Runouden tehtävä ja kauneus.
Taiteen tehtävä on aistin-tajuttavalla tavalla esittää ihmiskunnan
ihanteita, ja runous on se taide, joka kielen avulla, tuottamiensa
mielikuvien kautta, vaikuttaa välittömästi kuvausvoimaan ja sen
johdosta tunne-elämään.
Ne sieluntoiminnot, joiden nimitys on ideaaliset tunteet, takaavat
meille, että ulkopuolella tavallista, havainnollista olevaisuutta on
jotakin, millä on ehdoton, iäti pysyvä arvo. Tämä iki-arvokas on
maailman varsinainen ydin, sen ylevä tarkoitus, ja kun kohtaamme jonkun
ilmiön, jossa huokuu tuon jalomman olevaisuuden henki ja joka siis
saattaa maailman oikean ja ylevän tarkoituksen meille selvästi
tajuttavaksi, niin tunnemme valtaavaa mielihyvää; sillä henkemme
tietämättänsäkin janoo ihannetta. Tämä _ihanteellisuuden tarve_,
hengen ainainen halu nähdä jotakin täydellistä, on taiteen alkukohta --
se, mikä oikeuttaa taiteen olemassaolon ja tekee sen tarpeelliseksi,
-- ja taiteen ylin tehtävä on pitää vireillä ihanteellista
maailmankatsomusta. Näin taide asettuu uskonnon, tieteen ja siveellisen
toiminnan rinnalle, jotka kaikki, kukin omalla tavallaan, kannattavat
ideaalista maailmankäsitystä. Tämä on se katsantotapa, joka kaikkialla
näkee ja tunnustaa korkeamman maailmanjärjestyksen toteutuvan ja pyytää
edistää sen tarkoituksia. Mutta suoranaisemmin ja monipuolisemmin kuin
muut taiteet voi runous kuvastaa maailmanjärjestyksen ikuista
sopusointua; sillä se on taiteista henkisin. Se saattaa täydellisesti
esittää ihmisen sisällistä kehitystä ja siitä johtuvaa toimintaa, ja
välittäjänsä, kielen, kautta se on läheisessä yhteydessä ja vilkkaassa
vuorovaikutuksessa tieteen ja uskonnon kanssa.
Ihanteellisuuden tarvetta ilmiöt voivat tyydyttää, kun niiden
havainnollinen muoto on täydellinen, eli -- toisin sanoen -- kun se
ilmeisesti, helposti tajuttavalla tavalla, vastaa niiden tarkoitusta,
ja silloin niitä sanotaan kauniiksi. Kauneus on siis, niinkuin sitä on
määritelty, "havainnollisen muodon täydellisyys", eli "aatteen
ilmaantuminen aistillisessa muodossa"; sillä tuo ilmiöin varsinainen
ydin eli tarkoitus, josta ylempänä puhuttiin, on sama kuin aate, ja
aatteiden maailma on tuo iki-arvokas, joka ilmiöin läpi kuultaa ja jota
ihmishenki kauneuden kuvastimessa pyrkii tajuamaan.
Väärinkäsityksen poistamiseksi on heti mainittava, että
_kauneudella_ estetiikassa on toinen ja osittain laajempi
merkitys kuin tavallisessa kielenkäytännössä. Kaikki, mikä
tehokkaalla, havainnollisella tavalla mielessämme herättää tunteen
maailmanjärjestyksen sopusoinnusta, on esteetisesti kaunista, vaikka
muodon ja sisällyksen vastaavaisuus ei tulisikaan suorastaan näkyviin.
Sentähden traagillisuus ja koomillisuus kuuluvat kauneuden piiriin,
molemmat kun sallivat meidän syvälle silmätä aatteen ja sen
toteutumisen välisiin suhteisiin. Ei karakteristinenkaan aina ole
tavallisessa merkityksessä kaunista, mutta sekin aatteen ilmaisijana on
tähän luettava. Mutta taiteen täytyy myös maailmankuvan täydentämiseksi
vetää rajojensa sisälle paljon, mikä on epäkaunista; siten monenlaiset
epäkohdat usein joutuvat taiteellisesti käsiteltäviksi, tietysti sillä
ehdolla, että joku sopusoinnun säde tunkeutuu niiden läpi ja kohottaa
katsojan mielen kuvatun surkeuden yli. Sillä sisäinen tunteemme vaatii,
että taide, räikeimpiäkin epäkohtia esitellessään, meille eheänä
säilyttää aatteiden arvon. Sen tulee aina esittää sopusointuisa
maailmankuva, silloinkin, kun yksityiset kuvaelmat ovat synkkiä,
epäsointuisia, toivottomia. -- Toiselta puolen kauneuden käsite
jokapäiväisessä puheessa on laajempi kuin estetiikassa, kun sillä
osoitetaan yleensä kaikkea, mikä ulkomuodollansa miellyttää, vaikka
maailmanjärjestyksen ikuiset aatteet eivät siinä kajastaisikaan.
Taiteellinen toiminta semmoisenaan saa selityksensä siitä, että
ihminen tahtoo pysyttää niitä luonnonkauneuden ilmauksia, jotka
sitä ansaitsevat. Saadaksensa niitä tarkoitukseensa sopiviksi,
mallikelpoisiksi, hän täydentää ilmiöitä sen aikeen mukaan, jonka
luulee niissä toteutuvan, eli toisin sanoen, hän muodostaa itsellensä
mielikuvan siitä, millaiset niiden pitäisi olla tai millaisiksi ne
voisivat varttua, elleivät ulkonaiset esteet rajoittaisi niiden
kehittymistä. Näin syntyy ihanne, joka olevaisuuteen siirtyneenä on
taiteen perustus. Tuo aie, jonka mukaan ihminen täydentää maailman
ilmiöitä, on tietysti sekin sama kuin aate. Aate on, tältä
kannalta katsottuna, yksityishengen asettama korkein järkiperuste,
yhteenkuuluvain ilmiöin tarkastamisella saatu. Mutta aatteessa on
toinenkin puoli. Kun ihmishenki olevaisuuden selvittämiseksi muodostaa
itsellensä ajatuskuvan, niin tämän kuvan tietysti on määrä olla
totuuden mukainen; ellei, niin ei sitä oikeaksi aatteeksi sovi
tunnustaa. "Aate" siis ei merkitse ainoastaan abstraktista kuvitelmaa,
joka ihmisen omassa mielessä on maailman ilmiöin edustaja,
vaan tosi-olevaista, objektiivista perustetta, jumalallisen
maailmanjärjestyksen varsinaista ydinkohtaa.
Mutta miten voi yksityishenki näin omassa itsessään ikäänkuin uudestaan
synnyttää maailman ikiperusteita? Sen voimme mahdolliseksi ymmärtää
ainoastaan sen katsantotavan nojalla, että aatteet ovat korkeimman
alkuhengen tarkoituksia, jotka toteutuvat luonnon ja hengen elämässä,
ja että toiselta puolen kaikki muutokset, niin henkiset kuin
aineellisetkin, tapahtuvat alkuolennon, s.o. Jumalan, voimasta. Joka
myöntää järjellisyyden maailmaa hallitsevan, sen täytyy ajatella
jumaluutta itsetajuiseksi; sillä järjestetty kokonaisuus, joka ei ole
kenenkään tajuttavana, ei ole käsitettävissä. Jumala siis yksinään
näkee kaikkien yhteyden ja hän se meissä ajattelee, tuntee, tahtoo; --
eli toisin sanoen: koska sielun-elämämme on Jumalaan juurtunut, niin
hän vaikuttaa nämä sieluntoiminnot tai tekee ne kumminkin
mahdollisiksi, vaikka ne meissä, kun olemme ääreviä olentoja, joutuvat
ääreväisyyden määräysten alaisiksi. Hän se luonnonlakina saattaa taimen
maasta nousemaan, hiuskarvan ihmisen päästä putoamaan. Näin panteismi
ja teismi sulavat yhteen.[32] Mutta yksityisolennoissa, niinkuin äsken
sanottiin, tämä jumalallinen voima on ääreväisyyden rajoihin suljettu;
sillä maailman tarkoitus vaatii moninaisuutta ja eri olennoissa
vähittäin tapahtuvaa kehkiämistä. Tämä tekee hairauksenkin
mahdolliseksi; mutta kaikkialta kuitenkin leimahtaa esiin aatteiden
ikuinen valo. Jokainen yksityinen ilmaus, ollen välttämätön rengas
olevaisuuden sarjassa, kuvastelee aatetta, niinkuin kosken kuohussa
ilmaan lentävä vedenpisara aurinkoa kuvastelee, ja mikä kussakin
sielussa on aatteellista, ikuiseen maailmanjärjestykseen liittyvää, on
pidettävä Jumalan omana toimintana. Näin Jumalan aatteet ikäänkuin
toistamiseen itävät ja kasvavat ihmishengen syvyydessä, tietysti
individisten rajojen sisällä; sillä, pysyäkseni äskeisessä
vertauksessa, ei auringon ihmeellinen sädeloisto voi täydellisesti
näkyä missään yksityisessä vedenpisarassa, vaan jokaisessa kajastelee
osa sitä ympäröivästä valosta.[33]
Mutta pitäkäämme kiinni siitä, mitä äsken mainittiin, että runous
tahtoo pysyttää, mikä ihmiselle on arvokasta. Tämän tällaisen pyrinnön
luulisinkin sen ensimmäiseksi iduksi. Mikä valtaavasti vaikuttaa
ihmisen mieleen, saattaa hänet taiteellisesti sovitetuin sanoin
ajatuksiansa ilmaisemaan. Runous tarkoittaa niinmuodoin oikean ilon,
sydänjuuriin tunkeuvan mielihyvän aikaansaamista. Kerrotaanhan
Kalevalassakin, miten vanha Väinämöinen laulaessaan "istuiksen
ilokivelle". Väririkkaan ilmiömaailman tuottama ilo synnyttää
kansaneepoksen ja on myöhempinäkin aikoina tärkeä myötävaikuttaja
runouden tuotannossa, olletikin ihmistoimintaa esittävissä runouden
lajeissa. Runoiluun kehoittava mieltymys johtuu etupäässä kauniista ja
ylevistä tosimaailman ilmiöistä taikka semmoisista, jotka viehättävät
erinomaisella voimallaan tai suuruudellaan. Sellaisetkin ilmiöt, jotka
hullunkurisuudellaan herättävät hilpeätä iloa tai houkuttelevat ivaan,
antavat usein runoilemisen aihetta. Mutta toiselta puolen myös
sisäkohtaiset tunteet pyrkivät sanoiksi heristymään; mitä syvemmältä ne
panevat sydämmen kielet väräjämään, sitä suurempi on halu pysyväin
mielikuvain muodostamiseen, joiden vaikutuksesta se voipi täydellisesti
antautua riemunsa tai haikean-suloisen tuskansa valtaan. Niin on
etenkin lyyrillisessä runoudessa. Ilmiömaailman viehätyksen lisäksi
tulee toinen runoilemisen aihe: yksilöllisten tunteiden ilmaiseminen.
Ja silloin erittäin surun ja kaihon tunnelmat pyrkivät purkaantumaan
sanoin ja sävelin; kantele ei ole ainoastaan "iki-ilo", ikiriemun tuote
ja tuottaja, vaan "soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu".
Niin näemme jo alusta alkaen todellisuuden kuvailemisen olevan runouden
pohjan, ja tässä merkityksessä runous onkin mukailua (mimesis),
niinkuin Aristoteles sitä määritteli. Mutta se on siinä mielessä
mukailua, että runoilija valitsee olevaisuudesta viehättävimmät,
enimmän huomiota herättävät kohdat ja täydentää niitä oman
henkensä varoista. Tämäkin tapahtuu ensin ihan itsestään, melkein
vaistomaisesti; tiedetäänhän, kuinka sielumme tavallisissakin oloissa
pyrkii tunteittensa johdolla mielikuviansa muodostelemaan ja
täydentelemään. Sittemmin runoilijan toimi tulee yhä itsetajuisemmaksi,
ja runoustaiteelle koituu suuri tehtävä. Runotar meitä auttaa
jokapäiväisyyden rikkojen alta löytämään niihin kätkeyviä
tosi-aarteita; hän meidän kanssamme sukeltaa syvälle elämän virtaan sen
pohjassa viruvia kalliita helmiä noutamaan; oppaana hän meitä johtaa
ihmis-elämän harhapolkuja tuntemaan ja huomauttaa meille, missä jotain
kaunista tai merkillistä on tarjona. Tämä on runottaren arvolle paljoa
sopivampi kuin se poliisinvirka, johon tendensimäisen realismin aikana
on tahdottu häntä pakottaa. Epäkohtien julki saattaminen ei ole hänen
velvollisuutensa. Minkätähden hän meitä veisi kaikenlaista rumaa ja
vähäpätöistä, kaikenlaista kurjuutta katsomaan? Eihän inhimillisen
viheliäisyyden löytämiseen tarvita runottaren apua. Ainoastaan silloin
se on oikeutettua, kun hän tässä viheliäisyydessäkin näyttää meille
jotakin parempaa: sykkivän ihmissydämmen, jota kohtaan meillä voi olla
myötätuntoisuutta.
Näin runous luopi mieltä ylentäviä kuvia siitä, mikä todellakin
tarkastamista ansaitsee, ja kun nämä kuvat elävännäköisinä taiteen
tenhovoimalla sielussamme kajastelevat, syntyy lämmin osan-otto ja
mieltymys esitettyihin henkilöihin ja elämän piireihin. Kun katsomme
syvälle ihmisten sydämmeen ja näemme heidän tunteensa ja ajatuksensa,
niin opimme heitä ja heidän olojansa ymmärtämään; me tajuamme, mikä eri
luonteissa ja olosuhteissa on yleis-inhimillistä, ja oikea ymmärtäminen
sytyttää ihmisrakkauden liekin. Tämä on runouden tärkeimpiä tehtäviä,
sen tehokkaimpia. Mutta tätä pyhää tulta runoilija ei saa viriämään,
ellei hän kanna sitä omassa povessaan; vaan jos hän rakkauden silmällä
katselee maailmaa ja hellyydellä kohtelee kuvattaviansa, silloin hän
lukijankin mielessä herättää samanlaisia rakkaudentunteita.
Mutta ei siinä kyllin. Ihmishenki pyrkii kuvausvoiman avulla elämän
oikeaan tajuamiseen; käsitettyjen olioin järjestäminen suureksi
kokonaisuudeksi, sekin on niitä ihmishengen alkuperäisiä pyrintöjä,
jotka todistavat sen ylevää tarkoitusperää. Runouden tehtäväksi tulee
niinmuodoin olevaisuuden selittäminen ja kirkastaminen. Salaperäisen
ounastuksen ihmesoihdulla se valaisee elämän suuria arvoituksia; se
tulee kansojen ja aikakausien maailmankatsomuksen julistajaksi,
ihanteiden ilmaisijaksi. Silloin se ei tyydy paljaan reaalisen
todellisuuden mukailuun, vaan kohoaa sen yli fantasian tuottamaa
perikuvallista maailmaa esittelemään, vapaasti valiten aineitansa
olevaisuuden ja mielikuvituksen piiristä. Mutta rohkeammasti kuin ennen
saattaa nyt runoilija, ilmiöin selittäminen silmämääränä, käsitellä
myös epäkauniita, vieläpä rumiakin aiheita, jos vaan syvempi,
ihanteellinen todellisuus ei joudu varjopuoleen jokapäiväisen,
reaalisen todellisuuden rinnalla. Sillä totuudessa on kaksi puolta: nuo
kaikkeuden ikuiset tarkoitukset, jotka elähyttävät ja selittävät
ilmiöin maailmaa, ja reaalinen olevaisuus, jossa ne monenlaisten
ristiriitojen alle usein peittyvät näkymättömiin.
Jälkimmäistä puolta monesti tarkoitetaan tuolla jokapäiväiseksi
kuluneella lauseella, että runouden pitää esittää totuutta.
Yllämainitusta kuitenkin selviää tämän lauseen oikea merkitys.
Laulakoon runoilija vilpittömästä sydämmestä niitä todenperäisiä kaihon
tai ilon tunteita, joita olevaisuus hänessä synnyttää; valitkoon
ilmiöin monivaiheisesta sarjasta mikä luonnon tai hengen maailmassa
huomiota ansaitsee ja mieltä korkeammalle kohottaa; mutta, ennen
kaikkea, näyttäköön meille olevaisuuden syvemmän merkityksen, miten
näennäisesti epäsointuisetkin elämän puolet sulautuvat yhteen suureksi
sopusoinnuksi. Kaikissa näissä osoitaikse reaalinen todellisuus aatteen
kannattajana; tuotakoon sitä esiin tavalla semmoisella, että se
tyydyttää ihmisen luontaista ihanteellisuuden kaipausta, että hänen
mielensä ylentyy, lohtuu, virkistyy, että hän hengen silmällä näkee sen
täydellisyyden, jota hän turhaan etsii elämän jokapäiväisestä
hyörinästä.
Tässä mielessä sopii sanoa totuuden olevan runouden korkeimman lain, ja
runouden tulee kuvausvoiman avulla saattaa ihmistä syvempää totuutta,
elämän ydintä, tuntemaan. Mutta erotus on tehtävä tämän ja reaalisen
totuuden välillä. Jälkimmäinenkin on runoudessa tärkeä, mutta toisella
tavalla kuin edellinen. Jotta runoilija voisi toisessa herättää omia
mielteitänsä vastaavia mielikuvia ja tunteita, eivät hänen kuvaelmansa
saa olla ristiriidassa tosiolojen kanssa, vaan niiden pitää tuntua
todenmukaisilta, luonnollisilta. Tämä todennäköisyys on tärkeä, jopa
välttämätönkin, jotta runous saattaisi tehokkaasti vaikuttaa; mutta se
on vaan keino eikä tarkoitus. Runoilija kuvailee elävästi ja
luonnollisesti, ei sen vuoksi, että saisimme oikean käsityksen
kaikenlaisista vähäpätöisistä ulkonaisista seikoista, vaan että niihin
yhdistetty aatteellinen puoli paremmin selviäisi. Eikä todennäköisyyttä
saa ymmärtää niin, että kaikki, mitä kerrotaan, pienimpiä
yksityiskohtia myöten pitää olla todella tapahtunutta tai tavallisissa
oloissa mahdollista. Riittää sekin, että kaikki tuntuu luonnolliselta
siinä yhteydessä, jossa se ilmaantuu. Sillä hyvinkin usein runoteoksen
tarkoitus viepi ulkopuolelle tosiolojen, vieläpä mahdollisuudenkin
rajoja, ja silloin on täysi oikeus vaatia lukijalta sitä kuvausvoiman
pontevuutta, että hän jaksaa seurata runoilijaa mielikuvituksen
ulapalle, vaikkapa tavallista ulommaksikin. Niinhän ne mytologiset
olennot, joilla kansat muinoin esittivät elämän siveellisiä voimia, --
esim. Zeus, joka, istuen Olympon kukkulalla, punnitsee kuolon-alaisten
kohtaloita, tai Väinämöinen, joka kanteleen soitolla kaikkia
ihastuttaa, -- nytkin vielä meitä miellyttävät, kun tajunnassa
uudistamme muinais-ajan katsantotavan, vaikka kyllä tiedämme ne
paljaiksi mielikuvaelmiksi. Ja tunnettua on, että paraat runouden
aineet ovat kansan kuvausvoiman muodostamat muinaistarinat, paljoa
paremmat kuin ne tositapaukset, joista ne ovat aiheutuneet.
Mieltymyksemme johtuu siis suureksi osaksi _illusioonista_,
s.o. siitä, millä värityksen hilpeydellä ja suhteellisella
todennäköisyydellä runoilija osaa valloittaa mielikuvituksemme.
Illusiooni siis on paljoa tärkeämpi kuin reaalinen todellisuus ja
jälkimmäisen jäljittely oikeastaan vaan tarkoittaa edellistä. Selvää on
muutoin, että eri aineet ja eri runouslajit sallivat enemmän tai
vähemmän mielikuvituksen vapautta; enimmän todennäköisyyttä vaatii
jokapäiväisissä oloissa tapahtuva romaani, mutta muinais-ajan hämärässä
liikkuva runoelma tietysti paljoa vähemmän. Väärässä siis oltiin jyrkän
realismin aikana, kun ulkonaiselle todennäköisyydelle yksin-omaan arvoa
annettiin. Ainahan kuitenkin on pääkysymys, onko runoilijan onnistunut
meissä herättää niitä tunteita, joita hän on tarkoittanut, ja onko
lukijan ihanteellisuuden tarve tullut tyydytetyksi. Ellei lukija
teoksesta lämpiä, innostu, on kaikki vaiva ollut turha; ei loistavin
tekniikka eikä yksityisseikkojen todellisuus sitä voi palkita.
Nykyisemmän realistisen romaanin ja näytelmän merkitys runouden
historiassa on luullakseni siinä, että illusioonille on annettu
suurempi valta kuin vanhemmassa kirjallisuudessa; sen aikaansaamiseksi
käytetään kaikkia keinoja, jotka voivat lukijassa vaikuttaa
luonnollisuuden tunteen, ja sentähden nykyisen kirjallisuuden
kuvaelmat, jos ne ovat lähteneet taitavan kirjailijan kynästä, usein
kyllä vaikuttavat luonnon alkuperäisellä voimalla. Että toisinaan
erityisseikkojen kuvailemiseen pannaan liiankin paljon huolta, on
kuitenkin kieltämätöntä. Ensimmäinen askel uuteen suuntaan on oleva,
että elävään, tosi-objektiiviseen kuvaukseen yhtyy yleispätevä,
ideaalinen sisällys; silloin tulevaisuuden runous arvokkaasti on
edustava ihmiskunnan jaloimpia pyrintöjä. Myönnettävä on, että kehitys
jo on ruvennut kääntymään tälle uralle, vaikka toiselta puolen
haaveksiva symbolismi uhkaa houkutella sitä uusille harhapoluille.
Muistettava on, ett'emme todenperästä käsitä ilmiöitä, jos vaan näemme,
miten ne ulkonaisesti johtuvat toinen toisestaan, s.o. ymmärrämme
niiden kausaali-yhteyden; silloin vasta ne meille täydellisesti
selviävät, kun oivallamme niiden järjellisen tarkoituksen eli oikean
paikan maailman kokonaisuudessa. Mutta nykyaikana monen kirjailijan
päävoima onkin vaan tuon kausaali-yhteyden esittämisessä; runouden
niinkuin tieteenkin alalla pannaan enemmän arvoa ilmiöin mekaaniseen
yhteyteen kuin maailmanjärjestyksen aatteelliseen puoleen,
ajattelematta, ett'ei tuo mekaaninen järjestys tyydytä ihmishengen
syvimpiä vaatimuksia. Kun uusimman ajan kirjallisuudessa osoitetaan,
miten ruumiillinen ja henkinen kurjuus johtuu edellisten sukupolvien
siveettömyydestä tai neron vaillinaisuus ja pettynyt kunnianhimo askel
askelelta vievät taidokkaan taiteilijan kamalaan itsemurhaan, niin
näemme kyllä sen aaveentapaisen koneiston, jonka pyörien alle musertuu
Ibsenin Osvald tai Zolan Claude Lantier; mutta olemmeko tulleet
askeltakaan lähemmäksi elämän suurten arvoitusten selvittämistä?
Myöntää täytyy, että tällainen esitys muutamissa kohdin paljastaa
olevaisuuden varsinaiset juuret; elämän luonnollinen puoli voi sen
kautta monessa suhteessa selvitä. Mutta tämä on vaan todellisuuden
toinen puoli. Se voi mahdollisesti tyydyttää ymmärrystä, mutta
ihanteellisuuden tarve jää osattomaksi. Emme tyydy ihmis-elämän
luonnollisen puolen selvittämiseen, vaan tahdomme nähdä, mitä ihminen
toimii siveellisen maailmanjärjestyksen hyväksi tai kenties sitä
vastustaaksensa, ja miksi tämä maailmanjärjestys vaatii tahi sallii
juuri tällaista elämää. Jos järjellinen ihminen näkee ennen
tuntemattoman koneen, ei hän tyydy siihen, että älyää, minkänäköinen se
on ja miten se on kokoonpantu; vaan hän kuulustelee, mikä on sen
tarkoitus, mitä hyötyä ihmiskunta siitä toivoo ja missä määrässä se
toiveita täyttää. Silloin vasta hän luulee sen käsittävänsä ja
tietävänsä, mikä se on, vaikk'ei sen rakennus olisikaan hänelle täysin
selvä. Niin on myös elämän kysymysten laita.
Nykyajan ulkonaisen todellisuuden vaatimukset ovat oikeastaan
seurauksia siitä yhä korkeammalle paisuneesta vastavirrasta, minkä
synnyttivät entis-aikojen luonnottomuudet. Sillä olihan runollista
totuutta vastaan useasti syntiä tehty, kun vääriä ajatuksia,
epätodellisia tunteita esitettiin. Ranskalaisessa tekoklassillisuudessa
olivat sääntöihin sidottu muoto ja sovinnaiset aatokset astuneet
elävän fantasian sijaan; italialaisessa, muuallekin levinneessä
sonettirunoudessa teeskennelty tunteellisuus pyysi korvata sydämmen
vilpitöntä kieltä; romantikot, vaikka nykyaikaisen realismin
ensimmäisiä tienraivaajia, tahtoivat unikuviksi haihduttaa koko
olevaisuuden. Ihmiskunnan elämässä on aikoja, jolloin se syystä tai
toisesta kyllästyy olevaiseen maailmaan eikä enää luontaisella
mielihyvällä ja ihastelemisella katsele sen ilmiöitä. Silloin ihmiset
tavallisesti pakenevat mielikuvituksen luomaan tekomaailmaan; täten
saapi alkunsa romantisuus sekä idyllinen ja sentimentaalinen runouden
suunta. Viimemainitun tuotteita ovat vanhat ja uudet paimen-idyllit,
elegiat y.m. Niiden todellisuus voi olla suurempi tai vähempi, ja
samaten myös niiden runollinen arvo, sen mukaan kuin niissä ilmaantuvat
tunteet ovat luonnollisia ja teeskentelemättömiä; vaan helposti
tällaiset runolajit vaipuvat sairaalloiseen hempeätunteisuuteen. Mutta
tässä kehityssuunnassa esitetään sentään kaikki aatteiden valossa;
ideaalisen maailman kuva joko epämääräisenä toiveena tai kaipauksen
esineenä väikkyy runoilijan silmissä. Nykyajan pessimismi on samaa
perijuurta, vaikka näennäisesti kaiken romantisen ja sentimentaalisen
haaveilun vastakohta; mutta se ei aseta itselleen mitään ihailtavaa tai
ikävöitävää eikä edes koeta mielikuvituksen koristeilla peittää siitä
syntynyttä aukkoa. Itsetyytyväisenä, vaikka maailmaan tyytymättömänä,
se kaikkialla näkee vaan oman samean kuvansa. Romantikko ja pessimisti
eivät kumpikaan huomaa tosi-elämän runollisuutta; mutta edellinen
pakeni täältä mielikuvituksen taikalinnaan, kun nykyajan naturalistin
päinvastoin täytyy varoa, ett'ei hän vajoo olevaisuuden pahimpaan
lokaan. Mutta mitä reaaliseen todellisuuteen tulee, on eräs tärkeä
seikka vielä huomioon otettava. Tarkastaessamme, millä keinoilla runous
pyytää päästä tarkoituksensa perille, huomaamme pian, että sen tehtävä
-- ja illusiooninkin aikaansaaminen -- usein vaatii sitä rikkomaan
ulkonaisen todellisuuden vaatimuksia. Kaikki runous jo siinä suhteessa
poikkeaa ulkonaisesta todellisuudesta, että se välttämättömästi vaatii
ajassa ja paikallisuudessa erillään olevain ilmiöin kokoilemista ja
yhteensovittamista; eihän tosioloissa tavata kaikkia niitä piirteitä
yhdessä, joita runoilija tarvitsee kuvattavansa valaisemiseksi. Ja
toiseksi, milloin tavallisessa elämässä käytetään sitä vertauksia
uhkuvaa, soinnukasta, runomittaista kieltä, jota runous yleensä vaatii?
Entä nuo pontevat, kohdalleen sattuvat lauseet, joita näytelmissä ja
romaaneissa pannaan henkilöin suuhun ja jotka niin säntilleen
kuvailevat heidän luonteitaan ja mielialojansa? Jokapäiväisissä oloissa
ihmisen sisällinen elämä ani harvoin pukeuu niin täsmälliseen muotoon.
Ja milloin ylimalkain ihmisen mielentila niin tarkalleen ilmenee sanoin
ja toimin, kuin draamassa aina täytyy tapahtua? Kaikista näistä jo
näkyy, että reaalisen todellisuuden monessa monituisessa suhteessa
täytyy väistyä runouden päävaatimusten tieltä. Mutta sen lisäksi
viitattakoon siihen, mitä ylempänä sanottiin mytologisesta
katsantotavasta, ja muistettakoon semmoisia runouden tuotteita kuin
satu taikka romantisella pohjalla liikkuvaa kertomusta ja näytelmää,
esim. Shakespearen Myrskyä ja Kesäyön unelmaa, Wielandin Oberonia y.m.
Joka näistä tahtoisi poistaa kaikki, mikä on ristiriidassa reaalisen
todellisuuden kanssa, osoittaisi vaan suurta runollisen aistin
puutetta. Sen ohessa on huomioon otettava, että runoudella, hengen
kehitykseen nähden, on suuri merkitys siinäkin kohden, että se
vapauttaa mielen reaalisen olevaisuuden siteistä ja vie sitä
itsenäisesti luomaan aateperäisen maailman.
Olemme siis nähneet, runouden tehtävän olevan kolmea laatua:
1) se säilyttää sellaisia vaikutelmia, jotka ihmishengelle ovat
mieluisia ja kallis-arvoisia;
2) se johtaa meitä tuntemaan ihmisiä ja oloja ja opettaa meitä niitä
rakastamaan;
3) se taikapeilissään näyttää meille olevaisuuden varsinaiset
tarkoitukset, maailman ikuisen järjestyksen.
Näin se herättää ja vahvistaa ideaalista katsantokantaa.
Mutta -- kysyy kenties lukija koko tämän selityksen johdosta --
ajatelkaamme, että joku taidolla kuvailee työväen kurjuutta sen
viheliäisimmässä muodossa saattaaksensa kansalaisiaan sitä säälimään ja
sen johdosta epäkohtia poistamaan, taikka että hän esittelee niitä
aineellisia ja sielullisia syitä, jotka askel askelelta vievät
heikkoluonteista ihmistä rikoksen syvimpään kuiluun, suurimmalla
luonnonmukaisuudella asettaen näkyviin hänen kestämiänsä taisteluita ja
sieluntuskia, jotta oppisimme surkuttelemaan rikoksentekijää ja
inhimillisesti häntä tuomitsemaan; eikö semmoinen kirjallisuus ole
oikeutettu, eikö se täytä tärkeää tehtävää yhteiskunnan palveluksessa?
Siihen vastaan, kun vastaankin: se on kyllä oikeutettu, jos kuvaus
on totuuden mukainen ja sen siveellinen tarkoitus on selvä.
Tämänsuuntainen teos voi olla oivallinen valtiollis-yhteiskunnallinen
kirjoitelma tai viehättävä sielutieteellinen tutkimuskoe, se kenties
tehokkaasti vaikuttaa aikakauden katsantotapaan ja olojen
muodostumiseen ja saattaa siis olla arvokas kansalliskirjallisuuden
lisäys; mutta se on runoutta ainoastaan siinä määrässä, kuin se samalla
saattaa meitä oivaltamaan olevaisuuden jalompaa puolta. Sellainen
kirjallisuus helposti rikkoo totuutta vastaan, kun se yksipuolisesti
kuvailee elämän varjopuolia eikä huomaa sen valokohtia; sillä molempain
yhdistys vasta muodostaa todellisen olevaisuuden, ja valokohdat nehän
juuri paremmin ilmaisevat sen syvimmän perustuksen. Onhan kaikki
olemassa hyvien puoliensa tähden eikä mikään puutteidensa ja
virheittensä tähden. Toiselta puolen tarkoitusperäiseltä, epäkohtia
hapuilevalta kirjallisuudelta välisti ei sovi kieltää runollista arvoa,
jos nimittäin maailman aatteellinen puoli sen ohessa jollakin tavalla
tulee näkyviin. Osoitettakoon esim. miten ihmishengen jalous voi säilyä
kurjuuden rinnalla taikka pahuus raukeaa omaan tyhjyyteensä. Mutta
kivulloisuuden merkki se kumminkin on, kun runous etupäässä suosii
synkkyyden ja toivottomuuden kuvia.
Mutta millä oikeudella runouden ala on tällä tavalla rajoitettava? Moni
epäilemättä pitää tätä rajoitusta ihan mielivaltaisena, yksipuolisen
esteetisen teorian tuotteena. Niin ei ole kuitenkaan asian laita. Sen
pohja ja perustus ei ole mikään ajatuksen laatima järjestelmä, vaan
sielutieteellinen tosiasia, se _ihanteellisuuden tarve_, joka
piilee syvällä ihmishengessä. Mikä tätä ihanteellisuuden tarvetta
tyydyttää, se on tosirunoutta; kaikki muu on ulkopuolella runouden
rajoja.
* * * * *
Runouden tulee siis esittää sitä, mikä on ihanteellista,
aatteenmukaista, eli, -- koska se ilmaantuu aistin-tajuttavana, --
kaunista. Kääntykäämme nyt kauneuden eri lajeja tarkastamaan.
Kauniissa esineessä aate ilmestyy ihan luonnollisesti, s.o. esineen
erityismuoto soveltuu siihen niin täydellisesti, että niiden kesken on
kaikinpuolinen sopusointu. Ihmishenki etsii tätä sopusointua ja esine
vetää sitä puoleensa. Kauneus tällaisena miellytysvoimana on
_ihanuus_, joka sana merkitsee kauneuden itsekohtaista puolta, sen
vaikutusta tajuavaan henkilöön, mutta samalla kaikessa kauneudessa
tavattavaa sopusointua, josta tämä miellytysvoima lähtee. Saksalainen
sana _Anmut_ osoittaa enemmän edellämainittua itsekohtaista
puolta, latinainen _gratia_ ja kreikkalainen _kharis_ enemmin
muodon sopusuhtaisuutta. -- Ihanuudesta tulee erottaa _sulo_,
joka vielä suuremmassa määrässä kuin ihanuus viittaa kauneuden
itsekohtaiseen puoleen. Sulo on "sulaa" sanan sukua ja ilmoittaa tuota
lempeätä viehätystä, joka saattaa esineen ikäänkuin itsestään sulamaan
katsojan tai kuulijan mieleen. Verrattakoon tähän sula ja sulava
adjektiivien merkitystä: sula sovinto, sulimmat kiitokset j.n.e. Sulo
tarkoittaa varsinkin sitä kauneutta, joka on sisällisen sopusoinnun
luonnollinen ilmaus eikä minkään taistelun tai erityisen ponnistuksen
tuottama. Tässä merkityksessä se usein asetetaan _arvokkaisuuden_
vastakohdaksi. Sävelissä, puheessa, lasten liikenteissä, naisten
käytöksessä voi ilmaantua suloa; vaan uljasta taistelua ei sovi sanoa
suloiseksi, vaikka se saattaa olla kaunista, vieläpä joskus ihanaakin.
Saksalaiset käyttävät molemmista, sekä ihanuudesta että sulosta, samaa
sanaa, Anmut,[34] ja niin myös kreikkalaisten Kharitit, "Sulottaret",
edustavat kumpaakin.
Kun kauneus keveänä ja sulavana näyttäytyy verraten pienessä esineessä,
jonka ko'on tai sisällyksen suhteen muoto on erittäin kehittynyt, niin
sellainen esine on soma. Sirossa muoto vielä suuremmassa määrässä on
voittopuolella. Jos somuudessa on erittäin huomattava se helppous ja
luontevuus, jolla se pääsee ilmestymään, niin sitä sanotaan
_sieväksi_: jotakin sanotaan sievällä tavalla, jonkun käytös on
sievä j.n.e.[35] _Koreaa_ on se, mikä esineeseen liitettynä
tarkoittaa sen miellyttävän vaikutuksen koroittamista, jonka se tekee
varsinkin näköaistiin. _Hempeässä_ miellyttämisen tarkoitus
selvästi tulee ilmi somuuden tai hentouden ohessa. _Sorea_ sitä
vastoin miellyttää muotonsa puhtaudella, joka poistaa siitä
jokapäiväisyyden ja erottaa sorean esineen tavallisten joukosta. --
Näillä viimeksimainituilla käsitteillä on kyllä jokaisella tärkeä
paikkansa taiteessa; mutta ne ovat vain varsinaisen kauneuden lisäyksiä
eivätkä perusta mitään itsenäisiä kauneuden lajeja. Runoudessakin sopii
puhua jonkun lyyrillisen runon somuudesta, sonetin sirosta muodosta,
sievästä kertomistavasta j.n.e.
Mutta varsinaista kauneutta on kolmea lajia: suora, ylevä ja
koomillinen kauneus.
_Suorassa kauneudessa_ muoto niin täydellisesti vastaa aatetta,
että aate näyttää siinä välittömästi eli suorastaan toteutuvan.
Tätä laatua ovat esim. ihana maisema järvineen ja saarineen,
viljavainioineen ja metsäkumpuineen, Venuksen kuva muinaisajan
taiteessa, Aino Kalevalassa, Miranda Shakespearen "Myrskyssä" y.m. Sulo
on tietysti kokonaan luettava tähän kauneuden lajiin. Tyyni ihanuus on
sen tunnusmerkki, tyyntä mielihyvää se tuottaa. Erityiset runoilijatkin
saattavat, muihin verrattuina, edustaa suoraa kauneutta; semmoisia ovat
Sofokles, Goethe, Runeberg y.m.; Kantelettarenkin runot yleensä
osoittavat tätä välitöntä kauneuden lajia.
_Yleväksi_ sanotaan sitä kauneutta, jossa osoitaikse suurempi
sisällys eli aate, kuin mitä esine täydellisesti voi ilmaista. Myrsky,
tähtitaivas, Zeus ylijumalan kuva Olympiassa ovat yleviä, koska ne
antavat katsojan aavistaa vielä mahtavampaa voimaa, kuin mitä hän
silmiensä edessä näkee. Ihmis-elämässä sattuviin vastariitoihin
perustuu eräs tärkeä ylevyyden laji, _traagillisuus_, joka
yleisenä maailman lakina tasoittaa yksityishenkilöin hairauksista
ja olojen yksipuolisuudesta syntyneet epäkohdat ja niinmuodoin
kuvastaa siveellistä maailmanjärjestystä. -- Niinkuin kauniin
rinnalla mainittiin soma, sievä j.n.e., niin ylevään liittyvät
_komean, majesteetisen ja juhlallisen_ käsitteet. _Komea_ on
voimallisesti esiintyvä henkilö tai muu olio, jonka mahtavuutta
enentää huomattavasti ilmaantuvat ominaisuudet (esim. värit) tai
kallis-arvoiset luonnonesineet, niin että se tekee samanlaatuisen
vaikutuksen kuin ylevyys. _Majesteetinen_ on ylevyys, kun se
ilmaikse vakavassa, jalonnäköisessä liikunnassa, ja _juhlallinen_,
kun jaloin voimain tarkoin järjestetty toiminta tarkoittaa jonkun vielä
suuremman voiman kunnioittamista (ajateltakoon kirkollisia tai
valtiollisia juhlamenoja, merkkipäivien viettämistä y.m.). Liioiteltuna
tahi sopimattomassa tilassa käytettynä komeus muuttuu _prameaksi ja
pöyhkeäksi_. Runoudessakin voi olla puhetta näistä ylevyyden
lisämuodoista: joku kuvaus saattaa olla komea, runon esitystapa voi
olla juhlallinen taikka pöyhkeä, j.n.e.
_Koomillinen_ kauneus perustuu naurettavuuteen; tämä syntyy siitä,
että äkkiarvaamatta huomaamme jyrkän ristiriidan aatteen ja sen
aistillisen muodon välillä. Koomillisuudessa on kaksi puolta:
ylevänlaatuinen sisällys ja sen satunnainen ilmestyminen, joka on
turhan mitätön. Jos esim. joku astuu esiin juhlallisesti puhumaan ja
yht'äkkiä, kun kaikki odottavat jotain viisasta ja syvämielistä, sanoo
jokapäiväisen tyhmyyden, niin se tuottaa naurua; sillä tuo odotettu
syvämielinen sisällys on puhjennut tuiki mitättömään muotoon.
Koomillisuus on siis ylevyyden suora vastakohta; ylevyydessä aate
täyttää kuvansa niin täsmälleen, että se melkein vuotaa reunojen yli;
koomillisuudessa päinvastoin esine eli aistillinen muoto vastustaa
aatetta eikä tahdo mukaantua sen sisällykseen. Tämän ristiriitaisuuden
tasoittaa nauru; naurulla ikäänkuin sovitetaan ja poistetaan ne
satunnaiset epäkohdat, jotka häiritsevät aatteen kirkkautta, jotta tämä
taas selvästi ilmaantuu ja henki vapaana kohoaa elämän epäsointuisuuden
yli. Etenkin _huumori_, koomillisuuden korkein laji, tuopi esiin
niitä naurettavia epäkohtia, joita maailmassa niin runsaasti tavataan,
ja osoittaa, kuinka näiden kaikkien ohessa aate kuitenkin toteutuu.
Nummisuutarin Esko saattaa vakavalla yksinkertaisuudellaan meitä
sydämmellisesti nauramaan; mutta hänen vilpitön ja kunnollinen
luonteensa meitä kuitenkin miellyttää. Samaten Runebergin Sven Dufva;
sillä jalo aate, isänmaanrakkaus, esiintyy hänen sankarikuolemassaan.
Kauneus vaatii yksityis-ilmiön mukaantumista yleiseen sääntöön; mutta
jos päinvastoin yksityis-olion satunnainen omituisuus saa voiton
yleisestä säännöstä, on esine _ruma_, niin esim. jos nenä, joka
vaan on vähäinen osa elimistöstä, vaurastuu niin mahtavaksi, että se
syrjäyttää semmoisia kasvojen osia, joissa henki paremmin voi tulla
näkyviin, ja niinmuodoin häiritsee aatteenmukaista tasasuhtaisuutta.
Vaikka rumuus on ulkopuolella kauneuden piiriä, niin se joskus voi
tulla taiteessa käytettäväksi, etenkin kun se ilmaantuu peloittavana ja
sen johdosta ylevänä, taikka jos se käy koomilliseksi. Rumaa vastaa
siveyden alalla _paha_. Pahakin, -- järjellisyyden vastustaminen
yksityishenkilön puolelta, -- kelpaa taiteelle, jos siinä osoitaikse
erinomainen voima, joka tekee sen peloittavaksi; saattaapa se toisinaan
myös joutua naurun-alaiseksi ja niinmuodoin koomilliseksi. Millä
ehdoilla pahuutta muutoin sopii runoudessa kuvata, on jo edellisessä
tuotu esiin.
Katselkaamme seuraavassa kauneuden päälajeja kutakin erikseen. Suora
kauneus semmoisenaan vastaa kauneuden varsinaista käsitettä, eikä siitä
tarvitse sen laveammin puhua. Esitykseni on siis rajoittuva ylevyyteen
ja koomillisuuteen.