Ylevä kauneus ylimalkain.
Jos olet matkustanut Italiassa ja käynyt Como-järven ihanilla
seuduilla, olet varmaan hurmautuneena seisonut magnoliain ja
myrttipuiden keskellä Bellaggion ylipuolella Villa Meloin korkealla
kukkulalla, mielihyvällä silmäillen tuon kaksijakoisen järven
rehoittavia rantoja. Kaikki etelämaan kauneus ja hehkuva runsaus täällä
sulautuu yhteen, ja mielessäsi syntyy ihmeellinen sopusoinnun tunne.
Mutta eihän näitä tällaisia kuvia tarvitse niin loitolta etsiä.
Saatathan armaassa Suomessakin tyynenä kesäiltana ylhäiseltä
Punkaharjulta ihailla Savon hopeahohteisia järvenpintoja tai Ruoveden
selkiä kulkeissasi iloita yhä vaihtelevista näköaloista, ja oman maan
vähemmän loistava, mutta herttainen luonto synnyttää sydämessäsi yhtä
riemuisan sopusoinnun tunteen. Kaikkialla on lempeyttä ja rauhaa. Mutta
toisen mielialan tuottaa sinussa Imatran pauhaava koski, joka
vaahtoisena, ikäänkuin raivosta vaaleten, hurjasti syöksyy eteenpäin,
taikka erämaan syvät hongikot, kun tuuli vinkuen tohisee ikivanhain
puiden latvoissa; toisenlaiset ovat nekin tunteet, joilla Grimselin
harjalta katsot alas Rhône-laaksoon, -- tuohon "maanpiirin salaisimpaan
soppeen", niinkuin eräs muinais-ajan runoilija sanoo, "jossa Rhodanus
ikuisen yön porteista aaltojansa vierittelee". Kaunista se on; mutta
mieli käy vakavaksi, ehkäpä synkäksikin. Näin erilaisesti voipi luonto
meihin vaikuttaa.
Samanlaista erilaisuutta huomataan henkiselläkin alalla. Katso nuorta
neitosta, ulkomuodoltaan ja hengeltään onnellisesti kehittynyttä, jonka
koko olennossa ilmaantuu sopusointuisa sielu, esim. Augustaa Runebergin
Joulu-illassa, ja sinulla on kuva samanlainen kuin yllämainittu
kotimainen järvimaisema. Herttaisena, elämän myrskyjen koskematonna,
hän on kaikille riemun ja lohdutuksen tuoja; köyhä sotilasvanhus,
sureksiva sisar ja malttamaton isä, kaikki tuntevat hänen lempeän
iloisuutensa vaikutusta. Taikka luo silmiesi eteen kuva menneiltä
ajoilta; ajattele Athenan loistoaikaa, niinkuin se kuvausvoiman
kaunistamana on muistossamme säilynyt, aikaa semmoista, jolloin taide
jakeli paraita lahjojansa, runoilijat laulelivat ihanimpia laulujaan,
ajattelijat lausuivat syvimpiä mietteitänsä isänmaanrakkauden
innostuttamalle kansalle, jonka elämää sulostuttivat luonnon ja
ihmishengen jaloimmat antimet. Tällaiset mielikuvat tuottavat
meissä tyynen, ihanan mielihyvän tunteen. Mutta toisenlaista,
kunnioituksen-sekaista mielihyvää meissä synnyttävät historian suuret
miehet, niinkuin Englannin Alfred kuningas, joka tehokkaasti vahvisti
aikansa sivistystä, tai uskonvapauden jalo sankari, Kustaa Aadolf.
Heidän valtavat toimensa ylentävät mieltämme tavallisuuden rajoja
korkeammalle. Taikka kuulemme kertomuksen siitä miehuullisesta
kärsivällisyydestä, jolla Suomen kansa muinaisina, synkkinä aikoina
masentumatta, sortumatta kesti vainon ja puutteen rasitukset;
silloinkin tunnemme mielihyvää, joka samassa on kunnioitusta tätä
kansaa kohtaan sen sitkeän kestäväisyyden, sen tahdon lujuuden tähden.
Mutta mielipahaakin siihen sekaantuu; sääliväisyyttä ja jotain sen
pelon ja ahdistuksen tapaista, jota nuo entiset miespolvet ovat
tunteneet.
Näissä esimerkeissä näemme erotuksen suoran ja ylevän kauneuden
välillä, jonka jälkimmäisen käsite nyt on tarkemmin selvitettävä.
Jumaluuden tarkoitukset toteutuvat äärevissä olioissa; yksityis-ilmiö,
vaikka se on äärevä, sulkee siis itseensä äärettömän sisällyksen. Siinä
on oikeastaan ristiriita. Aate ja muoto saattavat kuitenkin olla
semmoisessa suhteessa toisiinsa, ett'ei tätä ristiriitaa huomata,
ja silloin kauneus esiintyy rikkomattomana, s.o. _suorana_
kauneutena; mutta jos ristiriita tulee selvästi ilmi, on kauneus joko
ylevää tai koomillista laatua. _Ylevä_ se on, jos huomio etupäässä
kääntyy sen äärettömään sisällykseen, _koomillinen_, jos äärevä
ulkomuoto pääsee voitolle. Ylevän ulkomuoto on kyllä mahtava ja
sisällyksensä arvoinen; mutta tämä ulkonainen jalous kuvastaa suurempaa
voimaa, kuin mitä yksityis-esine voi täydellisesti ilmaista. Sentähden
ylevä kauneus tuottaa toiselta puolen mielihyvää, kun tajuamme jotain
sisäisen perikuvamme kanssa sopusointuista, ja toiselta puolen
kunnioitusta, vieläpä joskus pelonsekaistakin tunnetta, koska
aavistamme voimaa, joka on kaikkea äärevää korkeampi. Ylevässä
kauneudessa on siis ikäänkuin kaksi astetta: suuren ja jalon
sisällyksensä kautta se voittaa ympäristönsä; mutta siinä ilmestyvä
voima viittaa johonkin korkeampaan, jota sen ulkomuoto ei jaksa
kannattaa. Selvikkeeksi mainittakoon muutamia esimerkkejä. Satakunnassa
on ihanan järven rannalla korkea vuori, jolle kansa on antanut
Pirunvuoren nimen. Ikäänkuin rajussa temmellyksessä sinne tänne
heiteltyinä on vuoren kukkulalla isoja kalliolohkareita, mitkä
hajallaan, mitkä päällekkäin kasautuneina; näyttääpä siltä, kuin pahat
henget siellä olisivat leikkiä pitäneet, josta paikan nimikin johtuu.
Vuori tuntuu ylevältä; se kohoaa korkealle yli ympärillä olevan seudun,
herättäen kummastusta, jopa ihailuakin. Mutta samalla mielemme kääntyy
ihmettelemään sitä ääretöntä luonnon voimaa, joka nuo raskaat
kalliovahat kerran on ilmoille nostanut. Tahi uljas sankari
taistelee kansansa vapauden puolesta; hän panee sille kaikki, jopa
henkensäkin, alttiiksi ja me ihailemme hänen urhoollisuuttaan, hänen
isänmaanrakkauttansa, joka on suurempi, kuin mitä tavallisissa
ihmisissä on totuttu näkemään. Mutta samalla silmiimme leimahtaa
isänmaanrakkauden suuri voima, vieläpä aatteiden voima yleensä, joka
saattaa ihmistä pitämään maallista elämää halpana noiden suurten
aatteiden rinnalla, mitkä antavat sille sisällyksen. Näissä
esimerkeissä kuitenkin, pääasiallisesti esiintyy ylevän kauneuden
positiivinen puoli, s.o. ylevän esineen oma suuruus, vaikka tosin
jykeät kalliomöhkäleet tai yksityis-ihmisen jalot työt tuntuvat
vähäpätöisiltä valtavampain luontaisten tai siveellisten voimain
suhteen. Toisin on, jos ajatellaan esim. ukkos-ilman edellä olevaa
hiljaisuutta; ylevyyden tunne syntyy silloin siitä, mitä odotetaan:
ankarasta luonnonvoimain taistelusta, jota hiljaisuus ennustaa.
Hiljaisuus ei ole itsestään mitään suurta; se vaan viittaa tähän asti
vielä ilmenemättömään, mahtavaan voimaan. Tämä on ylevyyden
negatiivinen puoli: tuon suuremman voiman voitolle-pääsö, jonka
rinnalla esineen ylevyys katoaa. Välillisesti tai välittömästi ylevyys
niinmuodoin aina viittaa korkeimpaan, äärettömään, s.o. kaiken olemisen
hämärään, tutkimattomaan alkuvoimaan. Mikä herättää ylevyyden tunnetta,
se ei mukaannu tavallisiin mittakaavoihin. Yleväksi sopii siis Kantin
mukaan sanoa sitä, "mikä on ehdottoman suurta" eli "yli kaiken
vertailemisen suurta". Se synnyttää meissä äärettömyyden mielteen, ja
sen paljas ajatteleminenkin "todistaa sielunkykyä, joka on jokaista
aistien mittakaavaa korkeampi".[36] -- Muutoin esteetikot ovat tarkasti
tutkineet ja määränneet ylevän kauneuden eri ilmestysmuodot. Tässä
minun ei tarvitse niistä laveammalta puhua, vaan ainoastaan muutamin
sanoin kosketella ylevyyden suurta moninaisuutta, pääasiallisesti
runoutta silmällä pitäen.[37]
Ensiksikin ylevä kauneus ilmaantuu luonnossa, _ulkokohtaisena_.
Ihmishenki on luonnon-esineessä näkevinään samanlaisen voiman, kuin
hänessä itsessäkin on, ja ihmettelee sen suuruutta, vaikka se, maailman
alkuvoimaan verrattuna, haihtuu mitättömiin. Jos katselen pilvien yli
kohoavaa tunturia, niin minusta on, kuin se omasta sisällisestä
voimastansa ylentyisi taivasta kohti, oma henkeni on lainannut sille
persoonallisuuden. -- Tällä ulkokohtaisella alalla avaruus, aika ja
voima perustavat eri ylevyyden muotoja. Jos avaruutta ajatellaan, mistä
äärettömyyden tunne suoranaisemmin viriää kuin tähtitaivaan
katselemisesta, noiden loistavain kaukomaailmain, joiden takaa
aavistavalle mielikuvitukselle avautuu yhä uusia maailmoja, kunnes
aatos huumautuneena uupuu, rajoja käsittämättä? Saman vaikutuksen tekee
ajan piirissä iankaikkisuuden käsite. Yleviltä tuntuvat Danten
esiinlumoamat henkilöt, pysyen muuttumattomina Manalan yössä. Ylevyyttä
on vielä menneen ajan muistomerkeissä, esim. vanhassa linnassa,
jota turhaan näyttää uhkaavan ajan hävittävä voima, niin myös
luonnon-esineissä, joita ajatellaan monien ajanvaiheiden todistajiksi,
niinkuin runoilija laulaa:
Jos kielin voisi kertoa
Näkönsä vanhat puut
Ja meidän vaarat virkkoa
Ja meidän laaksot lausua,
Sanella salmein suut, j.n.e.
Muistakaamme myöskin, mitä ajan-omaiseen ylevyyteen tulee, Daavidin
kuvausta (Ps. 90, 1): "Tuhat ajastaikaa on Sinun edessäs niinkuin
eilinen päivä, joka meni ohitse, ja niinkuin vartia yöllä".[38]
Voiman ylevyydestä olkoot esimerkkeinä mahtava koski ja pauhaava meri
sekä kansain vaellukset, jotka luonnonvoiman tavalla puhkeavat esiin
historiassa. Paljaastaan ulkokohtainen voima käy usein peloittavaksi,
ja kammottavatkin kuvaelmat voivat peloittavaisuutensa tähden olla
yleviä, niin esim. Troian hävitys Aeneidissä, Banquon haamu Macbethissa
(samalla ilmoittaen Macbethin kauheata mielentilaa) ja kamala, mutta
suurenlaatuinen ruton kuvaus Manzoni'n "Kihlatuissa". Rumuus voi
joskus, peloittavana ollessaan, tehdä ylevän vaikutuksen; onpa
fyysillisesti iljettäväkin muutamilla ehdoilla oikeutettu; mutta sen
piiri on hyvin rajoitettu, eikä sille millään muotoa saa suoda niin
laajaa alaa, kuin uusin runous on valmis sille myöntämään. Vischer
sanoo[39] sen olevan kauneuden vaarallisimman vihollisen ja kertoo
Kantin sanat: "ainoastaan yhtä rumuuden lajia ei voi luonnonmukaisesti
esittää, ilman kaikkea esteetistä mielihyvää, siis taiteellista
kauneutta peräti hävittämättä: sitä, joka iljettää. Sillä koska tässä
kummallisessa, paljaaseen mielikuvitukseen perustuvassa tuntemuksessa
esinettä kuvaillaan ikäänkuin nautintoon tunkeutuvaksi, jota kuitenkin
väkisinkin vastustamme, niin tajunnassamme ei eroteta enää taiteellista
mielikuvaa tämän esineen omasta luonnosta ja silloin edellistä ei
millään muotoa voi pitää kauniina." -- Mitä on sanottu iljettävästä, se
koskee julmuuttakin, esim. menneitten aikojen kidutuksia ja muuta
inhottavaa raakuutta. Jos runoteoksen aine vaatii tällaisten
esittämistä, kajottakoon niihin vaan sen verran, kuin on välttämätöntä.
Mutta ulkokohtaista ylevyyttä korkeampi on hengen voima.
Subjektiivisesti käsitettynä tämä ihmishengen ylevyys lausutaan
Horation sanoissa:[40]
Ei aimo miehen, sitkeämielisen,
Voi järkähyttää tahtoa kiinteää
-- -- -- -- --
Jos maa ja taivas raukeais, hän
Pelvotta raunioin alle sortuis.
Tämä viepi meidät ylevän kauneuden toiseen ilmestysmuotoon,
_sisäkohtaiseen, henkiseen ylevyyteen_, joka sijaitsee ihmisen
tahdossa. Ulkokohtaista muotoa lähinnä on intohimo,[41] joka voi
ilmaantua ylevänä suuren voimansa takia. Hurjasti taistelevat
sotajoukot, ellei oteta huomioon yksityisten intoa tai taistelun
tarkoitusta, muistuttavat luonnonvoimien rajuutta; samaten viha,
umpisilmäinen rakkaus ja muut intohimot. Esimerkkejä ovat: Iliaan
sotavanhukset; Kullervon kosto Untamolle; niin myös Katrin ilmestyminen
Daniel Hjortin ensimmäisen näytöksen loppukohtauksessa, jossa hänen
puheensa kuitenkin saa syvemmän merkityksen, kaikuen tuomitsevana
epätoivon huutona koko kansan sydämmestä.
Mutta intohimo voi, luonnon pohjalla liikkuessaan, myös kääntyä
maailmanjärjestystä vastustamaan ja muuttua pahuudeksi. Pahuus on
itsekkäisyyden asettaminen toiminnan perusteeksi. Se voipi joskus
esiintyä ylevänä voimallisuutensa kautta, varsinkin silloin, kuin se,
taistellessaan järjellisyyttä vastaan, nojautuu ainoastaan omaan
itseensä; sillä tarmo ja peloittavaisuus ovat sen esteetisen
kelpaavaisuuden ehdot. Esteetisen pahuuden varsinaisena tyyppinä sopii
pitää Shakespearen Richard III:tta, jonka ruumiillinen epämuotoisuus on
hänen henkisen rumuutensa kuvastin ja jossa rajaton vallanhimo yhtyy
lujaan tahtoon, terävään älyyn, tarkoitusta kaunistelevaan viisasteluun
ja jonkunlaiseen itsensä-kieltämisen kykyyn itsekkään tarkoituksen
saavuttamiseksi. Mutta paha kukistuu toisen pahan kautta tahi joutuu
tappiolle taistellessaan hyvyyttä vastaan; näin se sortuu omaan
tyhjyyteensä. -- Paholainen, pahuuden olijoitu ajatuskuva, ei ole
runoudessa esiteltävissä uskonnollisen mielikuvituksen luomassa
muodossa; vaan pimeyden ruhtinas tarvitsee enemmän tai vähemmän
inhimillisiä piirteitä tullaksensa joko traagilliseksi tai
koomilliseksi. Traagillinen on Miltonin Saatana "Kadotetussa
paratiisissa". Hienolla ironialla ja verrattomalla huumorilla on Goethe
Faustissaan muodostanut paholaisen kaiken takaperoisuuden edustajaksi;
tuntuupa toisinaan siltä, kuin Mefistofeleen mietteet olisivat
nykyisen, ihanteellisuutta halveksivan pessimismin alkusäveleitä.
Mutta henkinen voima ei esiinny ainoastaan luontaisena intohimona tai
itsekkäänä, aatetta vastustavana pyrintönä, vaan kohoaa useinkin
jaloksi innoksi aatteiden palveluksessa. Yksityishenkilö voipi koko
persoonallisuudellansa kannattaa jotain siveellistä aatetta ja
ilmaantuu silloin ylevänä. Hänen henkinen voimansa näytäikse
taistelussa, ja siihen tarvitaan tosi-intoa, "paatosta". Tällaista
ylevyyttä näemme esim. historian suurissa miehissä, niinkuin
Sokrateessa, Epameinondaassa, Kustaa Aadolfissa y.m., ja kaikkien
aikojen runous mielihyvällä kuvailee semmoisia henkilöitä. Sellaisia
varjottomia, tosi-ideaalisia luonteita, -- luonnollisesti kuvattuja
eikä väärän idealismin elottomia haaveita, -- ovat Antigone, Prospero
Shakespearen Myrskyssä, Goethen Iphigenie y.m. Tähän on myös luettava
tarun-omaiset ideaali-olennot, niinkuin kreikkalaiset jumalat,
Zeus, Pallas-Athene j.n.e. Onpa kristillinenkin taide joskus
koettanut esittää korkeinta Jumalaa jalon ylevässä, aistillisessa
muodossa (Rafael, Milton.) Muutoin ylevyys tällä asteella voipi
osoittautua monella eri tavalla. Jalo henkilö toimii, taistelee
ulkonaista väkivaltaa vastaan, taikka saamme ihmetellä hänen
järkähtämättömyyttänsä vastoinkäymisissä, hänen kärsivällisyyttänsä
ja itsensä-kieltämistään. Ajateltakoon urhoollista Hektoria,
monineuvoista, kestävää Odysseusta, tyynesti odottavaa Sandelsia. Tähän
kuuluu vielä se esteetinen käsite, jota sanotaan arvokkaisuudeksi.
Myöskin useampain henkilöin yhteistoiminnassa saattaa olla ylevää
kauneutta, esim. kun kokonainen kansa, jonkun aatteen innostamana,
tehokkaasti ryhtyy sen toteuttamiseen.
Ylevällä henkilöllä on kuitenkin vaan määrätty paatoksensa, eli toisin
sanoen: hän edustaa määrättyä siveellistä aatetta. Hänen intonsa ja
toimintansa on siis rajoitettu; aina sopii ajatella jotain vielä
ylevämpää, korkeampaa. Tämän rajoituksen tähden voi syntyä monenlaisia
ristiriitoja eri aatteiden, niinkuin myöskin niiden edustajain,
välillä, ja siitä saapi alkunsa ylevyyden viimeinen ja korkein muoto,
_traagillisuus_. Se syntyy silloin, kun jalo henkilö, jouduttuansa
elämän taisteluun, osittain tahallisesti, osittain olojen pakosta
toimii niin, että hänen täytyy sortua. Koska traagillisuudella
runoudessa, etenkin draamassa, on suuri merkitys, niin se ansaitsee
tarkempaa selitystä kuin muut ylevyyden lajit.