Taidetavat eli styylit.
Ihanteet, jotka monipuolisesti kehittyneinä ilmaantuvat ihmiskunnan
elämässä,[51] eivät ainoastaan sisällykseltään ole monta laatua, vaan
toteutuvat muodollisestikin eri lailla, eri taidetapojen eli styylien
kautta. Huomiota ansaitsevia ovat varsinkin nuo mahtavat, ajoittain
palautuvat taidesuunnat, jotka pysyväisinä perimuotoina määräävät
runollista tuotantoa.
Ihanne, vaikka jo tarkkaan muotoon selvinneenä, on ensin vaan
sisällinen kuva, objektiivista oloa vailla. Tämä sen puuttuvaisuus
pakoittaa taiteilijan tai runoilijan antamaan sille itsenäisyyttä,
ulkonaista todellisuutta. Kuvausvoima pyytää yleensä antaa tuotteilleen
niin itsenäistä eloa, kuin suinkin on mahdollista, lisätäksensä niiden
todenmukaisuutta, ja kun ihanne on saanut määrätyn muodon jonkun
henkilön mielikuvituksessa, syntyy halu saattaa sitä muidenkin
ihailtavaksi. Toiselta puolen kauneuden välttämätön ehto on sen
tajuttavaisuus; sielun syvyydessä piilevänä, sisäkohtaisena kuvana se
ei voi olla aatteen ilmaisijana muille kuin itse runoilijalle; vasta
aistillisesti havaittavana kauneus tosi-kauneutena esiintyy. Vasta
objektiivisen muodon saatuansa, -- taideteoksena, runoelmana, -- ihanne
kaikin puolin voi olla tosi-elämän täydentäjänä, nostaen olevaisuutta
aatteiden piiriin.
Kun ihannetta siirretään tosioloihin, niin ensimmäinen tehtävä on
aineen valloittaminen; se on, niin sanoakseni, kesytettävä taiteilijan
nöyräksi välikappaleeksi. Tämä on tekniikan asia. Runoudella tosin ei
ole mitään ainetta; mutta henkisen välittäjänsä, kielen, avulla sen
tulee kuulijassa tai lukijassa herättää sellaisia mielikuvia, jotka
vastaavat runoilijan omia mielteitä. Runoilijan oma kuvausvoima taas on
monta eri lajia. Luonnollista on siis, että nämä erilaisuudet
runoteoksessakin tulevat ilmi. Runoilija tietämättänsäkin kuvailee
niitä esineiden puolia, joita hän paraiten tajuaa. Siten kullekin
runoilijalle, niinkuin yleensä jokaiselle taiteilijalle, helposti
muodostuu erityistapa. Tämä ei ole moitittavaa niin kauan kuin se,
perustuen itsenäiseen toimintaan, rajoittuu sille soveliaaseen piiriin.
Mutta jos erityistapa muuttuu mekaaniseksi kaavamaisuudeksi, joka ei
pysy tekijän hallittavana, vaan päinvastoin häntä hallitsee, taikka jos
se ulotetaan aineihin, jotka vaatisivat toisenlaista kuvaustapaa,
silloin se on ristiriidassa sen kanssa, joka taiteelle antaa tarmoa, ja
erityistavasta tulee maneeri. Niin esim. se haaveksiva puhetapa ja
juhlallinen, runokieltä tavoitteleva proosa, jota Kivi mielellään
käyttää vakavanlaatuisissa esityksissään, hyvin soveltuu Lean, tuon
"hehkuvan itämaan idyllin", korkeaan aatteellisuuteen; mutta
Margaretassa, jonka onneton runoilija kirjoitti riutunein hengenvoimin,
se on muuttunut tottumuksen kahleeksi eikä ole yhtäpitävä toiminnan
realistisen pohjan kanssa. Siinä se siis on maneerina; Leassa se on
runoilijan erityistapa sanan paraimmassa merkityksessä. -- Erityistapa
voi myös olla yhteinen useammille taiteilijoille tai kokonaisille
ajanjaksoille.
Mutta kun taiteilija on kohonnut niin korkealle, että hän
täydellä mestaruudella hallitsee tekniikkaa, s.o. että hän saa
ihanteensa taideteoksessa täydellisesti ilmestymään, silloin syntyy
varsinainen _taidetapa_ (kuvauslaatu) eli _styyli_ (stiili).
Nerokas taiteilija saattaa styylillänsä pitkäksi aikaa muodostaa kansansa
kuvauslaadun. Taidetapa kyllä valuu yksityis-fantasiasta ja on siis
nerokkaan persoonallisuuden luoma; mutta samassa määrässä kuin
taiteilijan on onnistunut löytää aatteelle täysin vastaava muoto, on se
vapautunut satunnaisuudesta ja saanut yleispätevän luonnon. Taiteilija
tai runoilija pyrkii esitettävän aatteen itse ytimeen ja voi siihen
päästä monta tietä, usealta taholta. Nämä eri tiet ovat taidetavat.
Taidetapa eli styyli on siis se määrätty tapa, jolla ihanteen
varsinaista pääkohtaa saatetaan aistin tajuttavaksi. Sentähden styyli
vaatii yhdenmukaisuutta, pyytäen levittää yhtäläistä valoa koko
kuvaukseen, ja samalla hylkää kaikki satunnaiset joutavat lisät, jotka
eivät tee aatetta selvemmäksi, vaan päinvastoin sitä himmentävät. Se
kuvaa siis suurin, voimallisin piirtein aattehikasta sisällystä.
Sentähden sanotaan esim. kuvaamataiteen tai runouden tuotteessa olevan
_styyliä_, jos jalo aatteisuus on päässyt muodostamaan sen
jokaista kohtaa, niinkuin se toiselta puolen on styyliä vailla, jos
halpa, määräluonnetta puuttuva jokapäiväisyys tai koreileva pöyhkeys
siinä rajoittaa aatteen yksin-omaista valtaa.[52]
Tiettyä on, että nuo suuret kansakuntien ja aikakausien elämää
hallitsevat ihanteet synnyttävät itselleen vastaavat taidetavatkin. Ja
samaten myös kullakin taiteella on oma taidetapansa, ja jokainen
runoudenlajikin kehittää oman styylinsä. Niin kuvausvoiman eri laadutkin
-- suurempi tai vähempi taipumus suoraan kauneuteen, ylevyyteen tai
koomillisuuteen -- saattavat olla eri taidetapojen perustuksena. Mutta
ennen kaikkea otettakoon lukuun muutamia suuria runouden kehitessä
selvästi muodostuvia eriäväisyyksiä. Muualla taiteen alalla, etenkin
kuvaamataiteissa, näkyy kolme edistys-astetta, jotka vähittäin toisiinsa
vaihtuvat. Kun taide on vapautunut niistä kaavoista ja tyypillisistä
muodoista, jotka vanhimpina aikoina sitä kahlehtivat ja sen verran
saanut tekniikan valtaansa, että aine mukaantuu sen tarkoituksiin,
ilmaikse siinä vielä jonkunlainen jäykkyys sekä käsitys- että
suoritustavassa; silloin syntyy n.s. _ankara ja jyrkkä taidetapa_. Mutta
tältä kannalta taide kohoaa toiselle kehitys-asteelle; taiteilija,
aatteen innostamana, luo teokseensa oman lämpimän henkensä, ja aate
pääsee jaloudessaan sitä täydellisesti hallitsemaan. Tämä on _ylevä
taidetapa_. Vaan vähittäin subjektiivinen tunne saapi yhä enemmän
valtaa. Ulkomuotoon tulee enemmän sievyyttä ja suloa, koko esitystapa
muuttuu pehmeämmäksi; taideteokseen pannaan runsaammin sisäistä elämää,
enemmän tunteellisuutta; aiheita otetaan laveammalta alalta; mutta
aatteen ylivalta yhä enemmän syrjäytyy. Askel askelelta taide sitten
etenee tähän suuntaan, se asettaa viehätyksen semmoisenaan
päämääräkseen, tavoittelee mahtivaikutuksia tai mukailee luontoa
epä-ideaalisella tavalla. Styyli on niinmuodoin tällä kolmannella
asteella ensin _viehkeä, hempeä_, sitten _ylen tunteellinen_ tai
_kiihoittava_, kunnes se vähitellen poistuu puhtaan esteetisyyden
piiristä. Näitä eri asteita voipi huomata esim. kreikkalaisen
kuvanveiston tai italialaisen maalaustaiteen historiassa.[53] Ne
johtuvat pääasiallisesti suuremmasta tai vähemmästä subjektiivisuuden
määrästä. Runoudenkin historiassa nähdään tähän vivahtavia vaiheita;
mutta ylimalkain objektiivisuuden ja subjektiivisuuden
vuorovaikutuksesta syntyvä kehitys saapi runouden alalla hiukan
toisenlaisen muodon, josta seuraavassa aion tehdä selkoa.
Ensiksi pyydän lukijaa tässäkin taas muistamaan tuota ihmiskunnan
elämässä vallitsevaa lakia, että vanhimmilla kehitys-asteilla kaikessa
ilmaantuu ankara objektiivisuus, s.o. yleiskäsitteen, sovinnaisen
tavan, kokonaisuuden ylivalta, mutta että aikojen kuluessa individisyys
anastaa yhä enemmän alaa, työntäen kokonaisuutta syrjään, kunnes
molemmat suunnat ehkä liittyvät yhteen, jolloin yleis-aate eheänä
säilyy, samalla kuin yksityis-aloille tehdään oikeutta. Runoudessa tämä
katsantotavan vaihtelu osoitaikse kolmella tavalla: _runoilijan
suhteessa esitettävään aineeseen, aineen laadussa sekä aatteen ja
ulkomuodon keskinäisessä välissä_. Tarkastakaamme kutakin kohtaa
erikseen.
Mitä ensimmäiseen kohtaan tulee, tahdon puheen aluksi mainita pari
esimerkkiä. Eepokselle omituisella objektiivisuudella kertoilee
Kalevala kovaosaisen Kullervon kuolemasta. Lämmintä tunnetta siinä
ilmenee, havainnollisiksi kuviksi kirkastuneena. Kuulemme nuoren nurmen
itkevän, kanervan tuhotyötä kuikuttavan; näemme ruohottomana paikan,
kussa Kullervon teko on tapahtunut; kolkosti miekka julistaa syövänsä
syyllistä lihaa, juovansa viallista verta, kun on syytöntäkin lihaa
syönyt, viatonta verta juonut; mutta laulaja ei siihen omasta
puolestaan lisää muuta kuin:
Se oli surma nuoren miehen,
Kuolo Kullervo-urohon,
Loppu ainakin urosta,
Kuolema kova-osaista.
Väinämöisen loppu-arvelu tietysti ei kuulu kuvaukseen ja on sekin
objektiivinen kuva. Samanlaatuisia esimerkkejä voisi saada Homeron
runoelmista. -- Verratkaamme tähän sitä kohtaa Tasson Vapautetussa
Jerusalemissa, jossa Tancred, vihollistansa tuntematta, tuimasti
taistelee sydämmensä lemmittyä, Clorindaa, vastaan ja vihdoin hänet
surmaa. Jo ennen taistelun päättymistä, kun Tancred voiton toivosta
riemuitsee, puhkeavat runoilijan sydämmestä sanat:[54]
Iloitset, hullu! Kohtahan tää veri
On voitonriemus murheeks muuttava!
Sen joka pisarasta kyynelmeri
Sun silmääs tulvaa, tuima, katkera!
Ja kun hän sitten on vastustajansa maahan lyönyt ja kauhea totuus
hänelle selviää, silloin runoilija ei ainoastaan Tancredin sanoilla ja
käytöksellä kuvaile onnettoman sankarin tuskaa, vaan sen lisäksi
suorastaan, tahi tahallaan, esittelee hänen mielentilaansa. -- Näistä
esimerkeistä näemme selvästi, miten naiivinen kansanrunous
puolueettoman katselijan tavalla silmäilee henkilöitä ja tapauksia, kun
sitä vastoin uudennus-ajan tutkisteleva kirjailija ei voi olla
arvosteluansa julki lausumatta. Siinäpä runolliselle esitystavalle
kaksi ihan erilaista uraa urkenevi: toinen ankarasti objektiivinen,
ainoastaan kuvattavia oloja silmällä pitävä, toinen subjektiivinen,
runoilijan omille tunteille vapaan puhevallan suova. Että moni
sivupolku näitä molempia yhdistää, on itsestään arvattavaa.
Runoilijan syrjäytyminen asioita kertoillessa tahi vilkkaampi
persoonallinen osan-otto esitettävään sisällykseen antaa aihetta
eepillisen ja lyyrillisen runouden tärkeään erotukseen. Edellisen
periluonne on objektiivinen, jälkimmäisen subjektiivinen. Vanhoissa
kansan-eepoksissa kerrotaan kansan yhteisiä tarinoita semmoisina, kuin
niitä ajatellaan muinais-aikoina tapahtuneiksi, ja laulajan oma
persoonallisuus jääpi siihen määrään merkitystä vaille, että runoelma
kokonaisuudessaan on yhteistyötä. Siihen soveltuvat kansanlaulun sanat:
En tieä tekijätäni,
Enkä tunne tuojoani,
Liekö telkkä tielle tehnyt,
Sorsa suolle suorittanut,
Tavi rannalle takonut,
Koskelo kiven kolohon.
Sentähden kertoilijan omia mietteitä ei siihen sekoiteta; korkeintaan
tuodaan esiin sellaisia epämääräisiä arveluita kuin Homeron huokaus,
ett'ei hän ilman Runottarien apua voi luetella kreikkalaisten
päälliköitä (Il. II, 484-493):
"Vaikkapa kymmenen mull' ois kieltä ja kymmenen suuta,
Ääni ois murtumatoin, sydän vaskinen rinnassa sykkis",
taikka semmoisia yleisluontoisia lausuntoja kuin laulajan alkusanat
Kalevalassa. Mutta sittenkin huomaa, tarkemmin katsoessa, erilaisuutta
eeposten välillä. Kalevala on tässä, niinkuin monessa muussakin
suhteessa itsekohtaisempi, lyyrillisempi kuin helleenien epopea.
Muistakaamme vaan sitä hienoa sala-ivaa, jolla sen sankareita
kohdellaan ja joka, vaikk'ei Homerollekaan ihan tuntematonta, kuitenkin
paljoa suuremmassa määrässä on suomalaisen kertomarunon omituisuuksia.
Kreikassa näemme sitten eepillisen runouden jälkeen lyriikan versovan,
joka tietysti luonteensa mukaan vaatii runoilijaa omia tunteitansa
laulamaan. Draama ulkonaisen rakennuksensa kautta ei salli tekijän
esiintyä samalla tavoin, kuin eepillisessä ja lyyrillisessä runoudessa;
mutta kuitenkin Euripides, toisin kuin edeltäjänsä Aiskhylos ja
Sofokles, tavan takaa sekä köörilauluissa että myös esiintyvien
henkilöin suusta julistaa omia aprikoimisiaan ja elämänhavaintojansa.
Kääntyessämme myöhempiin aikoihin näemme samanlaisia ilmiöitä.
Keskiaika, ollen yht'aikaa naiivinen ja erikoistunteiden vallassa,
tarjoo monta esimerkkiä, miten runoilija, hilpeän mielenliikutuksen
viehättämänä, kesken kertomustansa päästää tunteitansa vapaasti
esillevirtaamaan. Tassoa jo mainittiin. Mutta samanlaisia, kertomuksen
juoksua katkaisevia mietelmiä kuin hänellä tavataan muillakin
kuudennentoista vuosisadan eepikoilla, esim. Ariostolla ja Camõesilla.
Shakespearessä sitä vastoin näemme valtavan, tosi-draamallisen
objektiivisuuden; perin asiallisesti hänen henkilönsä haastelevat ja
toimiskelevat, kukin tilansa ja luonteensa mukaan. Näin puheena oleva
erilaisuus jatkuu läpi runouden historian. Saksan kirjallisuudessa
tästä lähteestä pääasiallisesti valuu runoilija-ystävysten Goethen ja
Schillerin vastakkaisuus. Goethe on koko käsitystavaltaan ja tosiolojen
varmassa tajuamisessa täysin objektiivinen, vaikka hän henkilöissään
kuvailee omaa sielun-elämäänsä, sovittaen tunteitaan ja kokemuksiaan
heidän erityistiloihinsa. Schiller päinvastoin mielellään tekee
draamojensa henkilöt oman persoonallisen ajatustapansa kannattajiksi.
Yleensä tällainen kirjoittajan näkyvissä-olo nykyisempinä aikoina on
paljoa tavallisempi kuin ennen muinoin. Varsinkin romantisuuden
esteetinen katsantotapa oli sille suosiollinen, jopa periaatteellisesti
sitä vaatikin. Tunnettua on, mihin liiallisuuksiin lopullisesti
jouduttiin. Useinpa humoristinen esitystapa on syynä runoilijan
persoonalliseen esiintymiseen; se huomataan esim. Jean Paulista, joka
liiaksikin höystelee kertoelmiaan kaikenlaisilla järin itsekohtaisilla
mutkilla ja keikahduksilla. Päinvastainen esimerkki uusimmalta ajalta
on meidän Runeberg, jonka sekä vakavissa että leikillisissä runoissa
sädehtii kirkas objektiivisuus.
Runoilijan sekaantuminen ei ole aina niin silmäänpistävä kuin esim.
Jean Paulissa; monesti se verhoutuu runoelman henkilöin lausumiin
ajatuksiin taikka leimahtelee esiin siinä valossa, jota tekijä
levittelee kuvattuihin esineihin. Mainitsin äsken Schilleriä. Hänen
näytelmiensä sointuvissa säkeissä viehättävät meitä usein paljoa
enemmän runoilija-filosofin omat jalot aatokset kuin puhujain mietelmät
semmoisinaan. Dickens taas, joka suurimmalla luonnonmukaisuudella
esittelee henkilöitänsä, ilmaisee oman katsantokantansa noilla
leikillisillä vertauksilla, joilla hän eteemme maalailee sekä ihmisiä
että hengettömiä esineitä, antaen koko kuvaelmalle erikoisluonteensa
värityksen.
Olemme nähneet, että vaikka uudempi aika osoittaa jonkunlaista
taipumusta itsekohtaisuuteen, ei päinvastaiseltakaan suunnalta puutu
edustajia. Erittäin on mainittava, että meidänaikainen realismi tässä
suhteessa näytti pyrkivän takaisin mitä ankarimpaan objektiivisuuteen;
sen suunnan draama- ja romaaninkirjoittajat koettavat ainakin
muodollisesti, mitä ulkonaisiin oloihin ja kuvattavain ihmisten
katsantotapaan tulee, noudattaa puhtaasti asiallista esitystapaa,
vaikka sen ohessa kyllä saattaa tapahtua, että pohjana oleva
ajatussuunta on järin subjektiivinen.
Nouseepa kysymys: onko puheena-oleva itsekohtaisuus kirjallisuudelle
hyödyksi vai haitaksi ja mihin määrään se on oikeutettu? Vastaus on,
että se riippuu runouden laadusta, jopa osittain runoilijan omasta
luonteestakin. Niissä runouden lajeissa, jotka, niinkuin puhdas
kertomaruno, pyytävät kuvata ulkonaista olevaisuutta, taikka, niinkuin
draama, selvittävät ihmishengen ja ulkomaailman vuorovaikutusta,
semmoisena kuin se on, todella ei ole suotavaa, että runoilijan
yksilöisyys aivan paljon tunkeuu näkyviin; mutta sitä myöten kuin koko
runoilutapa on lyyrillisempi, enemmän runoilijan tunteista lähtenyttä,
se sallii tekijän yksityisluonteen viljemmältä purkautua hänen
teokseensa. Sitä laatua on tietysti ennen kaikkea lyyrillinen runous,
mutta sen ohessa myös ne kertomarunouden lajit, joissa maailmaa yleensä
katsotaan yksityis-ihmisen kannalta: lyriikkaan vivahtava eepos,
romaani y.m. Mitä viimeksimainittuun tulee, sopisi kenties kysyä,
minkätähden erotus on tehtävä draaman ja romaanin välillä, kun molemmat
kuitenkin käsittelevät yksityis-ihmisen suhdetta oleviin oloihin; vaan
draama on jo ulkonaiselta rakennukseltaan objektiivisempi kuin romaani;
nuo runoilijan yksityisinä mietteinä ilmaantuvat älyn tai sukkeluuden
leimahdukset, jotka kertoilijalle ovat mahdolliset, jopa toisinaan
luonnollisetkin, eivät draamassa voi tulla kysymykseen. Mutta onpa
niillä romaanissakin rajansa. Hylkäämistä ansaitsee ainakin se tapa,
jota joskus tavataan vanhoissa romaaneissa, että kirjoittaja tekee
selkoa kirjansa aiheista ja suunnittelusta tai puolustelee
kertomuksensa uskottavaisuutta, sanalla sanoen rupeaa oman teoksensa
tarkastajaksi; sellainen menetystapa tietysti kokonaan hävittää sen
mielikuvituksen hohteen, joka asettaa taideteoksen ulkopuolelle
jokapäiväisten ilmiöin piiriä.
Sanottiin asian osittain riippuvan runoilijan omasta luonteestakin.
Muutamien taiteellinen omituisuus vie objektiivisempaan esitystapaan,
toisten itsekohtaisempaan, ja parastansa luo jokainen, kun seuraa oman
luontonsa viittausta, karttaen suuntansa liiallisuuksia. Tiettyä on
myös, että mahtava runoilijanero voi itselleen muodostaa erityiset
esityskeinot, jotka rikastuttavat runouden aartehistoa, vaikka ne
poikkeaisivatkin tavan-omaisista eivätkä taipuisi muiden käytettäviksi.
Kun sellaisella nerolla on suuri, tosi-runollinen maailmankatsomus,
joka voimakkaasti puhkeaa esiin hänen henkensä tuotteissa, antaumme
mieluisesti sen lumouksen valtaan silloinkin, kun puhdas objektiivisuus
saa väistyä sen tieltä varsinaisen eepoksen tai draaman alalla. Mutta
päinvastoin on asian laita, jos kirjailijan mietteet enemmän
keinotekoisesti kuin luonnollisesti tunkeutuvat näkyviin, etenkin jos
huomaamme jotain tendensimäistä pyrintöä levittää erityistä
katsantotapaa. -- Luonnollista on niin-ikään, että huumori erittäin
kosolta tuopi näkyviin kirjailijan yksityisiä mietelmiä ja tunteita.
Muutoin objektiivisempi esityslaatu tavallisesti viepi suurempaan
kuvailevistavan selvyyteen ja kirkkauteen, jommoista havaitaan esim.
muinaiskreikkalaisessa kirjallisuudessa, Homerossa, Sofokleessa y.m.
Kaikki esiintyy tarkoin piirtein, ikäänkuin marmorista veistettynä.
Toiselta puolen subjektiivinen kuvaustapa helposti saattaa utuisen
hämäriksi haihduttaa olioin piirteet; mutta, oikein sovitettuna, se
vuodattaa teokseen yksityishengen lämpöisyyttä.
Toiseksi sanottiin itsekohtaisen suunnan ilmestyvän _aineen
laadussa_, s.o. siinä, että runous aikojen kuluessa yhä enemmän
ottaa kuvataksensa sielun-elämää ja tavallista todellisuutta. Runouden
piiri, näet, laajenee kahdella tavalla; samalla kuin runotar enenevällä
mieltymyksellä kiintyy sisäisen elämän ilmauksiin ja yhä hartaammin
yrittelee ihmissielun aarnihaudasta nostaa puhdasta kultaa, samalla hän
hellyydellä luo silmänsä koko ympäristöönsä, väljentää näköpiiriänsä ja
havaitsee yhä useampia aineita kuvausta ansaitseviksi. Nämä molemmat
puolet kuuluvat yhteen, sillä kumpaisenkin juuri on yksityishenkilön ja
hänen olojensa tarkastaminen. Tällaisen kehityksen näemme jo
kreikkalaisessa maailmassa. Odysseiassa päähenkilön heltiämätön
pyrkiminen kotia kohti ja Penelopeian uskollisuus koskevat sisäistä
elämää enemmän kuin Iliaan veriset taistelut; sen ohessa kertomus usein
lavenee tavallisten olojen kuvaelmaksi. Jo Hesiodos ottaa puhuaksensa
maanviljelijän jokapäiväisistä toimista, ja Euripides, kreikkalaisen
näytelmäkirjallisuuden realisti, vaikka pysyykin vanhoissa,
tarun-omaisissa aineissa, tuopi näyttämölle tavallisia ihmisiä, joiden
luonteet eivät ole taiteen jalostamia eivätkä vastaa heidän juhlallisia
sankarinimiään. Samaa yht'aikaa sisäkohtaista ja realistista suuntaa
edustavat Sikelian idyllirunoilijat, uudempi Attikan komedia ja
myöhemmin syntynyt romaani. Ei tarvinne muistuttaa, että kreikkalaisten
runous kuitenkin, uudemman ajan tuotteihin verrattuna, on ulkokohtaista
laatua ja enimmiten esittelee yleisiä, aatteen-omaisia aineita.
Muinaistaruston ideaalinen kaunomaailma pysyi aina heidän runoutensa
alustana, ja individisen sielun-elämän salaisimmat pohjukat
paljastuivat vasta uudempina aikoina. Mutta käänne tapahtui, kun
henkisen elämän keskus kristin-uskon kautta siirtyi ihmisen sydämmeen;
tärkeimmäksi yleni silloin sielunelämän kuvaus. Jo niiden kansojen
muinaisrunoudessa, jotka uudella ajalla astuvat maailman
toimintatanterelle, tavataan siihen viittaavia enteitä, esim.
Nibelungenliedissä ja Kalevalassa. Suomalainen kansallis-epopea ei
ainoastaan myönnä lyyrilliselle puolelle, tunteille ja mietteille,
avaraa ilmestysalaa, vaan koko sen värityskin on realistisempi kuin
Homeron runojen. Kertomus liikkuu paljoa enemmän koti-oloissa,
rauhallisen elämän piirissä kuin urosten tappotanterilla, ja sankarien
pienet puutteet ja heikkoudet joutuvat nekin runottaren huulille. Ja
kuinka yksityishenkilön mielenvaiheet sitten yhä enemmän ovat tulleet
runouden esineeksi ja sen rajojen sisälle on vedetty yhä laajempia
aloja, sen huomaa helposti eri aikakausien ihanteita tarkastettaessa.
Syvää psykologista kuvailua sisältävät esim. Shakespearen, Cervantesin
ja Goethen teokset, muita mainitsematta. Mutta samalla kuin runous näin
pyrkii syvyyteen päin, mieltyy se sellaisiinkin aineisiin, joita ennen
ei katsottu täysiarvoisiksi, ruhtinaitten saleista ja sankarien
miekanmittelöistä se meitä vähittäin viepi loitommaksi, mataliin
majoihin ja vaatimattomien ihmisten työvainioille.
Vaikka sielun-elämän tarkastelu ja suurempi realismi aineitten
valitsemisessa ovat saman kehityssuunnan tuottamia, niin ne eivät
kuitenkaan aina ole samoissa teoksissa tavattavina. Voihan aivan
ulkokohtaisilla yleispiirteillä kuvata jokapäiväistä oloa ja
päinvastoin ihmiskunnan tärkeimpien kysymysten yhteydessä käsitellä
yksityis-ihmisen sielun-elämää. Mutta niiden yhtä-aikaista
ilmaantumista ei ole vaikea selittää; siihen jo ylempänä viitattiin.
Alkuperäisesti tahdotaan runoudessa asettaa näkyviin yleisiä,
aatteenmukaisia oloja, elämän varsinaisia perimuotoja. Jumalais-olennot
edustavat siveellisiä voimia; sankarit ja muut inhimilliset henkilöt
ovat tyypillisiä kuvia ihmisten tai kansakuntien luonteesta;
kertoelmatkin ovat tyypillisiä: suuriin, koko kansalle tähdellisiin
tapauksiin sulkeutuu pitkät historialliset kehitysjaksot, taikka ne
osoittavat ihmiselämän yleistä, säännöllistä menoa. Mutta kun
sielun-elämän vaihtelevat tilat alkavat herättää huomiota, niin
yksityishenkilö semmoisenaan saa suuremman merkityksen, ja silloin on
yhdentekevää, mikä ulkonainen asema sillä on, jonka tunteita ja
ajatuksia runoilija meille esittelee; ovathan sisälliset asiat nyt
tulleet ulkonaisia monta vertaa arvollisemmiksi. Ihmisyyden
yksin-omaisina edustajina eivät nyt enää ole maan mainiot sankarit ja
heidän vertaisensa, vaan jokainen ihmis-olento kantaa sielussaan
sukukuntamme yhteisen luonnon kuvaa. Ja avarammaksi aukenee runouden
temppeli heitä kaikkia vastaanottamaan.
Mutta joudummepa kolmanteen kohtaan, -- styyliin katsoen tärkeimpään, --
_aatteen ja ulkomuodon keskinäiseen suhteeseen_. Tällä perustuksella
muodostuu varsinkin kaksi taidetapaa, _ihanteellinen eli idealistinen_
ja _luonteinen eli karakteristinen_ (n.s. _välitön ja välillinen
idealismi_). Tällä runous-opin kohdalla monet eri nimet ja käsitykset
törmäävät yhteen, osittain liittyen toisiinsa, osittain ristiriitaisina
ponnistellen toisiansa vastaan. Näiden eri suuntien selvitys vaatii
erityistä lukua.