Espanjan runous ja tekoklassiilisuus Ranskassa.
Kun uusi henki, muinais-ajan tiede- ja runo-aarteiden herättämä, rupesi
puhaltamaan kautta Euroopan, virisi runouden liekki etenkin kolmessa
maassa, Italiassa, Englannissa ja Espanjassa. Luonnolliset olot
liittivät Italian runouden muinaisklassilliseen kirjallisuuteen;
Englannin ja Espanjan runotuotteet sitä vastoin eivät ole välittömästi
lähteneet antiikin vaikutuksesta, vaan ovat itsenäisempiä, uuden ajan
oloista alkunsa saaneita. Englannin runous on kaikin puolin ajan
voimakkaan, kaikki valtaavan ja uudistavan hengen ilmaisija; Espanjan
runotar on renaissance-ajalta vaan lainannut loistavan, klassillisen
pukunsa, mutta edustaa muutoin tuota jyrkkää, umpi-uskoista
katolisuuden muotoa, jonka vanha uskonto Tridentin kirkolliskokouksessa
oli itsellensä omistanut. Englannin ja Espanjan ihanteet ovat siis
suorat vastakohdat, niinkuin ne maatkin, jotka ne ovat tuottaneet.
Englannissa oli vapaat yhteiskunnalliset laitokset, kansan suosion
kannattama kuningasvalta, itsenäisesti muodostuva hengellinen elämä,
Espanjassa sitä vastoin synkin yksinvalta, indiviidin vapaus
supistettuna mitä ahtaampiin rajoihin, umpisilmäinen uskonkiihko ja
inkvisitioni-oikeustot. Mutta niiden kehittymisessä on kuitenkin paljon
yhtäläisyyttäkin. Molempain kansain, sekä Englannin että Espanjan,
täytyi voittaa takaisin oma maansa vieraitten anastajain alta, vaikka
eri tavalla: Englannissa valloittajat ja vallan-alaiset rauhallisesti
sulautuivat yhdeksi kansaksi; Espanjassa muukalaiset masennettiin tulen
ja miekan avulla. Vasta kun taistelu Maureja vastaan oli lakannut,
pääsi Espanjan kansallisuus täyteen voimaansa; mutta samaten
Englanninkin tuli kestää "Ruusujen" verinen taistelu, ennenkuin sen
henkinen elämä nousi täyteen kukoistukseensa. Vaan kummassakin maassa
oli sodan ja levottomuuden hedelmänä vahva, omaperäinen kansallisuus;
kumpasessakin runous orastaa ihan itsenäisesti, yleten kotimaisesta
juuresta, ja etupäässä näytelmärunous kohoaa kansallisen katsomustavan
ilmoittajaksi.
Alinomainen sota, jota Espanjalaiset isänmaansa ja uskontonsa puolesta
kävivät muhammedilaisia vastaan, viritti heissä palavan rakkauden
katolis-uskontoon, joka rakkaus sai vielä enemmän sytykettä heidän
luontaisesta kiihkeydestään ja haaveksivaisuudestaan. Näissä
taisteluissa myös varttui Espanjalaisten ritarillinen mieli ja
vilpistelemätön vasalli-uskollisuus, jotka ominaisuudet milt'eivät
eriämättömästi yhdistyneet heidän kansallisluonteesensa, Niinpä tuo
jalo, romantinen ritarisuus, jonka aate oli Ranskasta kotoisin, siellä
tapasi hedelmällisen maan-alan, jossa se uhkeasti versoi, vieläpä
ulommaksikin leviten, Arabialaisten keskeen. Sellainen henki ilmaantuu
jo Cid-runoissa, Espanjan kansan vanhoissa romansseissa.
Mutta Espanjassakin aika teki tehtävänsä. Keskiajan ritarisuus muuttui
tyhjäksi kiiltokuoreksi; ritaritarinoista tuli pöyhkeilevät
haaveilemiset, -- tyhjät, mahdottomat jutut. Juuri Espanjassa,
romantisuuden luvatussa maassa, Cervantes'in ivallis-humoristinen
kertomus, Don Quixote de la Mancha, hajotti keskiajan ihanteen. Se oli
samalla ensimmäinen varsinainen romaani, tämän sanan nykyaikaisessa
merkityksessä; sillä se asettuu tosiolojen pohjalle ja kuvailee
ihmisluonteen sisällistä kehkiämistä, ollen yht'aikaa syvämielinen
vertauskuva ihmis-elämän pyrinnöistä. Tässä teoksessa puhaltelee vielä
kuudennentoista vuosisadan virkeä tuuli; siinä huokuu raikas henki,
terve, realistinen koomillisuus; sen puolesta se suuresti eriää
seitsemännentoista vuosisadan draamallisista tuotteista, varsinkin
Calderon'in näytelmistä, jotka kaiken sulonsa ja ihanuutensa ohessa
ovat ylen sievistettyjä, hovin ja kirkollisuuden kaavoihin sidottuja.
Sillä jos Cervantes keskiajan ritarisuus-ideaalilta hävittikin pyhyyden
loisteen, niin vanha ajatustapa kuitenkin pysyi, se kun jo oli syvälle
juurtunut kansan luonteesen. Mutta se harras into ja uljas itsenäisyys,
jotka ennen olivat elähyttäneet Kastilian ja Arragonian ritarillisia
ylimyksiä, hävisivät häviämistään, sitä myöten kuin yksinvalta ja
kirkon mahtavuus korkeammalle kohosivat. Hurskas kirkollinen mieli,
ritarin arka kunniantunto ja luja uskollisuus vanhaa hallitsijasukua
kohtaan muuttuivat tuimaksi uskonvimmaksi, turhain kunniansääntöjen
orjuudeksi ja kuninkuuden jumaloitsemiseksi. Aikaisemmissa
näytelmärunouden tuotteissa (esim. Lope de Vega'n draamoissa) on
kuitenkin paljoa raittiimpi ja vapaampi henki.
Espanjalaisten näytelmät olivat sekä alkuperänsä että koko
järjestyksensä ja henkensä puolesta tosi-kansallisia. Sentähden kaikki
säätyluokat hartain mielin niitä katselivat, ja teateri oli vilkkaassa
vuorovaikutuksessa yleisön kanssa. Se sai täydellisimmän muodostuksensa
Lope de Vega'n, Tirso de Molina'n ja olletikkin Calderon'in kautta;
etenkin viimeksi-mainitussa nähdään yllämainitut espanjalaisen
näytelmärunouden ominaisuudet.
Sitä aatepiiriä, jossa liikkuu Espanjan draama, sopii osoittaa kolmella
sanalla: uskonto, kunnia, vasalli-uskollisuus. Kaikki kolme käsitetään
ihan abstraktisesti, -- ei sisällisen henkensä ja tarkoituksensa, vaan
yksin-omaan ulkonaisen muotonsa puolesta. Kaikkialla on pääasiana
merkki, ulkonäkö, säätönäinen tapa. Eräässä Calderon'in näytelmässä
tekee päähenkilö mitä pahimmat rikokset, murhaa, rikkoo luostarin
rauhan, ryöstää sieltä nunnan, y.m.; mutta paljas ulkonainen kunnioitus
kristin-uskon symbolia, ristiä, kohtaan pelastaa hänet ansaitusta
rangaistuksesta, jopa saattaakin hänet vihdoin taivaan iankaikkiseen
iloon. Tavallisimpia ristikohtauksia espanjalaisissa näytelmissä on
vastariita jonkun luonnollisen tunteen ja ritarillisen kunnian tai
kuninkaalle osoitettavan kuuliaisuuden välillä, taikka myös molempain
viimeksi-mainittujen kesken. Sillä kunnian rinnalla kaikki muu on
halpana pidettävä; vaan kunniankin pitää hallitsijan tahdon edestä
väistymän syrjälle. Clotaldo "Elämä on unelma" nimisessä näytelmässä,
kun epäilee, pitääkö hänen antaa lapsensa kuninkaan vihalle alttiiksi,
lopettaa vihdoin arvelunsa sanoen: "Miksi epäilen? Eikö alamaisen
uskollisuus ole tärkeämpi kuin henki ja kunnia?" Ja vähää edempänä hän
vertailee kunniaa eli mainetta heikkoon astiaan,
Joka koskettaissa särkyy,
Tuulahduksestakin saastuu,
ja lisää: mitä jalo siis voi muuta tehdä kuin uhkamielisesti heittäytyä
vaaroihin kunniansa takaisin voittaaksensa?[29]
Pyreneitten niemimaa on vanhastaan ollut mitä erilaisimpien
kansallisten vaikutusten alainen. Iberiläisiin alku-aineksiin on
aikojen kuluessa sekaantunut keltiläisiä, roomalaisia, germanilaisia,
arabialaisia aineita. Samanlainen moninaisuus ilmaantuu Espanjalaisten
koko maailmankatsomuksessa, etenkin kuvaustaiteessa ja runoudessa.
Espanjan maalaustaide koetti Belgialaisten tavalla yhdistää
Alankomaalaisten realismin Italialaisten puhdasmuotoiseen kauneuteen,
itse puolestaan siihen lisäten mystisen haaveksivaisuuden.
Mainitut ominaisuudet ovat niin-ikään Espanjan runouden pääpiirteet.
Jo Roomalaisvallan aikana olivat Hispanian latinankieliset
kirjailijat tunnetut pöyhkeäpuheisuudestaan, "grandiloquentia", ja
samanlainen uhkea koreapuheisuus kohtaa meitä uudemmankin Espanjan
kirjallisuudessa. Muinaiskansojen plastillisuuden aisti ja tarkka
säännöllisyys, keskiajan haaveksivainen mielikuvitus ja Itämaan hohtava
värien runsaus ovat yhdessä luoneet tuon ylen sievistyneen,
vertauksista ja kaunopuheisuuden kukkasista loistavan esitystavan, joka
lukijata lumoo Calderon'in runotuotteissa. Espanjalainen näytelmä
muistuttaa antiikkisesta siinä, että olevaiset olot vallitsevine
mielipiteineen ovat tapausten määrääjinä niinkuin sallimus
kreikkalaisessa draamassa;[30] rakkauden, kunnian ja lojaliteetin la'it
semmoisinaan johtavat yksityisen toimintaa, eikä indiviidi ota näitä
toimintansa ohjeita omasta hengestään, vaan noudattaa, milt'ei
vaistomaisesti, säätönäistä ajatustapaa. Yksityishenkilö jääpi syrjälle
yleisten lakien ja olojen tähden. Sentähden indiviidin omituisuutta ei
oteta kuvattavaksi; henkilöt ovat enemmän tyyppejä, yleisten
luonteenlajien edustajia, kuin erityisluonteita. Tällaisessa draamassa
ei ole vapaalla tahdolla paljon sijaa. Sentähden tapaukset -- ihan
päinvastoin kuin Shakespeare'llä -- eivät ole seurauksina
erityishenkilöin omista tunteista ja teoista, vaan salaisten,
yliluonnollisten voimain vaikuttamia; toiminnan tärkeimmät käänteet
tapahtuvat usein ihmeen kautta. Siihen katoo yksityishenkilön
vastuun-alaisuus, ihminen ei voi muuta kuin umpisilmin heittäytyä
noiden yliluonnollisten voimien valtaan ja niiltä odottaa
pelastustansa. Ihme haihduttaa tosi-elämän tyhjäksi unelmaksi, eikä
unelmalla ja tosi-elämällä ole tarkkaa eroitusta, mitä siveelliseen
vastuun-alaisuuteen tulee. Tämä kaikki on perin keskiaikaista,
katolista; sillä ulkonaisten keinojen ja ihmeiden avulla toivoo hurskas
katolilainen pääsevänsä osalliseksi jumalalliseen autuuteen. Miten
kaikki vaikuttimet ovat yliluonnollisten voimain hallussa, näkyy
selvästi esim. Calderon'in syvä-aatteisessa näytelmässä "Mahtava
manaaja". Paholaisen juonien kautta ajattelija Cyprianus joutuu hänen
ansoihinsa; opittuansa pahalta hengeltä loitsutaidon koettaa hän saada
hurskaan Justinan valtahansa; mutta varjellaksensa viattoman neidon
mainetta lähettää Jumala valekuvan Cyprianon luoksi. Silloin hän,
toivossansa pettyneenä, pakoittaa paholaisen ilmoittamaan, kuka
valekuvan on lähettänyt, ja saapi hänen suustaan kuulla jumalallisen
totuuden. Havaittuaan, miten Jumala pitää huolen niistä, jotka häneen
turvautuvat, pyrkii hän vapaaksi Saatanan orjuudesta ja pelastuu
kärsittyänsä martyyrikuoleman.
Tuo haaveksivainen mystisyys antaa Espanjan draamalle jotain
satumaista, jonkunlaisen silmiä häikäisevän taikavalon, joka yhdessä
sulosointuisen kielen ja loisteliaan esitystavan kanssa ei voi olla
mielikuvitukseen mahtavasti vaikuttamatta. Jännittävä voima, kuvausten
väririkkaus ja hehkuvat tunteet enentävät vielä tuota vaikutusta.
Mutta tämän komeuden ja haaveksivan romantisuuden rinnalla käy
espanjalaisessa runoudessa toinenkin suunta: jykeä, koristamaton
realismi. Realismin varsinainen edustaja on Cervantes, niinkuin jo
ylempänä sanottiin. Mutta muuallakin tapaamme sitä Espanjan
kirjallisuudessa: raikas, karkea leikki- tai pilkkapuhe ei ole suinkaan
vastoin Espanjalaisten luonnetta. Sitä osoittavat muun muassa nuo
koomilliset henkilöt, Clarin'it y.m. jotka vakavanlaatuisissa
näytelmissä ovat toimissaan ja puheissaan ikäänkuin päähenkilöin
parodiiana. Selvä järki ja kuiva, jokapäiväinen ymmärrys purkaa
romantisuuden tuulentuvat, ihan kuin Sancho Pansa on pilviä hapuilevan
isäntänsä, La Mancha'n ritarin, alinomainen seuraaja ja vastakohta.
Mainittuun realistiseen suuntaan kuuluvat myös Espanjassa syntyneet
seikkailija-romaanit, jotka saivat paljon mukailijoita muualla
Euroopassa.
Italian, Englannin ja Espanjan jälkeen Ranska peri kirjallisen
hegemonian Euroopassa. Keskiajan lopulla saavutettuansa valtiollisen
yhteyden, olisi se varmaan jo ennenkin kohonnut runollisen tuotantonsa
kukkuloille; sillä vilkkaan henkisen elämän merkkejä huomataan jo
kuudennella-toista vuosisadalla, jolloin Montaigne ja Charron toivat
esiin skeptillisiä mietteitänsä ja Bodin ajatteli yhteiskunnan
uudistamista. Mutta veriset Hugenotti-melskeet eivät suoneet runouden
kukoistumiselle tarpeellista lomaa; vasta Henrik IV:nen kautta
palautettiin rauha ja turvallisuus. Seitsemännellä-toista vuosisadalla
alkoi vihdoin ranskalaisen runouden loisto-aika. Kardinaali Richelieu,
jonka huolenpito ulottui kaikkialle ja joka harrasti järjestystä ja
keskikaikkisuutta niin valtiotoimissa kuin muillakin aloilla, koetti
ranskalaisen akatemian perustamisella saada aikaan yhtämukaisuutta
kielen ja kirjallisuuden viljelemisessä. Siitä alkain on Ranskan
kirjallisuuden etevimpiä tunnusmerkkejä tuo ulkomuodon säännöllisyys ja
ajatuksen suppea selvyys, joka on saattanut sitä suuresti vaikuttamaan
muidenkin kansojen kirjallisuuteen. Mutta ylenmääräinen säännöllisyys
oli haitaksi runouden vapaalle varttumiselle; Ludovik XIV:nnen suosio
muutti sen hovirunoudeksi ja se sidottiin hovi-etiketin jäykkiin
kaavoihin. Muinaisroomalainen kirjallisuus, joka paraasta päästä oli
mukaeltu kreikkalaisten esikuvain jälkeen, julistettiin korkeimmaksi
taideaistin malliksi ja mukaileminen niinmuodoin runoustaiteen
tarkoitusperäksi. Mutta onnellinen sallimus oli siihen aikaan
kasvattanut Ranskassa suuren joukon eteviä miehiä, joissa Ludovik XIV:n
yksinvalta ja hovin hengetön säännöllisyys eivät voineet tukehuttaa
entisten aikain vapaampaa henkeä. Niinkuin Espanjassa Cervantes
ja Lope de Vega käyvät Calderon'in edellä, niin Molière'n tuore ja
kansan-omainen koomillisuus ja Corneille'n voimallinen runollisuus
tulivat ennen Racine'n ulkomuodoltaan täydellisiä, vaan ylen
sievennettyjä, kuninkuutta ylistäviä näytelmiä.
Ranskan kirjallisuuden kehitys oli kaikin puolin ajan muuttuneen hengen
mukainen. Se itsenäisen ajattelemisen ja toimimisen suunta,
joka oli vallinnut kuudennella-toista vuosisadalla, raukesi
seitsemännellä-toista melkein koko Euroopassa, vaihtuen ahdasjärkiseksi
umpi-uskoisuudeksi ja ehdottomaksi kuuliaisuudeksi yksinvaltiasta
kohtaan. Yksinvallalla oli tärkeä tehtävänsä valtio-elämän
muodostumisessa; se masensi nuo mahtavat vasallit, jotka eroittavaisena
muurina tunkeutuivat hallitsijan ja kansan välille, ja yhdisti
kansakuntain hajalliset osat lujaksi kokonaisuudeksi, siten valmistaen
alaa tosi-kansalliselle edistykselle; mutta sen ilmauminen ja
kasvanto on historian kurjimpia lehtiä. Westfahlin rauhan jälkeen,
seitsemännentoista vuosisadan loppu- ja kahdeksannentoista
alkupuolella, ei ole politiikkia määräämässä mikään muu, kuin
ruhtinaitten yksityiset edut, Euroopan tasapainon varjossa. Aikakirjat
eivät tiedä muuta kertoa kuin hovijuonia ja kavaluutta. Maita ja
kansoja valtiaat vaihtavat keskenään kuin kauppatavaraa. Turha
säännöllisyys vallitsee juhlamenoissa ja seura-elämässä sekä
säätyluokkain keskinäisissä suhteissa; peruukit, puuterit ja
pönkkähameet kuvailevat ulkonaisesti aikakauden luonnetta. Sama
itsenäisyyden puute, sama pikku-seikkoihin kiintyminen, sama tyhjiin
muodon asioihin takertuminen ilmaantuu henkisessäkin elämässä,
tieteessä ja uskonnossa. Se on oikea-uskoisuuden kultainen aikakausi,
jolloin jumaluusoppineet kiivaasti riitelevät vähäpätöisimmistäkin
uskonkappaleista, jolloin teologia karsain silmin vartioitsee jokaista
filosofian uutta askelta, jolloin protestanttisissakin maissa
väärä-uskoisia vainotaan ja noitia poltetaan. Ihmekkö siis, jos
semmoisella aikakaudella antiikin malliteokset, jotka olivat
elähyttäneet Italian, Englannin ja Espanjan kirjallisuutta, kehoittaen
niiden runoilijoita omavaraiseen henkiseen työhön, Ranskassa muuttuivat
jäykäksi kaavaksi, kovaksi kahleeksi, johon kuvausvoiman vapaata
toimintaa pyydettiin pinnistää? Eikä runoustaide ajan katsantotavan
mukaan ollutkaan mikään runollisen innostuksen tuote, vaan opittujen
sääntöjen mukaan laadittu esitysmuoto, jolla kirjailija sievällä ja
miellyttävällä tavalla taisi tuoda esiin ajatuksiansa.
Vaikka Boileau ja muut Ranskan runouden lainsäätäjät asettivat
muinaisklassillisen, etupäässä roomalaisen, kirjallisuuden ylimmäiseksi
malliksi, eivät he kuitenkaan oikein älynneet antiikin henkeä eivätkä
niitä sääntöjäkään, joita muinais-ajan runoilijat olivat noudattaneet.
Tunnettu on, kuinka he väärin selittivät Aristoteleen opin draaman
rakennuksesta, vaatien noita kolmea, kuuluisaksi tullutta yhteyttä:
ajan, paikan ja toiminnan. Racine'n kreikkalaisissa sankareissa ja
roomalaisissa sotapäälliköissä piilee Versaillesin liukkaat hoviherrat
Ludovik XIV:n ajoilta. Niin kansallinen omituisuus, vaikka vastoin
tarkoitusta ja julki lausuttuja sääntöjä, näissäkin runotuotteissa
valvoi oikeuttansa. Mutta täysin kansallinen ei tämä runous kuitenkaan
ollut; sillä sen näköpiiri ei ulottunut ulkopuolelle hovin
ahdasrajaista alaa. Selvää on, ett'ei se semmoisena voinut
elähyttävästi vaikuttaa kansan kokonaisuuteen; mutta se loisto, minkä
useat nerokkaat kirjailijat sille antoivat, sen sorea hienous ja tarkka
ulkomuoto, jotka kaikin puolin vastasivat sen-aikuista kauno-aistia,
hankkivat sille suosiota sekä Ranskan ylhäisemmissä säätyluokissa että
muidenkin maiden sivistyneissä.
Ranskan runouden muodostus riippui osittain siitä, että se oli
hovirunoutta, mutta osittain myöskin Ranskalaisten kansallisluonteesta.
Romanilaisilla on ylipäänsä suuressa määrässä muodon aistia, joka antaa
kaikille heidän tuotteillensa miellyttävän somuuden. Sen lisäksi tulee
Ranskalaisissa selvästi huomattava taipumus kaikkeen, mikä on
säännönmukaista; järjestävä äly ja terävä arvostelukyky ovat heidän
luonteessaan paljoa valtavammat, kuin syvä-aatteinen mietiskely tai
harras tunteellisuus. Heidän vilkas mielensä innostuu helposti uusiin
aatteisin ja ryhtyy arvelematta niiden toimeen-panoon; sentähden he
usein ilmaantuvat alkuun-panijoina historian suurissa käännekohdissa.
Mutta aatteet pysyvät enimmiten yleisinä, abstraktisina; niiden
tarkempi muodostus ja erityisoloihin sovittaminen jääpi muiden kansojen
tehtäväksi. Aatteiden abstraktinen ylevyys huomataan runoudessa siinä,
etteivät henkilöin erityiset tunteet ja luonteen-ominaisuudet hallitse
toiminnan menoa ranskalaisessa draamassa, vaan nuo ihan muodollisesti
ymmärretyt kunnian, uskollisuuden ja hyvien avujen käsitteet, aivan
niinkuin Espanjalaisillakin. Siinä suhteessa onkin Espanjan runous
suorastaan vaikuttanut ranskalaiseen kirjallisuuteen. Sama ranskalaisen
hengen ominaisuus näkyy myös luonteiden kuvauksessa. Ranskan n.s.
klassillisissa näytelmissä ei esitetä mitään varsinaisia luonteita,
vaan ainoastaan yleisiä tyyppejä, vieläpä ihan määrättyjä, joiden
ajatus- ja toimintatavan lukija tai katsoja jo edeltäpäin tarkoin
tuntee.
Ranskan kansan yllämainittujen ominaisuuksien ohessa sen sievä
seurustelutaito ja hieno sukkeluus yleensä astuvat näkyviin sen
kirjallisissa tuotteissa. Tietty on, että komedia on niiden varsinainen
ala. Vapaammin kuin tragediankirjoittajat osasi Molière käyttää neronsa
lahjaa, yhdistäen kaikki ranskalaisen kuvausvoiman parhaat puolet,
mutta usein poiketen tekoklassillisuuden ankarista säännöistä. Hän loi
Ranskalaisten luonne- eli karakteerikomedian, joka ei kuitenkaan ollut
luonteinen samassa merkityksessä kuin Shakespeare'n näytelmät. Molière
ottaa komedian keskustaksi henkilön, joka edustaa jotain erityistä
ihmisluonnon puolta, esim. saiturin, ulkokullatun, ihmisvihaajan
j.n.e.; sitten hän saattaa häntä erilaisiin olosuhteisin,
näyttääksensä, miten tuo kuvattava ominaisuus ilmantuu kussakin eri
tilassa, ja muodostaa näytelmän muut henkilöt saman tarkoituksen
mukaan. Pääluonnetta valaistaan siis ainoastaan yhdeltä puolelta; me
opimme tuntemaan saiturin tai ulkokullatun, vaan emme tutustu
kokonaiseen ihmisluonteesen, sillä henkilön muut ominaisuudet jäävät
meiltä hämärään. Molière'nkin henkilöt, vaikka mestarin kädellä
piirretyt, ovat enemmän tyyppejä kuin varsinaisia luonteita. Mutta
samalla kuin hän mallikkaasti kuvailee yleis-inhimillisiä heikkouksia,
on hän peri-ranskalainen kiireestä kantapäähän ja juuri sen kautta nuo
yleiset tyypit saavat elävän värityksen. Se mainio koomillinen voima,
mikä uhkuu hänen näytelmissään, pysyttää ne iäksi päiväksi
maailmankirjallisuuden etevimpien teosten joukossa.
Ranskan kieli pääsi Ludovik XIV:n ajoista asti Euroopan hovien ja
mahtavien yleiseksi puhekieleksi, Ranskan muodit ja käytöstavat
hallitsivat seura-elämää ja kirjallisuuskin kaikkialla taipui sen
herruuden alle. Silloin Ranskan taideaisti ohjeineen kaavoineen
tunnustettiin yksinvaltiaaksi runoudenkin alalla. Vaikka se,
epäkansallisena ja kuvausvoiman vapautta masentavana suuntana, ei
voinut tosi-runoutta kypsyttää, on kuitenkin myönnettävä, että sillä on
ollut tärkeä kasvattajan virka kansojen esteetisessä kehityksessä. Sen
merkitys on siinä, että se Euroopan kirjallisuuteen istutti antiikilta
perityn säännöllisyyden ja muodollisen kauneuden aistin, vaikka tosin
yksipuolisesti käsitettyinä; myöhempi aika on sitten muinais-ajan
alkuperäisistä teoksista osannut tuoda ilmi sen ihanteet eheinä,
väärentämättöminä.
Vaan joutuipa kahdeksastoista vuosisata, joka ihmiskunnan
näköpiiriin toi vallan uusia aatteita. Ihmisen luonnolliset oikeudet,
yksityis-ihmisen vapaus, historiallisiin ja kansallisiin oloihin
katsomatta, ne olivat ajan tunnussanat. Ranska oli tämän liikkeen
varsinainen kotomaa. Vaan eipä se Ranskassa eikä muualla, missä se
yksin-omaisesti pääsi vallitsemaan, kyennyt luomaan mitään uutta,
mahtavampaa runoutta; sen yht'aikaa kumouksellinen ja kosmopoliitinen
henki ei sitä myöntänyt. Mutta samaan aikaan ensimmäiset itsetajuisen
kansallistunnon enteet rupesivat ilmaantumaan. Kansojen itsenäisyyden
tunne nousi ranskalaista taideaistia vastustamaan ja loi päältänsä
vieraan ikeen, ensin Englannissa, sitten Saksassa ja muissa Euroopan
maissa. Uudet, muualla syntyneet ihanteet vaikuttivat sitten
puolestaan Ranskan kirjallisuuteen; sielläkin kukistui "klassicismi",
tekoklassillisuus, ja uusi romantinen runoilu astui sen sijaan. Silloin
tapahtui se omituinen seikka, että sama suunta, joka Saksassa
"romantisena kouluna" oli liittynyt perin kansallisiin harrastuksiin,
Ranskassa päinvastoin viittasi ulkomaahan, ottaen esikuvansa ja
aineensa muilta mailta ja koettaen todenmukaisesti kuvailla niiden
kansallisia ja paikallisia omituisuuksia. Ettei ranskalaisen luonteen
itsenäisyys kuitenkaan siihen sortunut, ei tarvinne mainita. Sen
jälkeen on Ranskan runollinen kirjallisuus ollut monien vaiheitten
alainen, aina tarkasti mukauntuen muuttuvan ajan käsitystapaan ja
vallitseviin mielipiteisin. Klassillisuuden verho on jo aikaa sitten
heitetty; päinvastoin on Ranskan kirjallisuus milloin lennähtänyt
romantisuuden sakeimpiin utupilvihin, milloin laskeutunut
jokapäiväisyyden syvimpään lietteesen; hurja, kauneutta hylkäävä
mielikuvitus on tuottanut sellaisia teoksia, kuin Victor Hugo'n
"Nauraja-ihmisen" (L'homme qui rit), ja uuden-aikuinen "naturalismi" on
mennyt luonnonmukaisuuden äärimmäisille rajoille asti, vieläpä
kappaleen ulkopuolelle tosi-taiteellisuuden piiriä. Että Ranskalaisten
hilpeä, epävakainen mieli sen ohessa helposti vie pintapuolisuuteen,
jopa irstaasen kevytmielisyyteenkin kirjallisuuden alalla, on tunnettu
asia. Mutta oli, miten oli, Ranskalaisten hieno muodon-aisti ja sorea
esitystapa sekä heidän henkensä terävyys ja älykäs kuvaustaitonsa
ilmaantuvat monessa tämän vuosisadan teoksessa ja takaavat Ranskan
kirjallisuudelle sen vaikutusta Euroopan henkiseen elämään. Nämä
Ranskalaisten hyvät puolet tulevat erittäinkin ilmi suorasanaisessa
kirjallisuudessa; heidän kielensäkin soveltuu paremmin proosallisen
esitystavan tasaiseen poljentoon kuin runomittaiseen muotoon. Sentähden
Ranskan kirjallisuuden etevyys onkin pääasiallisesti nähtävänä sen
mainioin historioitsijain, romaanintekijäin ja muiden suorasanaisten
kirjoittajain teoksissa, joiden luonteva esitystapa ja loistava tyyli
aina on malliksi kelpaava.