Traagillisuus.
Tähän asti mainituissa ylevän kauneuden lajeissa tuo korkein voima,
johon kaikki ylevyys viittaa, ei tule suorastaan näkyviin, vaan piilee
selvemmin tai himmeämmin aavistettuna katselijan omassa mielessä.
Toisin on traagillisuudessa. Siinä tarkkapiirteisin kuvin ilmestyy
siveellisen maailmanjärjestyksen ikuinen valta. Jaloimpienkin täytyy
kukistua, koska ovat puutteellisia; mutta korkeimman järjellisyyden
laki pysyy iäti voimallisena.
Siveellinen maailmanjärjestys muodostaa suuren kokonaisuuden, joka
rajoihinsa sulkee monenlaiset tarkoitukset ja toiminnan piirit. Onpa
siinä toiselta puolen kaiken henkisen elämän hämärä pohja ja perustus,
luontaiset vietit, toiselta puolen hengen vapaus sekä ihmisen
aatteelliset pyrinnöt ja velvollisuudet. Siveellisen elämän tarkoitus
onkin näiden molempain puolien yhteensulattaminen, viettien
jalostuttaminen siveelliseksi tahdoksi, luonnonpakon ottaminen hengen
palvelukseen. Tämä tapahtuu usealla tavalla, monella eri alalla. Sen
kautta syntyy ihmisten kesken lukemattomia eri mielipiteitä,
harrastuksia ja toimia, jotka ryhmittyvät eri aatteiden ympärille, ja
kaikki nämä henkiset pyrinnöt kehittyvät aikojen kuluessa mitä
erilaisimpiin muotoihin. Luonnonpakon rinnalle tulee siveellinen pakko
ja olevaisista oloista vakaantuu yksilölle ikäänkuin uusi luontainen
pohja; osittain hän siihen kiintyy, osittain hän siitä pyrkii
ylemmäksi. Tämä kaikki antaa aihetta monenlaisiin _vastariitoihin eli
konflikteihin_. Aatteet joutuvat taisteluun keskenään, -- tietysti
ei nuo puhtaat, maailman ikuisia perusteita sisältävät aatteet
semmoisinaan, vaan aatteet sellaisina, kuin ihmiset ne käsittävät ja
kuin ne vähitellen toteutuvat historiassa. Kaikki siveellinen toiminta
tarkoittaa aatteiden edistämistä, mutta äärellisissä oloissa ja
äärellisten ihmisten kautta; niiden lopullinen voitolle-pääsö riippuu
kuitenkin niiden omasta voimasta eli, oikeammin sanoen, sen korkeimman
voiman johdannasta, jonka tarkoituksia meidän on tapana aatteiksi
nimittää. Jos ihminen voi tehdä ne omikseen ja taistelussa olla
siveellistä maailmanjärjestystä loukkaamatta, eivät vastariidat tuota
hänelle perikatoa, vaan saattavat selvitä sopusointuisella tavalla;
mutta usein kyllä ne kääntyvät hänelle turmioksi, joko hänen omasta
syystään tai olojen sitkeän vastarinnan tähden. Tästä aiheutuu
_traagillisuus_. Sen varsinaisesta käsitteestä on etenkin viime
aikoina ollut paljon erimielisyyttä. Jos tahdomme tarkoin määrätä, mikä
on traagillista, on huomio kiinnitettävä siihen omituiseen, kaikkiin
traagillisuuden ilmiöihin liittyvään tunteeseen, joka samalla sisältää
alistumista ja mielen ylennystä, sääliä ja ihailua, ristiriitaa ja
sovintoa. Ottakaamme asian selvittämiseksi muutamia esimerkkejä.
Kun ajattelemme runouden tarjoamaa pitkää sarjaa tositraagillisia
henkilöitä, semmoisia kuin Antigonea, Hamletia, Learia, Orleans'in
Neitsyttä, Wallensteinia, Kullervoa, Hjortia y.m. havaitsemme näiden
viehättävän meitä jaloudellaan ja henkisellä etevyydellään. Sellaisiin
kohdistuu traagillisuuden synnyttämä myötätuntoisuus; sillä onhan
traagillisuuden perustunnelma siinä, että ylevimpienkin täytyy kukistua
kaikkia hallitsevan maailmanjärjestyksen alle. Kurja pahantekijä, joka
joutuu rangaistavaksi, ei ole traagillinen, eikä heikko, horjuva
luonne, jonka sortuminen on häilyväisyyden palkinto. Mutta tuo henkinen
etevyys on ymmärrettävä mitä laajimmassa merkityksessä. Ei traagillisen
henkilön aina tarvitse olla mahtava sankari, joka loistavilla teoillaan
huikaisee aikalaistensa tai jälkimaailman silmät; puhtaat aikeet, syvä
into tai sydämmen hienous riittävät osan-oton herättämiseksi. Ainon
surkea kohtalo tuottaa traagillisen tunnelman, samoin Valpuri
Oehlenschlaegerin murhenäytelmässä tai päähenkilöt Romeo ja Juliassa.
Mutta toiselta puolen erittäin suuri tarmo voi korvata luonteen
jaloutta; siveellinen hirviö, sellainen kuin Richard III, on
traagillinen henkisen voimansa takia.
Toinen huomio, johon esimerkkimme johtavat, on se, että kaikki
yllämainitut henkilöt oman itsenäisen toimintansa tai kumminkin
tunteittensa ristiriidan kautta joutuvat traagilliseen asemaan,
olkoonpa niin, että tulevat syyllisiksi, kuten useimmat heistä, taikka
että syyttöminä sortuvat, esim. vapaaehtoisesti uhrautuen aatteensa
tähden, niinkuin Antigone. Traagillista vaikutusta sitä vastoin ei tee
sattumuksen tai väkivallan tuottama turmio, johon sortuvan henkilön oma
toiminta ei anna mitään aihetta. Siegfridin surma Nibelungenliedissä
tuntuu säälittävältä, vaan ei traagilliselta. Paljasta sääliä synnyttää
myös Homeron sotakuvauksissa monen nuoren urhon kuolema, josta runotar
syvällä myötätuntoisuudella ikäänkuin huokaillen lausuu, että hän
kaatui Troian tantereille kaukana syntymämaasta. Mutta täysin
traagillisena esiintyy Hektor, joka pyhän isänmaanrakkauden innostamana
taistelee kotilietensä puolesta, vaikka kyllä tietää sen päivän
joutuvan, jolloin pyhä Ilios on kukistuva. Erotus on siinä, että
edellisessä tapauksessa tuntuu luonnolliselta, että miekoin-taistelijat
miekkatöihin menehtyvät; itsenäisestä henkisestä toiminnasta ei ole
puhetta eikä ole mitään siveellistä vastariitaa, joka antaisi aihetta
vapaaseen valintaan. Mutta nämä molemmat ehdot täyttyvät Hektorin
suhteen. Huomataan siis -- ja tämä on tärkeää -- ett'ei kaikki, mikä
nostaa sääliä, ole traagillista ja että traagillisuus alustakseen
vaatii jotain siveellistä vastariitaa, joka pakottaa henkilöä
itsenäisesti määräämään toimintaansa.
Viimeksimainittu seikka vie meidät kolmanteen kohtaan. Niinkuin
traagillisuus perustuu siveelliseen konfliktiin, niin sen myös tulee
itsessään kuvastaa siveellistä maailmanjärjestystä. Traagillisuuden
tunnelmaa ei synny, ellei aatteiden voima selvästi tule näkyviin. Jos
sokeat luonnonvoimat tuhoavat ihmisten parhaat aikomukset tai henkilöt
toimiessaan syöksyvät turmioon, mutta emme samalla oivalla, miksi niin
täytyy olla, saatamme kyllä surkutella maailman synkkyyttä, mutta
emme näe tuota "suurta jättiläiskohtaloa, joka ihmistä kohottaa,
kun se hänet musertaa". Tosi-traagillisuudessa taas siveellisen
maailmanjärjestyksen ja sen sisältämien aatteiden voima voi näyttäytyä
monella eri tavalla. Se masentaa sekä vääryyden puoltajan että
syylliseksi joutuneen aatteiden kannattajan; mutta muutamissa
tapauksissa se saattaa ilmaantua elähyttävänä voimana, joka vie jalon
henkilön oikeuden puolesta antamaan itsensä alttiiksi.
Lyhyesti lausuttuina tarkastuksemme tulokset siis ovat seuraavat:
Traagillisuus on se ylevän kauneuden laji, joka osoittaa, miten
maailmassa ilmaantuvien vastariitojen johdosta jaloimmatkin
sortuvat, mutta samalla ylentää mieltä viittaamalla siveelliseen
maailmanjärjestykseen, joka sen kautta toteutuu.
Tästä johtuu: 1) että traagillisen henkilön pitää viehättää
jaloudellaan tai henkisellä tarmollaan; 2) että traagillisuuden tulee
perustua siveelliseen vastariitaan, joka joutuu itse henkilön
ratkaistavaksi; 3) että siveellinen maailmanjärjestys selvästi tulee
näkyviin.
Kun näin on saatu selville traagillisuuden käsite, kääntykäämme
lähemmin katsomaan sen eri ilmestysmuotoja. Ottakaamme lähtökohdaksi se
traagillisuuden laji, jota sopii pitää sen tyypillisenä perusmuotona,
se, jossa sortumiseen vie varsinainen traagillinen syyllisyys.
Jouduttuansa keskelle aatteiden ankaraa taistelua ihminen harvoin voi
pysyä puhtaana. Vapaana olentona hänen tulee itse määrätä toimintansa,
mutta äärellisenä ollessaan hän yksipuolisuudessaan, aatetta
puolustaessaan, loukkaa muita oikeutettuja aatteita taikka on uskoton
omalle tehtävälleen. Täten hän tulee syylliseksi, ja syyllisyys
vaatii sovitusta. Maailmanjärjestys on rikottu, ja se tuottaa
vastavaikutuksen, joka kohtaa syyn-alaista henkilöä. Hän itse sortuu;
mutta mitä hyvää hän on puolustanut, se ei mene hukkaan, vaan aate
selviää ja kypsyy ja pääsee vihdoin voitolle. Tämän traagillisen
syyllisyyden selvimpiä esimerkkejä ovat Schillerin "Orleans'in Neitsyt"
ja Wecksellin "Daniel Hjort".
Tällainen traagillinen henkilö on tavallansa syytön, vaikka on
syyn-alainen; sillä syyllisyys on välttämättömässä yhteydessä hänen
luonteensa kanssa. Hänen oma mielenlaatunsa yhdessä ulkonaisen pakon
kanssa vie hänet tekoihin, joita hänen tilassaan olisi vaikea välttää.
Toisinaan hän epäröi; rikoksellinen teko vaan hämäränä väikkyy hänen
mielessään, hän sillä ikäänkuin leikittelee. Mutta huomaamatta
sallimuksen vaanivat voimat vetävät hänet piiriinsä; hänen täytyy
toteuttaa aikomuksensa ja antautua sen seurausten alaiseksi. Niin käy
Schillerin Wallensteinin. -- Ihmisen luonto on kuin rahakappale, jossa
kummallakin puolella on eri leimakuva; jokainen hyvä ominaisuus voi
liioiteltuna tai ylenmäärin kiihoittuneena tulla virheeksi, jopa
paheeksikin, taikka suorastaan muuttua vastakohdakseen. Romeo, jos hän,
saatuansa tiedon Julian kuolemasta, maltillisesti tutkisi kaikki
asianhaarat, ei olisi oikea Romeo, hehkuvan nuoruudenlemmen edustaja;
Othello ei kuulisi katalan Jagon kuiskutuksia eikä surmaisi viatonta
Desdemonaa, ellei hänen suora ja rehellinen luontonsa olisi petoksesta
tuiki tietämätön ja ankara oikeudentuntonsa vimmastuisi pienimmästäkin
uskottomuuden varjosta. Mitä enemmän hairaus tällä tavoin on luonteen
ja olojen vaikuttama, sitä syvempi on traagillisuus. Mutta sen lisäksi
se tietysti vaatii, että henkilön oma toiminta tuottaa hänelle tuhoa.
Murhenäytelmissä ja kertomuksissa usein kyllä ilmaantuu henkilöitä,
jotka sortuvat syyttöminä tai hyvin vähän syyllisinä, semmoisia kuin
Cordelia ja Desdemona; heitä on verrattu vienoihin, kosken partaalla
yleneviin kukkasiin, jotka riehuva virta tempaa myötänsä. Mutta nämä
ovat vaan sivuhenkilöitä eikä heitä voi pitää täysin traagillisina.
Niiden kautta päähenkilön syyllisyys vaan selvemmin esiintyy. Useinpa
näiden henkilöin sisällinen jalous heidän sortuessaan mitä
kirkkaammaksi kirkastuu. Siinäkin on jonkunlainen sovinto ja toisinaan
sitä vaatii runoelman aate. Niin on luullakseni Cordelian laita.
Cordelia on kaikin puolin sisariensa vastakohta; niinkuin nämä
edustavat lasten kiittämättömyyttä, niin Cordelia on lapsenrakkauden
kuva. Hänen alttiiksi-antaumisensa ei olisi täydellinen, ellei hän
henkeänsäkin uhraisi. Hän kuolee, mutta hänen kuolemansa päättää
Learinkin traagillisen kohtalon. Tarpeetonta on Cordeliasta,
lapsellisen viattomuuden kuvasta, etsimällä etsiä traagillista
syyllisyyttä ja semmoiseksi kuvaella hänen vilpitöntä, imarteluun
taipumatonta mieltään. Cordeliassa ei ole siveellistä vastariitaa ja
hän kuuluu siis kokonaan -- niin surullinen kuin hänen kohtalonsa
onkin, -- suoran kauneuden piiriin. Jos sitä olisi, pitäisi hänet lukea
samaan traagillisuuden lajiin kuin Antigone ja Leontes.
Mutta traagillista syyllisyyttä ei saa toiselta puolen punnita
tavallisen moraalin vaa'alla. Paljaan siveellisyyden kannalta katsoen,
ihminen poistaa itsestään kaiken syyllisyyden, kun noudattaa omaa
vakaumustansa, toimien parhaan ymmärryksensä mukaan. Hän ei ole
vastuun-alainen muusta, kuin mitä hän tietää ja tahtoo. Mutta maailman
suurella näyttämöllä on toisin; historia ei katso yksityisten
aikomuksia, eikä yksityisen olo ole erillään kansan ja ihmiskunnan
yhteis-elämästä. Jos hän tarttuu ajan pyörään, niin hän eriämättömästi
yhdistää kohtalonsa asiaan, jota hän puolustaa, ja joutuu erehtyessään
paljoa enemmän vastuun-alaiseksi, kuin mitä hänen hairauksensa muutoin
vaatisi. Hänen ei tule vastata ainoastaan omasta teostaan, vaan sen
seurauksistakin. Niinkuin tuntureilla-kulkija huomaamatta jalallaan
työntää lumipaakun ja tämä alas vieriessään kasvaa hävittäväksi
lumivyörykkeeksi, niin jokainen teko seurauksiltaan ulottuu äärettömään
kaukaisuuteen. Eikä toimintakykyinen sankari tätä syyllisyyden vaaraa
pelkääkään; hän tietää, että ainoastaan sen uhalla historian suuret
työt ovat täytettävissä. Rikos saattaa siis, yksityissiveellisyyden
kannalta katsottuna, olla äärettömän lievä; mutta renkaana suuressa
tapausten sarjassa se kääntyy rikkojan turmioksi. Miellyttävimpiä
traagillisia henkilöitä on esim. jalo Brutus Shakespearen Julius
Caesarissa. Puhtain isänmaanrakkaus viepi hänet taisteluun, joka kysyy
ihan toisenlaista mielenlaatua kuin Bruton vilpittömän ihanteellista
luonnetta. Uhkaava itsevalta, jota hän vastustaa, on tosin
periaatteellisesti paljoa alhaisempi kehitysmuoto kuin vanha tasavalta
kaikkine puutteineen; mutta historian meno on tämän jo auttamattomasti
tuominnut ja sentähden Bruton täytyy sortua. Vaan ylevänä, varjottomana
hänen muistonsa säilyy yksin vihamiestenkin kesken, ja Antonius hänestä
todistaa:[42]
Hän kaikist' oli jaloin roomalainen,
Muut salaliittolaiset teki työnsä
Kateudesta suureen Caesariin.
Hän yksin vilpittömän' aikehella
Ja yhteishyvän tähden heihin liittyi.
Sävykäs oli hänen elämänsä
Ja alku-aineet hänessä niin sa'atut,
Ett' esiin luonto nousta voi ja tehdä
Mailman tiedoks: hän se oli mies!
Valaistakoon syyllisyyden käsite vielä parilla esimerkillä. Romeo ja
Juliassa sopii kyllä pitää jonkunmoisena syyllisyytenä sitä
ajattelematonta kiihkoa, jolla rakastajat antautuvat lempensä valtaan,
unohtaen kaikki olojen siteet; mutta järin lievä tämä syyllisyys
kumminkin on. Vaan alusta alkaen heidän liittonsa rakentuu sukuvihan
uurtamalle epävakaiselle perustalle, siis tuiki traagilliselle
pohjalle. Sukuviha ja sen tuottamat olot eivät ole oikeutettuja; mutta
niiden kautta syntyy siveellinen vastariita, ja ne ovat kyllin
voimallisia kostamaan halveksijansa. Mutta sortuessansa nämä näyttävät
tosirakkauden olevan voimallisemman kuin vihan ja kuoleman; sillä
heidän ruumistensa vieressä vihamiehet ojentavat sovinnon kättä
toisilleen. -- Sopii sanoa, että puoluetaistelun muodostamat olot tässä
vaikuttavat kohtalon määräämän järjestyksen tavalla, joka sekin vaatii
itsellensä jonkinlaista oikeutusta. Konflikti liikkuu niinmuodoin
luontaisten viettien ja intohimojen hämärässä piirissä; mutta puhdas
rakkaus ne voittaa ja nostaa toiminnan korkeampaan, henkisempään
keskuuteen. -- "Romeo ja Julia" herättää oikean traagillisuuden
tunnelman; Goethen Egmont sitä vastoin ei tunnu kaikin puolin
traagilliselta, vaikka Egmontin kuva muutoin on niin mestarillisesti
piirretty ja hänen surmansa synnyttää mitä syvintä myötätuntoisuutta.
Hän on jalo, viehättävä henkilö, jonka ainoa vika on kevytmielinen
luottamus vallanpitäjiin, ja tämä hänet kukistaa. Mutta hän kulkee
perikatoansa kohden selvästi tietämättä, mikä vaara häntä uhkaa, ja se
ehkäisee traagillisuuden. Eikä kansan vapautus olekaan suoranaisessa
yhteydessä hänen kuolemansa kanssa.
Läheistä sukua sille traagillisuudelle, jota kohtaamme Romeo
ja Juliassa, on muinaiskreikkalaisessa runoudessa tavattava
traagillisuuden muoto. Rautainen sallimus määrää ihmisen kohtalon ja
tekee hänet syylliseksi; mutta hänen oma uhkamielisyytensä tai
intohimonsa heittää hänet sallimuksen valtaan. Jo tätä vastaan
taisteleminenkin on rikosta; sillä sallimus edustaa siveellistä
maailmanjärjestystä. Mitä enemmän ihminen pyrkii siitä irtaantumaan,
sitä pahemmin hän kietoutuu sen pauloihin. Niin sortuu onneton Oidipus
kuningas, vieläpä koko Laion sukukin; sillä sallimuksen iskut ja sen
aiheuttama syyllisyys eivät kohtaa ainoastaan yksityistä henkilöä, vaan
kokonaisia sukuja polvesta polveen.
Mutta peräti toista laatua on traagillisuus Sofokleen Antigonessa. Se
muistuttaa kyllä siinä kohden Romeo ja Juliaa, että tässäkin on
vastariita jäykistyneiden olosuhteiden ja luontaisen tunteen välillä,
mutta omin ehdoin, kova kohtalo silmiensä edessä, Antigone heittäytyy
kuoleman omaksi, rohkeasti puolustaen, mitä hän katsoo oikeaksi. Siinä
on siis siveellinen vastariita ja tahdon vapauteen perustuva konfliktin
ratkaisu. Antigonen syyllisyydeksi on kyllä koetettu selittää hänen
tottelemattomuuttansa valtiaan käskylle; mutta eihän sitä voi
rikoksena pitää, että hän, nojautuen noihin "jumalien vankkoihin,
kirjoittamattomiin lakeihin", vastustaa tyrannin omavaltaista
säännöstä. Vain sisarenrakkaus ja jalo varomattomuus saattavat hänet
perikatoon. Mutta kunnian kirkastamana hän kuolee; aatteellisesti hän
sittenkin on voittaja, sillä Antigonen alttiiksi-antaumus kukistaa
Kreonin röyhkeän mielivallan, ja tyrannia kohtaa maailmanjärjestyksen
vaatima kosto. -- Minun käsitykseni mukaan ilmaantuu Antigonessa ihan
omituinen ja harvinainen traagillisuuden muoto, jota ensiksi mainitun,
tyypillisen lajin rinnalla sopisi pitää sen toisena päämuotona.
Vastariita on niin ankara, että traagillinen henkilö, jos hän toimii
vakaumuksensa mukaan, ei voi olla sortumatta, ja hän antaa itsensä
vapaaehtoisesti alttiiksi, todistaen, että on olemassa korkeampi hyvä
kuin maallinen onni. Samanlainen traagillinen luonne on Leontes
"Salaminin kuninkaissa"; hänkin syyttömänä kukistuu kuolemallansa
kirkastaen oikeuden aatetta. Tällaisissa tapauksissa on kuitenkin
erittäin mieleen pantava, että traagillisen henkilön pitää esiintyä
ylen jalona, ideaalisilla piirteillä kuvattuna. Kun joku Macbeth tai
Richard III syyllisenä kukistuu, niin ihanteellinen tunteemme
tyydytetään sillä, että maailmanjärjestys palajaa entiselleen; mutta
tässä tapauksessa sen täytyy saada tyydytystä henkilön harvinaisesta
jaloudesta.
Runoudessa esiintyy tietysti paljon semmoisiakin kärsimisten ja
synkkäin kohtaloin kuvia, jotka herättävät syvää myötätuntoisuutta
olematta varsinaisesti traagillisia. Näiden oikeutusta ei käy
epäileminen, sillä onhan sielun tunne-asteikossa suuri joukko
esteetisesti arvokkaita mielenliikutuksia, jotka lähestyvät
traagillisuuden tunnetta ja itse traagillisuuskin saattaa olla
vaillinaisempi tai täydellisempi.
Traagillisuudessa huomataan sentähden eri asteita, joissa sen luonne
selvemmin tai hämärämmin ilmaantuu.[43] Ulkopuolella sen varsinaista
alaa, vaikka monessa suhteessa sitä muistuttava, on ensiksikin se
_yleinen katoavaisuuden laki_, joka maailmaa hallitsee. Ei niin
ihanaa, ei niin jaloa, ett'ei se raukeaisi, kuolisi. Apeaksi mielemme
käy, kun näemme Tuonen käden tempaavan pois toivorikkaan nuorukaisen
elämän kukkaiskentältä, keskeltä iloa ja toimeliaisuutta, tai kun
kansojen loistavimmat sivistysmuodot, valtiasten marmoripalatsit ja
taiteen tenhokkaat kuvaelmat tomuksi muuttuvat, muistaen runoilijan
sanoja:[44]
Ja niinkuin tämä tyhjä lumekuva,
Niin uljaat linnat, pilviin vievät tornit,
Ylevät templit, tämä maankin pallo
Eloineen kaikkinensa kerran raukee
Ja jäljettömiin katoo niinkuin tääkin
Oleeton harhahurmos. Sama kude
On meissä, kuin mik' unelmissa on,
Ja unta vaan on lyhyt elämämme.
Mutta oikeata traagillisuuden tunnetta ei tämä yleinen katoavaisuus
kuitenkaan meissä synnytä; se on etupäässä luonnon laki, jossa
järjellisyys piilee välttämättömyyden peitossa; jos näemmekin siinä
korkeamman johdon, ei hengen oma elämä kuitenkaan vielä selvin piirtein
eteemme kuvau. Siveellinen maailmanjärjestys on vasta silloin
täydellisesti tajuttavana, kun se toteutuu ihmisten toiminnan kautta ja
kun kauniin tai jalon raukeaminen ei ole paljaan sattuman nojassa, vaan
siveellisen täytymyksen vaatima. Että nuorukainen kuolee, vanhus menee
hautaan, sitä voimme murehtia; mutt'emme siinä näe mitään
traagillisuutta. Yksityiset katoavat, koska ovat ääreviä ja
puutteellisia ja maailmanjärjestys siis tarvitsee yhä uusia ilmauksia,
ääretöntä yksityis-olioin moninaisuutta. Mutta sovinto on siinä,
että jokainen yksityis-olio kuitenkin on välttämätön maailman
kokonaisuudessa, jossa kullakin on oma paikkansa ja tehtävänsä. Tätä
samaa yleistä katoavaisuuden lakia on kreikkalaisten mainitsema
"jumalain kateus"; se on osittain onnen puolueellisuutta tasoittava
voima, osittain jumalain ankara oikeus, joka rankaisee kuolevaisten
uhkamielisyyttä. Muistettakoon Herodoton kertomus Polykrateen
sormuksesta, josta Schiller on muodostanut kauniin ballaadinsa.
Mutta vasta siveellisen toiminnan piirissä ilmaantuu oikea
traagillisuus. Yleisestä katoavaisuuden laista johtaa monta astetta
varsinaiseen traagillisuuteen; on henkilöitä ja tapauksia, jotka
vaikuttavat sääliä, ilman siveellistä vastariitaa. Edellisessä on jo
viitattu muutamiin semmoisiin. Henkilöt sortuvat ilman omaa syytä tai
hyvin lievän hairauksen johdosta (Duncan Macbethissa, Cordelia,
Desdemona, Siegfrid, Egmont y.m.). Mutta varsinainen traagillisuus
johtuu aina siveellisestä ristiriidasta, joka saattaa turmiota
tuottavaan toimintaan. Silloin voi tapahtua, että lopullinen sortuminen
aiheutuu jostakin traagillisen henkilön hairauksesta, joka on
ainoastaan satunnaisessa yhteydessä häntä hallitsevan innon eli
paatoksen kanssa, taikka että se on seurauksena aatteiden
välttämättömästä vastariidasta. Jälkimmäiseen traagillisuuden lajiin
tahtoisin lukea nekin tapaukset, jolloin jalo henkilö vapaaehtoisesti
uhrautuu aatteensa puolesta. Edelliselle muodolle antaa Vischer nimen
"das Tragische der einfachen Schuld"; sen nimeksi ehkä sopisi
_hairauksen_ traagillisuus, koska se perustuu vaan subjektiiviseen
hairahdukseen. Jälkimmäisen, Vischerin "das Tragische des
sittlichen Conflicts", nimittäisin _aatteiden vastariidan_
traagillisuudeksi.[45]
_Hairauksen traagillisuus_ siis ei saa alkuansa mistään aatteiden
välttämättömästä vastakkaisuudesta; erehdys tapahtuu, mutta se on vaan
traagillisen henkilön oman mielenlaadun tai satunnaisten olojen
tuottama. Aias (Sofokleen näytelmässä) riehuu hourumielisyydessään;
että hän lampaiden teloittamisella saastuttaa sankarinmaineensa, ei
tule mistään aatteiden ristiriidasta, ja vaikka sellainen järjetön
vimma onkin hänen kiivaan luontonsa mukainen, olisi hänen raivonsa
muullakin tavalla voinut ilmestyä. Sallimusperäinen sattumus saa aikaan
Oidipun rikokset. Tässä suhteessa otettakoon huomioon, mitä ylempänä
sanottiin ihmisluonteen eri puolista; mitä likempi on yhteys
mielenlaadun ja rikoksen välillä, sitä parempi. Ajatelkaamme Kullervoa.
F. Peranderin nerokkaan selityksen mukaan[46] Kullervo on kostajaksi
syntynyt ja kosto turmelee itse kostajan. Tuo hänen elämänsä tarkoitus
on tehnyt hänen luontonsa hurjaksi, välinpitämättömäksi, ja hänen
suunnaton rajuutensa puhkeaa monenlaisiin tuhotöihin. Se vie hänet
tappamaan Ilmarisen emännän ja viettelemään oman sisarensa; mutta
kostonsa hän ilman näitäkin olisi voinut täyttää.
Tätä traagillisuuden muotoa on myös pahuuden raukeaminen omaan
mitättömyyteensä, josta jo edellisessä puhuttiin. Useinpa vääryys
kostetaan vääryydellä, tämä vaatii uutta kostoa, ja niin syntyy pitkä
jakso pahoja tekoja, kunnes vääryyden voima vihdoin kukistuu. Schiller
sanoo:
Das eben ist der Fluch der bösen That,
Dass sie fortzeugend Böses muss gebären.
(Se juuri on pahan teon kirous, että sen yhä uudestaan täytyy synnyttää
pahaa.)
Siveellinen maailmanjärjestys on entiselleen asetettava; se vaatii siis
sovitusta. Esteetinen kokonaisuus on sitä täydellisempi, mitä
lähemmässä yhteydessä sovitus on rikoksen kanssa; parasta on, jos
rikkoja saapi niittää, mitä itse on kylvänyt. Niin Richard III:lle ja
Macbethille rangaistus tulee suorastaan niiden puolelta, joita he ovat
loukanneet. Yleensä hairauksen ja koston välillä pitää olla joku
sisällinen yhdysside; niiden tulee olla johonkin määrin samaa laatua.
Kullervo, tyly kostaja ja väkivallan mies, näkee itsensä vihdoin
yksinäiseksi, hyljätyksi, ja muisto siitä turmiosta, jonka hän
omaisillensa on tuonut, hänet maahan masentaa ja kääntää miekankärjen
hänen omaa rintaansa vastaan. Lear kuningas on vanhuuden heikkoudesta
liiaksi imarteluun taipuvainen, mutta imartelun hunajan verosta hän saa
maistaa kiittämättömyyden myrkkyä. K. Bergbom huomauttaa,[47] miten
Schillerin Maria Stuartin vie perikatoon tuo sama viehkeä tenhovoima,
joka on ollut hänen rikoksensa ensimmäinen kiihoitin ja nyt Marian
tahtomattakin hurmaa Mortimerin. Samoin Vischer muistuttaa, että
hänellä on "lemmen oikkujen ja hairausten saastuttama nuoruus
kaduttavana, ja lemmen-kadehtiva naisen-oikku on päävaikutin, miksi
Elisabet kirjoittaa kuolemantuomion alle". Mutta Marian kärsiminen ja
kuolema eivät ole hänen hairaustensa suoranaisia seurauksia; hänen
omatuntonsa vaan pitää ne vanhan rikoksen sovituksena, ja tämä se
kuolinhetkelläkin vuodattaa rauhan hänen sydämmeensä. Samalla hänen
traagillinen kohtalonsa muodostuu eheäksi kokonaisuudeksi.
Tällaisella traagillisen henkilön oman syyllisyytensä tuntemisella on
suuri merkitys. Etenkin nykyajan katsantotapaa se vastaa paremmin kuin
paljas ulkonainen kukistuminen; sillä me olemme yhä enemmin
vieraantuneet tuosta vanhasta käsityksestä, että kärsiminen eli
rangaistus semmoisenaan muka on rikoksen sovitusta. Puhtaampi on siis
traagillisuus, jos syyllinen sisällisesti masentuu, kuin jos hän vaan
ulkonaisesti sortuu. Macbethissa ja Richard III:ssa näemme, kuinka
omantunnon vaivat nostavat heidän mielikuvituksensa kiihkeään raivoon;
Kullervo täydellä syyllisyyden tunnolla puhuttelee miekkaansa; Oidipus,
huomattuansa, kuinka hän näkevin silmin on hairahtunut, ei siedä enää
auringon valoa. Niinkuin esimerkeistä näkyy, tuo sisällinen
masentuminen voipi olla joko vapaaehtoista siveellisen järjestyksen
tunnustamista tai sisällisen pakon tuottamaa, ehdotonta tunnetta.
Lopullinen sortuminen saattaa sitten tapahtua monella tavalla: rikkoja
omalla kädellään vihkii itsensä sovitus-uhriksi, niinkuin Kullervo,
Othello ja Don Cesar Schillerin "Messinan morsiamessa", taikka tuho
tulee ulkoapäin milloin milläkin tavalla. -- Vieläpä sattumuskin voi
joskus olla rankaisijana, jos hairaus on ajattelematonta antautumista
sattumuksen valtaan.
Jonkunlainen traagillisuuden välimuoto syntyy siiloin, kun henkilön
täytyy toimia omaa luontoansa vastaan ja sortua tähän ristiriitaan.
Tässä tapauksessa kaksi aatetta tai, oikeammin sanoen, kaksi voimaa,
törmää yhteen: siveellinen velvollisuus tai ulkonainen pakko ja
toiselta puolen luonne semmoisena, kuin se elämässä on vakaantunut,
joka sekin on siveellisesti oikeutettu, kun siinä on aatteellinen
sisällys; siitä johtuva sisällinen taistelu on ikäänkuin räjäys-aine,
joka särkee astian, mihin se on suljettu. Niin Hamlet, tuo jalo,
hienotunteinen kuninkaanpoika, saatuansa koston raskaan velvollisuuden,
joutuu epäilyksiin ja häilyy kauan toimen ja toimettomuuden välillä,
kunnes tämä vastahakoinen, koko hänen olennollensa vieras tehtävä
vihdoin hävittää hänen henkensä tasapainon; hän toimii sopimattomalla
ajalla eikä saa tarkoitustansa täytetyksi ennenkuin viimeisenä
hetkenään. Hänestäkin näkyy, niinkuin Kullervosta, miten kosto turmelee
kostajan. -- Kalevalan Ainossakin on omituinen sisällinen ristiriita:
äiti vaatii suostumaan vanhan Väinämöisen kosintaan, vaan neitsyen
kaino vilpittömyys kieltää häntä menemästä miehelle vastoin sydämmen
käskyä. Mutta Ainon hento mieli ei kestä tätä vastariitaa, vaan hän
murtuu, ennenkuin päätös on tehty, ja löytää rauhan "alta aaltojen
syvien". Tässä on täysivoimaista traagillisuutta ilman toimintaa ja
syyllisyyttä.
Täydellisin muoto on _aatteiden vastariidan traagillisuus_. Se on
yhtäpitävä sen kanssa, mitä ylempänä esitettiin traagillisuuden
varsinaiseksi ytimeksi. Kaksi aatetta joutuu vastakkain; taistelu on
välttämätön, traagillisen henkilön täytyy rikkoa toista tai toista
aatetta vastaan. Jos hän loukkaa enemmän oikeutettua aatetta, niin hän
syyllisenä sortuu; mutta myös epäoikeutettu ylivoima saattaa hänet
toisinaan musertaa, kun hän vääryyttä vastustaen panee henkensä
alttiiksi.
Tällaisia vastariitoja on ihmis-elämä täynnä. Selvimmin ne havaitaan
historian näyttämöllä, aatteiden suurella taistelutanterella, vaikka ne
eivät suinkaan siihen rajoitu. Vanha aate -- ajatelkaamme esim.
keskiaikaista katolisuutta -- on aikanansa ollut oikeutettu; mutta
uudelle, vapaammalle hengen suunnalle se on haitaksi. Sen on siis pakko
väistyä; mutta siinä on kuitenkin vielä siksi elinvoimaa, ett'ei se
raukea ilman kovaa vastarintaa. Näin syntyy taistelu. Uusi, voittoisa
aate ei ole aina itsestään jalompi, aatteellisesti korkeampi; mutta
historian kehitys sitä tarvitsee, ainakin väliaikaisesti. Niin esim.
uuden ajan alkupuolella enimmissä Euroopan maissa rajaton yksinvalta
hävitti keskiajan suhteellisesti vapaammat valtiolliset ja
yhteiskunnalliset laitokset (vertaa Goethen Götz von Berlichingen);
mutta tämä oli vaan väliaste, josta yleinen kansanvapaus sittemmin
voisi versoa sekä läänityslaitoksen että itsevallan raunioilla. Kun
järjellisemmät olosuhteet näin saavat väistyä vähemmän aatteenmukaisten
tieltä, voipi niiden puolustaja kuitenkin luottamuksella turvautua --
vaikkapa kaukaiseenkin -- tulevaisuuteen, joka lopullisesti on
tasoittava entis-aikojen epäkohdat ja vääryydet. Näin katsottuna
ihmiskunnan historia muodostaa suuren taisteluin jakson, joka
kokonaisuudessaan tuo ilmi humaanisuuden ja siveellisten voimien
voiton, vaikka sen pyörteisiin hukkuu paljon hyvää ja kaunista. Suuret
ja mahtavat, sekä yksilöt että kansat, syöksyvät suunnattoman
vallanhimonsa takia perikatoon ja vähäväkiset usein kaatuvat heidän
intohimonsa uhreiksi; mutta ihmiskuntaan juurtunut täydellisyyden
kaipuu saattaa sitä pyrkimään yhä uusia ihanteita kohden.
Tosi-elämässä aatteen voitto niinmuodoin osoitaikse historian koko
menossa, ja missä se ei selvästi tule näkyviin, siellä aavistava
henkemme olettaa meiltä kätketyn tarkoituksen. Mutta runoudessa
näytetään, miten aatteiden vastakohdat yksityistapauksissa selviävät
tavalla semmoisella, joka meille ilmaisee maailmaa hallitsevan
järjellisyyden voiman. Turha olisi kuitenkin koettaa kaavoihin
kahlehtia sitä elämän moninaisuutta, joka silmäämme kohtaa, kun
tarkastamme siveellisen vastariidan traagillisuutta. Toisinaan koko
taistelu tapahtuu henkilön omassa povessa; niin Oresteen sydämmen
anastaa temmellyspaikakseen kaksi velvollisuutta: kosto isän puolesta
ja luontainen rakkaus äitiin, ja samaten Leonteen rinnassa riehuu
taistelu pojan-rakkauden ja oikeudentunnon välillä.[48] -- Toisinaan
taas noiden vastakkaisten suuntien edustajina on kaksi henkilöä tai
puoluetta, joten eri aatteiden merkitys ja keskinäinen suhde tulee
selvemmästi ja monipuolisemmasti esitetyksi. Niin Daniel Hjortin
täysivertaisina vastustajina ovat Stålarm ja muut Sigismundin
puoluelaiset; niinkuin Daniel Hjort kannattaa yhteisen kansan asiaa,
niin hänen vastustajansa, uskollisina lailliselle hallitsijalleen,
puolustavat Sigismundia, vaikka samassa myös ylimysvaltaa.
Sigismundilaisillakin siis on oikeutettu asia kannatettavana; mutta
heidän täytyy sortua, sillä kansanvapaus on korkeampi aate kuin
lojaliteetti. Shakespearen Julius Caesarissa ovat yksinvaltaisuuden
kannattajina Julius Caesar, Antonius, Octavius, ja tasavallan
puolustajina Brutus ja hänen liittolaisensa.
Katsokaamme vielä hetkinen viimeksimainittuja esimerkkejä. Me näemme,
kuinka noista yhteentörmänneistä aatteista toinen voittaa, toinen
alistuu. Mutta Daniel Hjortissa voittoisan aatteen kannattaja sortuu,
koska hän taistelussa on käyttänyt väärää keinoa, petosta; samalla
hänen äitinsäkin syyllisenä murtuu rajattoman kostonhimonsa tähden.
Toiselta puolen vastustajatkin kaatuvat jalosti taisteltuaan ja
jouduttuansa ankaran voittajan käsiin, ylevinä vielä sortuessansakin.
-- Kuinka Brutus kukistuu yhdessä sen asian kanssa, jonka puolesta hän
taistelee, on jo ennen mainittu. Mitä vastustajiin tulee, niin Caesar,
valtaan pyrkiessään, saa surmansa, sillä sen verran tasavallassa vielä
on eloisuutta, että se hänet tuhoaa. Muut yksinvallan puolustajat,
vaikka vähemmän jalo-intoiset kuin Brutus ja hänen ystävänsä, jäävät
voitollisina eloon, mutta kunnioittaen tunnustavat vihollisensa
ansiot.[49]
Näistä esimerkeistä jo näkyy, miten vastariita voi päättyä monella eri
tavalla. Vastakkaisten pyrintöjen kannattajat joutuvat hyvinkin usein
molemmat traagillisen kohtalon alaisiksi; mutta tämä kohtalo voi olla
eri laatua. Uuden aatteen uskalias sankari, joka nousee olevaisia oloja
vastaan, tahtoen maailmaa oman mielensä mukaan muodostaa, saa
tavallisesti kuolemalla sovittaa rohkeutensa; säännöllisten olojen
puolustaja, joka kylmällä älyllä vastustaa uudistajain hehkuvaa intoa,
usein jääpi eloon, sisällisesti masennettuna tai menetettyänsä sen,
mikä antoi arvon hänen elämällensä. Verrattakoon esim. Antigone ja
Kreon, Wallenstein ja Octavio Piccolomini, Maria Stuart ja Elisabet. --
Ei murhenäytelmän pääsankarinkaan välttämättömästi tarvitse kuolla,
mutta myöntää täytyy, että traagillinen kohtalo sen kautta muodostuu
täydellisemmäksi, -- ei siitä syystä, että kuolema olisi ainoa taikka
edes tehokkain hairauksen sovittaja, vaan sentähden, että tiedämme
tapausten jakson silloin täydellisesti päättyneen. Harvoin mikään muu
päätös voi olla niin vakinaisesti muuttumaton, ett'ei se sisältäisi
jotain määrää hapuilevaa epätietoisuutta. Ja toiseksi se häiritsemätön
rauha, joka tulee sortuneen osaksi, tuntuu valuvan meidänkin mieleemme,
tuoden myrskyn jälkeen suloisen tyvennön. -- Mutta olipa traagillisesti
syyllisen loppu mimmoinen tahansa, aina on muistettava, mitä jo
mainittiin, että täydellisin sovinto syntyy silloin, kun hän ennen
loppuansa, sisällisesti sortuneena, oivaltaa hairahduksensa ja
tunnustaa siveellisen maailmanjärjestyksen tuomion oikeutetuksi.
Ylempänä jo viitattiin siihen omituiseen tunteeseen, joka yhtyy
kaikkeen traagilliseen. Traagillisuus tuottaa ensiksi mielipahan
tunteen, kun näemme senkin, mikä ihanuutensa, suuruutensa, jaloutensa
tähden näyttää ansaitsevan ikuista pysyttämistä, sortuvan
katoavaisuuden lain alle; mutta toiselta puolen huomaamme sen
kukistajaksi tuon korkeimman voiman, joka maailmaa kannattaa, ja
havaitsemme siinä iankaikkisen maailmanjärjestyksen, ja tästä
sydämeemme vuotaa siveellisen mielihyvän ja turvallisuuden tunne. Näin
vastariitojen jälkeen syntyy ihana sovinto. Mielemme ylentyy
korkeampaan aatteelliseen maailmaan; äärevän olevaisuuden vaillinaiset
muodot voivat hävitä, mutta aatteen, järjellisyyden, voitto on taattu;
selvästi tajuamme, ett'ei maallinen perikato semmoisenaan ole pahin
onnettomuus, kunhan vaan maailman siveellinen keskusta pysyy, eli,
niinkuin Schiller sanoo:
Das Leben ist der Guter höchstes nicht,
Der Übel grösstes aber ist die Schuld.
(Ei parhain tavaroista elämä,
Mut pahin pahoista on syyllisyys.)
Näin traagillisuuden runollinen kuvailu meidät vapauttaa äärevyyden ja
aineellisuuden siteistä, ja tässäkin mielessä sopii Aristoteleen kanssa
sanoa, että traagillisuus "pelon ja säälin avulla puhdistaa näiden
kaltaisia mielialoja", vaikka hänen sanojensa oikea tarkoitus ei niin
laajalle ulottune.