Kansojen vuorovaikutus.
Kansanhengen toiminto ei voi tosi-maailmassa tapahtua yhtä
säännöllisesti, kuin me teoriiassa sen käsitämme; sillä se riippuu
osittain niistä vapaista yksityishenkilöistä, jotka yhdessä tekevät
kansan, osittain monenlaisista historiallisista oloista, jotka sitä
milloin mitenkin muodostelevat.
Ensiksi kohtaamme joskus sitä omituista poikkeusta, josta meidänkin
maamme kirjallisuus antaa selvän esimerkin, että eteviä runoteoksia on
suoritettu kansalle vieraalla kielellä. Kansojen historiassa saattaa
olla aikakausia, jolloin he elävät ulkoapäin lainatun, vieraskielisen
sivistyksen nojalla, joko siitä syystä, ett'ei kansanhenki vielä ole
tarpeeksi kypsynyt omituista sivistystä kannattamaan, tahi sentähden
että kansa, aikansa elettyään, jo on kuolemaisillaan; vieras kieli
silloin oman kielen sijaisena tai perillisenä välittää kansan
korkeampaa henkistä elämää. Semmoisina aikoina runouskin saattaa
pakosta pitää muukalaista pukua; mutta alkuperäinen kansallisuus, joko
tulevaisuuden toivona tai muinaisuuden muistona, on kuitenkin se
keskus, johon se aina viittaa, ja sen suurempi tai vähempi elävyys
riippuu silloinkin siitä, kuinka paljon uutta, kansallista elinvoimaa
muukalainen sivistys on ehtinyt imeä siitä maasta, johon se on
istutettu, tai kuinka virkeä kansallistunne vielä elää riutuneen
kansakunnan viimeisissä jälkeläisissä.
Vieraskielisen runouden sanoin olevan joko kansan kehkiämättömän
nuoruuden tai raukeavan vanhuuden merkkinä. Katsokaamme ensin
jälkimäistä kohtaa. Kansakuntain kuolinhetkeä ei voi määrätä niinkuin
ihmisten; vielä aikoja sen jälkeen, kuin ne ovat tauonneet eri
kansakuntana toimimasta, niin kauan kuin joku heidän kielensä ääni
vielä soipi, saattaa niiden omituisuus ilmestyä jonakin hämäränä
muistona, yksin niissäkin, jotka jo ovat omistaneet vieraan kielen ja
sivistyksen, -- ellei muutoin, niin vienona vivahduksena sen kansan
kirjallisuudessa, jonka henkiseen orjuuteen he ovat taipuneet.
Onpa tuossa kaikki-tasoittavassa kreikkalais-roomalaisessakin
hengenviljelyksessä, joka vanhan ajan lopulla peitti kansalliset
erilaisuudet, mahdollinen havaita sen eri aineksia, jos tarkemmin
katselee yksityisiä kirjailijoita. Gallialaiset olivat tunnetut
vilkkaasta ja loistavasta puhetaidostaan, joka teki heistä erinomaiset
asian-ajajat; Afrikalaisten voimakasta, jopa toisinaan hurjaakin,
aistillista mielikuvitusta huomataan sekä Tertullianon kolkossa,
aineellisessa kristillisyydessä että Apuleion hekumallisissa pakinoissa
ja kenties, vaikka lievennettynä, Augustinonkin synkässä, vaikka
nerollisessa, opinjärjestelmässä. Syyrialainen Lukianos, syntyänsä
Semiläinen, tuo sukkelapuheinen, terävä-älyinen ivailija,
osoittaa samankaltaisia taipumuksia kuin hänen sukulaisensa ja
hengenheimolaisensa uudempina aikoina, juutalaiset kirjailijat
semmoiset kuin Börne ja Heine. Mutta edellä-mainitut ovat kaikki
sivistykseltään ja käsitystavaltaan Kreikkalais-Roomalaisia; he
tunsivat itsensä tuon suuren keisarikunnan jäseniksi, ja heidän
teoksensa ovat kaikin puolin luettavat ajan yhteiseen kirjallisuuteen.
Mutta selvempiäkin jälkikaikuja on katoavain kansojen omituisuudesta.
Thomas Moore'n "Irlantilaisissa säveleissä" soipi ylpeän sortajan
kielellä Erin'in valitus, -- onnettoman Erin'in, joka ei voi elää eikä
taida kuolla. Toinen keltiläinen heimo, Gaeliläiset, on omalla
kielellään säilyttänyt vanhat runolliset muistonsa; mutta vasta
Macpherson'in englanninkielisessä mukaelmassa Ossianin laulut
herättivät mieltymystä Euroopan lukijakunnassa. Omassa kansassa ne
eivät enää voineet sytyttää runousintoa, ja Macpherson'in teosta sopii
siis pitää raukeavan gaeliläisyyden viimeisenä ilmauksena.
Mutta alkuperäinen kansallisuus ei aina sorru muukalaisen
sivistyksen alle, vaan useimmiten jälkimäinen on opastajana
omakieliseen kirjallisuuteen. Semmoinen kasvattajan-virka oli esim.
latinankielisellä sivistyksellä keskiajalla. Muistettava on, että
latina silloin vielä oli elävä kieli, ei ainoastaan Etelä-Euroopan
romanilaisissa maissa, joissa se oikeastaan oli rahvaankielten vanhempi
ja vakaantuneempi muoto, vaan kaikkialla, missä se oli korkeamman opin
ja sivistyksen kannattajana. Se luontevuus, jolla latinaa käytetään
keskiajan runoissa, osoittaa, ett'ei se ollut tekijöille outo kieli,
jota vaan opinharjoituksissa viljeltiin, vaan että sitä todellakin
puhuttiin. Keskiajan latinainen runous tosin epäkansallisuutensa tähden
ei tainnut järin vahvaksi varttua; mutta siinä havaitaan kuitenkin
omituinen, antiikkisesta eriävä henki, samoin kuin muotokin tykkänään
poikkeaa muinais-ajan runoudesta.[31] Kauneutensa ja syvän
tunteellisuutensa vuoksi on erittäin mainittava se hengellinen
lyriikka, joka syntyi Italiassa Francisco Assisilaisen uskonnollisen
liikkeen johdosta. Kuka ei tunne Jacopone Todilaisen "Stabat mater
dolorosa" tai Thomas Celanolaisen "Dies irae, dies illa", jotka
Pergolese'n ja Mozartin sävelet ovat mainioiksi saattaneet ja Oksasen
onnistuneet suomennokset perehdyttäneet meidänkin kirjallisuuteemme?
Näissä vallitseva yleis-kristillinen uskonnollisuus, vaikk'ei
erityiskansallinen, eroittaa ne selvästi muinaisroomalaisesta
runoudesta. Mutta varsinkin keskiajan maallisissa lauluissa tavataan
jälkiä kansallisten olojen vaikutuksesta. Ne olivat tavallisesti
kuljeksivain teinien eli "scholarien" tekemiä. Välisti he trubadurien
tavalla laulelivat keväästä ja lemmestä, toisinaan he rohkeasti
ylistivät viiniä ja elämän nautinnoita, mutta ottivat joskus
vakavampiakin asioita puheeksi, vastustaen pappisvaltaa, simoniaa,
kirkon maallistumista. Huomattava on, että missä voimallisempi
runollisuus pääsee valtaan, siellä vieraskielisen pinnan alta
kajahtelee kansallinen sävel. Niinpä saksalaiset arvostelijat
vakuuttavat havaitsevansa saksalaisen hengen Gandersheim'in nunnan
Hroswithan latinankielisissä näytelmissä; mutta ennen kaikkea tulee
tässä muistoon johdattaa, miten Saksan kotimaiset eepilliset aineet
keski-ajalla saivat ensimmäisen muodostuksensa latinaisissa
kertomarunoissa, sellaisissa kuin Ekkehard'in Waltharius runoelmassa,
joka seikka on sitä merkillisempi, kun Saksan keskiaikainen taiderunous
sittemmin saksankielisenä enimmiten suosi vieraita aineita.
Latinankielinen sivistys suojeli keskiajalla ja osittain vielä kauan
jäljestäpäin, ikäänkuin lämmittäväinen lumipeite, kansallisuuksien
hentoja oraita, siksi kuin ne vahvistuneina taisivat rohkeasti ilmoille
kohota; se oli yhdistyssiteenä kansojen välillä, jotka eivät vielä
olisi jaksaneet kukin erikseen kannattaa omantakeista kirjallisuutta;
mutta missä se puhkesi runolliseen tuotantoon, siellä se imi voimansa
kansallisesta pohjasta ja valmisti omakielisen runouden syntyä.
Mutta mahtavammaksi runous saattaa vieraankin kielen verhon alla
paisua, kun heräävä kansallistunto sitä kannattaa. Siitä meillä on
hyvin läheinen esimerkki: meidän maan ruotsinkielinen kirjallisuus.
Onhan paljo muitakin maita, joiden kieliolot yleensä ovat taikka ennen
ovat olleet yhtäläiset kuin meidän; mutta vieraskielinen kirjallisuus,
vaikka kyllä sisällykseltään arvollinen, ei ole saavuttanut samaa
merkitystä kuin meillä. En tiedä, tunteneeko Unkarilainen mitään
magyarilaista vivahdusta Pyrker'in tai Lenau'n runoelmissa taikka J.L.
Klein'in teoksissa ja huomanneeko Böömiläinen paljon tshekkiläisyyttä
K.E. Ebert'in laulu- ja kertomarunoissa; mutta näiden kirjallinen toimi
lienee ainakin ulkopuolella heidän isänmaansa kansallista elämää ja
sopinee kaikin puolin lukea Saksanmaan omaksi, saksalaisen kansanhengen
elähyttämäksi. Sitä vastoin meidän maan ruotsinkielinen runous on saman
hengen tuotteita, joka Suomen kansallistunnon hereille nosti. Se tosin
ei synnyttänyt kansallisuus-pyrintöjä, mutta oli kuitenkin niiden
ensimmäisiä ilmauksia; sillä ei voi olla myöntämättä, että runoilijat
semmoiset kuin Runeberg, Cygnaeus, Topelius, ovat mahtavasti
vaikuttaneet Suomen kansalliseen kehitykseen ja että heidän teoksissaan
on suomalainen henki, jota havaitaan jo Franzén'inkin lauluissa. Juuri
heidän runollinen omituisuutensa eli se, mikä heidät runoilijoiksi
tekee, onkin mitä likimmin yhdistetty heidän kansalliseen luontoonsa.
Suomenmaan ruotsinkielinen runous nähtävästi ei olisi voinut varttua
niin rikkaaksi ja runollisesti eläväksi, kuin se on ollut, ellei siihen
olisi valunut elinvoimaa siitä maan-alasta, josta se on kasvanut. Ja
näemmehän toiselta puolen, että meidän maassamme se suunta, joka tahtoo
rakentaa olonsa epäkansalliselle pohjalle, kaikilla ponnistuksillaan ei
ole jaksanut tuottaa mitään mainittavaa runoutta. Suomenmaan
ruotsinkielisen runouden olemassa-olo, joka ensi silmäykseltä näyttää
kumoavan väitteeni, että taiderunouskin on kansanhengen ilmaus,
päinvastoin poikkeuksenakin sitä vahvistaa, todistaen, että runous
silloinkin, kun se olojen pakosta ilmaantuu vieraskielisenä, ainoastaan
kansallisen luonteensa nojalla voi kohota taiteelliseen merkitykseen.
Mutta tuo uhkea ruotsinkielinen runous, joka täällä puhkesi
kukoistukseen kolmenkymmenen- ja neljänkymmenen-luvulla, oli samalla
sen historiallisen yhteistyön viimeinen tuote, jonka Suomen kansa monen
vuosisadan kestäessä oli suorittanut Ruotsin yhteydessä. Samoin kuin
Suomen sotilaitten veri ja urhollisuus lisäsivät Ruotsin kunniata,
samoin Suomen henkinen työ, vaikka lähtien Suomalaisten sisimmäisestä
sydämmestä, etupäässä rikastutti Ruotsin kirjallisuutta. Vaikka
valtiollinen yhteys oli tauonnut ja sisällinenkin vapautus jo oli
tapahtunut, niin Suomen kansa sivistyskielensä kautta kuitenkin vielä
oli ruotsalaisuuden orjuudessa. Se oli kuin köyhä mökkiläinen, joka
tekee työtä pellolla otsansa hi'essä: hän kyntää ja kylvää, mutta
vilja, joka sirpin alle kaatuu, ei ole hänen omansa, vaan kootaan
äveriään tilanhaltian aittoihin. Niin Suomalainen teki työtä
ruotsalaisen kirjallisuuden vainiolla; mutta se oli kuitenkin hänen
työtänsä; se opetti häntä yhä enemmin omia voimiansa tuntemaan ja
innostutti häntä omaa viljelysmaata itsellensä raivaamaan. Yhä
selvemmin se ristiriitaisuus astui näkyviin, että sen-aikuisen
polvikunnan parhaat ajatukset pukeutuivat muukalaiseen muotoon, ja yhä
tehokkaammin ruvettiin työskentelemään tuon epäkohdan poistamiseksi.
Tästä siis näkyy, kuinka sellainen runous, jonka kannattajana on toinen
kieli kuin kansan oma, ei ainoastaan saa elinvoimaansa siitä kansasta,
jonka keskuudessa se on ylennyt, vaan sen lisäksi vielä valmistaa tietä
omakieliselle kirjallisuudelle.
Antaapa äsken selitetty seikka vielä vähän miettimisen aihetta. Se
runsaus ja täydellisyys, johon Suomenmaan ruotsinkielinen runous on
ennättänyt, ilmaisee kansanhengessä elävän runousvoiman, ja näyttääpä
siis olevan mahdollista, että täälläkin kerran, vihdoin saavutetun
kansallisen yhteyden turvissa, on syntyvä perin suomalainen
runous, joka vielä aavistamattomassa kirkkaudessa on esittelevä
suomalaisen kansanhengen omituisia ihanteita. Mutta toiselta
puolen muukalaiskielisen runouden erinomainen vaurastus osoittaa
ruotsalaisuuden voimaa maassamme; sillä suomalainen henki on ainoastaan
yhteydessä syvälle juurtuneen ruotsinkielisyyden kanssa voinut sitä
synnyttää, ja meitä kauhistuttaa ajatellessa, kuinka likellä me olemme
olleet Irlannin kohtaloa. Ett'ei Runebergin runoudesta ole tullut
Suomen kansan kuolinvirsi, vaan uutta kevättä ennustava leivosen laulu,
siitä saamme kiittää virkistynyttä kansallistuntoa ja Suomen
muuttunutta valtiollista asemaa.
Tulevaisuuden toivo, johon viittasin, perustuu siihen,
että uudet aatteet, niinkuin olemme nähneet, aina tuottavat
uuden runouden ilmoittajakseen, eikä se virkeä elämä, jonka
kansallisuus-aatteen alkava toteutuminen maassamme on herättänyt, voi
olla vastaavaa runollista muotoa itsellensä tuottamatta, ja toiselta
puolen suomalaisen luonteen koko sisällys ei ole vielä päässyt
kirjallisuudessa kaikin puolin ilmestymään. Kansallis-elämä tarjoaa
runsaita, vielä käyttämättömiä aineita, ja moni kansanrunoudessa
tavattava ominaisuus, esim. Kalevalassa ilmaantuva omituinen
huumori, on uudemmassa kirjallisuudessa tähän asti vaan osittain ja
vaillinaisesti tullut näkyviin. Mutta emme saa myöskään itseltämme
salata, ett'ei aivan lähimmässä tulevaisuudessa aito suomalaisen
runouden varsinainen kukoistus liene odotettavissa; sillä aika
ei ole runoudelle suosiollinen ja sitä vastustaa etenkin se
yksipuolinen, epä-ideaalinen suunta, johon runous nykyaikana näkyy
kaikkialla maailmassa pyrkivän, eikä ole luultava, että meidänkään
kirjallisuutemme ajan pitkään voi pysyä siitä vapaana. Toivokaamme
kuitenkin, että se aatteisuus, joka on suomalaisen kansanhengen
luonteessa, vihdoin on voitolle pääsevä ja lahjoittava meille sen uuden
sammon, jonka kansallis-eepoksemme niin kauniisti sanoo Väinämöisen
palatessansa meille tuovan. Silloin on kansallinen ihanteemme
täydellisesti muodostuva.
Mutta voipiko nyt jo puhua suomalaisesta ideaalista? Voiko nähdä,
miten se tähän asti on muodostunut, ja arvata, mihinkä suuntaan
se vast'edes on kehittyvä? Luullakseni voimme saada siitä
jonkunlaisen kuvan, jos koetamme yhdistää ne piirteet, jotka tapaamme
muinaisrunoudessamme, Runeberg'issa, Topelius'essa ja muissa
ruotsinkielisissä runoilijoissamme, sekä siinä nuoressa, toiveita
herättävässä suomalaisessa taiderunoudessa, joka viime aikoina on
ruvennut yhä runsaampi-tuotteiseksi varttumaan. Ne pääominaisuudet,
jotka ilmaantuvat melkein kaikessa Suomenmaan runoudessa, ovat virkeä
luonnon tunto, etenkin huomattava kansanlauluissa, mutta myös
Runeberg'issa, Kivessä y.m., sekä harras into, syvä tunteellisuus ja
suora, luonnollinen yksinkertaisuus kuvailemisessa. Samaten on
aatteellinen katsontotapa tähän asti ollut suomalaisen runohengen
paraita tunnusmerkkejä. Samaa huumoria, jota havaitsemme Kalevalassa,
esim. Lemminkäisen kuvauksessa, kohtaamme Runeberg'in Sven Tuuvassa ja
Kiven henkilöissä, muita esimerkkejä mainitsematta; mutta niinkuin jo
ylempänä sanottiin, se voi vielä antaa paljon aihetta uusiin
kuvaelmiin. Kalevalassa, jos sitä vertaa kreikkalaisiin epopeoihin,
on luonteiden kuvaus enemmän karakteristinen; tätä taipumusta
luonteen-omituisuuksien esittelemiseen, samoin kuin Kalevalassa
ilmi-tulevaa tosi-eepillistä halua ulkomaailman kuvailemiseen, näkyy
uudempikin runous todistavan; tahdon vaan viitata Kiven teoksiin.
Selvää on paitsi sitä, että suomalainen maailmankatsomus, joka on
imenyt voimaa kansanrunouden syvistä hetteistä ja on selviämistään
selvinnyt taistelussa yhteiskunnallisten epäkohtain poistamiseksi, ihan
itsestään liittyy siihen demokraatiseen kirjallisuuden suuntaan, josta
jo edellisessä on ollut puhetta ja jota mainitessani käänsin huomion
meidänkin kirjallisuuteemme.
Mutta palatkaamme, näin luotuamme silmäyksen omiin oloihimme, runouden
yleiseen luontoon. Verrattain harvinaisena, ainoastaan muutamilla
kehitys-asteilla ilmaantuvana poikkeuksena on pidettävä, että jonkun
kansan henkinen voima puhkeaa vieraskieliseen runouteen, rikastuttaen
toisen kansan kirjallisuutta. Missä epäsäännölliset olot eivät häiritse
asiain luonnollista menoa, siellä omakielinen runous kuvastaa kunkin
kansan sivistystä ja maailmankatsomusta. Mutta tämä sivistys on pitkän
historiallisen kehitysjakson tuote, monen kansan ja sivistysmuodon
yhteisvaikutuksesta syntynyt, ja niin runouskin saattaa osoittaa monta
jälkeä muiden kansojen henkisestä elämästä. Kansojen vuorovaikutus
yleensä enenee aikojen kuluessa. Vanhimmat kansat ja ennen kaikkia
Kreikkalaiset kasvattivat kirjallisuutensa siemenestä alkain lehteväksi
puuksi ihan itsenäisesti, oman henkensä varalla. Toisin oli
Roomalaisten laita, joiden kirjallinen tuotanto, niinkuin olemme
nähneet, pääasiallisesti oli kreikkalaisten teosten mukailemista. Mutta
omituista on vanhan ajan historiassa, että aina yksi kansakunta
vuorostaan on sivistystä kannattamassa, jonkatähden kyllä sopii puhua
vieraan sivistyksen omistamisesta tai perimisestä, vaan ei mistään
vuorovaikutuksesta kansojen kesken. Uudempina aikoina päinvastoin
useammat kansat rinnatusten ajavat henkisen edistymisen asiaa, ja
pienimmätkin pyytävät itsellensä luoda jotain ominaista sivistyksen
muotoa. Mutta samalla monellaiset yhdistyssiteet kutoutuvat kansasta
kansaan, ne yhteen solmien suureksi kansakuntaperheeksi; mitä mietteitä
leimahtaa ilmi jollakin maanpiirin kohdalla, ne nykyaikana sähkövoiman
nopeudella leviävät sen kaukaisimmille äärille; samoin runoudenkin
tuotteet, joko alkuperäisinä tai käännettyinä, väleen joutuvat muiden
kansojen käsityspiiriin, panevat heidän kuvausvoimansa liikkeelle ja
kehoittavat heitä samanlaatuisia tuottamaan.
Mutta huomattava on, että tällaisen, useimmiten varsin vireyttävän
vaikutuksen johdosta tosi-runous on mahdollinen ainoasti silloin, kun
tuo ulkopuolinen vaikutus tapaa jotakin kotimaista, mihin se soveltuu,
mikä sen kanssa on samansukuista. Sillä ainoastaan, kun runoilija
ammentelee oman sielunsa syvyydestä ja kun hänen ja hänen kansansa
tunteet ovat sopusoinnussa keskenään, noita aimo teoksia voipi syntyä,
jotka neron voimalla valtaavat sydämmemme ja mielikuvituksemme. Paljas
mukaileminen tai vierasten ajatusten istuttaminen toiseen maahan ei saa
semmoisia aikaan; "ei kantovesi kaivossa pysy", sanoo sananlaskukin.
Kirjallisuuden historia tarjoo siihen monta esimerkkiä; muistakaamme
vaan yhtä. Turhaan koettivat Saksalaiset jälitellä Ranskalaisten siroa,
tarkkasääntöistä runoilutapaa; mitä siinä kenties oli ansiokasta, se
oli ihan vastoin Saksalaisten kansallisluonnetta. Mutta havahtuipa
heidän mielensä ihailemaan englantilaisen runouden jaloa ihanuutta,
etenkin Shakespeare'n, jossa huomasivat yhtäläisyyttä oman
katsantotapansa kanssa, ja se saattoi heidän runoilijansa tuottamaan
sarjan mestariteoksia, jotka tästä yllykkeestä saivat ensimmäiset
aiheensa, mutta kuitenkin ovat ihan itsenäisesti muodostuneet
saksalaisen hengen vaatimusten mukaan. Samaa sopii sanoa Goethe'n ja
Schiller'in antiikkisesta suunnasta. Joku ehkä väittänee eroituksen
olevan ainoastaan kirjailijoissa eikä esikuvien soveltumisessa
kansallisluonteesen. Mutta se ei asiaa muuta; runoilija-nero tietää,
sisällisen aistin johtamana, millä ihanteilla ja runousmuodoilla on
luonnistumisen mahdollisuus.
Kansojen vuorovaikutus saattaa koskea runouden ulkomuotoon tahi siinä
ilmi tuotavaan henkeen ja käsitystapaan. Runouden muoto riippuu
kokonaan kielellisistä seikoista eikä tunne muita rajoja, kuin ne,
jotka kielen taipuvaisuus tai taipumattomuus sille asettaa. Mitä
sisällykseen ja katsantotapaan tulee, on ensiksi muistettava, että
löytyy paljon yleis-inhimillistä, kaikille yhteistä, mikä siis haitatta
voipi omistua mille kansalle hyvänsä. Muutamat kansat taas ovat koko
luonteeltaan ja katsantotavaltaan taikka myös jossakin yksityiskohdassa
toistensa hengenheimolaiset; muutamain sitä vastoin on vaikeampi
mukaantua toistensa käsitystapaan. Kansojen keskinäinen sukulaisuus ei
näy aina määräävän näitä suhteita; Ranskalainen taideaisti esim. ei
voinut Saksassa nostaa mitään runollista intoa, mutta soveltui paljoa
paremmin toisen germanilaisen kansan, Ruotsalaisten, henkiseen
omituisuuteen, jota todistaa Kustaa III:nen ajan loistava kirjallisuus.
Yleensä sopii tässä kohden eroittaa kolme eri tapausta. Ensiksi
alkuperäisesti vieras käsitys tai runousmuoto voipi sivistyksen kautta
siihen määrään juurtua yleiseen ajatustapaan, ainakin kansan
sivistyneempiin kerroksiin, että se tavallansa on osa sen omista
tieto- tai aatevaroista. Tätä laatua ovat yleensä ne mahtavat
ajatusvirrat, jotka läpi vuosisatojen käyvät maasta maahan, kansasta
kansahan, varsinkin vanhan ajan kirjallisuuden aarteet, jotka
yhteisenä henkisenä omaisuutena rikastuttavat Euroopan nykyistä
sivistystä. Uskonto on saattanut yhteisenkin kansan tutustumaan
raamatun erityiseen käsitystapaan ja ajatuskäänteisin; koulun-käyneille
on kreikkalais-roomalainen maailma kuin armas lapsuuden koto tai
kumminkin välillisesti tuttu ja rakas. Sentähden nerokkaat runoilijat,
niinkuin Goethe ja Runeberg, ovat voineet teoksissa semmoisissa, kuin
"Iphigenie" ja "Salamiin kuninkaat", menestyksellä sulauttaa yhteen
antiikin ja nykyajan taidemuodon ja katsantotavan.
Toiseksi saattaa kahden kansan luonteessa ennestään olla jotain
yhtäläisyyttä. Usein sitä voidaan selittää yhdenkaltaisesta sivistyksen
kehkiämisestä, samanlaisista luonnonsuhteista tai historiallisista
oloista taikka myös niiden alkuperäisestä heimolaisuudesta; mutta
toisinaan meitä hämmästyttää aivan odottamattomat vertauskohdat
sellaistenkin kansojen välillä, jotka muutoin hengenviljelyksensä,
asuinpaikkojensa ja sukuperänsä puolesta ovat jokseenkin erilaiset.
Niin esim. Serbialaisten syvä luonnontunto ja tyyni eepillisyys
elävästi muistuttavat Suomalaisten kansanrunoutta; Runeberg onkin
osannut yhdistää molempain ominaisuudet. Hän on monessa kohden ottanut
esikuvaksensa serbialaisen kansanlaulun, ei ainoastaan runomitan, vaan
myös lausetavan ja kuvauslaadun puolesta. Kun lukee serbialaisia
kansanrunoja, johtuu mieleen "Hauta Perhossa" ja varsinkin "idyllit ja
epigrammit." Esimerkkinä olkoon seuraava, umpimähkään valittu
serbialainen laulu, jonka tähän suomennan:
Kedon poikki tuulonen vei ruusun,
Vei sen tuonne Jaavon telttasehen.
Teltass' oli Rankko ja Militsa:
Rankko kirjoitti, Militsa neuloi.
Lehdet oli täyteen kirjoitettu,
Loppuun ommeltuna kaikki kulta;
Näin Militsalle nyt lausui Rankko:
Sanoppa, Militsa, sieluseni,
Onko sydämmeni sulle rakas
Vai tää käsi liian kova sulle?
Mutta hälle vastasi Militsa:
Usko mua, sielun', ystäväni,
Neljää veljeäni kallihimpi
Sinun sydämmesi onpi mulle,
Kätes, armas, mulle pehmoisempi
Neljää patjaa kaikkein pehmoisinta!
Tuskin tarvinnee sanoa, että Runeberg, mukaillessansa Serbialaisten
kertomustapaa, on runoelmiinsa luonut tuiki omituisen, kotimaisen
hengen ja sisällyksen.
Vihdoin on muistettava, että siinä vilkkaassa keskuudessa, joka
nykyaikana yhdistää kansakunnat, kaikki eri suunnat, jotka runouden
alalla syntynevät, yhtä nopeasti kuin tieteelliset ja yhteiskunnalliset
mietteet tai uudet kuosit ja aineelliset keksinnöt leviävät ympäri
maanpiirin ja lykkäävät vesoja, missä vaan sattuvat soveliaasen
maanlaatuun. Ne ovat yhteydessä niiden aatosvirtojen kanssa, jotka
kunakin aikana muodostavat yleistä katsantotapaa. Niinpä esim. tämän
vuosisadan alussa romantisuus tunkeutui useimpiin Euroopan maihin,
sitten Byron'in synkkä, sairasmielinen epäileväisyys pääsi valtaan ja
nykyaikana Ranskassa alkuun päässyt naturalismi yhä enemmän uhkaa
ansoihinsa kietoa sekä runoilijat että lukijakunnat, karkoittaen kaiken
todellisen runollisuuden. Muutoin tällaiset ajan ajatussuunnat ovat
runoudelle eduksi tai haitaksi sitä myöten, minkä hengen tuottamia ne
ovat; mutta ei voi olla myöntämättä, että aatteiden vaihto kansojen
kesken yleensä on kirjallisuudelle hyödyksi, koska se laajentaa kunkin
kansan henkistä piiriä. Vaan samalla kuin se näin rikastuttaa kansojen
aatteellista pääomaa, sen tulee yhä enemmin kehoittaa heitä pitämään
huolta henkisestä itsenäisyydestään, joka on kaiken runollisen
tuotannon tukeva pohja. Nykyajan sivistys perustuu kansojen
vuorovaikutukseen; mutta se maailman-kirjallisuus, joka siten saa
alkunsa, ei ole suinkaan kosmopolitismin välikappaleita; se ei pyydä
hävittää kansakuntain omituisuuksia, vaan päinvastoin saattaa jokaista
ansaittuun arvoonsa ja siten moninaisuuden avulla elähyttää
inhimillisen sivistyksen kokonaisuutta.