa. Tämän suunnan varsinaisina
alkulähteinä sopii pitää Rousseaun teoksia ja Macphersonin toimittamia
Ossianin lauluja, jotka melkein yht'aikaa valloittivat Euroopan
lukijakunnan. Huomataanpa jo aikaisemminkin muutamia samansuuntaisia
ilmauksia; mainittakoon vaan englantilainen Thomson ja saksalainen
Haller. Deskriptiivistä esitystapaa suosittiin; tämä tosin helposti vie
tyhjään rhetoorisuuteen ja ulkonaisten seikkojen pitkäveteiseen
luettelemiseen, mutta siitäkin yleisestä säännöstä on kiitettäviä
poikkeuksia. Sitä paremmin luonnonkuvailu menestyi, missä se yhtyi
kertomuksen toimintaan tai lyyrillisten tunteiden ilmaisuun.
Edellisessä suhteessa ovat merkillisiä Bernardin de St. Pierren
tunnettu kertoelma "Paul et Virginie" sekä Chateaubriand'in teokset.
"Paul ja Virginiassa" on troopillisen luonnon kuvaileminen pääasia; sen
ympäröiminä kasvavat nuoret päähenkilöt luonnollisessa viattomuudessa
yksinäisessä saaressa keskellä Atlantin merta. Humboldt siitä lausuu
Kosmos kirjassaan,[71] kerrottuaan, kuinka hän sitä luki
tutkimusretkillään matkatoverinsa kanssa: "Kun etelän taivas hiljaa
loisteli tai sateiden aikakautena salama, ukkosen pauhatessa, valaisi
metsää Orinocon rannoilla, valtasi mielemme se ihmeellinen
todenmukaisuus, jolla tuossa kirjasessa kuvataan kesämaiden mahtavaa
luontoa kaikessa omituisuudessaan." -- Toisessa pienemmässä
kertomuksessa "Indialainen maja" (La chaumière indienne) on Bernardin
de St. Pierre kuvaillut Indian hehkuvaa luontoa ja sitä onnea, jota
ihmisten hylkäämä paria raukkakin voi löytää sen äidinsylissä. --
Ihmeteltävällä havainnollisuudella Chateaubriand lukijoillensa
esittelee milloin Amerikan synkeitä aarniometsiä, joihin pakenee
kultuuriin väsynyt eurooppalainen, milloin Kreikan maisemia,
entis-aikain sivistyksen kirkastamia, tai kristin-uskon muistojen
pyhittämiä Palestiinan maita.
Uudemman ajan lyriikassa luonto ja tunteet usein sulauvat yhteen;
runoilija aavistaa oman olentonsa salaista yhteyttä luonnon-elämän
kanssa, eri mielialat luovat siihen valonsa tai varjonsa, ja luonnon
vaiheissa hän näkee oman sielunsa värähdykset. Niin ulkomaan
runoilijoista erittäin Goethe. Muistakaamme esim. "Harz-matkaa
talvella", tuota pientä runoa, täynnä nuoruuden haaveksivaa intoa,
jossa aatokset, luonnonkuviin kietoutuneina, vapaan rytmin
kannattamina, kulkevat vaihtelevana sarjana silmiemme ohitse, taikka
runoa "Henkien laulu vetten päällä", jossa taivaasta valuneet,
rajusti pauhaavat tai tyyneesti vierivät ja sitten taas taivaaseen
palajavat vedet ovat ihmishengen vertauskuvana. Toisinaan pienessä
luonnonkuvassa, muutamissa harvoissa piirteissä, puhkeaa esiin
runoilijan syvimmät tunteet, niinkuin tunnetussa laulelmassa: "Über
allen Gipfeln ist Ruh". -- Ballaadeissaan Goethe usein, käyttäen
hyväksensä vanhaa kansan-uskoa, joka luonnonvoimissa näkee haltiain
maailman, kuvailee niiden salaperäistä vaikutusta ihmismieleen; ne
houkuttelevat luokseen ihmistä, joka vapautensa menetettyään
tahdottomana, vaistomaisesti, heittäytyy niiden omaksi. Vedenneito
viehättää vastustamattomalla tenhovoimalla kalastajan meren viileään
syvyyteen, jossa kalan on armas aikaella, jonka aalloissa kylpevät
aurinko ja kuu ja johon taivas kuvastuu, kosteudesta kirkastuneena.
Pelokkaana poika kätkeytyy vasten isänsä povea, varoen joutuvansa
peikkojen valtaan, kammoen hän katselee keijukaiskuningasta ja hänen
tyttäriänsä, jotka häntä houkuttelevat hämärään valtakuntaansa, mutta
isän silmissä eivät ole muuta kuin utua ja harmaita pajupensaita, ja
tuskissaan lapsi parka vihdoin heittää henkensä. Tällaiset kuvaukset
eivät ole yksistään ulkonaisen luonnon, vaan sisimmäisen tunne-elämän
esitystä.
Saksan lyyrillisestä runoudesta voisi saada paljon muitakin kauniita
esimerkkejä luonnon käyttämisestä tunteiden tulkitsijana. Ajatelkaamme
vaan, miten Heine osaa koko luontoon vuodattaa elävän ihmissielun
tunteita.
Samoin kuin Goethe, niin Byronkin syvästi tuntee ihmishengen yhteyttä
luonnon kanssa. Hänen kertomarunoissaan, joiden jokaisen säkeen läpi
tunkeuu mitä sainein lyyrillinen tunteellisuus, maisemakuvat aina
ihmeellisesti tajountuvat vallitsevaan mielialaan, ilmestyipä silmiemme
eteen Attikan kalliorannat ja niitä vastaan tyrskyävä meri synkän
tarinan kehyksenä tai hymyilevä luonto Konstantinopolin salmen
rannoilla tahi kaukainen saari Etelämerellä, rakkauden syrjäinen
turvapaikka. "Childe Harold's Pilgrimage" nimisessä runoelmassa eri
maiden kuvat omituisella tavalla yhtyvät menneiden aikojen muotoihin ja
hetken herättämiin aatoksiin ja tunteihin. Ja niinkuin Byronin
teoksissa, niin on tällä tunteenomaisella luonnonkuvailulla muutenkin
tärkeä sija Englannin runoudessa.
Vähän toisemmalla tavalla luonto ilmaantuu Ranskan uudemmassa
romaanikirjallisuudessa; se muodostaa tapausten ympäristön ja ihmeen
selvillä väreillä sitä semmoisena esitetäänkin. Daudet'in kertoelmista
sopisi mainita monta kaunista Pariisin kaupungin kuvausta, Loti'n
"Islannin kalastajista" noita surunvoittoisia luonnonkuvia Bretagnen
rannikolta ja Jäämeren aavoilta ulapoilta.
Mitä meidän maan runouteen tulee, niin virkeä osanotto luonnon elämään
jo vanhastaan on ollut sen tähdellisimpiä tunnusmerkkejä. Sen
todistavat jo Kalevalan ja Kantelettaren runot, jotka esittävät luonnon
ja ihmisen välin mitä lähimmäksi, herttaisimmaksi. Ihminen sitä
katselee ystävän silmin, uskoo sille sydämmensä tunteet ja toivoo
saavansa luonnonkin puolelta kokea samanlaista ystävällistä
myötätuntoisuutta. Emon ja sulhon murhe Ainon kuolemasta puhkeaa ilmi
käkien kukunnassa, jotka itse ovat sukeuneet surevan äidin
kyyneltulvasta. Koivu valkeavyöhyt itkee kolkkoa kohtaloansa; mutta
Väinämöinen lupaa sille elon uuden armahamman, jolloin se on ilosta
itkevä, riemusta remahutteleva, ja veistää siitä kanteleen, joka
ilmoittelee ihmis-elämän vaihtelevia mielialoja. Näin ilmaantuu
kaikkialla muinaislauluissamme vuorovaikutus ihmisen ja ulkonaisen
luonnon välillä. Raikasta luonnontunnetta osoittavat niin-ikään
Kalevalan maisemakuvaukset, jotka eivät kuitenkaan ole samaa laatua
kuin Homeron, määrättyjä paikkoja esittäviä, mutta sen sijaan luovat
eteemme mitä selvimmän ylimalkaisen kuvan pohjoismaiden luonnosta
ja näköaloista. Helleenien luonnon-jumalistoa muistuttavat
muinaisrunojemme monilukuiset haltiat: Suvettaret ja Terhenettäret,
Vellamon neidot ja Aallottaret, niinkuin myös Tapio ja Mielikki ynnä
heitä ympäröivä Tapiolan kansa, sekä Luonnottaret, kaiken elon ja olon
hämärät alkuolennot.
Uudemmassakin kirjallisuudessa havaitaan tätä luonnontunnetta, joka
niin syvälle on juurtunut suomalaiseen katsantotapaan. Rakkaus luontoon
-- etenkin Suomenmaan luontoon -- kaikuu myötäänsä Runebergin
unohtumattomista runoelmista; sen ihanuutta hän ylistelee ja
tarkasti hän sitä kuvailee erityiskohtia myöden. Niin varsinkin
Hirvenhiihtäjissä ja Hannassa sekä monessa lyyrillisessä runossa.
Tahdon tässä vaan johdattaa lukijan mieleen, kuinka elävästi Suomen
sisämaan luonto leviää silmiemme eteen Hannan kolmannessa runossa:
Päivä jo mailleen käy, pois länteen vuorien taakse;
Lauha kuin morsian ilta tok' on. Rusopilviä ilmass'
Ui sekä maahan luo valoansa, ja penseät tuulet,
Niityilt' yhtyen, leikkiä lyö kukan-tuoksujen kanssa.
-- -- -- -- --
Täällä on vihreytt', on heleyttä ja henkeä. Laineist'
Ääretön paljous saaria nousevi, kaikista viittaa
Liehuen lehtevät puut väsyneen vene-soutajan luokseen.
Niemehen käy, joka maahan tuolla nyt yhtyvän näyttää,
Niin edessäs ulapan näät aukeemman, kylät hauskat
Rannoilta haamoittaa, sekä kirkkokin loistavi kaukaa.
Toisella puolen taas, mitk' uhkeat vainiot siellä,
Viljavat, laihokkaat, ylt'ympäri metsäset vaarat![72]
Ja edempänä kauniisti kuvataan "tuli-kumpua" ja laajaa näköalaa sen
kukkulalta. -- Runebergin runoudessa yleensä luonnon kirkas kuva luo
säteitänsä ihmismieleen, joka siitä kirkastuu ja lämpiää ja
innostuksella ihailee luonnon kauneutta, semmoisena kuin se itsestään
on. Runebergin käsittelytavassa on melkein aina jotain eepillistä.
Topeliuksella sitä vastoin luonto ja tunteet perin lyyrillisellä
tavalla sulavat yhteen. Luonto on hänelle enimmiten henkisen olemuksen,
sisällisen maailman, eduskuvana ja ilmaisijana. Sylvian lauluissa
luonnon äänet lausuvat ilmi isänmaanrakkauden vienoimpia tunteita.
Suomen kansan surut ja toiveet useinkin verhoutuvat hilpeäin
luonnonkuvien taa. Kauniisti kuvailee kotimaan rakkauden ja
luonnontajunnan yhteyttä tuo ihana satu "koivusta ja tähdestä", jotka
ainoana kodin muistona johtivat lapset vieraalta maalta omain
vanhempain sylihin.
Tiettyä on, että tämän luonnontunteen on täytynyt ilmestyä
suomenkielisessäkin taiderunoudessa. Niin tapaamme esim. Kiven
"Seitsemässä veljeksessä" mestarillisia, tosi-eepillisiä
luonnonkuvauksia; lähtemättömänä pysynee jokaisen lukijan mielessä tuo
juhlallinen näköala Impivaaran harjalta, -- monta muuta samanlaista
kohtaa mainitsematta. -- Kuinka haikeansuloisesti talvisen luonnon
kolkkous yhtyy valittavan immen kyyneliin Paavo Cajanderin runossa
("Saaren impi"):
Täss' istun nyt ja itken, kun päivä umpeen käy,
Ja itken taas, kun alkaa päivä uusi,
Mun entist' ystävääni ei kuuluvissa näy,
Täss' yksin olen niinkuin kasken kuusi;
Ja ympärilläin tuisku se puita tuivertaa;
Ja hankipeitteen alla on kaunis kukkain maa,
On kaikki, kaikki muistot hangen alla.
Ja riehuva kevättunne, yht'aikaa elinvoimaa ja kaihoa täynnä, käy
kaikuvana pohjasävelenä Erkon Ainon läpi; luonnon kevät, ihmis-elämän
ja kansan kevät sointuvat yhteen mahtavaksi tunnevirraksi:
"Nyt on kevät polvellani,
Kevät tässä rinnassani,
Kevät puussa, kevät maassa,
Kevät kansani povessa."
Ja kaikkialla tässä ihanassa runoelmassa luonnon elämä muodostuu
ihmis-elämän kuvastimeksi, niinkuin esim. Ainon kauniissa mietelmissä,
kun hän vertailee oloansa milloin allin tai pääskysen, milloin ulpukan
kohtaloon.
Luonnon tuntehikas kuvaileminen on varsinkin kehittynyt nykyisessä
"tunnelmakirjallisuudessa". Siinä ilmaantuva kuvailutapa lienee
ensimmältään saanut alkunsa tuosta ylempänä mainitusta, uudemmassa
ranskalaisessa kirjallisuudessa tavattavasta luonnonkuvailusta;
muutamissa J. Ahon teoksissa se onkin ihan sama. Mutta myöhemmissä,
niinkuin "Lastuissa", suomalainen luonnontajunta pääsee voitolle:
ihmissielu, apeitten mielialojen valtaamana, antautuu luonnon
salaperäisen vaikutuksen alaiseksi, etsii siitä lievennystä,
lohdutusta, virkistystä, tai näkee sen ilmiöissä oman ja kansansa
kohtalon; toisinaan taas, niinkuin "Papin rouvassa", luonnonkuvaus
säestää ihmisten sielun-elämää; se ei esittele vertauskuvia
vaihtelevista mielentiloista, vaan muodostaa kehyksen niiden ympärille,
ja sen ilmiöitä katsellaan eri tunteiden valossa.