Kansanhenki ja runous.
Edellisestä katsauksesta näkyy, miten eri ihanteet kuvastavat kansojen
ja aikojen vaihtelevia aatteita ja kunkin erityistä luonnetta. Jos
kysytään, mitkä ajanjaksot synnyttävät nuo ihmeelliset mestariteokset,
jotka runouden iki-tuotteina pysyvät kaukaisimpienkin polvikuntien
muistissa, niin historia siihen vastaa, että runouden menestys
nähtävästi vaatii kolmea pääehtoa: kansallista henkeä, aatteellista
katsantotapaa ja johonkin määrin eheitä ja rauhallisia oloja.
Ihanteiden kehitys antaa runsaasti esimerkkejä, miten aina silloin, kun
jossakin kansassa on vakaantunut omituinen maailmankatsomus, runous
pian nousee sen ilmaisijaksi. Toiselta puolen eivät voi runoutta
tuottaa semmoiset vuosisadat, jolloin vallitsee yleismaailmallinen
henki tai entiset olomuodot hukkuvat ajan valtaviin aaltoihin eikä sen
pyörtehistä vielä ole ennättänyt uusia kohota; sillä runous ennen
kaikkia vaatii eheyttä sekä kansallisissa että muissa suhteissa. Ja
niinkuin yksityisen ihmisen, niin kansojenkin henkiset voimat
tarvitsevat aikaa kypsyäksensä ja, korkeimmallensa ehdittyään,
vähitellen riutuvat ja menehtyvät.
Runouden kansallinen luonne ilmaantuu jo ulkonaisestikin siinä, että
kansan kieli on sen luonnollinen välittäjä. Mitä sisällykseen tulee, se
mielellään ottaa aineitansa kotimaan oloista ja historiasta, mutta
saattaa kuitenkin, menettämättä kansallista luonnettaan, valita
esitettäviänsä muiltakin aloilta; vaan paljoa enemmin, kuin aineiden
valitsemisessa, sen kansallinen omituisuus nähdään kuvaustavassa,
perustuksena olevissa aatteissa ja ylimalkain koko siinä hengessä, joka
sitä hallitsee.
Jos runous olisi vaan yksityis-ihmisen tuottama, niin voisi todellista
runoutta syntyä milloin ja missä hyvänsä, kun vaan yksityisen
kuvausvoima saisi tarpeeksi virikettä. Mutta kun historian ilmiöitä
tarkastaessa on tultu siihen päätökseen, että runouden suurempi tai
vähempi menestys riippuu siitä, missä määrässä kunkin kansan omituinen
luonne pääsee sen henkistä oloa hallitsemaan, niin tämäkin on todistus,
että oikea runous valuu kansanhengen syvimmistä hetteistä,
jotka yksityishengen kautta vuodattavat virkistävää voimaansa
kirjallisuuteen, lisäten kansan yhteisiä sivistysvaroja. Siitä myös
selviää, mitä edellisessä mainittiin, että taiderunous, vaikka
yksityisen tuottama, ei ole ainoastaan hänen omain luonnonlahjainsa,
tunteittensa ja havaintoinsa hedelmä, vaan yhtä hyvin kuin kansanrunous
saapi alkunsa kansanhengestä, joka elää yksityisen kuvausvoimassa ja
sen avulla pääsee näkyviin, kuuluviin.
Tämä käsitystapa oli vanhempina aikoina jokseenkin hämärissä, mutta on
voittanut alaa samassa määrässä kuin kansallisuus-aate, eli siitä asti,
kun ruvettiin älyämään, että historialliset aatteet toteutuvat
erityisten kansakuntain kautta ja että kullakin kansalla siis on oma
tehtävänsä maailman historiassa. Tehollisena, ihmiskunnan elämässä
vaikuttavana voimana, jota ymmärrettiin milloin selkeämmin, milloin
himmeämmin, on tämä aate yhtä vanha kuin itse kansakunnat.
Mutta selvästi tajuttuna ja lausuttuna se on jotensakin uusi.
Menneen vuosisadan kaikki-tasoittava vapaudenharrastus ei
tietänyt tahi ei ollut tietävinään kansallisista erilaisuuksista.
Ylenmääräinen kosmopolitismi ja se väkivaltainen tapa, jolla muutamat
valistus-aikakauden hallitsijat panivat parannuksiansa toimeen,
herättivät kansojen itsetunnon. Mutta täyteen itsetajuntaan saattoi
heidät vasta taistelu Napoleonin maailmanherruutta vastaan; siitä
ajasta saakka kansallisuus-aate semmoisenaan tiedetään ja tunnustetaan
tärkeäksi valtiollisen elämän määrääjäksi. Kirjallisella alalla oli
kansallistunto jo ennen ruvennut kypsymään muutamain kansain
taistelussa ranskalaista taide-aistia vastaan. Niinpä kansallistunto
Saksassa oli hyvinkin selväksi kehittynyt Klopstock'in isänmaallisissa
oodeissa ja muissa samanaikuisissa runotuotteissa. Siihen aikaan
ilmaantuva kansanrunouden harrastus todistaa sekin puolestaan heräjävää
kansallista mieltä. Tähän runouden lajiin kääntyi huomio etenkin
Macpherson'in julkaisemain Ossian'in laulujen kautta, jotka ajanhenkeen
mukaantuvalla utumaisella tunteellisuudellaan saavuttivat kaikkein
suosion. Seurasipa Percy'n kokoelma muinais-engiantilaisia ballaadeja,
osoittaen, mitä aarteita rahvaan huostassa piili. Sama henki ikäänkuin
ilmaa myöten levisi eri maihin; meilläkin se siihen aikaan johdatti
Porthan'in kokoilemaan ja tarkastelemaan vanhoja kansanrunojamme.
Ossianista ja Percy'n kirjasta sai Herder ensimmäisen aiheen
julkaistakseen kaunista teostaan "Stimmen der Volker in Liedern"
(1778), jossa hän käännöksissä ja mukaelmissa toi esiin näytteitä
kaikkien maiden ja aikojen kansanlauluista. Näiden kirjallisten toimien
hedelmänä pysyi se tunne ja vakuutus, että runous ei ole ainoastaan
muutamille pääkansoille, vaan kaikille sukukunnille suotu lahja, joka
erilaisesti kehittyy kussakin kansassa; ja tästä vakuutuksesta ei ollut
muuta kuin yksi askel siihen vaatimukseen, että jokaisen kansan pitää
itsenäisellä ja omituisella tavalla muodostaa runouttansa. Herder itse
innokkaasti puolusti sitä mielipidettä, että runous on kansanhengen
tuote ja että sen tulee raikkaana uhkua kansakunnan omasta
sisimmäisestä luonteesta; hän vaati siltä etupäässä alkuperäisyyttä,
luonnollista runsautta ja kansallista omituisuutta.
Liian pitkäksi vetäisi, jos luettelisin kaikki ne eri asteet, joita
myöten kansallisuuden arvo yhä selkeämmäksi selkeni. Mainittakoon vaan
muutamia. Suuri ansio on tässä kohden myönnettävä Saksan romantikoille;
heidän haaveellinen maailmankatsomuksensa, tyytymättömänä
olevaisuuteen, hapuili runollisuutta etäisimmistä maista ja ajoista,
tutustutti heidät mitä erilaatuisimpiin sivistysmuotoihin ja
kirjallisuuden tuotteihin sekä vireytti tieteellistä tutkimusta. Näin
totuttiin huomaamaan, mitä kullakin kansalla on omituista, ja antamaan
arvoa jokaisen erityiselle luonteelle. Kansallisessa innossaan
kääntyivät Saksan tiedemiehet erittäinkin omaa muinaisuuttansa
tarkastelemaan; tämän suunnan miehiä ovat Grimm veljekset y.m., ja
heistä viepi suora selkeä ura nykyajan historian-, kielen- ja
muinaistieteen-tutkimukseen. Saksan suurista filosofeista oli varsinkin
Fichte sekä teoreetisesti että käytöllisesti kansallisuus-aatteen
kannattaja; tunnetut ovat hänen uljaat "puheensa Saksan kansakunnalle",
niinkuin myös hänen hartautensa ja alttiiksi-antauvaisuutensa Saksan
vapautussodan aikana. Hänen kansallisuusteoriiansa tosin tarkoittaa
yksin-omaisesti Saksalaisia, mutta voidaan helposti sovittaa mihin
kansaan hyvänsä. Arvaamattoman paljon on myös Hegel edistänyt
kansallisuus-aatteen leviämistä. Tuo suuri ajattelija on osoittanut,
miten eri kansat ihmiskunnan elämässä muodostavat ne eri asteet, joita
aatteen kehkiäminen vaatii, ollen ikäänkuin renkaina historian
edistysjaksossa. Muutoinkin koko hänen filosofinen järjestelmänsä, joka
antaa kokonaisuudelle monta vertaa suuremman arvon kuin yksityisille ja
katsoo ilmiöitä vaan aatteen katoavaisiksi toteumisen-muodoiksi, on
erittäin suosiollinen sellaiselle ajatustavalle, joka ennen kaikkia
vaatii, että indiviidi, yhteishengen elähyttämänä, antautuu kansakunnan
yhteisiin pyrintöihin. Varmaa on ainakin, että kansallisuuden riennot
meidän maassamme eivät olisi päässeet aivan suureen voimaan ilman
Hegelin oppia, joka täällä niinkuin muuallakin sivistyneessä maailmassa
aikanaan syvästi vaikutti yleiseen käsitystapaan.
Kansallisuus-aatteen tieteellinen tuleentuminen tapahtui paraasta
päästä Saksassa. Mutta sieltä tuotu siemen tapasi etenkin pienemmissä
kansoissa hedelmällisen maanlaadun: niiden omituiset olot saattoivat
heitä kansallisuus-aatetta tarkemmin miettimään ja tieteellisesti
valaisemaan, ja sen käytöllinen sovittaminen onkin melkein
yksin-omaisesti ollut heidän työtänsä. Saksan kirjallisuudessa voitolle
päässyt romantisuus levisi muuallenkin ja kehoitti kansoja luomaan
silmänsä omaan muinaisuutensa. Ajan hengen vaikutuksesta semmoisissakin
maissa, joissa ei mitään romantista runoutta syntynyt, virisi into ja
halu tutkia oman kansan entisyyttä ja siihen perustuvaa omituisuutta
sekä niistä hakea aihetta kansalliseen uudistumiseen. Niin tapahtui
meilläkin, Suomessa. Huomattava on, että Arvidssonkin nuorena
kirjoitteli romantisia runoelmia ruotsalaisten fosforistien tapaan;
mutta muutoin varsinainen romantisuus ei juuri osannut tietä
tänne, -- ei siitä syystä, ett'ei muka kansallisluonne olisi siihen
taipuvainen, vaan sentähden, että se meidän vasta eloon havahtuneessa,
kansanvaltaisessa maassamme, jolla tuskin on ollut oikeata keskiaikaa,
olisi tukehtunut ritarilinnain ja luostarinraunioin puutteesta. Mutta
muualla Euroopassa ilmi leimahtanut kansallinen henki, Porthan'ilta
peritty isänmaallinen tieteellisyys ja ennen kaikkia meidän uusi
valtiollinen asemamme, joka pakoitti meitä ajattelemaan kansallista
tulevaisuuttamme, herättivät ja vireyttivät kansallista intoa, joka
sitten on kasvamistaan kasvanut ja ihanana aamuruskona antaa meidän
toivoa omavaraisen, omakielisen sivistyksen armasta päivää.
Mutta palatkaamme runouteen. Milloin kansallinen ajatusmuoto on niin
valmistunut, kuin ylempänä sanottiin, ja runollisen tuotannon aika siis
joutuu kullenkin kansalle? Siihen annoin jo viittauksen lausuessani,
että runouden menestys vaatii, paitsi kansallista henkeä, myös
aatteellista katsantotapaa ja johonkin määrin eheitä ja rauhallisia
oloja. Kun molemmat jälkimäiset ehdot ovat olemassa ja kansallinen
ihanne on valmiiksi muodostunut, silloin runoilijain kuvausvoima
synnyttää teoksia semmoisia, jotka pysyvät iäti-tuoreina, vastaisten
sukupolvien ihailtavina. Mitkä ajat, valtiollisiin oloihin katsoen
tavallisesti ovat tämmöisiä ei voi ylimalkain säännöillä määrätä.
Kreikassa, Roomassa, Englannissa runouden loistoaika sattui yhteen
valtiollisen mahtavuuden kanssa, niiden voittojen perästä, joilla
mahtavuus oli hankittu. Toisinaan se tulee jälkeenpäin, ikäänkuin
palkintona, kun paras valtiollisen elämän jakso on kulunut; niin oli
laita Italiassa ja Espanjassa, kun edellinen jo sisällisen heikkouden
tautta oli hajonnut ja kun despotiia, sekä maallinen että kirkollinen,
rupesi viemään jälkimäistä häviön partaalle. Tapahtuupa niinkin, että
runouden loistoaika käy valtiollisen mahtavuuden edellä, kansanhenkeä
siihen valmistaen ja kasvattaen, niinkuin esim. Saksassa, ja hyvin
tavallista on, että pienten kansain itsenäisyyden pyrinnöt alkavat
kirjallisella, varsinkin runollisella alalla. Näyttääpä muutoin siltä,
kuin ei runouden kukoistus välttämättömästi rajautuisi yhteen ainoaan
ajanjaksoon kunkin kansan elämässä. Niin näemme Kreikassa epiikan
loistoajan jälkeen, pitkällä välillä siitä eroitettuna, lyyrillisen
runouden ylenevän, johon sitten liittyy draaman elostuminen. Italian
mainiot runoilijat ilmaantuivat melkein yksittäin, edustaen kansallisen
ihanteen eri puolia; Englannin kirjallisuudessa huomataan Shakespeare'n
jälkeen vielä useita loistokohtia, jotka ikäänkuin kukkuloina kohoavat
sen tasapinnasta, ja Saksan runoudella oli jo keskiajalla merkillinen
kukoistus, ennenkuin se paljoa myöhemmin jälleen elpyi suurimpaan
kauneuteensa. Se laki, joka näissä vaiheissa vallitsee, sopii kenties
lausua näin: Kun ihmiskunnan edistyessä syntyy uusi aate ja se
vireyttää kansan henkistä elämää, niin tämä aate kannattajakseen
tuottaa uuden runouden, jos vaan olot muutoin ovat suosiolliset, ja
silloin aina joku erityinen puoli kansanhengestä pääsee ilmestymään.
Mitä kansanhengessä on, sen pitää näin tulla näkyviin: kun kaikki sen
eri puolet ovat saaneet taiteellisen muodostuksensa, silloin vasta
runollinen tuotanto lakastuu.
Ulkonainen rauha on suosiollinen runouden menestykselle; sodat ja muut
senkaltaiset rasitukset ovat tietysti haitaksi kaikille rauhan
toimille. Mutta vielä tärkeämpi on, etteivät mitkään suuret henkiset
taistelut häiritse sitä ihanteellista maailmankuvaa, jonka kansa on
itsellensä luonut, tai estä sitä semmoista luomasta. Sellaiset
väliajat, jolloin vanhoja ihanteita epäillään ja uudet eivät vielä ole
selvinneet, ovat kykenemättömät runoutta tuottamaan; sillä huomio ja
henkiset voimat kääntyvät melkein yksin-omaisesti ajan tähdellisiin
riitakysymyksiin eikä ole mitään varmaa, yleisesti tunnettua
maailmankatsomusta, jonka palvelukseen runoilija voisi vilpittömästi
antautua astumatta taistelukentälle. Runous saapi väkisinkin
opettavaisen tai satiirillisen luonteen. Kaikki muutosten ajat sitä
todistavat; muistettakoon esimerkiksi uskonpuhdistuksen aikakautta tai
meidän nykyistä aikaamme.
Tähän yhtyy, mitä ylempänä sanoin aatteellisesta katsantotavasta, joka
vaatimus oikeastaan ei sisällä muuta kuin mitä jo on puhuttu
vakaantuneesta ihanteesta, koska ihanne edellyttää aatteellista
käsitystapaa. Missä ylevämpi aate ei ole ihmisiä elähyttämässä,
missä maailman tavallisissa ilmiöissä ei nähdä mitään syvempää
järjellisyyttä eikä mieli kohoa jokapäiväisiä etuja ja huolia
ylemmäksi, siellä ei runollisuuskaan voi tavata otollista maata
juurtuaksensa. Sillä siinähän runollisuus ilmautuukin, että esineissä
näemme jotain enempää kuin niiden tavallisen, jokapäiväisen ulkopinnan,
että mielessämme niihin yhdistämme jotain korkeampaa, henkistä, samoin
kuin toiselta puolen puhtaasti henkiset aatokset pukeutuvat
mielikuvituksen väririikaasen verhoon, astuen näkyväisyyden ja
kuuluvaisuuden piiriin.
Kun kansanhengen siis onnistuu miellyttävään runouden muotoon
saattaa luonteensa omituisuus, silloin sen tuotteet eivät ainoastaan
viehätä sitä polvikuntaa, jonka keskuudessa ne ovat syntyneet,
vaan lisäävät ihmiskunnan yhteisiä hengen varoja, ylentäin ja
virvoittain vastaistenkin sukupolvien mieltä. Sen tehollisuus ei
supistu kansallisuuden rajoihin, vaan se voipi vaikuttaa niiden
ulkopuolellakin, missä ikinä ihmissydän sykkii, runouden tenhovoimalle
alttiina. Syynä on se, että tosirunous aina on yleis-inhimillinen;
sillä se toteuttaa yleisinhimillisiä ihanteita, vaikk'ei semmoisinaan,
aivan epämääräisinä, vaan siinä erityisessä muodossa, jonka kunkin
kansakunnan kuvausvoima niille antaa. Jokaisella kansalla on oma
tehtävänsä ihmiskunnan ihanteiden selvittämisessä, ja ideaalit
muodostavat inhimillisen sivistyksen eri kehitysjaksot. Sentähden
kansalliset runousmuodot eivät pysykkään erillään, vaan ovat
vuorovaikutuksessa keskenään, niinkuin kansat eivät muutoinkaan kehity
säännönmukaisesti, jokainen erikseen, vaan monella monituisella tavalla
enemmin tai vähemmin ovat toistensa vaikutuksen alaisia. Tästä kansojen
yhteydestä johtuu muutamia ilmauksia, joita seuraavassa aion ottaa
tarkastettavaksi.