Koomillisuus.
Kauneuden kolmas päälaji, koomillisuus, saapi sekin alkunsa siitä, että
äärevät ilmiöt ovat monenlaisten rajoitusten alaisia eivätkä voi
täydellisesti kuvastaa niissä toteutuvaa aatetta. Että koomilliset
esineet juuri puutteellisuudellaan herättävät mielihyvää, saattaa ensi
silmäykseltä vähän oudoksuttaa; mutta selitys on jo edellisessä
annettu. Koomillista kauneutta määriteltäessä mainittiin sen
pääpiirteet: ylevän tai ylevältä näyttävän sisällyksen ja sen tuiki
mitättömän muodon välillä ilmestyy äkkiä vastariita, joka naurulla
tunnustetaan vähäpätöiseksi aatteen ikuisen vallan rinnalla, ja siitä
syntyvä turvallisuuden tunne tuottaa mielihyvää. Koomillisuudessa on
siis kaksi puolta: toteutumaan pyrkivä ylevyys ja sitä vastustava
todellisuus, joka saattaa sen tyhjiin raukeamaan. Näiden puolten
tulee lujasti liittyä yhteen saman aistin-tajuttavan ilmiön
kautta, ja vastakohdan pitää yht'äkkiä joutua meidän havaittavaksemme,
niin että se leimauksen tavalla iskee sieluumme. Vastakohtain
yhteensattuessa syttyy koomillisuuden sähkökipinä. Meitä naurattaa
juttu laivasta, joka vei lähetyssaarnaajia Indiaan, mutta samalla myös
epäjumalankuvia, koska lähetyssaarnaajien juuri oli määrä vastustaa
epäjumalain-palvelusta. Kun nauramme jonkun henkilön itserakkautta,
niin naurumme on sitä virkeämpi, mitä vähemmän syytä huomaamme hänellä
olevan liialliseen itsetuntoon. -- Kuinka tärkeätä on, että ristiriita
äkkiä meitä yllättää, nähdään seuraavista esimerkeistä. Joku hilpeästi
lausuttu sukkeluus meitä suuresti huvittaa ja herättää makean naurun;
mutta jos joka päivä kuulemme samaa sukkeluutta mainittavan, niin se
menettää viehätyksensä, jopa viimein käy ikäväksi. Taittuneen oksan
äkkinäinen alas romahtaminen keskelle hellää lemmenkohtausta voi tehdä
koomillisen vaikutuksen; mutta vaikutus katoaa, jos tarkastelemme sitä
edeltäpäin ja näemme sen heiluvan, katkeavan ja vähitellen liukuvan
alas. Toisinaan äkkinäisyyden puute vaan on näennäinen: joku henkilö
esim. on tottunut puheessaan alinomaa käyttämään jotain sanaa ja me
odotamme sitä joka hetki; kun se tulee, niin se meitä naurattaa.
Luulisi odotuksen tässä tapauksessa edistäneen koomillisuutta; mutta
asia ei ole niin. Sana itsestään ei olisi naurettava, ellei sitä
alituisesti käytettäisi, sekä sopivissa että sopimattomissa tiloissa.
Me kyllä odotamme sitä joka hetki; mutta emme koskaan tiedä, milloin se
tulee. Kun se sitten välttyy puhujan huulilta, on se aina jotain
arvaamatonta, ja että lausuttava ajatus saapi ilmaistakseen juuri tämän
sanan, joka jo on saanut erityisen leiman, tuntuu meistä lystilliseltä.
-- Muutoin on huomattava, että tuo äkkinäisyyden vaatimus ei koske itse
asiaa, vaan mielenvaikutusta; hitaasti tapahtuva seikka tai vakinainen
ilmiö voi sekin olla koomillinen, jos se yht'äkkiä meidät valtaa.
Koomillisuuden toinen puoli sanottiin olevan ylevä tai kumminkin
ylevältä näyttävä sisällys; mutta se on tietysti vaan suhteellisesti
ylevä, vastapuoleen verrattuna. Jos harleikki hyppäyksillänsä naurattaa
yleisöä, niin katselijat tietämättänsä mielessään vertailevat hänen
hullunkurisia temppujaan ihmisten tavalliseen käytökseen, joka silloin
tuntuu ylevältä, vaikka se toisissa tapauksissa, korkeampain ilmiöin
rinnalla, saattaa olla hyvinkin jokapäiväistä. Mutta ylevimpiäkin voi
koomillisuus hyväksensä käyttää. Onhan Goethe Faustissaan leikillisesti
esittänyt Herran ja paholaisen väliä, antaessaan Mefistofeleen,
keskusteltuaan Jumalan kanssa, itsekseen miettiä: "onpa varsin
kaunista, kun korkea herra näin ihmisen tavalla juttelee itse
paholaisen kanssa." Tämä ei ole pilkkaa, vaan vilpitöntä huumoria;
mutta huumorin tekee mahdolliseksi se seikka, että runoilijan oma
käsitys jumaluudesta on paljoa ylevämpi kuin tavallinen
antropomorfistinen katsantotapa.
Kaikesta huomataan, että koomillisuus on ylevyyden täysi vastakohta.
Se on nurin kääntynyt ylevyys. Tässähän muoto, huomiota herättävä
ilmiö, vaikka kyllä itsestään arvokas ja mahtava, ei riitä
sisällyksensä koko suuruutta ilmaisemaan; koomillisuudessa päinvastoin
muoto, sisällystä kannattava ilmiö, vaikka se ei mitenkään vastaa
tämän sisällyksen todellista tai luuloteltua arvoa, kaikessa
halpuudessaan ja jokapäiväisyydessään saa loistavan voiton tuosta
pöyhkeilevästä sisällyksestä, osoittaen, että jalo aatekin, kun sen on
määrä esiintyä tässä matoisessa maailmassa, usein saa alentua
ylhäiseltä valtaistuimeltaan ja silloin takertuu tavallisten olojen
vähäpätöisyyteen. Sillä aate ylevyydessään kohoaa korkealle aineellisen
maailman rajoittavien pikkuolojen yli, vaikka sen toteutuessaan täytyy
käyttää niiden alhaista muotoa; mutta halpa olevaisuus tahtoo kostoa
jokapäiväisten ilmiöin halveksimisesta ja väijyy korskeata
hallitsijaansa, tehden monenlaisia kepposia ja paljastaen kaikki
herransa heikkoudet.
Mutta koomillisuutta sopii ajatella, ei ainoastaan ylevyyden, vaan
erityisesti traagillisuudenkin vastakohdaksi. Traagillisuus, niinkuin
on nähty, perustuu maailmanjärjestyksessä ilmaantuviin vastariitoihin
eli siihen, että siveellistä maailmanjärjestystä loukataan ja syyllisen
henkilön sentähden täytyy sortua. Koomillisuuskin syntyy tällaisesta
ristiriidasta; mutta vastariita on lievempää laatua; se on vaan joku
puute tai yksipuolisuus, joka paljastetaan kaikessa tyhjyydessään ja
huomataan tuiki mitättömäksi. Sentähden se ei vaadi koomillisen
henkilön kukistumista; vaan tämä saatetaan ainoastaan naurun alaiseksi,
ja nauru on tapahtuneen loukkauksen sovitus. Niin esim. Eskon
yksinkertaisuus semmoisenaan on epäkohta ja niinmuodoin, kuten jokainen
epäkohta, loukkaus maailmanjärjestystä vastaan. Vielä paremmin tämä
arvostelu sopii Nummisuutarin perheen ahneuteen. Mutta ei kumpikaan ole
sellainen siveellinen rikos, joka uhkaa ihmisen oikeuden perusteita.
Molemmat ovat helposti sovitettavissa; ne saavat tuomionsa, kun Eskon
onnistumaton naimaretki antaa meille aihetta sydämmelliseen nauruun. --
Kuinka likeisesti koomillisuus on traagillisuuden sukua, todistaa
muutoin se tosiasia, että ne välisti voivat tulla hyvinkin lähelle
toisiaan; niin esim. Molièren Saiturissa tuo melkein kauhistava
kohtaus, kun Harpagon, lippaansa kadotettuaan, joutuu mielipuolisuuden
rajoille, suuresti vivahtaa traagillisuuteen, ja saman runoilijan
Ihmisvihaajassa ("Le Misanthrope") päähenkilön luonne ja kohtalo ovat
ainakin yhtä paljon traagillista kuin koomillista laatua.
Yllämainitussa jo huomataan, että koomillisuus on varsin läheisessä
yhteydessä maailman siveellisen järjestyksen kanssa. Ei se kuitenkaan
kohdistu sen tahalliseen rikkomiseen eli siveellisiin hairahduksiin,
vaan pikemmin niihin tapauksiin, joissa näkyy hengen kykenemättömyys
hallita aineellisia välikappaleitansa. Mutta tämäkin tietysti häiritsee
maailmanjärjestyksen eheyttä. Sentähden koomillisuuden tajuaminen
edellyttääkin selvempää tai himmeämpää maailmanjärjestyksen älyämistä,
sanalla sanoen, jonkunlaista täysitajuisuutta. Ei siis kumma, että
koomillisuuden tunne ja siitä johtuva nauru -- samoin kuin ylevyydenkin
tunne -- tavataan ainoastaan ihmisessä. Eläin kyllä tuntee surua ja
iloa, ja kuolevan hirvenkin sanotaan kyyneltynein silmin katsovan
tappajaansa; mutta itsetajuiselle ihmiselle yksin on naurun lahja
suotu. Hän yksin saattaa keventää mieltänsä naurulla tai varsinaisella
itkulla. Tosin eri henkilöitä naurattavat hyvinkin erilaiset asiat.
Luonnon-ihmisissä, lapsissa tai aivan sivistymättömissä henkilöissä,
kaikki, mikä on outoa, herättää naurua; se on heissä pikemmin
kummastuksen kuin koomillisuuden-tunteen ilmaus. Mitä alhaisemmalla
kehitys-asteella joku on, sitä väkevämpiä, käsintuntuvampia
nauratuskeinoja tarvitaan; mitä enemmin ihminen on henkisesti
varttunut, sitä paremmin hän kykenee korkeampaa koomillisuutta
havaitsemaan. Mutta tämä kaikki juuri osoittaa, että koomillisuuden
tajuaminen etupäässä riippuu olevaisuuden itsetajuisesta
käsittämisestä. Älköön minua väärin ymmärrettäkö! En tarkoita, että
koomillisten seikkojen älyäminen olisi pelkkä ymmärryksen asia,
ajatustoimen välittämä. Päinvastoin: se on välitön, havaintoon
perustuva ja kuvausvoiman kannattama sieluntoiminta; virkeä
mielikuvitus yhdistää hilpeästi nuo molemmat kuvat, joiden
yhteentörmäys tuottaa naurettavaisuuden tunteen. Sen näkee siitäkin,
että on paljon ihmisiä, etevälahjaisiakin ja ymmärrykseltään
kehittyneitä, joiden yksitotiseen mieleen ei pysty koomillisuus; heidän
fantasialtaan arvattavasti puuttuu kyky sovittaa yhteen vastakkaisia
mielikuvia siihen tapaan, kuin koomillisuus sitä vaatii, taikka heidän
yksivakainen katsantotapansa on totuttanut heitä panemaan liian suurta
arvoa pienimpiinkin maailmanjärjestyksen loukkauksiin, jotta heidän on
mahdoton naurulla niistä vapautua.
Yleensä itsetajuisuudella on tärkeä osa koomillisuudessa. Huomatessamme
jotakin koomillista, ajattelemme ihan ehdottomasti kysymyksessä olevaa
henkilöä tai esinettä täysin itsetajuiseksi; muutoin vastariita olisi
mitätön eikä meitä naurattaisi. Katsojassahan, meissä itsessämme, aina
tapahtuu ristiriitaisuuden tajuaminen, noiden molempain puolten
yhteensovittaminen; mutta meidän täytyy samalla mielessämme kuvailla
koomillisen esineen itse kykenevän sitä käsittämään, vaikka se olisikin
eläin tai hengetön kapine. Helpoimmin se tietysti luonnistuu, kun tämä
olento on ihminen; sentähden koomillisuuden varsinainen ja tärkein ala
on ihmisluonteet ja ihmis-elämän toimet. Valaiskoot sitä muutamat
esimerkit. Kun Sven Dufva, pakoon komennettaessa, ryntää sillalle
vihollista vastaan, niin nauramme tätä taitamatonta temppua, joka
kuitenkin kaikessa epätajuisuudessaan on paljoa asianmukaisempi, kuin
mitä hän itse aavistaa; mutta hymyillessämme meistä tuntuu, kuin tuon
uljaan pojan kyllä pitäisi tietää, mitä sillä hetkellä tarkoitetaan.
Jos eläimet esiintyvät naurettavina, niin lainaamme heille omaa
itsetajuntaamme, olettaen niiden toimivan johdonmukaisesti ihmisen
tavalla. Eräs pieni koira oli oppinut istumaan takajaloillaan
saadaksensa jonkun herkkupalan; mutta näin se myös istui suljetun oven
takana pyytämässä, että joku sen toiselta puolelta avaisi. Kun nauramme
tätä koiran naiivisuutta, niin otaksumme tietysti sen täysin käsittävän
menetystapansa hullunkurisuuden; koiran mielikuvituksessa sitä vastoin
halu saada ihmiseltä apua ja tuo rukoilevan asento välittömästi
liittyivät yhteen, josta seuraus oli pystyssä-olo. -- Kun kielivirhe
käy naurettavaksi, ajatellaan niin-ikään puhujan mahdollisesti itse
tarkoittaneen sitä, mikä lauseessa tulee esiin. Jossakin sanomalehdessä
kerrottiin miehen laivasta pudonneen veteen. Sitten jatkettiin:
"_häntä_ saatiin sieltä ylös, mutta oli jo kuollut, ennenkuin
lääkärin-apua saatiin". Oletamme kirjoittajan todellakin tarkoittaneen
hännällistä ihmistä, joka putosi veteen, ja sitten saamme silmiemme
eteen huvittavan kuvan tuosta eläimenruumiin koristuksesta, joka itse
on muuttunut eläväksi olennoksi ja kuolee. Näin mielikuvituksemme asiaa
muodostelee; mutta todellisuudessa tiedämme virheen vahingossa tulleen.
-- Elottomat kappaleet voivat niin-ikään tuntua koomillisilta, kun
niitä verrataan elollisiin, täysitajuisiin: vanha hökkeli uhkaa joka
hetki kaatua, mutta lykkää päätöksensä päivästä päivään j.n.e. --
Kaikissa näissä tapauksissa ilmiöissä piilevä epätajuisuus ikäänkuin
pitää leikkiä itsetajunnan kanssa, joka tahtoo sitä hallita, ja
viekoittelee sitä kaikenlaisiin hullutuksiin, joiden syy työnnetään
tuon viisaan valtiaan niskoille.
Kauneuden ilmauksissa satunnaisuus sävyisästi mukaantuu
aatteen vaatimuksiin; ylevyydessä, etenkin traagillisuudessa,
maailmanjärjestyksen ankara välttämättömyys sitä lannistaa. Mutta
koomillisuudessa se sitä vastoin anastaa itselleen vapaan
tepastelukentän; sillä onhan koko koomillisuus, niin sanoakseni,
satunnaisten ilmiöin voitollinen kapina maailman säännöllisyyttä
vastaan. Kuinka sattumus tällä alalla ylinnä komeilee, näkyy jokaisesta
koomillisuuden esimerkistä eikä siis tässä kaivanne tarkempaa
valaistusta.
Edellisestä nähdään myöskin, että koomillisuuden pohjana on epäkohta,
selvästi havaittava poikkeus maailman järjellisyydestä. Sellainen
epäkohta on tietysti itsestään ruma, silloinkin kun se ilmaantuu
muutoin kauniissa esineessä. Rumuudella onkin koomillisuudessa laaja
oikeus ja merkitys, paljoa laajempi kuin ylevyyden piirissä. Ruma voi
esiintyä ylevänä, niinkuin ennen on sanottu, jos se on peloittava.
Muissa tapauksissa se voi tulla naurun-alaiseksi ja sen johdosta
koomilliseksi, paitsi jos se on inhottava; sillä inhottava, niinkuin jo
on osoitettu, ei voi tehdä mitään esteetistä vaikutusta. Peloittavan
todellista tai ajateltua vahingollisuutta ei voi naurulla poistaa eikä
sitä siis voi tajuta koomilliseksi; samoin on pahankin laita, kun
pidetään silmällä sen tuottamaa tuhoa. Mutta korkeammalta näkökannalta
katsoen sen turmiollisuus haihtuu tyhjiin, kun tiedetään pahan
kukistuvan ikuisen järjen vallan alle; sentähden Goethe on voinut
humoristisesti kuvata Mefistofelesta, ja keskiajan mysterioissa pahat
henget saivat osakseen naurettavien ilvehtijäin tehtävän. Toisin on,
missä ilman tätä yleistä näköalaa pahan yksityisvaikutukset tulevat
kysymykseen, se on: missä paha samalla on peloittava tai vahingollinen.
Joku pahe, esim. juopumus, joka saattaa hävittää perheellisen onnen, ei
näin kokonaisuudessaan katsottuna ja yhteydessä turmiollisten
seuraustensa kanssa anna aihetta koomillisiin tunteisiin; vielä
vähemmin varkautta voi pitää naurettavana. Sitä vastoin juomarin
horjuvat liikkeet ja kompastukset näyttävät naurettavilta, kun ei
ajatella asian siveellistä puolta, ja joku sukkelasti toimitettu
varkaus voi sekin herättää naurua, jos mielestä poistetaan rikoksen
moraalinen inhottavaisuus. Yleensä koomillisuuden tunto hyvin suuressa
määrässä riippuu katsantokannasta: moni asia tuntuu ahtaammassa
piirissä kovinkin vakavalta, mutta huomataan yleisemmältä kannalta
arvosteltuna vähäpätöiseksi ja naurettavaksi; toiset asiat taas voivat
yksityisinä ilmauksina olla koomillisia, vaikka ne yleisemmin
käsitettyinä eivät anna leikille sijaa.
Yksityis-olento, jonka karakteristinen omituisuus liian jyrkästi
poikkeaa koko lajin yleisluonnosta, on tietysti ruma. Tähän perustuu
rumuuden idealiseeraus irvikuvassa. Taiteilija tahtoo syystä tai
toisesta, tavallisesti ivataksensa, naurettavalla tavalla esittää
jonkun henkilön tai muun esineen omituisuutta ja liioittelee sitä. Hän
yrittää esim. kuvata tyhmää tolvanaa, oikein tomppelimaisuuden
esikuvaa, poimii senvuoksi eri ihmisistä sopivia piirteitä ja sulattaa
ne yhteen. Siten syntyy _karrikatyyri eli irvikuva_. Se ei kuulu
yksin-omaan kuvaamataiteeseen, vaan kirjallisuudessakin voi täten
esittää luonteita ja oloja; niin tehdään esim. useissa Sigurdin
satiireissa.
Vaan palatkaamme tuohon itsetajuisuuteen, jonka arveltiin suuremmassa
tai vähemmässä määrässä sisältyvän kaikkeen, mikä on koomillista, ja
verratkaamme keskenään muutamia naurettavia kohtia, joissa ilmaantuu
eri määrä itsetajuisuutta. "Windsorin iloiset naiset" (Shakespearen
samannimisessä komediassa) sullovat irstailevan Fallstaffin, tehtyänsä
hänestä monenlaista pilaa, vihdoin pesuvaatteiden alle koriin, jossa
lihava, isovatsainen miesparka saa hikoilla lemmenhurmauksensa pois.
Taikka: Esko ei malta olla kostamatta Teemulle häneltä muka kärsittyä
vääryyttä, vaan rientää hänen kotiinsa, jossa Teemu juuri on saanut
selkäsaunan isältään; mutta siellä isä, "juureva ukko", ja poika äkkiä
tekevät sovinnon ja peittoovat Eskoa aika tavalla, ja siihenpä raukeaa
Eskon urhea yritys. Näissä tapauksissa on kaikki ulkonaista,
aistillisesti havaittavaa, jotenkin järeätä. Toista laatua ovat
sellaiset kokkapuheet kuin tuo tunnettu: "Pythagoras, kun oli keksinyt
oppilauseensa, uhrasi hekatombin, ja siitä asti jokainen härkä vapisee,
kun uusi totuus tulee ilmi." Ei mikään ulkonainen tapaus tee sitä
naurettavaksi, vaan käsitteiden sukkela yhteensommitteleminen, kun
ensin ajatellaan niitä luonnollisia härkiä, jotka muodostivat
hekatombin, satais-uhrin, ja sitten "härkä" sanan kuvaannollista
merkitystä. Samoin oli asian laita, kun Talleyrand sanoi, että kieli on
keksitty ajatusten peittämiseksi; hauskuutta tuottaa tässä se omituinen
ristiriita, mikä on olemassa kielen oikean tarkoituksen ja sen
väärinkäyttämisen välillä, kun tämä jälkimmäinen ivallisesti pannaan
edellisen sijaan. Viimeksimainituissa esimerkeissä on lystillisyys ihan
ajatuksellista laatua, täysitajuisen älyn synnyttämää. Mutta ei
ensinmainitut eivätkä jälkimmäiset vielä osoita sellaista koomillista
vastariitaa, jonka ohessa selvästi tajuaisimme maailmanjärjestyksen
käyvän ikuista menoansa, epäkohdista huolimatta. Niin tapahtuu esim.,
kuten jo ennen on huomautettu, jos tarkastamme Sven Dufvan tai Eskon
luonnetta kokonaisuudessaan. Heitä nauraessamme tunnemme, mikä kunto
heissä piilee, ja nauruumme sekaantuu mieltymys ja myötätuntoisuus.
Samoin, kun joku henkilö tekee pilaa omista heikkouksistaan, hän itse
naurullaan ne sovittaa, tunnustaen järjellisyyden valtaa. Niin esim.
kertoja "Vänrikki Stool" nimisessä runossa leikillisesti puhuu omasta
ajattelemattomuudestaan ja kujeistaan vanhaa soturia kohtaan; mutta
tämä leikinlasku ja hänen muuttunut käytöstapansa runon loppupuolella
sovittaa täydellisesti hänen vallattomuutensa.
Näissä esimerkeissä meille tarjoutuu kolme koomillisuuden muotoa:
ensimmäinen on _luonnon-omainen koomillisuus eli ilve_ (jolloin
"ilve" sanalla on laajempi merkitys kuin tavallisessa puheessa), toinen
_sukkeluus_ ja kolmas _huumori_.
Luonnon-omaisen koomillisuuden tunnusmerkki on naurettavan ilmiön
ulkonainen havainnollisuus, ilman selvää tietoa epäkohdan suhteesta
siveelliseen maailmanjärjestykseen. Mutta kun nauramme tällaista
ilmiötä, niin meissä kuitenkin aina on vaistomainen tunne sen
ristiriitaisuudesta maailmanjärjestyksen kanssa, ja tässäkin
tapauksessa pysyy yllämainittu koomillisuuden perussääntö, että
lievänlainen, aatteen epätäydellisestä toteutumisesta syntyvä
epäkohta tunnustetaan vähäpätöiseksi ja sovitetaan naurulla. Tähän
koomillisuuden piiriin kuuluvat kaikki nuo usein hyvinkin karkeat
jokapäiväiset sattumukset, jotka naurattavat äkkinäisyytensä ja
epäsoveliaisuutensa takia: kompastumiset, änkytykset ja aivastamiset
keskellä juhlallista puhetta, omenan putoaminen puusta sen varjossa
lepäävän nenälle j.n.e.; samaten myös eläinten, esim. vohlien tai
apinain hyppäykset, clownien keikaukset ja kömpelöt sukkeluudet,
sanalla sanoen, kaikenlaiset hullunkuriset liikkeet ja temput (kaikki
ilveet sanan varsinaisessa merkityksessä). Tältä alalta on ottanut
aineensa italialaisten "Commedia dell' arte", jossa esiintyy joukko
vakinaisia ilveilijä-henkilöitä, niinkuin Arlecquino (Harlekiini),
Pulcinella, Colombina y.m.; samaten myös vanhat saksalaiset
Hanswurstiaadit j.n.e. Italialaisilla on senkaltaisia ilmiöitä varten
nimitykset "burlesco" ja "buffo"; burleski-sana on meilläkin tunnettu.
-- Että koomillisuus tähän suuntaan rohkenee mennä hyvinkin kauas,
säädyllisyyden käskyistä huolimatta, ei tarvitse kummeksia; sillä se on
koomillisuuden alkuperäisin aste, joka vaistomaisesti pyrkii
osoittamaan, kuinka onteloita paljaat ulkonaiset muodot useinkin ovat
ja kuinka teeskenteleväisyys ei voi peittelemällä syrjäyttää
aistillisuuden luonnollisia vaatimuksia. Tuskin tarvitsee mainita,
ett'ei ulkonainen säädyllisyys ole sama kuin siveellisyys. Muutoin on
muistettava, että mitä enemmän sivistys poikkeaa luonnollisuudesta,
mitä hempeämmäksi se tulee, sitä enemmän se antaa aihetta
säädyllisyyden tunnon loukkaamiseen ja vastavaikutuksen kautta siihen
houkuttelee. Tämä tietysti koskee kaikkia koomillisuuden lajeja. Mutta
luonnon-omaiseen koomillisuuteen ei ole luettava ainoastaan tällaisia
aineellisia, mekaanisia, naurun aiheita, vaan myöskin ajattelemisen ja
mielikuvituksen välittämiä kohtauksia, joiden koomillisuus on aivan
alkuperäistä, naiivia laatua. Niin esim. Esko, kun hänen isänsä
kertoilee Topiaksesta ja tulee maininneeksi suurta kalaa, yht'äkkiä
katkaisee hänen puheensa kysymyksellä: "Panikos mamma silakoita myös
eväspussiini?" -- Muistettakoon niin-ikään tuota hauskaa kohtausta
Seitsemästä veljeksestä, kun veljekset näkevät vanhan Valkonsa yhden
silmän pimeässä kiiltävän ja luulevat hevostansa aaveeksi, jota
koettavat manauksilla karkoittaa.
Päinvastoin kuin luonnon-omaisessa koomillisuudessa, jossa kaikki on
ulkonaista ilmaumaa, on koomillisuuden toinen muoto, _sukkeluus_,
kauttaaltaan sisällistä laatua. Nuo naurettavan ilmiön molemmat puolet
ovat tässä vaan mielikuvia, fantasian toimella yhdistettäviä
käsitteitä. Välittäjänä on sentähden pääasiallisesti kieli tai joskus
kielen sijassa kuvat ja merkit. Koomillinen vaikutus, vastakohtain
yhteensattuminen, syntyy siitä, että kaukaisia toisilleen ventovieraita
käsitteitä yht'äkkiä saatetaan toistensa yhteyteen ja siten asetetaan
uuteen, odottamattomaan valoon. Niinpä yllämainituissa esimerkeissä nuo
erilaiset härkä-sanan merkitykset ja kieli-käsite ynnä sille ihan
vastakkainen ajatusten peittämisen tarkoitus. Sattuvasti kyllä on
sanottu sukkeluuden olevan valhepapin, joka on valmis vihkimään yhteen
mitkä pariskunnat hyvänsä, mutta ainoastaan sellaisia, joiden yhtymistä
holhojat ja sukulaiset (s.o. asiain todellinen yhteys) eivät suvaitse.
Laajan laaja on se ala, jolta sukkeluus vaanii naurun aiheita; sillä
mihinkä sen naljakas silmä ei voisi tunkeutua? Koetanpa muutamilla
esimerkeillä antaa jonkunlaista käsitystä sen monenlaisista muodoista.
Kun kieli on sukkeluuden kannattaja, niin ensiksi itse kieli
semmoisenaan voi olla sen esineenä, vieläpä kahdella tavalla, joko
sointunsa tai sanojensa merkityksen puolesta. Edellisessä tapauksessa
syntyy n.s. _sointusukkeluuksia_, jälkimmäisessä varsinainen
_sanaleikki eli sanasutkaus_ (jotka nimitykset laajemmassa
merkityksessä käsittävät sointusukkeluudetkin). -- Sointusukkeluuksia
tavataan runsaasti Shakespearen draamoissa; muistutan vaan Poloniuksen
puhetta Hamletissa:
Syyn harkitsemme tähän muutokseen,
Tai oikeammin: puutokseen; näät, tuolla
Puutteellisella muutoksell' on syynsä.
Samanlaisia sanasutkauksia täynnä on Abraham a Santa Claran tapaan
mukaeltu kapusiinilaisen saarna Schillerin Wallensteinissä. Vanhassa
suomalaisessa sanaseppäisyydessä on niinikään paljon tällaisia
sointusukkeluuksia; samaa laatua ovat semmoiset Kalevalan ja
kansankielen käänteet kuin "ihveniä, ahvenia", tai "Inkerelle,
Penkerelle", y.m. -- Varsinainen sanaleikki sitä vastoin perustuu
sanojen erilaiseen käytäntöön, niiden alkuperäiseen ja kuvaannolliseen
merkitykseen. Tällaisiakin sanansolmuja tapaamme kosolta
Shakespearessä, varsinkin hänen komedioissaan; muistettava on, että
kaikenlaisten sanasutkausten käyttäminen oli kuudennellatoista
vuosisadalla sivistyneen seurakielen vaatimuksia. Esimerkkinä
varsinaisesta sanaleikistä olkoon eräs saksalaisen epigrammatikon
Logaun mieteruno, joka suomeksi mukailtuna kuuluisi näin:
Puustavi se kuolettaa:
Joka kammoo kuolemaa,
Karttakoon sit' ainiaan.
Siksi moni tosiaan
Tarkoin pysyy nykyään
Kirjan-opist' erillään.
-- Tähän kielelliseen koomillisuuteen kuuluvat myös naurettavat
kielivirheet, joita ennen on huomautettu, ja kaikenlaiset sanojen
vääntämiset taitamattomuudesta taikka leikillisessä tarkoituksessa.
Samaan luokkaan sopii lukea n.s. kansanetymologiat, esim. kun "viemäri"
sanan analogian mukaan vettä tuovaa torvea sanotaan "tuomariksi".
Mutta niinkuin mielikuvitus näin huviksensa leikkii kielellä,
käsitteiden ilmoituskeinolla, niin se myös saattaa tehdä itse käsitteet
leikkinsä esineeksi, yhdistäen mitä ristiriitaisimpia toisiinsa.
Lisättäköön pari esimerkkiä. Sanotaan jonkun sitovan solmun
nenäliinaansa, että paremmin unohtaisi jotakin. -- Saksalainen
humoristi Lichtenberg on (englannin kielestä mukailemalla) kirjoittanut
erään huutokauppaluettelon, jossa muun muassa mainitaan: terätön veitsi
ilman päätä, hiirenlaukko hiirineen, rillit vanhoja, likinäköisiksi
käyneitä metsäkoiria varten, vaskinen avaimenreikä ynnä muita
yhtä ihmeellisiä kapineita. Sama kirjailija kertoo Gibraltarin
vedenpäällisistä pattereista, että niissä oli joka ampumareiässä toinen
reikä, joka oli melkein suurempi kuin edellinen. Näiden leikkipuheiden
hullunkurisuus tulee erittäinkin siitä, että turhaan koetamme
mielessämme kuvitella tällaisia esineitä.
Erityisen kokkapuhe-ryhmän muodostaa _kuvaannollinen eli
vertaileva_ sukkeluus. Kahden esineen, vertauksella selitettävän ja
vertauskuvana käytetyn, ilmeinen vastakkaisuus panee nauruhermot
liikkeelle. Kun Karri Nummisuutareissa käskee häävieraita syömään
sanoen: "ravitkaat itsenne, että seisoo vatsanne kuin papin säkki,
viisto ja pullea edessänne", niin siitä syntyvä mielikuva tuntuu
naurettavalta, ajatellessamme tuota elimistön tärkeätä osaa tuiki
mekaaniseksi, pulleaksi esineeksi, joka seisoo ihmisen edessä,
muistuttaen linnun kupua. Enimmiten henkisempi olento näin asetetaan
aineellisen kappaleen verroille, esim. huikentelevaa ihmistä kuvataan
tuuliviiriksi. Toisinaan tapahtuu päinvastoin: aineelliselle esineelle
annetaan henkinen itsenäisyys, esim. kun vierasmies oikeuden edessä
todisti tunteneensa varastetun pyssyn siitä asti, kun se oli pieni
pistooli. Faustissa Brockenin pitkiä kallionkieliä verrataan neniin,
jotka kuorsaavat ja puhaltelevat; silloin tietysti vuorta täytyy
ajatella ihmisen kaltaiseksi. Tässä tapauksessa mielikuvituksemme heti
pyörähdyttää vertauksen perinvastaiseen suuntaan, näyttäen tuon
aineellisen kappaleen henkisen vähäpätöisyyden, joka joutuu
naurettavaksi, kun ristiriita täten vielä selvemmin tuikahtaa esiin. --
Usein tällainen vertaus laajenee kertoelmaksi, taikka leikinlaskija
antaa useampain kokkapuheiden seurata toisiansa, jotta ne muodostavat
kokonaisen sarjan, koettaen siten valaista esinettä eri taholta ja
korvata vertausten luontaista riittämättömyyttä. Muistettakoon vaan,
kuinka Shakespearen näytelmissä monenkertaisilla kokkapuheilla
pommitetaan Fallstaffin vatsaa ja Bardolfin nenää.
Vihdoin on vielä mainittava _ironia eli sala-iva_. Se iskee
suoranaisemmin kuin edelliset sukkeluuden lajit naurettavaan
epäkohtaan; sillä se ei hae ristiriidan valaisemiseksi kaukaisia
vertauskohtia, vaan pysyy naurettavassa esineessä. Jotta sen heikot
puolet selvemmin ilmaantuisivat, kiitetään sitä näön vuoksi, mutta
tavalla semmoisella, että kiitos oikeastaan on moitetta. Tämä voi
tapahtua kahdella tavalla: joko ylistetään niitä kohtia, joita
tahdotaan heikkouksina esittää, ja samalla niitä kaunistellaan jos
joillakin perusteilla, taikka omistetaan esineelle sellaisia
olemattomia ominaisuuksia, jotka ovat sen todelliselle olemukselle
vastakkaisia. Edellistä laatua on se ironia, joka piilee Runebergin
Kuninkaassa; juhlallisesti, ikäänkuin hyväksymällä, esitetään Kustaa IV
Aadolfin lapsellista ja mieletöntä korskeutta, kun hän pukeutuu Kaarle
XII:n sota-asuun ja sillä luulee pelastavansa valtakuntansa.
Jälkimmäistä laatua on sala-iva, jos esim. tyhmää ihmistä ylistetään
Sokrateeksi, tieteen valoksi j.n.e. Tällainen iva on katkeraa ja voi
yltyä vallan säälimättömäksi, musertavaksi, jolloin sitä sanotaan
_sarkasmiksi_. Edellisessä tapauksessa ironia on lievempää,
ainakin muodoltansa, vaikka se tosin itse asiassa on pisteliäämpi,
koska se tunkeutuu syvemmälle. Yleensä ironia voi olla hienompaa ja
kömpelömpää laatua. Se on hienompaa, jos ei leikinlaskija alusta alkain
päästä ylistyspuhettaan liian vapaasti virtaamaan, vaan pidättää ja
rajoittaa sitä, pysyen näennäisesti vakaana ja yksitotisena, kunnes iva
on noussut korkeimmilleen ja tulvaa reunojen yli. Kuulija ei saa heti
huomata puheen tarkoitusta; sitä suurempi sitten on hauskuus. Tärkeä on
totisuuden varjo: niin esim. Ariosto näennäisesti täydellä innolla ja
luottamuksella kertoilee sankariensa mahdottomista urostöistä, tehden
pilkkaa keskiajan ritarijutuista.
Niinkuin monestakin esimerkistä havaitaan, sukkeluus sangen usein
ulottuu puhtaan koomillisuuden rajojen yli satiirin piiriin. --
Sukkeluus on älyn leikki, joka kaukaisimmatkin yhdistää ja siten
näyttää, miten kaikki kuitenkin on yhtä; sillä liittäähän maailman
kokonaisuus erinkaltaisimmatkin toisiinsa. Näin sekin puolestaan on
hengen vapauden todiste, osoittaen ihmishengen valtaa olioita mielin
määrin yhteensovittaa. Tämä voi tietysti tapahtua ainoastaan
sisällisesti mielikuvituksessa; sentähden sukkeluus pysyy esineiden
varsinaiselle olemukselle vieraana eikä kajoo niiden sisimpään
luontoon. Maailmanjärjestys semmoisenaan jää siltä syrjälle; se
ryntäilee vaan yksityiskohtia vastaan. Jean Paul lausuukin siitä:
"Sukkeluus, luonnon anagrammi, on luonnoltaan henkien ja jumalien
kieltäjä; _se ei ota osaa mihinkään olentoon, vaan ainoastaan sen
suhteisiin_; se ei kunnioita eikä halveksi mitään; kaikki asiat
ovat sille yhdentekeviä, jos ne vaan tulevat yhtäläisiksi ja
yhdennäköisiksi; se ei tahdo muuta kuin itseänsä ja leikkii leikin
tähden; se on atomistinen ilman todellista yhteyttä; jään tavalla se
satunnaisesti lämmittää, jos sen nostaa polttolasin viereen, ja antaa
satunnaisesti valoa tai jäänkiiltoa, jos sen tasaiseksi litistää, mutta
yhtä usein se asettuu valon ja lämpimän eteen, eikä kuitenkaan
kimaltele vähemmin."
Mikä sukkeluudelta jää tekemättä, tulee huumorin täytettäväksi. Huumori
on koomillisuuden korkein laji. Sentähden se useasti käyttääkin
välikappaleina sen alhaisempia lajeja, ilvettä ja sukkeluutta. Mitä
koomillisuudesta yleensä on sanottu, -- että se tuo näkyviin, miten
maailmanjärjestys voitollisena kestää kaikki turhanpäiväiset,
naurettavat epäkohdat, -- se koskee erittäin huumoria; sillä siinähän
koomillisuuden luonne täydellisesti ilmenee. Huumori syntyy, kun
ylevyyden ja vähäpätöisyyden vastakohta selvästi älytään samassa
henkilössä ja tajunnassa sovitetaan yhteen. Niin näemme Runebergin
Kuormarengissä laiskuuden ja välinpitämättömyyden muuttuvan
reippaudeksi ja innoksi, kun pakoretki päättyy, ja silloin huomaamme
isänmaallisen tunteen piilleen tuon näennäisen huolimattomuuden alla.
Samaten Sven Dufvan urhoollisuus esiintyy suurimman yksinkertaisuuden
verhoamana ja molemmat kiertäytyvät erottamattomasti yhteen. Kun
Hoppulainen Minna Canthin Murtovarkaudessa lystillisellä tavallaan,
puolittain leikillä, puolittain todella, Helenalle kertoo, kuinka
Tampereen kirkon kellot sanovat: "kuka köyhän nai?" ja Kyrön kellot
siihen vastaavat: "toinen köyhä toisen köyhän", niin tämä on
leikillinen viittaus heidän varattomuuteensa, mutta samassa
lämpöisempien tunteiden ilmaus. Kaikissa näissä tapauksissa nuo
ulkonaiset, naurettavina esiintyvät seikat ovat yhteydessä korkeamman,
aatteellisen sisällyksen kanssa ja ikäänkuin sen kannattajina.
Huomataan, että nuo maailman mitättömät pikkuseikat, semmoisetkin,
jotka tuntuvat kovin joutavilta ja naurettavilta, ovat välttämättömiä
keinoja ylevimpäin ilmaantumiselle. Tämä tunto laajenee vihdoin kaiken
maailmassa tavattavan vastakohtaisuuden tajuamiseksi, ja siten selviää,
niinkuin sattuvasti on sanottu, että, "jos suurimmassa on pienin, niin
pienimmässäkin on suurin".[50] Sillä toiselta puolen nuo vähäpätöiset
ilmiöt eivät ole mitään ilman niiden takaa pilkoittelevaa ylevää
sisällystä, ja niin aatteen valta ja suuruus taas on päässyt voitolle.
Kun huumorin syvin pohja on maailman vastakohtaisuuden tunne, niin
humoristi omassa itsessään saineesti tuntee ristiriidan tuskallisuutta,
vaikka hän sen voittaa hengenvapauden voimalla. Siitä syystä moni etevä
humoristi kallistuu melankooliseen katsantotapaan. Mutta samalla
huumori lempeästi, -- sopisi sanoa: hellällä rakkaudella, -- kohtelee
elämän heikkoja puolia; sillä niillekin on myönnetty sija maailman
kokonaisuudessa, ja kun on oivallettu, miten suurikin sisällys saapi
vähäpätöisen ja naurettavan ulkomuodon, niin nauraja itsekin nöyrästi
antautuu naurun alaiseksi ja vapautuu siten heikkoudestansa. Niin
nähdään, kuinka kaikkialla maailmassa on puutteellisuutta; mutta
hyvänsävyisessä naurussa on samalla sen sovitus. Näin ihmishenki
lopullisesti, täydellisesti tuntien vapautensa, voitollisesti ylentyy
maailman kaiken surkeuden, kaikkien vähäpätöisyyksien yli. Huumori
näyttää, kuinka nuo pienet epäkohdat ja hairaukset eivät kuitenkaan voi
rikkoa maailman ikuista järjestystä, joka aina lujana pysyy, ja viittaa
niinmuodoin riemullisena ylimpään johtoon, joka kaikki puutteet
sovittaa, epätasaisuudet tasoittaa.
Mutta huumorikin voi esiintyä monella eri tavalla, enemmän tai vähemmän
itsetajuisesti. Jos ajattelemme ennen mainitsemiani esimerkkejä, Sven
Dufvaa, Eskoa ja Hoppulaista, niin ensinmainitulla ei ole juuri mitään
tietoisuutta omasta naurettavaisuudestaan:
Mut vakaana hän astui vaan ja tyytyi kaikkihin.
Ei Eskollakaan ole paljon tietoa koomillisuudestaan; mutta väliin
kuitenkin välkähtää esiin tunne maailman vastakohtaisuuksista, kun hän
esim. laskee jonkun kokkapuheen, josta kuulija ei tiedä, onko se tyhmää
vai sukkelaa: "jos ei olis saappaita, niin eipä taitais olla
jalkojakaan", j.n.e. Etupäässä hän kuitenkin pysyy vakaana ja
yksitotisena, ollen vaan katsojalle naurun esineenä. Ihan toisin on
hänen kumppaninsa Mikko Vilkastuksen laita; hän täydellä tajunnalla
laskee kompasanansa. Niin tekee myös kolmas yllämainituista
henkilöistä, Hoppulainen. Maailman ristiriitaisuus on kyllä hänelle
selvinnyt: se on "niin kiperä ja kapera kuin pukin sarvi".
On siis syytä erottaa ulkokohtaisesti ja sisäkohtaisesti humoristiset
henkilöt toisistaan. Edelliset antavat vaan tarkastajalle (ja jos
runoteoksessa ilmaantuvat: tietysti runoilijallekin) aihetta
humoristiseen käsitykseen, niinkuin Sven Dufva ja pääasiallisesti
Eskokin; jälkimmäiset ovat täysin itsetietoiset huumoristansa, kuten
Hoppulainen ja Mikko Vilkastus.
Toisella tavalla suurempi tai vähempi selvätajuisuus
ilmaikse seuraavissa esimerkeissä, jotka osoittavat huumorin eri
kehitys-asteita. Ensimmäinen aste on luontainen iloisuus, joka maailman
vastariitoja syvemmältä tuntematta, puhkeaa hilpeihin leikkipuheisiin,
tarttuen tarjona oleviin naurun aineihin. Etenkin nuorissa tavataan
tällaista alkuperäistä kokkapuheisuutta. Toisinaan se ilmaantuu
luonnon-omaisen koomillisuuden ohessa, niinkuin hovinarrien
jutteluissa, jollei näissä piile syvempää maailman kokemusta, niinkuin
narrin puheissa Kuningas Learissa. Tältä kannalta on jo poikettu, kun
syyllisyyden tunne ja tarkempi tutustuminen hyvän ja pahan puun
hedelmiin haikeuttaa viatonta elämän iloa; niin juomari tai muu
hulivili nauraa omaa kevytmielisyyttänsä ja kaunistelee sitä
monenmoisilla sukkeluuksilla. Semmoisia ovat Fallstaff sekä Bellmanin
sankarit. Kokkapuheet todistavat, että leikinlaskijalla on käsitys
asemansa ristiriitaisuudesta ja ett'ei hän siis ole kokonaan hukkunut
hairahdukseensa. Tähän vivahtaa myös Lemminkäisen lystikäs luonto, hän
kun laskee pilaa omasta huikentelevaisuudestaan, esim. kertoessansa
äidilleen:
"Siitä oli paha elämä,
Siitä outo ollakseni:
Pelkäsivät piikojansa,
Luulivat lutuksiansa
-- -- -- -- --
Pahasti piteleväni,
-- -- -- -- --
Minä piilin piikasia,
Varoin vaimon tyttäriä,
Kuin susi sikoja piili,
Havukat kylän kanoja."
Muistettava on kuitenkin, että kansanlaulussa kaikki tällaiset kohdat
ovat niin ylen naiiveja, ett'ei minkäänlaisista tunnonvaivoista, ei
tiedottomimmistakaan, voi olla puhetta.
Mutta kokemus on voinut viedä tietoon maailman hairauksista ja
ristiriidoista ilman humoristisen henkilön omaa syyllisyyttä; hänen
jalo persoonallisuutensa pysyy koskemattomana, ja hän poistaa ne
luotaan runsaalla huumorilla ilmaisten vastakohtaisuuden-tunteensa.
Muistettakoon esim. Shakespearen yleviä naisluonteita, Rosalindaa ja
Portiaa. Usein ristiriidat kuitenkin ovat liian ankarat; yksilön on
mahdoton niitä voittaa, hänen jalo-aikeinen luonteensa katkeroittuu ja
murtuu elämän koulussa, ja siitä syntynyttä mielenkarvautta hänen
huumorinsakin kuvastelee. Tällainen "murtunut huumori" asuu Hamletissa,
tehtävänsä vastahakoisuudesta masentuneessa kuninkaanpojassa; sitä
uhkuvat Heinen sulokuvaiset, haikeatunteiset laulelmat. Tähän kuuluu
myös luonnoltaan synkkämielisten -- hypokondristien -- huumori, jolla
pyytävät vapautua apeista mielialoistaan. He ovat ylen arkatuntoisia
luonteita, jotka ilman varsinaista syytä kiusailevat itseänsä;
sellainen on esim. Jacques Shakespearen näytelmässä "Miten mielenne
tekee" ("As you like it"). -- Mutta ristiriita on voitettava, särkynyt
mieli jälleen eheäksi saatettava. Siihen on ensimmäinen askel,
että sureksija itse mieltyy suruunsa ja hekkumoiden antautuu
sumeamielisyyden valtaan. Murheellisuus menettää katkeruutensa ja
tulee viehättäväksi; mielihyvissään huumori sillä leikittelee. Näin
huumoriin yhtyy hentomielisyys; kyynel silmässä runoilija laskee
leikkipuheitansa. Senlaatuinen hnumoristi on Jean Paul; meidän
Kivessäkin tavataan leikillisyyttä yhdessä hempeämielisyyden kanssa.
Niinhän hyväntahtoinen Eenokki Kihlauksessa jyrkeäpiirteisellä
kuvauksellaan taivaan ilosta koettaa lohduttaa kaihoonsa menehtyvää
Aapelia. Muuten Kivi mielellään karkeapiirteisten miesluonteiden
rinnalle asettaa hempeitä, vienonsuruisia naisia, niinkuin Seunalan
Annan Seitsemässä veljeksessä. Tämä hentomielinen huumori luo lempeän
iloisuuden valon jokapäiväisiin oloihin. Mutta sen suora vastakohta on
tuo rohkea huumori, joka pelkäämättä paljastelee yhteis-elämän virheitä
ja vammoja, saattaen ne vallattoman naurun alaisiksi. Niin Aristofanes
uhkealla mielikuvituksen voimalla ankarasti vitsoo aikansa turmelusta
ynnä Athenan valtiollisten ja kirjallisten olojen heikkoja puolia.
Innoissaan hän ei aina huomaakaan uuden suunnan hyviä puolia, esim. kun
hän ampuu pilkkansa nuolet Sokratesta vastaan. Mutta tämänlaatuisen
huumorin puute onkin siinä, ett'ei se aina tee eikä voikaan tehdä
oikeutta tulevaisuuden tuumille, jotka eivät vielä ole saavuttaneet
täysin eheätä muotoa ja sentähden ovat naurulle alttiit.
Täydellisimmän muodon saa huumori, kun aatteellisesti arvokas sisällys
hullunkurisella ilmestymisellään kehoittaa iloiseen nauruun, mutta
ristiriita kuitenkin lopullisesti voitetaan. Niin jo kansanrunoissa
Väinämöinen, kaiken viisauden esikuva, laulun ja soiton mahtava
ruhtinas, pikku heikkouksiensa tähden usein on naurun esineenä; mutta
voitokkaana hän ylentyy tästä alennuksen tilasta, puhdistuneena ja
vapaana kaikista yksityis-onnen pyrinnöistä. Etenkin Runebergilla on
paljon tämän eheimmän huumorin esikuvia: Sven Dufva, Kuormarenki,
Fieandt, Törne, Munter, Lotta Svärd y.m. -- Erittäin mieluisan
vaikutuksen tekee täysi, eheäluontoinen huumori, kun tosi-koomillisen
esityksen eri piirteet sulavat yhteen kirkkaaksi kokonaiskuvaksi, jossa
niiden syvä, ihanteellinen pohja selvästi tulee näkyviin. Sellainen on
tuo kaunis loppukuvaus Seitsemässä Veljeksessä, hauskan kertomuksen
oivallinen täydennys, jossa kaikki naurettavat ristiriidat ja muut
vastukset viimein ovat vieneet täydelliseen rauhaan ja sovintoon ja
niistä vaan siellä täällä väreilee muutamia vienoja, leikillisiä
jälkimaininkeja. Fritz Reuterin mainiossa kertomuksessa "Ut mine
Stromtid" ("Maamies-ajoiltani"), jossa tosi-koomillisuus ja vakava
elämänkäsitys mitä onnistuneimmalla tavalla liittyvät yhteen, rakentuu
niin-ikään kaikista vastariidoista ja naurettavista pikkuseikoista
kuva, jota keskuksena kannattaa Setä Bräsigin verraton persoona.
Niinkuin traagillisuuden tuottamassa mielentilassa on kaksi puolta,
mielipaha ja mielihyvä, jotka omituisella tavalla sulavat yhteen, niin
on myös koomillisuuden tunteessa. Meissä syntyy ensin vastenmielinen
tunne, kun ylevänä ilmaantuvassa esineessä on jotakin järjetöntä,
nurinpuolista; mutta se haihtuu samassa tuokiossa ja epäkohdan
mitättömyys huomataan niin selvästi, että miellyttävä turvallisuuden
tunne pääsee valtaan ja puhkeaa kaikki-sovittavaan nauruun. Ilmiön
sisällyksessä oleva ristiriita on paljastunut; jos sen ylevyys vaan on
näennäinen, niin selvenee sen tyhjyys; mutta jos sisällys on arvokas,
saapi se arvonsa takaisin, kun ristiriita naurulla on poistettu.
Vielä on huomattava, että koomillisuutta ei saa sekoittaa satiiriin eli
pilkkaan. Ylempänä viitattiin siihen, kuinka muutamat koomillisuuden
lajit, esim. sala-iva, tulevat lähelle satiirin alaa. Mutta sen suora
vastakohta on huumori, niinkuin ylläoleva selitys osoittanee. Huumori
-- ja puhdas koomillisuus ylimalkain -- lempeästi kohtelee elämän
heikkoja puolia ja sovittaa epäkohdat hyvänsävyisellä naurulla; siten
se vapauttaa ihmismielen. Pilkan eli ivan tuottama nauru on päinvastoin
katkeraa; se ei vapauta, vaan kietoo ihmistä kaikenlaisten tuskallisten
epäkohtain surkeuteen. Se tahtoo täten näyttää olevaisuuden nurjaa
puolta, jotta ihanteiden vastakohdasta havaitsisimme, miten maailmassa
pitäisi olla, ja kenties ryhtyisimme epäkohtia parantamaan. Sanalla
sanoen: pilkka tuopi sekin esiin elämän naurettavat kohdat, mutta ei
osoita niiden vähäpätöisyyttä maailman järjellisten perusteiden
rinnalla.