Saksan runous ja nykyaika.
Nykyajan suurista sivistyskansoista Saksalaiset viimeiseksi perustivat
omantakeisen kirjallisuuden, syystä että heidän oli vaikea tointua
kolmekymmenvuotisen sodan kovista iskuista. Saksan kirjallinen
edistyminen oli Bodmer'ista ja Klopstock'ista aikain yhä jatkaantuvaa
vapautumista ranskalaisen taideaistin herruudesta, kunnes Lessing
viimein perusti peri-saksalaisen draaman; Goethe'n ja Schiller'in
runous oli vihdoin tämän vapautustyön täysin kypsynyt hedelmä.
Ranskalaisten tekoklassillista suuntaa vastaan asetettiin ensiksi
Englantilaisten esimerkki, jotka olivat osanneet suojella kirjallista
itsenäisyyttänsä; erittäinkin Milton'ia silloin ihaeltiin.
Sitten Lessing ja Herder viittasivat Shakespeare'n mahtavaan
neroon, kehoittaen Saksan runoilijoita hänen jälkiänsä astumaan.
Uudistustoimeen ryhdyttiin palavalla innolla, joka sai sytykettä ajan
kuohuvasta, muutoksia haluavasta hengestä. Saksan nuoriso tahtoi
kiihtyneenä poistaa kaikki vanhat mädäntyneet olot, vaan etenkin
runouden alalla purkaa entiset säännöt, jotka estivät kuvausvoiman
vapaata lentoa. Tämä n.s. "Sturm- und Drang-periode" ("myrskyn ja
riennon aikakausi") liiallisuuksineen oli väli-asteena yleensä
terveellinen, vaikka se ei voinut tuottaa sopusointuisia taideteoksia.
Heikommat ky'yt siihen hukkuivat; mutta Goethe't ja Schiller'it loivat
silloinkin iki-muistettavia teoksia, sellaisia kuin edellisen "Goetz
von Berlichingen," ja jättivät sitten taaksensa tämän kehitys-asteen
itsenäisempinä ja uusiin toimiin vahvistuneina. Mutta ennenkuin
tarkastamme heidän uusia ihanteitansa, luokaamme vielä silmäys tuohon
tärkeään ajanvaiheesen.
"Myrskyn ja riennon aikakaudessa" oli kaksi puolta: kiivas kumoushalu
ja ankara viha vallitsevia epäkohtia vastaan, sekä haikeatuntoinen
vaipuminen itsekohtaisten tunteiden maailmaan. Kirjallisuudessa
edellinen puhkesi ilmi Schiller'in nuoruuden draamoihin ("Rosvot",
"Kavaluus ja rakkaus", "Fiesco"); jälkimäinen sekä sisällyksenä että
muodostavana voimana hallitsee Goethe'n romaania "Nuoren Wertherin
kärsimiset". Sen-aikuiset uudistuksen intoilijat, kun eivät saaneet
kiihkeätä vapauden-haluansa tyydytetyksi, joutuivat epätoivoon,
kääntyivät pois todellisista oloista ja vetäytyivät omaan itseensä,
viettäen haaveellista tunteiden elämää. Siitäpä tuo sairaallinen
hempeätuntoisuus, jota Goethe kuvailee äsken mainitussa teoksessa.
Vieno tunteellisuus oli muutoinkin aikakauden tunnusmerkkejä. Se oli
luonnollisena vastakohtana saanut alkunsa edellisen vuosisadan
jäykästä säännöllisyydestä ja oli likeisessä yhteydessä ajan
subjektiivisen luonteen kanssa. Saksan pietismi oli kirkon alalla
rikkonut oikea-uskoisuuden vallan, ja Rousseau oli Ranskassa julistanut
sodan kaikkea kultuurin tuottamaa teeskentelyä ja luonnottomuutta
vastaan; Richardsonin hempeätuntoiset romaanit, Ossian'in
haikeamieliset runoelmat ja muut samankaltaiset teokset lumosivat
lukevaa yleisöä. Ruvettiinpa silloin harrastamaan kaikkea, mikä oli
luonnollista: luonnon kauneutta, luonnollisia tunteita, vapautta,
yksinkertaisuutta, ja entisen turhanpäiväisen, proosallisen
säännöllisyyden sijaan astui sen jyrkin vastakohta, utuinen
haaveksivaisuus. Herättyänsä luonnollisuuden tuntoon, eivät sen ajan
ihmiset voineet järkiään perehtyä raikkaasen olevaisuuteen, vaan
hapuilivat, ikäänkuin unen hourauksissa, sumeita mielikuvaelmiansa.
Mutta sumu haihtuu, "myrsky ja riento" tyyntyy, ja pilvistä välkähtää
täysitajuisen taiteen aurinko. Saksan suurimmat runoilijat, Goethe ja
Schiller, näkevät ihanteensa toteutuneina muinaisessa Kreikassa, ja
helleeniläistä esitys- ja katsantotapaa pyydetään sulauttaa yhteen
uuden-aikuisen maailmankatsomuksen kanssa, mutta vapaammalla tavalla,
kuin millä Ranskalaiset mukailivat antiikkia. Nyt sen henkeä
ymmärrettiinkin paljoa paremmin; Winckelmann oli riisunut verhon
kreikkalaiselta taide-ihanteelta, Lessing ja moni muu olivat jatkaneet
hänen työtänsä. Iphigenie'ssä on Goethe ihmeellisellä tavalla osannut
mitä jaloimpaan uuden-aikuiseen käsitystapaan yhdistää Helleenien
tyynen ja kirkkaan taiteellisuuden. Sekä ajan yleinen kosmopoliitinen
luonne että Saksan valtiollinen tila, joka ei sallinut mitään
osanottoa kansan yhteisiin asioihin, saattivat ennen kaikkia etsimään
yleis-inhimillistä kauneutta, kaunista indiviidisyyttä, ja muinaisessa
Kreikassa tuo kauniin ihmisyyden ideaali tavattiinkin täydellisimpänä.
Mutta sen ohessa on Saksan molemmissa pää-runoilijoissa vahva
uudenaikuinen suunta, ja etenkin draamassa he koettavat yhdistää
antiikin ja Shakespeare'n kuvauslaadun. Goethe'n lyyrillinen luonne
vie häntä tarkoin kuvailemaan indiviidien sielu-elämää; mutta
yhteiskunnalliset ja valtiolliset ihanteet täyttävät Schiller'in
hehkuvalla innolla. Aineitten objektiivisen suorituksen tähden on
Goethe antiikkia lähempänä; Schiller'in vapauden-innostus ja
siveelliset ideaalit tekevät hänestä ihan uuden-aikuisen runoilijan.
Molemmat ovat aikansa sivistyksen kukkuloilla ja kokoavat henkeensä sen
moninaiset pyrinnöt.
Erehtyypä kuitenkin, jos luulee, ett'ei Goethe'n ja Schiller'in
yleis-ihmisyyden pohjalla kasvaneessa ihanteessa ole mitään kansallista
ainetta. Olihan koko Saksan runous saanut alkunsa kansallisesta
liikkeestä, ja Goethe'n ja Schiller'in runous oli sen johdosta
syntyneen sivistyksen ja ajatustavan selvin kuvastin, mutta samalla
tärkeimpiä vaikuttimia seuraavain aikojen henkisen elämän
muodostamiseksi. Vaikka Schiller'in kaunotieteellinen teoriia ei tiedä
mitään kansallisuudesta, on hänen oma idealisminsa ja taipumuksensa
filosofiseen miettimiseen ihan saksalaista. Samoin Goethekin
epäilemättä on kansallinen runoilija; erittäinkin hänen lyriikassaan
kaikuu Saksan kansanrunouden vieno syvätuntoisuus, "Hermann ja
Dorothea'ssa" hän on antanut viehättävän ja todenmukaisen kuvan
oman kansansa elämästä, ja "Faust", tuo ajatusrunouden mahtava,
syvä-aatteinen tuote, jonka aine on otettu vanhasta saksalaisesta
tarinasta, sehän etupäässä kuvailee tuota ihmishengen rohkeata lentoa
mietteiden maailmassa, joka on ollut saksalaisen hengen päätehtäviä
ihmiskunnan historiassa.
Saksan kirjallisuuden kehityksessä havaitaan se merkillinen kohta, että
ajattelu, teoriia, melkein joka askeleella on ollut runouden
saattajana, milloin edeltäpäin rientäin sen tietä tasoittamassa,
milloin uskollisena seurakumppanina sen tarkoituksia selvittäen.
Schweiziläisten kirjallinen kiista Gottsched'iä vastaan oli kansallisen
runouden alku; Lessing, tuo monipuolinen ajattelija, joka johdatti
saksalaisen draaman oikealle tielle ja osoitti runoudelle uuden
suunnan, on pääasiallisesti nerokkaana arvostelijana ja tiedemiehenä
tehtävänsä toimittanut, vaikka hänen runollinenkin merkityksensä oli
suuri -- suurempi, kuin mitä hän itse tahtoi myöntää; Schiller,
runoilija-filosofi, antautui pitkän ajan kestäessä melkein
yksin-omaisesti tieteellisiin tutkimuksiin ja on esteetisellä alalla
itsenäisesti kehittänyt Kantin ajatussuunnan. Goethekin on saavuttanut
maineen tiedemiehenä, vaikka hänen tutkimuksensa eivät olleet
yhteydessä hänen runoilija-toimensa kanssa, jonka tähden tämä ilmaantuu
alkuperäisempänä, teoriian johdannosta vapaampana. Mutta hänen
runoteoksensa eivät suinkaan ole vähemmän aaterikkaita, kuin
edellä-mainittujen: sisältäähän Faust koko aikakauden syvimmät
mietteet. Sanalla sanoen, aatteisuus on huomattavimpia puolia
Saksalaisten luonteessa, ja se tuleekin ilmi heidän etevimpäin
runoilijainsa tuotteissa, ne ovat sisällykseltään syvämietteisiä
ja täynnä mieleviä ajatelmia. Niinkuin Kreikkalaiset ovat
taiteilijakansaa, jonka uskonto ja tiede samalla on runoutta, niin
Saksalaisia sopii sanoa ajattelija-kansaksi, jonka runouden pohjana on
filosofisen mietiskelyn välittämä maailmankatsomus. Ja tarvitseeko
mainita, mitkä voitot Saksan kansa on saavuttanut tieteen, varsinkin
filosofian, alalla Leibnitz'istä alkaen Hegeliin ja muihin viime
aikojen ajattelijoihin asti, ja kuinka Saksan kirjallisuus tällä
vuosisadalla on kohonnut puhtaasti henkisten tieteiden etevimmäksi
kannattajaksi?
Yhteydessä Saksalaisten sisäänpäin kääntyneen, ajatteluun taipuvan
luonteen kanssa on se herttainen syvätunteisuus, joka vallitsee heidän
runoudessaan. Saksalaisilla on erityinen sana tätä käsitettä varten,
"Gemüth", jota on yhtä mahdoton kääntää millenkään muulle kielelle,
kuin ranskalainen sana "esprit", joka osoittaa Ranskalaisten keveätä ja
sievää älykkäisyyttä. Niinkuin nämä käsitteet, niin ovat mainitut
kansatkin melkein suorat vastakohdat toisilleen. Ranskan kirjallisuuden
etevimmät puolet ovat sen vilkas ja luonteva helppotajuisuus, sen
säännöllinen ulkomuoto ja järkevä selvyys; mutta se saattaa usein kyllä
käydä pintapuoliseksi ja olla tunteen lämpimyyttä vailla. Saksan
runoutta sitä vastoin ei vaivaa milloinkaan liiallinen keveys; sen
sijaan se helposti voi vaipua epämääräisen syvämielisyyden tai
tunteellisuuden utuiseen hämärään, niinkuin ajoittain on tapahtunutkin;
mutta sen paraat avut ovat aina olleet jalo aatteellisuus ja harras,
sydäntä tenhoava hellätuntoisuus.
Kenties seurauksena Saksalaisten spekulatiivisesta luonteesta on heidän
taipumuksensa käsittämään eri kansojen ja aikojen ajatustavat ja
sulauttamaan niitä omaan katsantotapaansa. Tämä on tietysti yhteydessä
sen kansallisen heikkouden kanssa, joka viimeisiin aikoihin saakka esti
Saksan valtiollista yhteyttä; mutta kumminkin on siitä se suuri etu,
että heidän kirjallisuutensa enemmän kuin minkään muun kansan yhdistää
ne säteet, jotka, eri tahoilta lähtien, valaisevat ihmiskunnan nykyistä
elämää.
Saksan kansan koko henkinen suunta liittää sen likeisesti Shakespeare'n
maailmankatsomukseen. Kuitenkin nähdään suuren englantilaisen
draamantekijän ja Saksan etevimpäin runoilijain välillä muutamissa
kohdin erilaisuuttakin, johon on syynä osittain kansakuntain, osittain
aikojen eri luonteet. Minä jo Shakespeare'stä puhuessa huomautin, miten
hänen vuosisatansa oli suuren personallisuuden aikakausi ja sen
voimalliset henkilöt ovat antaneet hänelle aihetta mahtavain luonteiden
kuvailemiseen. Perin draamallisella tavalla kaikki heidän tahtonsa
voima purkautuu teholliseen toimintaan; teot ja kohtalot saavat
selityksensä ainoastaan heidän oman luonteensa syvyydestä. Saksalaiset
sitä vastoin ottavat personallisuuden ohessa enemmän lukuun olevaiset
olot ja historialliset aatteet, jotka vaikuttavat yksityisen kohtaloon;
harvemmin esitetään henkilöitä, jotka muodostavat maailmaa oman
tahtonsa voimalla ja joiden perikatoon ainoastaan heidän omat tekonsa
ovat syynä. Usein olojen paino heidät maahan masentaa ja he kaatuvat
jaloina, milt'ei viattomina, uhreina aikansa epäkohtien alttarille:
niinpä erittäin Goethellä, esim. Götz ja Egmont. Siinä tietysti
näkyy kahdeksannen-toista vuosisadan individualistinen suunta.
Erityishenkilöön pannaan suuren suuri arvo: mutta indiviidin ajatellaan
etupäässä olevan ristiriidassa olevaisten olojen kanssa, jonka tähden
hän ei voi niitä johtaa, vaan päinvastoin sortuu niiden ylivoiman alle.
Toisinaan olojen pakko vie päähenkilön rikokseen, melkein vastoin hänen
omaa tahtoansa, niinkuin Wallenstein'in, tai hänen syyllisyytensä on
menneen ajan tuoma ja näytelmä osoittaa vaan sen välttämättömiä
seurauksia, hänen siveellistä puhdistustaan, kuten Schiller'in Maria
Stuart. Mutta toiselta puolen historialliset aatteet ja niiden
vaikutukset esiintyvät kaikessa kirkkaudessaan; toimivat henkilöt ovat
aatteiden itsetajuiset kannattajat ja koko runsaudessaan käsitetään
se elinvoima, mikä sykkii kansojen sydämmessä. Goethe'n Götz v.
Berlichingen on ensimmäinen draama, joka elävästi kuvailee jonkun
menneen aikakauden luonnetta, ja etenkin Schiller on mestari
esittelemään niitä vastariitoja, jotka syntyvät suurien historiallisten
aatteiden yhteen-törmäyksestä, Wallenstein -- tietysti Max'in ja
Theklan episoodi pois-luettuna -- on mahtava kuvaus kolmikymmenvuotisen
sodan hurjasta aikakaudesta ja asettaa silmiemme eteen ne voimat, jotka
liikkuvat valtiollisessa elämässä; mutta Wilhelm Tell'issä on
runoilija, rohkeasti kyllä, draaman päähenkilöksi ottanut kokonaisen
kansan, joka taistelee vapautensa puolesta. Se aatteiden ylevyys, johon
Saksan runous oli kohonnut, oli samalla sen heikoin puoli; suurempi
lukijakunta ei voinut täysin tajuta sen viisaustieteellistä syvyyttä ja
korkealle kehinnyttä muotoa, jotka vaativat ylhäistä sivistyskantaa.
Elämä ja runous olivat toisilleen vieraat; ihan luonnollisesti siis
syntyi halu niitä toisiinsa lähestyttää. Sen ohessa oli vielä paljon
jäljellä tuota valistus-aikakauden löyhää ymmärtäväisyyttä ja innotonta
proosaa, mikä oli säilynyt tunteellisuuden rinnalla. Nämä olot
synnyttivät ankaran vastavirran, joka sai _romantisuuden_ nimen.
Mentiinpä edellisen kehityksen jyrkimpään vastakohtaan. Lessing'in,
Goethe'n ja Schiller'in tarkkamuotoisen ja selvä-aatteisen runouden
sijaan tulivat romantikkojen hämärät, usvankaltaiset mielikuvaelmat ja
haaveksimiset. Heidän alkuperäinen tarkoituksensa oli kyllä tunteen ja
mielikuvituksen avulla saada sovinto aikaan todellisuuden ja
runollisten ihanteiden välillä, jotta jälkimäiset muodostaisivat
tosioloja ja runous ottaisi näitä kirkastaaksensa. Mutta todellisuus
oli mitä surkeinta laatua eikä voinut kuvausvoimaa elähyttää.
Isänmaallista intoa ja kansallista yhteis-elämää ei ollut Saksassa
rahtuakaan; pirstottuna, hajallisena se oli muukalaisen mielivallalle
alttiina. Sentähden nuoret runoilijat, kyllästyneinä oman aikansa
viheliäisyyteen, vetäysivät pois mielikuvituksen utumaille rakentamaan
pilvilinnojansa, joista taisivat hallita fantasiansa tuottamaa
valtakuntaa. Korkeimmaksi runouden la'iksi julistettiin vihdoin
"romantinen ironiia", s.o. runoilijan oikeus esittää kuvaelmansa
satunnaisen oikun, paljaan mielivallan tuotteina, eikä tosi-aatteiden
iki-ilmaisijoina. Taideteoksen takaa saattoi näyttäytyä tekijän omat
naurahtelevat kasvot, jotka ilmoittivat, että kaikki tyyni oli vaan
runoilijan mielikuvituksesta noussut kimalteleva saippuarakko. Samaten
päättyi myös runollisuuden takaisin saattaminen olevaisuuteen, jota
romantikot alkuansa olivat haaveksineet. He sovittivat "romantisen
ironiiansa" tosi-elämäänkin ja haihduttivat sen, niinkuin runoudenkin,
tyhjäksi mielikuvituksen leikiksi.
Sopusoinnun tosiolojen ja runouden välillä romantikot
luulivat havaitsevansa keskiajan urheassa ritarielämässä ja
komeassa kirkollisuudessa, sen ihme-uskossa ja haaveksivaisessa
tunteellisuudessa. Tämä saattoi heitä oman kansansa entisiä oloja
tarkastamaan ja yleensä muinais-aikaa tutkimaan, josta tieteelle on
ollut arvaamaton hyöty. Romantisuuden pysyväisimpiä hedelmiä
on se elähyttävä vaikutus, minkä se on tehnyt sivistys- ja
kirjallisuushistorian, muinaistieteen ja vertailevan kielentutkimuksen
kehittymiseen sekä välillisesti kansallistunnon ja kansallisuus-aatteen
vahvistumiseen melkein kaikissa Euroopan maissa. Yleensä
ihmiset romantisuuden kautta saatettiin panemaan arvoa noihin
historianperäisiin oloihin, jotka muodostavat yhteis-elämän
luonnonomaisen pohjan, niinkuin yleensä siihen puoleen ihmiselämästä,
joka on välittömien tunteiden ja mielikuvain vallassa; ja siinä
suhteessa romantikkoin harrastukset tosiaan olivat oikeutetut ja
ihmiskunnalle hyväksi. Mutta heidän kantansa oli yksipuolinen. Moni
heistä ihaili keskiaikaa siihen määrään, että toivoi sen laitosten
palauttamista sekä valtion että kirkon alalle, ja heidän hämärä
mystillisyytensä oli taantumista siitä itsetajuisuudesta, joka vallitsi
Goethe'n ja Schiller'in humanistisessa runoudessa. Mutta olipa
romantisuudella kuitenkin, niinkuin olemme nähneet, suuret ansionsakin.
Ja sanottakoon romantisuudesta mitä tahansa, jotain viehättävää suloa
on kumminkin tuossa unenkaltaisessa haaveksimisessa, joka luotansa
poistaa todellisuuden raskaan taakan. Romantikot eivät hakeneet
ideaalejansa ainoastaan keskiajasta, vaan menivät muuallenkin
runollisuuden kadonnutta helmeä etsimään; itämaan kansojen kimaltelevat
satulähteet, pohjoismaiden jylhät tarinat, Shakespeare'n miettehikäs
henki ja romanilaisten kansojen viehättävä sulous vireyttivät heidän
kuvausvoimaansa, ja he osoittivat suurta muodollista taitoa näiden
kaikkien mukailemisessa. Mutta romantikkojen oma runollinen
tuotantovoima hajosi tähän moninaisuuteen; heidän ihanteensa piirteet
kävivät epävakaisiksi, ja vaikka moni erityisteos todistaa tekijänsä
runouslahjan, he eivät voineet raivata kirjallisuuden edistymiselle
uutta, itsenäistä uraa; ainoastaan satu pysyi heidän yksin-omaisena
alueenansa, jota ei kukaan ole uskaltanut heiltä kieltää. Mutta sen he
kuitenkin olivat aikaan saaneet, että runous tästälähin rohkeammin otti
aineitansa ihmistunteiden, mielikuvitusten ja tosiolojen mitä
erinkaltaisimmilta aloilta.
Ne olot, jotka olivat synnyttäneet Saksan romantisuuden, olivat
yhteiset melkein koko Euroopalle. Sentähden se herättikin kaikua eri
kansakunnissa, Englannissa, Tanskassa, Ruotsissa ynnä muualla, vieläpä
Ranskassakin, niinkuin jo mainittiin. Alkuperäinen romantisuus muuntui
monella tavalla eri ajanvaiheiden ja paikallis-olojen vaikutuksesta.
Kun taantumis-politiikki oli tehnyt lopun kansojen viimeisistä
vapauden-toiveista ja ihmiskunta, ponnistuksistaan uupuneena,
heittäytyi epäilyksen ja epätoivon valtaan, silloin nämä tunteet
tulivat kuuluviin Byron'in synkkämielisissä säkeissä ja Heine'n
ivallisissa mielenpurkauksissa, joissa romantinen katsomustapa kääntyi
omaa itseänsä vastaan.
Olen koettanut esittää niiden ihanteiden pääpiirteet, jotka
tärkeimmissä kansoissa eri aikoina ovat runoutta hallinneet. Jollen jo
ole liiaksi väsyttänyt lukijaa, pyytäisin häntä vielä kääntämään
huomionsa muutamiin kohtiin, jotka erittäin koskevat runouden
kehkiämistä viime aikoina. Romantisuuden utuinen haaveksivaisuus tuotti
päinvastaisen, realistisen suunnan, joka ei tahtonut tietää mitään sen
rakentamasta mielikuvituksen maailmasta. Kun uusi realismi raikkaalla
luonnonmukaisuudella otti kuvataksensa todellista elämää, etsien
runollisuuden kultamuruja jokapäiväisimmistäkin oloista, silloin
oli se ilahuttava, mieltä virkistävä ilmiö entisen liioittelemisen
perästä; mutta ennen pitkää se joutui monta vertaa pahempaan vikaan.
Tunnettu on, miten runous nykyaikana tyytyy elämän kurjuuden
valokuvan-tapaiseen esittämiseen, jopa mielellään valitsee mitä
rumimpia ja ilkeimpiä aineita. Yhtyypä siihen useimmiten vielä
pessimistinen maailmankatsomus, joka julistaa elämän pahimmat puolet
sen varsinaiseksi ytimeksi. Tämän harhasuunnan voitollepääsö on
arveluttava merkki taide-aistin ja runollisen tunteen huonontumisesta
nykyaikana.
Näyttääpä muutoinkin siltä, kuin kuvausvoima heikontumistaan
heikontuisi; se ilmaantuu muun muassa siinäkin, että meidän-aikainen
lukijakunta panee melkein yksin-omaisesti arvoa semmoisiin runoteoksen
ansioihin, jotka enemmän virittävät ymmärryksen tointa kuin
fantasian vapaata kuvailua. Kysytään kyllä, onko runoilija osannut
todenmukaisesti esitellä luonteita ja tekojen vaikuttimia, niin että
jokaisen erityistunteen pienimmätkin vivahdukset selviävät, ovatko
kaikki tapaukset mahdollisia (jolloin usein käytetään mitä
proosallisinta mittakaavaa), onko historiallinen tai paikallinen
väritys kaikin puolin säntillinen; mutta ani harva huolii siitä,
ilahuttaako runoelma hänen mieltänsä ihanilla, tosi-runollisilla
kuvilla, tyydyttääkö se todellakin hänen aatteellista katsantotapaansa,
niin että hän sitä lukiessaan huomaa olevansa ylevämmässä kauneuden
maailmassa ja sen luettuaan tuntee luoneensa silmäyksen sopusoinnun
ikuiseen valtakuntaan.
Sopisi ajatella, että nykyajan aatokset -- positivismi ja determinismi,
socialismi ja nuo epämääräiset vapauden pyrinnöt y.m. -- ovat aineksia
jonkun vastaisen maailmankatsomuksen rakentamiseksi; mutta mahdoton on
vielä sanoa, mikä osa niistä on säilyvä uutena totuuden lisäyksenä,
mikä tarpeettomana vaahtona hyljättäväksi joutuva. Varmaa on ainakin,
ett'ei niiden nojalla voi syntyä uusi runouden muoto uuden
katsantotavan ilmoittajaksi, ennenkuin tuo maailmankatsomus,
aatteelliseksi vakaantuen, on luonut itsellensä ihanteita, jotka
saattavat runoutta kannattaa. Tätä nykyä ei voi todellista runoutta
rakentaa vastaisten aatteiden häilyvälle pohjalle: sen ainoa
mahdollinen perustus on vielä kauan oleva tuo vanha maailmankatsomus,
-- se, joka kirkkaana loistaa uudemman ajan suurimpain henkien
tuotteista.
Yksi puoli on kuitenkin meidän ajan runoudessa ilahuttavampaa laatua
kuin yllämainitut epäkohdat ja onkin siihen tuottanut varsinaisen
uudistuksen. Tämä puoli on sen tosi-kansallinen ja kansanvaltainen
luonne. Kun sanon "kansanvaltainen", en tarkoita niitä valtiollisia tai
yhteiskunnallisia mielipiteitä, joita runoilija kenties itse lausuu
taikka panee henkilöittensä suuhun, vaan sitä asian laitaa, että runous
vetää piiriinsä uusia ihmis-elämän aloja, kiinnittäen huomionsa
sellaisiinkin henkilöihin, joita ennen katsottiin liian ala-arvoisiksi
astumaan runottarien pyhään temppeliin. Totta on kyllä, että jo Homeros
erityisellä hellyydellä kuvailee "jumalallista sikopaimenta" Eumaioa ja
että kreikkalaiset idyllirunoilijat esittelevät maaväestön elämää; onpa
sen ohessa yhteistä kansaa kaikkina aikoina pidetty mahdollisena
edustamaan alhaisempaa koomillisuutta; mutta vasta uudemman-aikuinen
runous on rohjennut juhlallisemmallakin alalla valita pääsankareitansa
kansan syvistä riveistä, tehden halpasäätyiset miehet ja naiset
toiminnan kannattajiksi. Yksin Shakespeare'kin, ihmis-elämän
monipuolinen kuvailija, kohtelee vielä rahvasta jonkunlaisella
aristokraatisella tylyydellä, joka toisinaan (esim. Coriolanossa)
suorastaan loukkaa meidän-aikuista tunnetta. Varsinainen muutos
tapahtui vasta, kun Rousseau rupesi "luonnon-evankeliumiansa"
saarnaamaan: silloin ihmisten mielet kääntyivät luonnon ihanuutta ja
samalla myös maakansan yksinkertaisia tapoja ihailemaan. Silmät
aukenivat kansanrunouden kauneutta näkemään, ja yhä demokraatisemmaksi
laventui taiderunouden piiri. Englannin romaaninkirjoittajain teoksissa
oli keskisääty siihen astunut, Saksan kirjallisuudessa oli Voss'in
Luise antanut kuvan maapappilan runollisuudesta, ja myöskin varsinaisen
maaväestön elämää oli ruvettu todenperäisesti esittelemään, kun vihdoin
Goethe Hermann ja Dorothea'ssa kohotti tavallisten olojen kuvauksen
sankarirunoelman vertaiseksi. Viimein Schiller, niinkuin jo ylempänä
sanottiin, Wilhelm Tell'issä asetti taistelevan kansakunnan näytelmän
päähenkilöksi. Sama runoilija oli jo ennen Wallenstein'issä, toimivina
henkilöinä tuonut näyttämölle suurten joukkojen edustajat ja Orleans'in
Neitsyessä pannut kokonaisen kansan uudestaan heränneen kansallistunnon
päähenkilön toimintaa kannattamaan. Sopisipa vielä mainita monta
rengasta tässä sarjassa, niin esim. Saksan kirjallisuudesta tuota
mainiota episoodia Immermann'in "Münchhausen'issa", joka kuvailee
"Hofschulze'a", tuota äveriästä Westfahlin talollista ja hänen
perhettänsä. Ranskassakin kirjallisuus kehittyi samaan suuntaan:
yhteiskunnalliset parannuspuuhat saattivat esim. Georges Sandin
kuvailemaan työväen tilaa. Vihdoin Berthold Auerbach kyläjutuillansa
perusti uuden kaunokirjallisuuden lajin, tuoden näkyviin Schwarzwald'in
talonpoikien sekä ulkonaista että sisällistä elämää. Auerbach'in
kertoelmista polveutuvat kaikki samanlaatuiset, rahvaan oloja.
kuvailevat novellit. Mutta luokaamme silmät omaan maaliamme. Jo aikaa
ennen Auerbach'ia syntyi meidän maassamme Runeberg'in iki-muistettava
kertomaruno "Hirvenhiihtäjät", joka kerrassaan on valloittanut
epopean-tapaiselle runoudelle uuden alueen; se onkin tietääkseni ainoa
runoteos, joka oikean eepoksen muotoon on sovittanut varsinaisen
maakansan elämän. Samaan suuntaan on Runeberg mennyt monessa muussakin
runoelmassa. Eikä liene myöskään toista romaania, joka, ammentaen
aineitansa talonpoikais-elämästä, yhdistäisi sen eri puolet yhtä
laajaksi, puolittain koomilliseksi, puolittain vakavanlaatuiseksi
kuvaelmaksi, kuin Kiven "Seitsemän veljestä".
Mainittu runouden kansanvaltaisuus liittyy tietysti likeisesti sen
itsetajuisesti kansalliseen luonteesen. Nämä molemmat ominaisuudet
ovatkin olleet mitä tehollisimmat nykyajan kirjallisuudessa ja ovat
osoittaneet voimaansa etenkin niissä kansoissa, jotka viime aikoina
ovat heränneet kansalliseen itsetoimintaan. Niin esim. Unkarilaisten
itsenäisyyden tunne ja vapauden into mahtavana kaikuu Petöfi'n
syvätuntoisessa runoudessa. Innostusta hehkuva mieli ja selväpiirteiset
kuvaukset tavataan magyarilaisen hengen tuotteissa.
Kotimaiset aineet ja omituinen kansallinen käsitystapa ovat Venäjänkin
runoilijoille antaneet heidän merkityksensä. Heissä ilmaantuu
ylimalkain erinomainen havaintokyky ja vilkas realistinen kuvausvoima,
joka asettaa kaikki ilmi-eläväksi silmiemme eteen. Satiirissa on heidän
päävoimansa; muutoin he ovat mestareita ihmisluonteiden ja ulkonaisen
luonnon kuvauksessa. Mutta heidän pessimistinen, epätoivoinen
katsantotapansa on teoksille haitaksi ja harva niistä päättyy
täysin tyydyttävällä tavalla; Pushkin'issa kajastelee Byron'in
maailman-halveksiminen; toisissa, niinkuin Gogol'issa, asuu katkera
suru ajan surkeista oloista. Vähemmän synkkä on Turgeniev'in
katsantotapa; mutta ei hänkään voi välttää sitä kieltopuolisuutta, jota
venäläisten olojen esitteleminen näyttää tuovan myötänsä.
Tässä olisi oikea paikka näyttää, miten Euroopan kansakunnat, yksin
pienimmätkin, jokainen ovat luoneet itsellensä omituisen ihanteen;
mutta luulenpa jo tarkastaessani runouden vaiheita maailman johtavissa
kansoissa osoittaneeni, miten runolliset ihanteet vaihtelevat kansojen
ja aikojen mukaan. Sentähden tahdon ainoastaan yhdestä niistä puhua
vähää laveammin, nimittäin Norjan kansasta, koska sen runous
pääasiallisesti edustaa sitä uutta suuntaa, joka, alkuperäisesti samaa
sukua kuin Ranskan "naturalismi", viime aikoina on päässyt valtaan
skandinavilaisissa kansoissa ja meilläkin on herättänyt paljon
huomiota.
Jos toisiinsa vertaa nuo kolme skandinavilaista kansaa. Tanskalaiset,
Ruotsalaiset ja Norjalaiset, niin huomaa melkoisen eroituksen heidän
luonteessaan. Tanskalaisissa ilmaantuu hellä tunteellisuus ja milt'ei
naisellinen pehmeys: heidän kuvausvoimansa on siis omansa liikkumaan
haaveellisessa satumaailmassa tai somasti esittelemään jokapäiväisen
elämän runollista puolta, varsinkin kun siihen yhtyy sievä,
helponlaatuinen huumori. Tanskan kirjallisuus kohosikin korkeimmalleen
romantisuuden aikakaudella; erittäinkin Andersenin sadut ovat
perehtyneet kaikkiin maailman äärihin. -- Ihan toista luonnetta ovat
Ruotsalaiset. Luonnollinen taipumus viepi heitä siihen, mikä on suurta
ja mahtipontista; he harrastavat etenkin ulkomuodon kauneutta,
koreapuheisuutta. Heidän olentonsa muistuttaa monessa kohden
Ranskalaisia; samanlainen pintapuolinen, mutta luonteva keveys
vallitsee heidän kirjallisuudessaan. Tegnér on paras esimerkki
ruotsalaisen luonteen uhkeasta, mahtipontisesta, Bellman sen
keveämmästä puolesta. -- Norjalaiset eroavat suuresti molemmista
naapureistaan. Heissä näkyy -- ainakin heidän kirjallisuudestaan
päättäen -- alkuperäinen germanilainen luonne säilyneen puhtaampana
kuin missään muussa samanheimoisessa kansassa. Karheat ja jyrkät kuin
Norjan tunturit ovat ihmisten mieletkin; kiihkeät tunteet sulkeutuvat
poveen eivätkä sanan avulla voi siitä irtauntua, kunnes ne vihdoin
lujan päätöksen johdosta purkauntuvat äkki-arvaamattomiin tekoihin.
Norjalaisten umpimielinen ja harvasanainen, vaan samalla reipas ja
uhkarohkea luonne ilmaantuu jo Björnson'in tosi-runollisissa
kansan-elämän kuvauksissa; mutta selvimmin huomataan yhtäläisyys
muinais-germanilaisen luonteen kanssa niissä runoteoksissa, jotka
ottavat aineensa Skandinavian entisyydestä, esim. Ibsen'in näytelmässä
"Helgelannin sankarit".
Omituisimman muodostuksensa norjalainen ihanne kuitenkin on saanut
viime aikoina Ibsen'in ja osittain myös Björnson'in uusimmissa
teoksissa. Molemmat ovat oikeastaan samalla kannalla; mutta edellisellä
kaikki piirteet ovat jyrkemmät, jälkimäisellä lievemmät; Björnson
kaikkine kummallisuuksineen vielä pysyttelee sovintoa entisten
ideaalien kanssa, Ibsen on kaikki siteet katkaissut. Paitsi sitä
synkkää pessimismiä, joka vallitsee Norjan uusimmassa runoudessa, voipi
siinä eroittaa kolme periaatetta; yhdessä ne muodostavat sen runollisen
ihanteen, jonka viimeiset tuotteet käsittämättömällä voimalla
viehättävät nykyistä yleisöä. Ensimmäinen periaate on negatiivista
laatua: norjalaiset runoilijat, niinkuin nykyajan ylenmääräiset
realistit ainakin, eivät huoli vähääkään siitä tyydytyksestä, minkä
lukija saa, ja -- mikä on vielä kummallisempi -- siihen lukija
tyytyykin. He eivät pyydä esittää, mitä on kaunista, vaan tuovat
päinvastoin mielihyvällä näkyviin kaikkein inhottavimmatkin
ihmis-elämän kohdat, tehden esim. fyysillisen sairauden tilat runouden
esineeksi. Sama välinpitämättömyys teoksen vaikutuksesta ilmaantuu
vielä toisellakin tavalla. Runoelman toiminta saattaa kesken katketa,
antaen aihetta uuteen vastariitaan, niinkuin Ibsen'in Noorassa (Et
Dukkehjem), taikka se jättää kehitelmän hämäräksi, kuten Björnson'in
Leonarda, tai päättyy suorastaan räikeään epäsointuun, niinkuin
Ibsen'in Gengangere. Kaikissa näissä tapauksissa teos ei voi
lukijassa vaikuttaa sitä rauhoittavaa, harmonillista mielialaa, jonka
aikaan-saaminen on taiteen korkein tehtävä.
Toiseksi Norjan runoilijat tunnustavat siveelliseksi ideaalikseen
"totuuden", siten käsitettynä, että ihmisen tulee olla uskollinen
omalle itsellensä, kutsumukselleen, ja pyrkiä personalliseen
täydellisyyteen, vapautuen kaikista luuloista ja olevaisten olojen
houkutuksista, jotka valheellisella loistollaan saattavat sitä häiritä.
Kuinka jaloja tuotteita tällainen katsantotapa voi luoda, todistaa
Ibsen'in Kuninkaan-alut, tuo taideteos, joka osoittaa runoilijan suurta
neroa, mutta samassa saattaa meitä surkuttelemaan, että hän sittemmin
on poikennut siltä polulta, jota Kuninkaan-aluissa alkoi astua.
Kuninkaan-aluissa yksityishenkilön täydellisyys on liitetty
yhteiselämään ja niinmuodoin käsitetty oikealta kannalta. Mutta
enimmiten indiviidin kehitystä koetetaan irroittaa olevaisista oloista:
kaikki määrätyt aatteet ja ihanteet, kaikki yleiseen katsantotapaan
perustetut mielipiteet ovat muka harhakuvaelmia, "haamuja"
("gengangere"), sekä välttämättömässä ristiriidassa hänen sisällisen
totuuden-ihanteensa kanssa. Siltä kannalta katsoen suurin rikos on
olevaisiin oloihin mukaantuminen, koska ne tietysti eivät milloinkaan
voi ihan tarkalleen vastata ideaalia; sillä kaikki, mikä ei ole täysin
eheätä, on purjettava, maahan revittävä, ilman sitä suvaitsevaisuutta,
jonka inhimillisten olojen vaillinaisuus usein kyllä tekee
välttämättömäksi. Sentähden esim. rouva Alving'in syyllisyys ei ole
yksistään siinä, että hän on antanut rikkauden viekoitella itsensä
lemmettömään avioliittoon, vaan vielä enemmin, ett'ei hän ole
uskaltanut sitä rikkoa. Tältä katsomuskannalta ei ymmärretä, että aate
kaikenlaisten epäkohtienkin alta voi levittää kirkasta loistoaan.
Sentähden puuttuukin tältä suunnalta se mielen vapaus, joka on huumorin
ensimmäinen ehto; kaikki semmoisetkin seikat, jotka kehnoutensa tai
vähäpätöisyytensä tähden voisivat joutua pilkan tai hyvänsävyisen
naurun alaisiksi, käsitetään perin toiselta kannalta. Yhtä outo, kuin
todellinen huumori, on Norjan runoilijoille se ajatus, ettei ihminen
saa vapautua erehdyksensä seurauksista rikkomalla niitä oloja vastaan,
joihin hän erehdyksensä johdosta on joutunut, vaan että sovinto
ainoastaan siten on mahdollinen, että hän näiden olojen piirissä
koettaa hyväksi kääntää entiset hairauksensa.
Tämä viepi minut kolmanteen kohtaan. Monessa Ibsenin kappaleessa
ilmaantuu se ajatus, että mitä on rikottu, se ei ole enää
parannettavissa. Se perustuu etupäässä siihen sallimus-uskoon, tai
paremmin sanoen, luonnollisen välttämättömyyden lakiin, jota runoilija
viime teoksissaan pitää elämän arvoitusten selvittäjänä. Osvald'ista
esim. täytyy hänen isänsä hurjan elämän tähden tulla semmoinen
vaivais-raukka, kuin hän on, ilman ruumiillista ja siveellistä voimaa.
Hänen kurjuutensa tosin ei ole ainoastaan aineellisten, vaan vielä
enemmin henkisten syitten seurauksena; mutta Kreikkalaisten Moiraan
verrattuna, on tämä välttämättömyys siveelliselle tunnolle paljoa
loukkaavampi, koska yksityisten viat ja rikokset vaikuttavat
määräämättömään tulevaisuuteen, mutta Kreikkalaisten Moira sitä vastoin
edustaa maailman ikuista järjestystä. Totta on kyllä, että paha pahasta
itää; mutta toiselta puolen on muistettava, että paha on maailmassa
tosioloa vailla ja raukeaa omaan tyhjyyteensä, vaan kaikessa, mikä on
aatteenmukaista on sisällinen voima, joka vihdoin saapi voiton. Tätä
asian puolta puheena oleva katsantokanta ei ota huomioon, ja se on sen
suurin puute.