Idealistinen ja karakteristinen taidetapa.
Ajatelkaamme, että kaksi runoilijaa ottaa esittääksensä samaa
historiallista henkilöä. Silloin ehkä toinen suurin, yleisin piirtein
kuvailee niitä tekoja ja ominaisuuksia, jotka perustavat hänen
varsinaisen merkityksensä, liittäen siihen semmoisia erityiskohtia,
jotka valaisevat tätä hänen luonteensa, niin sanoakseni, ideaalista
puolta; toinen kenties kiinnittää vähemmän huomiota henkilön
ideaaliseen luonteeseen ja koettaa pikemmin antaa kokonaiskuvan hänen
olennostaan semmoisena, kuin se todellisuudessa oli, kaikkine
pikkupiirteineen, vaikkapa ne olisivatkin yhdentekeviä hänen
historialliseen tehtäväänsä katsoen. Edellinen saattaa antaa selvemmän
yleiskuvan, joka viehättää kirkkaalla ihanuudellaan ja jossa
esitettävän henkilön aatteellinen merkitys himmentymättömänä tulee
näkyviin; jälkimmäinen ehkä vetää puoleensa yksityisseikkojen
tuoreella elävyydellä ja voipi paremmin selvittää, missä yhteydessä
jokapäiväiset, vähäpätöisiltä tai epäkauniilta tuntuvat satunnaisuudet
ovat henkilön pääluonteen ja toiminnan kanssa.
Tämä esimerkki sisältää noiden molempain viimeksimainittujen
taidetapojen, _idealistisen ja karakteristisen_, varsinaisen
ytimen. Ihanteiden historiassa kohtaamme niitä monesti; mutta
erittäin tyypillisiä tässä suhteessa ovat kreikkalaisten ja
Shakespearen kuvauslaatu, joista edellinen edustaa ihanteellista,
jälkimmäinen luonteista styyliä. Kreikan taidetapaa on nimitetty
_klassilliseksi_ ja on sanottu sen pääasiallisesti vaativan, "että
jokainen erityiskuvaama on kaunis", s.o. ett'ei ainoastaan taideteos
kokonaisuudessaan ole kaunis, vaan myös joka erityinen kohta. Tämän
kauneuden sanotaan olevan siinä, että sisällys ja ulkomuoto mitä
täydellisimmin vastaavat toisiansa, siis etupäässä suoraa kauneutta,
jossa aatteen ja muodon sopusointu pysyy häiritsemättömänä.
Se on niinmuodoin lähinnä kauneuden alkukäsitettä ja muodostuu
mallikelpoiseksi; siitäpä koko taidesuunnan nimi: "klassillinen".[55]
-- Kaikki nämä kreikkalaisen kuvauslaadun tunnusmerkit sopivat
ihanteelliseen styyliin ylimalkain; mutta muinais-ajan helleeniläisellä
taiteella on tietysti silläkin erityisluonteensa, jonka tähden
klassillisuuden käsite ei kaikin puolin yhdy idealistisen taidetavan
käsitteeseen. Kreikkalaisen runouden puhtaasti objektiivinen ja
plastillinen luonne ei ole välttämättömässä yhteydessä idealistisen
esitystavan kanssa; onhan sellainenkin idealistinen suunta, jossa
ihanteellisen taidetavan pääominaisuuksiin liittyy syvä sielun-elämän
kuvaileminen ja sisäkohtaiset seikat ovat asettuneet runoilun
keskustaksi, tai jolle runoilijan oma persoonallisuus antaa
subjektiivisen värityksen. Klassillinen taidemuoto on siis
ihanteellisen taidetavan, välittömän idealismin, tyypillisin
edustaja, mutta ei ole kuitenkaan sama. Tätä nimitystä on sitten
laajemmassa merkityksessä sovitettu semmoiseen uudempina aikoina
ilmestyvään suuntaan, joka mukailee antiikista runoutta tai suosii
muinaiskreikkalaisia ihanteita; niin puhutaan Ranskan, Ludvig XVI:nen
aikuisesta klassillisesta (= tekoklassillisesta) kirjallisuudesta,
Goethen ja Schillerin runoutta sanotaan klassilliseksi j.n.e.[56]
Idealistisen styylin vastakohta on se, jota nimitetään
karakteristiseksi eli luonteiseksi.[57] Pyytäisin saada johdattaa
lukijan mieleen, mitä siitä sanottiin. Luonteet kuvataan täydellisesti,
kaikkine omituisuuksineen, niin että ne puolet, jotka erottavat
yksityishenkilön kaikista muista, etupäässä astuvat huomioon. Henkilöt
eivät siis edusta ihmisluonteen yleisiä päämuotoja eli tyyppejä, vaan
niillä on kullakin ihan omavarainen, erityisellä tavalla kehittynyt
sielun-elämä. -- "Luonteisen taidetavan piirissä ei kauneus ole
yksityiskuvaelmissa, vaan niiden muodostamassa suuressa yhteiskuvassa;
yksityisihmisten tai erinäisten kohtien ei tarvitse vastata
ihanteellisuuden vaatimuksia; välisti ne saattavat olla rumiakin; mutta
kaikkien sopusoinnusta syntyy ideaali."
Ennen aikoina asetettiin klassillisen styylin vastakohdaksi
_romantinen_ taidemuoto, jolla tarkoitettiin uudempina aikoina
syntynyttä, tunne-elämään perustuvaa ja sielun-elämän syvyyksiin
tunkeuvaa suuntaa. Sen ohessa puhuttiin itämaan kansojen
_symbolisesta_ taidetavasta.[58] Tällä symbolisella esitystavalla
ei ole kuitenkaan runoudessa erityisenä taidemuotona mitään merkitystä.
Sana "romantinen" taas voi antaa aihetta väärinkäsitykseen, koska se
oikeastaan tarkoittaa keskiajan taideaistia ja sitä suuntaa, joka
uudempina aikoina tavoittelee keskiajan ihanteita. Tähän sen käytäntö
nykyaikana rajoittuukin.
Karakteristista taidetapaa nimitetään myös _realistiseksi_, koska
sen pääohjeena on reaalisuuden eli tosiolojen kuvaileminen. Mutta
sanoja "realistinen" ja "realismi" on viime aikoina usein, vaikka
väärin, käytetty naturalismista eli semmoisesta taidesuunnasta, joka ei
huoli ilmiöin aatteellisesta puolesta, vaan ainoastaan kuvailee
olevaisuutta sellaisena, kuin se on. Väärinymmärtämisen välttämiseksi
on parasta sanoa oikeaa realismia (välillistä idealismia)
_karakteristiseksi_ taidetavaksi.
Niinmuodoin saadaan nuo ylempänä mainitut kaksi päästyyliä:
_idealistinen eli ihanteinen_ ja _karakteristinen eli luonteinen_.
Edellinen lähtee aatteesta, ihanteesta; se tahkoo kuvattavistansa
kaikki jyrkät kulmat ja epätasaiset mukurat, jotta ihanne
kuvastuisi niiden sileään pintaan; se täydentää niiden puutteita ja
aatteenmukaiset ominaisuudet se vielä jalommiksi jalostaa. Mikä on vaan
erityisluontoon kuuluvaa, jätetään pois tai sysätään syrjälle. Jos
luonteita kuvattaessa täytyy kajota oudonpuolisiin erikoispiirteihin,
niin näitä lievennetään mahdollisuuden mukaan ja ainoastaan hieno
viittaus huomauttaa niitä älykkäälle tarkastelijalle. Tämä ei
kuitenkaan estä runoilijaa voimallisesti esittelemästä niitä
ominaisuuksia, jotka jollakin tavoin ovat tyypillisiä: tyrannin korskea
ja väkivaltainen mieli ilmenee selvästi Kreonissa (Sofokleen
Antigonessa); Mortimer (Schillerin Maria Stuartissa) edustaa
oivallisesti intohimoista, tekojensa seurauksia ajattelematonta
nuorukaista. Mieluimmin tuodaan kuitenkin esiin ylevän ihanteellisia
henkilöitä: sankareita ja puolijumalia, niinkuin Prometheus, Agamemnon,
Aias, tai jaloja ihmisyyden esikuvia, niinkuin Antigone, Goethen
Iphigenie y.m. Aina perikuvissa pysyen tämä taidetapa asettaa näkyviin
säännöllisiä, yleis-inhimillisiä oloja, -- eheän, kirkkaan
maailmankuvan, -- ja suosii suuria, itsestään arvokkaita aineita.
Elämän varjopuolistakin se valitsee etupäässä sellaisia, jotka johtuvat
ihmisluonnon pysyväisistä epäsuunnista tai joilla on suuruuden leima,
niinkuin kiihkeät intohimot, ylimielisyys j.n.e.; mutta huolellisesti
se poistaa kaikki, mikä on halpaa, hurjaa, liiallista tai rumaa. Sekä
runoelman kokoonpanossa että kielipuvussa se harrastaa kauneutta,
säännöllisyyttä ja sopusointua. Siten se meitä kohottaa korkeampaan
maailmaan, puhtaan kauneuden ikuiseen valtakuntaan.
Samoin kuin äsken kuvattu suunta panee enimmän arvoa aatteen yhteyteen,
niin toinen eli karakteristinen etupäässä suosii sitä moninaisuutta,
johon aatteen yhteys tosimaailmassa hajoaa. Se tahtoo tuoda julki
ilmiöin kirjavan runsauden ja siten luoda mahdollisuuden mukaan elävän
tosimaailman kuvan. Mikä selvästi ja pontevasti ilmaisee tämän
omituisuuden, on karakteristista eli luonteista. Samanniminen taidetapa
esittelee maailman ilmiöitä etenkin niiden luonteisten ominaisuuksien
puolesta. Ei sekään siis valikoimatta tuo näkyviin mitä piirteitä
hyvänsä, vaan ainoastaan sellaisia, jotka ovat karakteristisia. --
Koska se vaan välillisesti tavoittelee ihannetta ja asettaa sen
ikäänkuin eri kuvaustensa lopputuotteeksi, ei sen tarvitse vaatia
erityiskuvaelmain kauneutta; sen sijaan se harrastaa niiden
luonnonmukaisuutta ja omituisuutta. Siten se voi syvemmältä ja
runsaammasti kuin ihanteellinen taidetapa ammentaa aineita
elämän virrasta, monta vertaa rohkeammin tarttua kaikenlaisiin
poikkeaviin olosuhteisiin, sekä traagillisiin että koomillisiin.
Väririkkaudellaan ja enimmiten subjektiivisella luonteellaan se
muistuttaa maalaustaidetta, jonka tuotteet ovat katsottavat määrätyltä
paikalta määrätyssä valossa. Mutta jos karakteristinen taide täten
avaakin laajat näköalat mitä erilaisimpiin elämän piireihin, ei
yksityis-ilmiöin yhteys pääaatteiden kanssa kuitenkaan katkea. Se
päinvastoin sopusoinnuksi yhdistää nuo säännöttömät, jopa usein
eriskummaisetkin ilmaukset ja näyttää, miten aatteen voima maailman
ristiriidoissakin pysyy kumoamattomana, kaikkea elähyttävänä.
Mutta tämä ei estä sitä käsittelemästä semmoistakin, mikä on pahaa
tai rumaa; päinvastoin juuri ideaalinen kanta tekee sen sille
mahdolliseksi. Richard III:n tai Jagon kaltaiset henkilöt voivat
ainoastaan Shakespearen aatteellisen katsantokannan turvissa vaatia
kansalais-oikeutta runouden valtakunnassa. -- Ihannetta siis
karakteristinenkin taidetapa kuvailee, kohottaen mieltä sopusointuun,
joka yhdistää maailman ristiriitaiset ilmiöt.
Styylien erilaisuus ilmaantuu selvästi teosten ulkonaisessa
muodossakin. Idealistinen kuvauslaatu suosii ylimalkain runomittaista,
karakteristinen suorasanaista esitystapaa. Kuitenkin on siitä hyvinkin
paljon poikkeuksia, eikä runomittaisuus tai proosa yksinään kelpaa
styylien tunnusmerkiksi. Mutta muutoinkin tämä erilaisuus monella
tavalla tulee näkyviin; esityslaatu voi olla enemmän tai vähemmän
realistinen tai idealistinen. Verrattakoon toisiinsa esim. Schillerin
jalon ihanteellista, Shakespearen pontevaa ja vertauksia uhkuvaa sekä
norjalaisten dramaatikkoin jokapäiväistä puhetta kuvailevaa,
runollisesti melkein laihaa dialogia.
Niinkuin idealistinen taidetapa kallistuu objektiivisuuteen, vaikk'ei
se aina siihen yhdisty, niin karakteristinen styyli on sukua
subjektiivisuuden kanssa. Ylempänä jo siihen viitattiin. Noita
reaalisia aineita itse runoilijakin käsittelee suuremmalla
uskaliaisuudella oman individisen katsantotapansa kannalta, ja koko
kuvauslaadun mukaista on, että henkilöin erityisluonteet ja
sielun-elämä ovat runoilun keskuksena. Esitys tulee niinmuodoin
itsekohtaista, sisällisiä oloja koskevaa. Koko tämä subjektiivisempi
suunta on tietysti yhteydessä sen katsantotavan kanssa, joka aikojen
kuluessa on voitolle päässyt, ett'eivät ihmisten kohtalot ole
ainoastaan ulkonaisten voimien vaikuttamia, vaan heidän oman
toimintansa seurauksia. -- Mutta niinkuin idealistinen taidetapa
monesti voi yhtyä itsekohtaisuuteen, niin karakteristinen styyli sangen
usein saattaa olla puhtaasti objektiivisen käsitystavan kannattajana.
Esityslaadun objektiivisuus tai subjektiivisuus on siis ihan
riippumaton runoteoksen yleisestä styylistä. Shakespeare, vaikka suurin
luonteisen taidetavan edustaja, on kaikin puolin objektiivinen; samaten
Goethe nuoruutensa teoksissa ja Kivi. Toiselta puolen Schiller, vaikka
idealisti, on subjektiivinen; niin-ikään Vergilius ja Tasso.
Muutoin molemmat pää-styylit sekaantuvat toisiinsa monella monituisella
tavalla. Antaakseni jonkunlaisen käsityksen eri styylimuotojen
yhtymisestä, olkoon tässä muutamia esimerkkejä. Kuinka antiikin
runoilijat, pysyen välittömän idealismin piirissä, vähitellen
lähestyivät välillistä idealismia, on jo edellisessä monesti esitetty.
Keskiajalla on yleensä taipumus luonteiseen esitystapaan; mutta
individin henkinen elämä ei ole vielä vapaa eikä sitä siis voida
menestyksellä kuvata. Vasta Shakespearessä yksityishengen vapaus
viettää voittojuhlaansa ja siitä asti styylien vastakohta saa
kirjallishistoriallisen merkityksen. Erotus "klassillisen" ja
"romantisen" runoilun välillä on kauan aikaa kaikkein kirjallisten
kiistain vaikuttimena. Antiikiset ihanteet pääsevät jälleen
kirjallisuutta johtamaan, milloin herättäen puhtaan kauneuden pyhää
innostusta ja elähyttävästi vaikuttaen sen edistymiseen, milloin väärin
käsitettyinä, liiallisella kaavamaisuudella sitä estäen; niitä vastaan
asetetaan luonnollisuus, subjektiivinen vapaus, tunteellisuus ja elämän
runsauden kuvailu. Pääasiallisesti klassillisuuden puolella seisovat
Espanjan dramaatikot, Calderon etupäässä, Ranskan kirjailijat Ludvig
XIV:n ajoilta, Goethe ja Schiller enimmissä myöhemmän aikakautensa
tuotteissa, Ruotsin runoilijat menneellä vuosisadalla y.m.;
romantisuutta edustavat, Shakespeareä lukuun ottamatta, Cervantes,
Goethe ja Schiller nuoruutensa aikana, Goethen Faust sekä varsinaiset
romantikot niin ahtaammassa kuin laajemmassakin merkityksessä (Saksan
runoilijat tämän vuosisadan alkupuolella, Walter Scott, Manzoni, Byron,
Ruotsin fosforistit y.m.). Romantisuuden pohjalla on sittemmin kasvanut
nykyaikuinen realistinen runous. Mutta moni säie näitä suuntia yhteen
kietoo. Niin esim. Goethen Egmont on molempain styyli-virtojen,
ihanteellisen ja luonteisen, yhteinen tuote; Wallensteinissä Schiller
on irtautunut (paitsi Maxin ja Theklan episodissa) tavallisesta
subjektiivisuudestaan ja piirtää henkilönsä objektiivisesti
tajuttaviksi, antaen niille realistisen kuvauksen kaiken väririkkauden,
samalla kuin runomittainen muoto ja ylevä kieli pidättävät runoelman
aatteellisuuden rajoissa. Goethe on kaikkialla, pohjaltaan
lyyrillisen luonteensa mukaan, sielun-elämän kuvailija; hänen perin
idealistisissakin näytelmissään, Iphigeniessä ja Tassossa, on
psykologinen kuvaus pääasia, vaikka individit aatoksineen, tunteineen
on tavallisista oloista nostettu jalon ihanteellisuuden piiriin.
"Hermann und Dorothea" yhdistää ihanalla tavalla molemmat taidetavat;
tapaus on otettu jokapäiväisestä elämästä, mutta Ranskan vallankumous
antaa sille suuremmoisen alustan; luonteita kuvataan tarkasti kaikkine
omituisuuksineen, ja runoilija sallii meidän luoda silmäyksen heidän
sydämmensä maailmaan; mutta tosi-eepillinen objektiivisuus ja
helleeniläinen kauneus vallitsevat kaikkialla. Samaa on sanottava
Runebergin Hirvenhiihtäjistä, Hannasta ja Joulu-illasta. Niiltä puuttuu
tosin tuo suuri maailmanhistoriallinen pohja, mutta Joulu-illassa
ulkomaailman mahtavat taistelut tuntuvasti vaikuttavat perhe-elämän
rauhaan, ja Hirvenhiihtäjissä vanha pyssy jälleen virittää
historiallisia muistoja. Sen sijaan Hirvenhiihtäjät vielä syvemmälle
kuin Goethen runoelma tunkeuu kansan-elämän ytimeen, siinä kun kuvataan
maakansan elämää. Mutta samalla aineen luonnon-omaisuus tekee, että
esitys tuntuu ulkokohtaisemmalta, antiikisesti objektiivisemmalta kuin
"Hermann ja Dorotheassa", jossa päähenkilöin mielialoilla on enemmän
sijaa. Vänrikki Stoolin Tarinoista muutamat ilmeisesti lähestyvät
ihanteellista, toiset yhtä selvästi luonteista kuvaustapaa; edellisistä
mainittakoon Pilven Veikko, Torpantyttö ja Döbeln, jälkimmäisistä Sven
Dufva, Törne ja Kuormarenki.
Näistä jo näkyy, ett'ei taidetapojen välillä ole aivan jyrkkää rajaa ja
että erotus vaan on siinä, missä määrässä toisen tai toisen styylin
omituisuudet tulevat ilmi. Toisinaan ihanteellisuus ja luonteisuus
hyvinkin likeisesti koskevat toisiinsa, kun on kuvattava ilmiöitä,
jotka itsestään ovat kauniita ja todellisuudessa lähestyvät
ihannetta. Niin esim. Homeron kuvaelmat ovat ihan luonnon-omaisia,
realistisia, ja vastaavat samalla idealistisen taiteen vaatimuksia. --
Ideaali-styyliksi sopisi tietysti katsoa sitä, joka yhdistää molempain
taidetapojen parhaat puolet. Muutoin ne molemmat ovat yhtä oikeutetut,
vieläpä runouden kaikenpuoliselle kehitykselle välttämättömän
tarpeelliset. Sillä toiselta puolen ihmishenki haluaa jokapäiväisen
pyörinän tomusta nostaa katseensa puhtaaseen kauneuteen, nähdä aatteet
täydellisesti toteutuneina, ja tämän halun tyydyttää ihanteellinen
kuvauslaatu. Mutta toiselta puolen ihmishenki tahtoo elämän
tavallisissakin ilmiöissä nähdä niissä piilevää aatteellisuutta ja
tulla siihen lohdulliseen vakaumukseen, että aatteen voima on
kukistamaton ja että se maailman ristiriidoissa, vieläpä niiden
kauttakin, pääsee toteutumaan, ja tätä se voi havaita karakteristisen
taidetavan avulla.
Kun kummallakin styylillä näin on oma tehtävänsä, niin nousee
käytännöllisessä suhteessa kysymys, kuinka pitkälle kumpikin
saa mennä omituiseen suuntaansa. Raja tässä niinkuin muissakin
kohdin on tietysti runoilijan oman aistin asetettava. Mutta
molemmat taidetavat voivat liioiteltuina viedä arveluttaviin
erehdyksiin. Ihanteellinen saattaa syrjäyttää luonnollisuuden
vaatimukset ja tuottaa värittömiä, ytimettömiä kuvaelmia, joilta
puuttuu erikoisluonnetta; luonteiselta styyliltä sitä vastoin
aatteellinen puoli helposti jää varteenottamatta, niin että se tyytyy
olevaisuuden valokuvauksentapaiseen esittelemiseen, vieläpä joskus
valitsee rumia ja inhottaviakin aineita, unohtaen velvollisuutensa
kokonaiskuvan kauneudella palkita erityiskuvaelmain vaillinaisuutta.
Ensinmainittuun hairaukseen voipi saada paljon esimerkkejä vanhemmasta
romaanikirjallisuudesta tai Ranskan tekoklassillisen aikakauden
draamoista; jälkimmäiseen nykyajan kirjallisuus antaa runsaasti
esimerkkejä.
Tavallisesti sanotaan luonteisen, "realistisen" taidetavan kuvailevan
todellisuutta. Tämä ei ole aivan oikein. Molemmat styylit, sekä
ihanteellinen että karakteristinen, esittelevät todellisuutta;
Sofokleen Aias tai Goethen Iphigenie ovat omalla alallansa yhtä
todenperäisiä ihmisyyden kuvia kuin Cervantesin Don Quijote tai
Runebergin Lotta Svärd. Usein idealistisen esityksen kirkkaus tuopi
kokonaiskuvaelman suuret piirteet selvemmin silmiemme eteen kuin
yksityisseikkoihin helpommin takertuva karakteristinen styyli, ja
toiselta puolen juuri viimeksimainittu rohkeammin tarttuu semmoisiinkin
aineisiin, jotka ovat ulkopuolella tavallisen kokemuksen piiriä;
esimerkkeinä olkoot Faust ja Don Quijote. Onhan todenmukaisuus taiteen
päävaatimuksia. Mutta todellisuudeksi ei saa ajatella ainoastaan tuota
ulkonaista luonnon mukailemista, joka ilmaantuu yksityispiirteiden
tarkassa jäljittelemisessä, vaan olevaisuuden varsinaista ydintä, joka
tietysti kuultaa läpi ilmiöin erityiskohdissakin. Idealismi kun menee
liiallisuuteen, ei pidä silmällä tämän ytimen esiintymistä
erityispiirteissä, ja silloin sen tuotteet ovat abstraktisia,
värittömiä; yksipuolinen "realismi" poikkeaa samaten todellisuudesta,
kun haihduttaa esineiden varsinaisen olemuksen erityisseikkojen
paljouteen taikka jättää sen tykkänään syrjälle satunnaisten
yksityis-ilmiöin tähden. Erityispiirteet kyllä suuressa määrässä
lisäävät kuvaukselle elävyyttä, jotta sen varsinainen aate
monipuolisemmin tulee näkyviin; mutta ne saavat merkityksensä
ainoastaan esiintuotavasta aatteesta.
Sillä, sanottakoon mitä tahansa, jotakin yleistä runous aina kuvailee,
olipa sen esitystapa ihanteellinen tai luonnon-omainen. Idealistinen
runous kyllä esittelee luonteita ja oloja etupäässä säännöllisten
perimuotojen eli n.s. tyyppien mukaan; jälkimmäinen koettaa rohkeammin
ammentaa olevaisuudesta ja ottaa huomioon luonteiden ja olojen eri
puolia, vieläpä satunnaisiakin kohtia ja poikkeuksia.[59] Mutta
sittenkin runoelma kummassakin tapauksessa on yleisen totuuden
edustajana, eikä karakteristisenkaan runouden laita ole toisin.
Jokainen taideteos on itsekseen pieni maailmankuva, ainakin
välillisesti; sillä se näyttää jonkun osan maailman kokonaisuudesta.
Mikä kerran on sijoittunut runouden juhlakartanoon, se on, niin
sanoakseni, koroitettu tyypilliseen arvoon; sitä ei sovi pitää paljaana
yksityis-ilmauksena, vaan yleisempien suhteiden osoittajana. Väärässä
ollaan siis, kun runoudessa ilmaantuvaa epäsointua puolustetaan sillä,
että on kuvattu todellisia oloja. Tosimaailmassa epäsoinnut johtuvat
meille tuntemattomista alkusyistä ja sulauvat yhteen korkeampaan,
aavistamaamme sopusointuun; mutta runoteos, ollaksensa ylevämmän
totuuden mukainen, vaatii sovintoa oman kehyksensä rajoissa. Tämän
voisi toisin sanoen lausua näin: kaikki tosi-runous pyytää
"idealiseerata" kuvaelmiansa, muodostaa niitä ihanteen johdolla. Että
ihanteellinen taidetapa niin tekee, sitä ei kukaan kiellä; mutta
suuresti erehtyy, jos luulee luonteisen styylin menettelevän toisin. En
tarkoita ainoastaan sitä, että karakteristisetkin runoilijat aina ovat
omaksuneet taiteilijan peruuttamattoman oikeuden käyttää hyväksensä
kaikkea, mitä olevaisuudessa on kaunista, vaan tahtoisin erittäin
huomauttaa, että realistisinkin runous muodostelee tosioloja omain
tarkoitustensa mukaan. Sen päämäärä on välillisesti ihanteen, mutta
välittömästi luonteisen eli karakteristisen esiintuominen. Saadaksensa
sitä selvästi ilmaantumaan, se "idealiseeraa" toisella tavalla kuin
välitön idealismi. Jälkimmäinen jättää ilmiöistä, miten mahdollista,
pois sellaisia piirteitä, jotka eivät ole ihanteen mukaisia, ja
vahvistaa niitä, jotka edustavat yleistä perikuvaa; edellinen sitä
vastoin jättää pois kaikki, mikä ei ole luonteen-omaista, ja lisää
semmoisia erityisseikkoja, jotka selvästi kuvailevat esitettävää
luonnetta tai olosuhdetta. Nummisuutarein ja "seitsemän veljeksen"
puheet ovat kauttaaltansa omituisia ja täynnä koomillisia sananparsia,
-- kaikki elävän todellisuuden mukaisia; mutta tosielämässä niitä
tietysti harvoin tahi ei milloinkaan saa niin yhtä päätä kuulla samojen
henkilöin suusta, vieläpä juuri sellaisia, jotka niin sattuvasti
kuvailevat kunkin erityistä luonnetta. Tunnettu on myöskin, kuinka
jokainen runoilija, esim. draaman- tai romaaninkirjoittaja, toimintaa
esittäessään, valitsee ne kohdat, jotka paraiten sopivat hänen
tarkoitukseensa, ja teoksensa vaatimusten mukaan sovittaa ja supistaa
ajan ja paikallisuuden suhteet, jättäen pois, mikä on tarpeetonta, ja
yhdistäen, mikä merkityksensä puolesta kuuluu yhteen. Ja kuvaileehan
luonteinen styyli noita omituisuuksia, joita se mielihyvällä tuopi
esiin, juuri näyttääksensä ne kirjavat säteet, joiksi aatteen puhdas,
valkoinen valo taittuu ilmiöin särmiössä.
Syystäpä siis näitä molempia taidetapoja on sanottu
_idealismiksi_, välittömäksi ja välilliseksi. Eikä tosirunoutta
sovi muuksi ajatellakaan kuin aatteen, ihanteen, ilmaisijaksi. Sen
tehtävänä on aina ollut ja onkin aina pysyvä ihmishengen vapauttaminen
hetken vallasta, yksityis-olojen pakosta, osoittamalla sitä ikuista
sisällystä, mikä erityis-ilmiöissä piilee, ja ainoa vapauttaja on
aistin-omaisessa piirissä kauneus, joka toimittaa tehtävänsä eri
tavalla kolmessa eri ilmestysmuodossaan: suorana kauneutena, ylevyytenä
ja koomillisuutena. Tosiaatteellinen sisällys ja muoto, joka sen
elävästi tuopi esiin, nehän yhdessä runouden tekevät; suoritustavalla
ja aineella ei ole väliä, jos ne vaan siihen mukaantuvat. Ja laaja ala
onkin kuvausvoimalle alttiina. Pannaan julistettuna tästä pyhästä
piiristä on vaan sellainen runouden haamua tavoitteleva kirjoittelu,
joka ei onnistu lausumaan julki aatteitansa tai vapaaehtoisesti hylkää
kaikki ihanteet. Jälkimmäistä laatua on se nykyaikana leviävä
ihanteeton runoilu, joka rikkaruohon tavalla rehoittelee pessimismin
höystämällä pellolla ja jolle on annettu _naturalismin_ nimi.
Mutta ovathan sen edustajat (esim. Zola) jo oman teoriansakin nojalla
asettuneet ulkopuolelle runouden rajoja, he kun tunnustavat tahtovansa
romaaneissaan pääasiallisesti tehdä psykologisia kokeita ja tarjota
aineita yhteiskunnan parantajalle.
Mitä viimeiseksi lausuin, ei perustu abstraktiseen mietiskelyyn,
niinkuin moni ehkä arvelee. Helppohan olisikin keksiä teoria, joka
laventaisi runouden piiriä ja vetäisi siihen koko naturalistisen
kirjallisuuden. Ei, ratkaisijana on tässä kohden runollinen tunto ja
aisti, tuo ihanteellisuuden tarve, josta ennen on puhuttu, eli toisin
sanoen, runouden oma vaikutus. Se mielihyvä, jonka runoteosten
kuuleminen tai lukeminen tuottaa ja joka vastustamattomasti vetää meitä
puoleensa, on siinä, että itsessämme syntyy saman harmonian tunne,
jonka huomaamme runouden esittämässä kuvaelmassa. Mutta mistä tulee
sellainen sopusointu, ellei sitä ole runoilijan omassa sielussa ja se
hänen teoksensa kautta valu meidän mieleemme? -- Naturalismi ei ole
välttämättömästi pessimistinen; voisihan se olla raikas ja elokas kuin
luonto itse. Mutta nykyajan naturalismi melkein aina yhdistyy
pessimismiin. Sellainen on ajan suunta; se ei riipu taidetavasta, vaan
runoilijan maailmankatsomuksesta. Sen huomaa siitäkin, että
pessimistinen katsantotapa voi soveltua muihinkin taidemuotoihin kuin
naturalismiin. Mistä tämä synkkä maailmankäsitys on tullut nykyajan
henkiseen elämään, on vaikea selvittää; mutta salaisen luonnonvoiman
tavalla se on valloittanut laajoja aloja, ilmaantuen milloin
uskonnollisen ankaruuden ja suvaitsemattomuuden puvussa, milloin
yhteiskunnallisena epätoivona ja epäluottamuksena ihmiskunnan
siveellisiin ihanteisiin. Onpa se runoudenkin kukkaisvainiot laskenut
valtansa alle. Joudutaanpa vihdoin niinkin pitkälle, että runouden
kentältä täytyy paeta tosimaailmaan etsimään sitä mielen tyydytystä,
jota turhaan saa hakea mielikuvituksen aloilta. Siis ihan päinvastoin
kuin olla pitäisi!
Usein tämä pessimismi on yhteydessä sen tarkoitusperäisen suunnan
kanssa, josta jo edellisessä (II kirjan alkuluvussa) on puhuttu. Kumma
kyllä, maailman parantamista tarkoittavaan tendensiin monesti liittyy
naturalismi, joka on sen suora vastakohta. Naturalisti ei tahdo tietää
aatteesta mitään; tendensikirjailija antaa taiteellisuuden ja
runollisen tyydytyksen käytännöllisesti toteutettavan aatteen tähden
alttiiksi.
En tahdo kuitenkaan kieltää, ett'ei tosi-runouskin toisinaan voi ottaa
esittääksensä jotain sellaista erityiskohtaa, jossa elämän valoisampi
puoli hyvin himmeästi pilkoittaa esiin tahi on mustain pilvien
peittämä. Niin saattaa tapahtua lyyrillisessä runoudessa, joka kuvailee
hetken tunteita. Runoilija, murheen valtaamana, lausuu ilmi apeata
mielialaansa. Siinä se on ihan luonnollista: yksityinen runo ei pyydä
antaa mitään kokonaiskuvaa, ja lyriikassa runoilijan oma tunne-elämä on
pääasia ja herättää aina myötätuntoisuutta, jos se on jaloa ja
puhdasta. Samaten joku kauhea, synkkä tapaus ilman sovitusta joskus
saattaa olla novellin aineena, koska novelli vaan esittelee otteita
elämän suuresta kirjasta; mutta pitkässä romaanissa on toisin, niin
myös draamassa. Ylimalkain, mitä laajempaa elämänkuvaa runoteos tahtoo
antaa, sitä enemmän se on sovinnon tarpeessa.