Runouden kehitys uudennuksen ja uskonpuhdistuksen aikakaudella.
Edellisessä luvussa mainittiin, miten keskiajan loppupuolella alkoi
objektiivisempi suunta, joka ilmaantuu vireämmässä yhteis-elämässä ja
kääntää ihmisten mielet ulkomaailmaa tarkastamaan. Ristiretket tempaavat
länsimaan kansat irti keskiajan umpinaisesta sisäkohtaisuudesta; he
oppivat tuntemaan vieraita maita, outoja kansoja, ja siitä niiden huomio
tarkistuu havaitsemaan luonnon ja elämän moninaisuutta. Sitten niille
aukeavat muinaisklassillisen kirjallisuuden aarteet, ja tästä
nuorentumisen lähteestä ne ammentavat uutta elinvoimaa. Muinais-aika
näyttää heille yhteiskunnan, jossa valtion menestys on vapaiden
kansalaisten ylin silmämäärä, jossa omavarainen tutkimus ennakkoluulojen
estämättä ryhtyy ihmishengen korkeimpiin kysymyksiin, jossa runoilijan
laulut ja kuvaustaiteilijan ihannetuotteet kaunistavat elämää eikä
synkkä hengellisyys kuihduta ilon ja nautinnon kukkasia. Nyt vasta
ihmisten silmät avautuvat tosi-elämän arvoa ja ihanuutta oikein
oivaltamaan, ja niinkuin sokea, joka on saanut näkönsä jälleen, he siitä
hämmästyvät, hurmautuvat. Kaikilla aloilla tehdään rynnistyksiä
keskiajan jo itsestäänkin raukeavia mietteitä ja laitoksia vastaan.
Muinaiskreikkalaisen filosofian aseilla ruvetaan skolastisuutta
ahdistamaan ja Platonin viisaustiede kohoaa Florensissa uuteen
kukoistukseen. Yhä ankarammaksi paisuu vastustus paavin maallista valtaa
ja katoliskirkon oppijärjestelmää vastaan, ja humanistien harrastukset
hankkivat esiin raamatun alkutekstin, joka tulee kirkollisten
uudistusrientojen pohjaksi. Mutta antiikin uudistumisen välittömiä
seurauksia on taiteiden erinomainen elostuminen. Italian
kuvaustaiteilijat antautuvat rohkeaan kilpailuun Muinaiskreikkalaisten
kanssa, ja italialainen maalaustaide ehtii edistyskannalle, joka vetää
vertoja kuvanveiston kehitykselle muinaisessa Athenassa. Tämä on se
aikakausi, joka taiteen historiassa tunnetaan renaissance'n- eli
uudennusajan nimellä.
Jos antiikkisen hengen viljelyksen palauttaminen ensi aikoina olikin
humanismin melkein yksin-omainen tarkoitusperä, niin tämä liike pian
tuotti itsenäisiäkin hedelmiä. Muinais-ajan filosofian järjestelmiä
ruvettiin muodostamaan ja laajentamaan uuden ajan vaatimusten mukaan,
ja ennen pitkää ajattelu alkoi käydä omaa uraansa. Vasta herännyt
ulko-olojen tarkastamisen halu saattoi uskaliaat uroot mainioille
löytöretkille, jotka melkoisesti väljensivät tunnettua maanpiiriä ja
sivistyskansojen toimialaa; sama tarkastushalu ja sen johdosta yhä
laventuva käsityspiiri kehoittivat luonnon tutkimiseen, joka
voimallisesti raivasi tietä uudelle maailmankatsomukselle. Copernicus
ja sittemmin Kepler selittivät taivaankappalten ihmeteltävän
järjestyksen, ja luonnontieteet edistyivät jättiläis-askeleilla. Kun
ihminen näin vapautui keskiajan henkisestä orjuudesta, paremmin
tutustuen sekä omaan henkeensä että ympärillään olevaan luontoon,
silloin hän tietysti tahtoi ulkomaailmaakin kohtaan koettaa voimiansa
ja vasta muodostuneen käsitystavan nojalla uudistaa kansojen
valtiollista ja uskonnollista elämää. Niinkuin aikakauden alkujakso
saapi värityksensä keksinnöistä ja löytöretkistä, humanismista ja
taiteiden uudentamisesta, niin kirkollinen parannustoimi ja siitä
nousevat taistelut ovat sen keskivaiheen tärkeimmät tunnusmerkit.
Paavinvallan kahleet katkaistaan; uudet vapauden periaatteet ja vanhan
suunnan kaavat joutuvat riehuvaan sotaan keskenänsä. Vihdoin
kuudennentoista vuosisadan loppupuolella taisteluin kuohuvat aallot
vähittäin rupeavat tyyntymään. Aikakauden ristiriitaiset mielipiteet
jäykistyvät toiselta puolen oikea-uskoiseksi protestanttisuudeksi,
toiselta puolen uudeksi, taantumis-kiihkoiseksi katolisuuden
muodoksi; vaan valtiollisella alalla vahvistuu yksinvalta. Mutta
ilahuttavampiakin reformationi-ajan loppuhedelmiä tulee silloin
näkyviin; mainittakoon vaan Englannin Elisabet'in loistava aikakausi ja
Alankomaiden vilkas tieteellinen ja taiteellinen elämä vasta-voitetun
vapauden turvissa, vaikka sen varsinainen vaurastus kuitenkin on
luettava seuraavan vuosisadan omaksi.
Nämä ovat tuon ihmeellisen ajan pääpiirteet, -- tuon ajan, joka vie
uudemmat kansat ala-ikäisyydestä miehuuden täysivaltaisuuteen.
Kaikkialla tehollisia ponnistuksia elähtyneitä olomuotoja vastaan,
kaikkialla uusia aatteita, uutta, virkeätä elämää! Myöhempi aika ei ole
tuottanut yhtäkään pyrintöä, jonka siemen ei piileskele tämän
aikakauden heräjävissä toiveissa. Mitä erilaisimmat voimat kohisevat
kirjavimmassa moninaisuudessa. Protestanttisuuden perustajain,
varsinaisten uskonpuhdistajain rinnalla ilmaantuu rohkeampi
uskonnollinen suunta, joka ei tahdo panna henkeä puustavin tähden
alttiiksi eikä sitoa vakuutustansa tunnustuskirjain kahleisin; osittain
se yhtyy mystiläisyyteen (Sebastian Frank y.m.), osittain se
ihanteistansa hurmautuneena muuttuu mielettömäksi kumoushaluksi
(Uudestaankastajat ja muut samankaltaiset lahkokunnat); mutta näiden
vastakohtana vanhoillaan-olijat, katoliskirkon puolustajat,
jesuiittakunnan avulla pyytävät tukehduttaa ajan henkeä. Tieteessä
mahtavat spekulatiiviset aatokset, semmoiset kuin Giordano Bruno'n,
omituisten vertauskuvain ja keskiajalta perittyjen kaavojen alle
peitettyinä, ennustavat vastaisten aikojen filosofisia ajatelmia,[26]
samalla kuin humanistien harrastukset ja nuo luonnontutkimuksen voitot,
joihin jo ylempänä viitattiin, saattavat tietojen alaa selviämistään
selviämään, ja vuosisadan loppupuolella kokemustiede Francis Bacon'in
kautta saapi varsinaisen alkunsa. Ajan ilmiöitä on vilkas liike
aineellisen edistymisen alalla, hillitön rikastumisen himo ja raju
seikkailijahenki, joka yhdessä tietohalun kanssa kehoittaa uskaliaihin
löytöretkiin; yhtä levoton, moni-aatteinen elämä kuohuu valtion ja
yhteiskunnan piirissä: kansallisuusrientojen ensimmäinen itu, liittyen
uskonpuhdistukseen, julmat talonpoikaiskapinat monessa maassa ja
vihdoin unelmia täydellisestä yhteiskunnasta, kerran joutuvasta yleisen
onnellisuuden tilasta, joka kangastaa Campanellan ja Thomas More'n
ideaali-valtioissa, muistuttaen nykyajan socialistien toiveita. Kuka
voisi ahtaan kuvaelman kehään pakoittaa kaikkea sitä neron runsautta,
minkä tämä aikakausi sisältää? Mainittakoon vaan nimiä semmoisia kuin
Luther, Zwingli, Calvin, Rafael, Mikael Angelo, Leonardo da Vinci,
Ariosto, Tasso, Camões, Cervantes, Shakespeare: näiden paljas sointu jo
kuvailee ajan aatteellista elämää. Sen henkilöt ilmaantuvat mahtavina,
voimallisina; sitä sopisi sanoa suuren personallisuuden aikakaudeksi.
Yksityis-ihmisen sieluelämä oli edellisinä aikoina kehittynyt yhä
syvemmäksi, omituisemmaksi; mutta keskiajan ylenmääräinen
sisäkohtaisuus ja epävapaus olivat sulkeneet sen umpinaiseen piiriinsä.
Nyt indiviidi irtaantui tuon epävapauden siteistä, samalla kuin hän
kääntyi ulkomaailmaa kohden, tahtoen sitä käsittää ja hallita.
Seurauksena on valtava itsenäisyyden tunne, joka pyrkii rajattomaan
indiviidiseen vapauteen ja pyytää mielipiteittensä mukaan muodostaa
olevaisia oloja. Alituinen rauhattomuus ja taukoamattomat taistelut
kasvattavat jäykkiä, omantakeisia, jopa eriskummaisiakin luonteita,
joiden riennot eivät mahdu tavallisiin rajoihin ja joissa elää ääretön
into tai suunnattomat himot, vaan samalla myös voimakas toimintakyky
niin hyvien kuin pahojenkin aikeitten toteuttamisessa.
Muutosten aikakausina on runollinen tuotanto enimmiten heikonpuolinen,
koska kansojen paraat voimat menevät uusien aatteiden käytölliseen
toimeen-panoon. Sentähden runous ei rehoittanut kuudennentoista
vuosisadan alku- ja keskivaiheilla. Näyttääpä siltä, kuin mielikuvitus
olisi saanut niin viljalta tyydytystä tosimaailman muodostuksesta,
ett'ei se kaivannut kuvausvoiman luomaa taikamaailmaa. Ainoastaan
Etelä-Euroopassa, jossa ajan uskonnolliset liikkeet eivät kumonneet
olevaisia oloja, syntyi uuden ajan aamukoitteella ensi heräjämisen
lumouksesta ihana runollinen kirjallisuus. Mutta Englannissa leimahtaa
aikakauden loppupuolella ilmi vielä kirkkaampi runouden loisto, samalla
kuin runollinen tuotanto ehtii uhkeaan kukoistukseen Euroopan
lounaiskulmassa, Espanjan kansassa. Mutta Saksassa ja Ranskassa
sisälliset kiistat yhä vielä estivät sen vahvempaa varttumista.
Katsokaamme jokaista maata erikseen.
_Italia_ oli uuden ajan kehto. Siellä syntyi humanismi, siellä
tieteet ja taiteet uudistuivat ja silloin runouskin virkosi uuteen
eloon. Dante'sta, Petrarca'sta, Boccaccio'sta olen jo puhunut.
Edelliset molemmat antoivat keskiajan ihanteille antiikista
saadun, klassillisesti ihanan muodon; viimeksi-mainitusta alkaa
keskiajan ideaalin hajoaminen, samalla kuin hänen helppo, luonteva
kertomustapansa on mallina seuraavien aikojen novellinkirjoittajille.
Niinkuin Boccaccio'n kevyt pilapuheisuus on maallisen elämännautinnon
protesti keskiajan askeetista kirkollisuutta vastaan, samoin Ludovico
Ariosto'n hieno ironiia on uuden ajan voittohymy keskiajan romantisesta
ihmeitten-halusta. Mutta samalla hän Raivoavassa Rolandissaan, vielä
kerran yhdistää keskiajan ritarisaduston kimaltelevat helmet
viehättäväksi taikavyöksi. Ihmeellisellä taidolla ja sievyydellä
runoilija osaa nivoa yhteen nuo lukemattomat tarinat ritarien
hämmästyttävistä urhotöistä ja hehkuvasta lemmestä, esitellen niitä yhä
uudella tavalla, milloin katkaisten, milloin taas jatkaen kertomuksen
säiettä, ikäänkuin paljaan oikun johdattamana, vaan kuitenkin aina
pitäen lukijan mieltä vireillä. Meistä tuntuu, kuin vaeltelisimme
lumotussa puistossa, jossa haarapolut näyttävät meitä houkuttelevan
oikealta uralta ja läpipääsemättömät tiheiköt meiltä tien sulkevan;
mutta yhtäkkiä avautuu puiden väliltä uusia näköaloja ja loistava
taikalinna huikaisee silmämme. Romantinen haaveellisuus, uuden ajan
sala-iva ja muinaiskansoilta peritty muodon kauneus yhtyvät tuottamaan
miellyttävää, satumaista kokonaisuutta. Sama tarkoin huoliteltu
sointuisuus, joka kaikuu Arioston säkeistä, kohtaa meitä Torquato
Tassonkin taiteellisista värssyistä. Vapautetussa Jerusalemissa näemme
vähemmän omituisuutta ja enemmän antiikin mukailemista kuin
Raivoavassa Roland'issa; Vergilius on ollut sekä yleensä että monessa
yksityiskohdassakin opastajana ja ulkomuodon harrastukseen on kulunut
paljon runollista voimaa. Mutta ylevä, vakavanlaatuinen aine ja
runoilijan jalo innostus ylentävät lukijan mieltä; loistava esitystapa
ja useat taidokkaasti suoritetut välikertomukset luovat runoelmaan
viehättävän valon.
Italian läheinen yhteys muinaismaailman kanssa teki sen
antiikkisen sivistyksen luonnolliseksi välittäjäksi, ja sen
johdosta syntyneet uudet ajatussuunnat saivat siellä ensimmäisen
muodostuksensa. Muinaiskansojen plastillinen aisti asuu uudemman ajan
Italialaisissakin, niinkuin yleensä romanilaisissa heimoissa, ja on
tuottanut sen kuvaustaiteiden hehkeän kukoistuksen, johon ylempänä
viitattiin. Antiikkisen hengen itsenäinen uudentaminen taiteen
alalla olikin Italian päätehtävä, joka vaati suurimman osan sen
henkisestä voimasta. Vaan sama huolenpito ulkomuodon soreudesta,
sama kristillis-romantisten aiheiden sulauttaminen antiikkiseen
katsomus- ja kuvaustapaan, jota tavataan renaissance'n maalauksissa ja
veistokuvissa, kohtaa meitä Italian runoudessakin: niinkuin Rafael
kreikkalaisella kauno-aistilla kuvaili Neitsyt Maariaa ja kirkon
pyhimyksiä, luoden niihin kristillisen syvätuntoisuuden, samaten Dante,
Ariosto ja Tasso muinais-ajan ihanteiden innostuttamina runoelmissaan,
kukin omalla tavallaan, lauloivat ilmi aikakautensa aatteita. Muillakin
aloilla oli tuossa ihanassa maassa uusi henki ruvennut puhaltamaan;
filosofia ja luonnontieteet kukoistivat ja uskonpuhdistuskin oli
tapahtumaisillaan; mutta nämä riennot eivät olleet työntäneet juuriansa
syvälle rahvaan riveihin, vaan pysyivät korkeasti sivistyneen
valiojoukon omaisuutena eivätkä siis voineet kestää sitä vastavirtaa,
joka seurasi riemuisan heräyshetken jälkeen. Taantuminen upotti sen
aaltoihinsa; kaava-uskoisuus kiihkoineen jesuiittoineen pääsi voitolle.
Tasso'n jalo henki murtui sen painon alle; se pakoitti Galilei'n
huulillaan todistamaan omaa järkeänsä vastaan, heitti Campanellan
monivuotisten kärsimisten alaiseksi ja sytytti rovion Giordano
Bruno'lle. Katolinen taantuminen ja valtio-elämän surkeus hävittivät
kansan voiman, eikä runouskaan enää voinut mitään tuottaa, vaan alentui
tyhjäksi korurunojen sepittelemiseksi.
Toisin kävi _Saksassa_, vaikka sekin sittemmin sairastui
toimitettavansa seurauksiin. Kuten taiteen uudennus oli Italian, niin
uskonpuhdistus oli Saksan maailmanhistoriallinen tehtävä; mutta tämä
työ ei jäänyt harvalukuisen henkisen ylimyskunnan asiaksi, se
päinvastoin sai parhaan voimansa ja kannatuksensa itse kansasta ja
pääsi sentähden voitolle. Vaan runouden kehkiämiselle se oli vähemmän
suosiollinen kuin Italian taiteellinen loiste; ajan uskonnolliset ja
valtiolliset kiistat tuottivat vaan opetusrunoutta ja satiiria. Yksi
hento runouden kukka on Saksassa kuitenkin ylennyt uskonpuhdistuksen
pohjalla: _evankelinen virsi_, saman mahtavan henkilön tuottama,
joka pani kirkollisen parannuksenkin toimeen. Mutta kolmekymmenvuotisen
sodan pauhinaan Saksanmaan kirjallinen ja taiteellinen viljelys melkein
tykkänään katosi.
Vaan palatakseni vielä kerran romanilaisiin kansoihin,
mainitsen pienen _Portugalin_, joka tähän aikaan oli saavuttanut
maailmanhistoriallisen tärkeyden. Sen pelkäämättömät merisankarit
etenivät maanpallon kaukaisimmille vesille, perustaen siirtokuntia ja
aukaisten liikkeelle ennen tuntemattomia maita aarteineen ihmeineen. Se
ei voinut olla kuvausvoimaa vireyttämättä, ja ylistäen Portugalin
kunniaa kaikui Camões'in sulosointuinen kertomaruno, Lusiadit.
Camões'in epopea liittyy antiikkiseen runouteen samoin kuin Tassonkin.
Oudolta tuntuu kreikkalaisen taruston yhtyminen uuden-aikuiseen
aineesen; vaan sisällyksen omituisuus antaa sille itsenäisen luonteen
ja harras isänmaallinen mieli, historiallisten kertoelmain runollinen
todenmukaisuus sekä kesämaiden luonnon ja etenkin mahtavan valtameren
loistava kuvailu kohottavat sen iki-muistettavain runoteosten joukkoon
ja perustavat kirjallisuuden historiassa Portugalin maineen, niinkuin
Vasco da Gama ja Maghelaens sen ovat perustaneet yleisen kultuurin
aikakirjoissa.
Sillä välin kuin kuudennentoista vuosisadan loppuvaiheilla ja seuraavan
alkupuolella enimmissä Euroopan maissa kirkolliset oppikiistat
ehkäisivät tieteellisen ja taiteellisen elämän vaurastumista tai
vahvistunut paavinvalta piti kaikki vapauden liikkeet kahleissa, oli
kaksi kansakuntaa, joiden henkinen voima päinvastoin oli väkevämmäksi
karaistunut ajan myrskyissä: Englannin ja Alankomaiden kansat.
Alankomaat olivat saaneet verikasteen, josta ihanaisena yleni
kansallinen ja uskonnollinen vapaus. Katolisissakin maakunnissa, jotka
jäivät Espanjan vallan alle, oli suuri henkinen vireys kansallisen
ponnistuksen seurauksena. Sekä Hollannissa että Englannissa oli
protestanttisuus päässyt voitolle, mutta kansan vapaampi mieli esti
sitä kaava-uskoisuudeksi kangistumasta, ja varsinkin edellinen maa
tarjosi tällä ahdasjärkisen uskonnollisuuden aikakaudella hengen
vapaudelle turvapaikan. Kumpasessakin kuvausvoima kypsytti mitä
kauniimpia hedelmiä, Alankomailla maalaustaiteen, Englannissa runouden
alalla, ja niinkuin Shakespeare'n näytelmissä ihmisen todenperäinen
luonne paljastuu katselijan tarkastettavaksi, niin hollantilaiset
maalaajatkin suurimmalla luonnonmukaisuudella kuvailevat todellista
elämää.
Uuden-aikuinen draama sai alkunsa keskiajan kirkollisista näytelmistä;
niistä Englannissa monien väliasteiden kautta kehittyi kansallinen
näytelmärunous. Muissa Euroopan maissa, paitsi Englannissa ja
Espanjassa, ei taiteellinen draama kerinnyt täydellisesti muodostua
noista hengellisistä alkeista, ennenkuin muinaisklassillisen
kirjallisuuden yksipuolinen mukaileminen työnsi ne syrjälle, jolloin
kotimainen näytelmä hoidon puutteesta joutui kokonaan rappiolle. Mutta
Englannissa, muinaisklassillisen kirjallisuuden tunteminen ei
hävittänyt omahenkisen runouden itua, vaan virkisti päinvastoin
taimelle nousevaa draamallista runoutta. Se, niin sanoakseni, ylensi
sivistyksen tasapintaa, lisäsi selvyyttä ajatukselle ja somuutta
esitystavalle, antaen teoksille säännöllisen muodon, vaan ei kuitenkaan
kuihduttanut keskiajalta perittyä syvätunteisuutta ja romantisen
mielikuvituksen hilpeyttä eikä turhilla säännöillä estänyt kuvausvoiman
vapaata liikuntoa. Kansallisesta pohjasta Englannin draama imi voimaa
ja elävyyttä. Suurimman täydellisyytensä se saavutti Shakespeare'ssä,
uudemman ajan valtavimmassa runoilija-nerossa, jonka teokset osoittavat
taiderunouden korkeinta kukkulaa. Onpa siis luonnollista, että
Shakespeare on englantilaisen draaman varsinainen edustaja, jonka
loistava nimi siirtää kaikki hänen -- osittain etevätkin -- edeltäjänsä
ja aikalaisensa varjopuoleen.
Niinkuin melkein kaikki ihmiskunnan valtanerot, esim. runouden alalla
Aischylos ja Dante, seisoo Shakespearekin kahden aikakauden välillä,
yhdistäen kirkkaaksi valoksi edellisen kehitysjakson säteet, mutta
samalla viitaten kauas tulevaisuuteen. Shakespeare osoittaa
inhimillisen kehityksen yleistä suuntaa; mutta yht'aikaa hänen
runoutensa tuopi ilmi ne olot, joissa se on alkunsa saanut. Ainoastaan
vapaassa, vanhassa Elisabetin-aikuisessa Englannissa se oli
mahdollinen; ainoastaan reformationi-ajan suuri aatteellinen
heräys taisi sen kasvattaa. Yhdistyipä silloin monta runoudelle
suotuisaa ehtoa: Englannin valtiollinen mahtavuus ja siitä yltynyt
kansallistunne, -- ankarain taisteluin jälkeen saavutettu rauhallinen
tila, -- loistava hovi, jossa suosittiin tieteitä ja taiteita, --
ylhäisemmissä tavallinen klassillinen sivistys ja ennen kaikkea raitis,
iloinen kansan-elämä, jolle keskiajan romantiset muistot ja tavat vielä
antoivat runollisen loisteen ja jonka tuoreus ilmaantui monenlaisissa
juhlissa ja hauskoissa ajanvietteissä. Nuo kaikki eivät voineet olla
kuvausvoimaa virkistämättä ja kehoittivat tehokkaasti runolliseen
tuotantoon. Sellaisissa oloissa varttuneena on Shakespeare'n runous
siis peräti kansallinen luonteeltaan, niinkuin usein aineiltansakin.
Kotimaansa historian rikkaasta vara-aitasta hän ottaa aiheita tuohon
suureen näytelmäjaksoon, joka esittelee Englannin vaiheita Juhana
Maattomasta Henrik VIII:nteen asti. Hehkuva isänmaanrakkaus kaikuu
noista tunnetuista säkeistä, joihin usein on viitattu:
"Tää kuningasten aimo valta-istuin,
Tää saari, valtikalla kaunistettu,
Maa majesteetin, Mars'in asunto,
Tää toinen Eden, puoli-paratiisi,
Tää linna, jonka luonto itsellensä
Loi turvaks sotaa, saastaisuutta vastaan,
Tää onnen heimo, pikku maailma,
Tää jalokivi kallis, asetettu
Hopeamereen, joka muurina
Tai kaivantona sitä suojaa maiden
Vähempi-onnisien kateudelta,
Siunattu seutu, valtakunta oiva,
Englanti, imettäjä valtiasten.
Ja emo kuninkaita kantavainen"...[27]
Mitä syvää kotimaan kaipausta ja äidinkielen rakkautta ilmaantuu
maanpakoon tuomitun Norfolk'in herttuan, Thomas Mowbray'n,
valituksissa:
Nyt äidinkieleni, jot' oppinunna
Ma neljäkymment' olen ajastaikaa,
Englannin kieli mun on jättäminen:
Nyt yhtä hyödytön on puheen lahja,
Kuin viulu taikka kannel kieletön,
Kuin soitin konstillinen, lukkoon pantu,
Tai avoimena käteen laskettuna,
Jok'ei sit' osaa sormin soinnutella;
Te kielen suuhuni nyt vangitsitte,
Hampaitten, huulten ristikolla sulkein,
Ja juro, tyly tietämättömyys
On pantu mulle vanginvartiaksi.
Kiltisti hyväilemään lapsenpiikaa
Tai koulupojaks olen liian vanha:
Siis tuomios on kuolo äänetön,
Kun kieleltäni koti-ilman kielsit.[28]
Mutta puhumattakaan näistä kansallistunteen suoranaisista
puhkeamisista, jotka kuvailevat esiintyväin henkilöin mieltä, -- siitä
puhumattakaan, että Shakespeare'n draamoissa, niinkuin luonnollista on,
ilmaantuu sen-aikuisen Englannin puhe-, käytös- ja ajatustapa, vieläpä
joskus sen kansalliset ennakkoluulotkin, -- muistettakoon esim. Jeanne
d'Arc Henrik VI:nessa, -- niin Shakespeare'n runouden koko henki on
yhtäpitävä englantilaisen luonteen ja Englannin maailmanhistoriallisen
tehtävän kanssa. Englannin kansan parhaat puolet tulevat siinä
näkyviin: tarkka havaintokyky, raitis huumori sekä terve realismi
yhdistettynä tosi-siveelliseen katsantotapaan. Englannin
yhteiskunnassa oli jo vanhimpina aikoina yksityis-ihmisen
itsetoiminnalla tärkeä sija: samaten Shakespeare'n henkilötkin ovat
oman onnensa muodostajat. Mutta niinkuin Englantilainen aina pitää
tosiolot arvossa eikä pane niitä yksityisen mielivallalle alttiiksi,
niin Shakespearekin tunnustaa historian siveellisten voimain valtaa.
Luonnollista onkin, että historiallinen draama syntyi Englannissa,
jossa valtiollinen vapaus ensin vakaantui. Ominaisuus, jota havaitaan
muissakin Englannin kirjailijoissa, on indiviidisen omituisuuden
perinpohjainen käsittäminen ja tyysti kuvaileminen; ihan englantilaista
on myös se toimivaisuuden henki, joka Shakespeare'ssä kaikkialla
ilmestyy: teko on tosi-draamallisella tavalla näytelmän keskuksena
ja puheet liittyvät siihen tarkkasanaisina selittäjinä. Mutta
viimeksi-mainittu ominaisuus on samalla koko aikakauden; sen kuohuva,
toimelias elämä, täynnä uusia pyrintöjä, vei ihan itsestään
draamallisuuteen, jonka tähden runous paraasta päästä pukeutui
näytelmän muotoon, semminkin kun kansojen raikas katsomushalu suuresti
suosi kaikkia silmin ihailtavia näytäntöjä. Ihmisissäkin oli tavallansa
draamallinen luonne: nuo kuudennentoista vuosisadan lujatahtoiset,
kiihkeätunteiset, toimintahaluiset henkilöt ovat oivallisia malleja
näytelmärunoilijalle; jo ensi silmäyksellä huomataan niiden olevan
likeistä sukua noiden mahtavain luonteiden kanssa, joita Shakespeare
esittelee tragediossansa.
Ajan henki muutoinkin monella tavalla kuvautuu Shakespeare'n
runoudessa. Keskiajan hämärä, vielä itselleen selviämätön
sisäkohtaisuus kohoaa itsetajunnan piiriin; runouden soihtu luo
loisteensa kaikkiin sen syvyyksiin, mutta valaisee samalla uuden ajan
rohkean ajattelun ja yritteliäisyyden kukkuloita. Shakespeare'n runous
ilmaisee jälkimäisen aatteet, puettuina edellisen romantiseen
verhoon. Keskiajan haaveellinen taikamaailma tarjoo tyhjentymättömän
aine-aarteiston runoilijan käytettäväksi; sen kajastus välähtelee
kaikkialla Shakespeare'n runoudessa; mutta muutamat teokset, esim.
Juhannus-yön unelma ja Myrsky, ovat kokonaan sen perustukselle
rakennettuja, vaikka jälkimäinen tosin syvemmän merkityksensä puolesta
esittelee Shakespeare'n oman ajan rohkeata tutkimushalua, joka koetti
laskea luonnonvoimat valtansa alle. Mutta tuo keskiajalta peritty
romantisuus on reformationi-ajankin omituisuutta yhtä hyvin kuin se
aatteellinen ja käytöllinen uudistuminen, jonka se itse tuotti.
Edellisessä jo mainitsin, että sen-aikuisten rientojen varsinainen
alkulähde, indiviidin itsenäisyyden halu, on Shakespeare'n runouden
oikea elinvoima. Tarmokkaat luonteet, jotka oman sielunsa syvyydestä
ammentavat tiedon siitä, mikä on oikein ja väärin, laativat lakia sekä
itselleen että aikalaisillensa; mutta jouduttuansa ristiriitaan
siveellisen maailmanjärjestyksen kanssa, heidän täytyy taipua sen
ikuisten sääntöjen alle, ja jokaisen kohtalo on hänen oman mielensä ja
tekojensa tuote. Tämä yksityis-ihmisen vastuun-alaisuus, joka on
Shakespeare'n maailmankatsomuksen ydin, oli myös protestanttisuuden
alkuperäinen periaate. Protestanttisuus vaati jokaista raamatun
tutkimisella muodostamaan itselleen uskonnollista vakuutusta, vaikka
sitten lisättiin se vaatimus, että tuon vakuutuksen pitää olla
tunnustuskirjain mukainen. Mutta protestanttisuuden alkupäivinä
annettiin päätösvalta kullenkin yksityiselle; paavilta ja
kirkolliskokouksilta siirrettiin siis uskonnollisten ja siveellisten
asiain ratkaisu ihmisen sydämmeen ja omaan-tuntoon. Niin tottui ihminen
omaa mieltänsä tarkastamaan ja vastuun-alaisuuden tunne saattoi häntä,
oudoksuen vasta voitettua itsenäisyyttänsä, tuskallisella pelolla
karttamaan synnin viettelyksiä. Sentähden vanhempi protestanttisuus
etupäässä piti silmällä ihmisluonnon pahimpia puolia, julistaen sen
perin turmeltuneeksi, itsestään mihinkään hyvään kykenemättömäksi. Sen
johdosta se panikin tuiki vähän arvoa ihmisen tekoihin ja milt'ei
kokonaan kieltänyt tahdon vapautta.
Shakespeare'ssäkin huomataan tämän katsantotavan seurauksia. Mielellään
hän tuopi esiin ihmisluonnon varjopuolet, ne hillittömät himot, jotka
peikkojen tavalla väijyvät ihmisen sydämmessä ja joille hän helposti
joutuu alttiiksi, jos epäilee maailman siveellistä järjestystä.
Selvimpiä esimerkkejä on Macbeth, jossa runoilija kuvailee himon valtaa
ja turmiollisia seurauksia. Samaten tuo syvä sielun salaisuuksien
tunteminen, jota havaitaan hänen runoudessaan, suureksi osaksi johtunee
uskonpuhdistuksen tuottamasta sisäisten kohtain tarkastamisesta. Mutta
toiselta puolen tahdon vapaus on ikäänkuin sykkivänä sydämmenä
Shakespeare'n näytelmissä, ja kaikki teot, niin hyvät kuin pahatkin,
vuotavat ihmisen omasta tahdosta. Todellisena näytelmärunoilijana
Shakespeare käsittää toiminnan ihmis-elämän ytimeksi; hän osoittaa,
kuinka ihmisen aikeet ja tunteet muuttuvat teoiksi ja semmoisina joko
edistävät tai vastustavat maailman siveellistä järjestystä, mutta
tekojen siveellisyydestä riippuu niiden menestys ja henkilön oma
kohtalo. Tämä aate niin suuressa määrässä hallitsee Shakespeare'n
runoutta, että esim. Hamletissa toiminnan puutekkin antaa aihetta
traagilliseen syyn-alaisuuteen. Ihmisen kohtaloa ei ratkaise toimeton
antauminen hyvän tai pahan valtaan; vaan tositoimintaa häneltä
vaaditaan, ja teot lähtevät hänen omasta hengestään, niinkuin
henkensäkin toiselta puolen on hänen edellisten tekojensa tuote. Ja
vaikka Shakespeare, niinkuin ylempänä sanottiin, mielellään kuvailee
himojen aikaan-saamia hävityksiä, niin ihmisluonnon paremmillenkin
puolille tehdään oikeutta, ja iloisella huumorilla hän usein poistaa
elämän synkkyyden. Realistisena runoilijana hän tosin harvoin asettaa
eteemme täysin ideaalisia henkilöitä; kuitenkin tapaamme hänen
runoelmissaan niin jalon ihania luonteita kuin Cordelian ja Mirandan,
ja pahimpiakin hän valaisee jollakin säteellä, joka luonnollisella,
inhimillisellä tavalla selittää heidän rikoksensa.
"Määrä määrästä" (Measure for measure) on se Shakespeare'n kappale,
jossa protestanttisuuden periaatteet selvimmästi ilmaantuvat; se
näyttää, miten hengellinen ylpeys voi houkutella ihmistä synnin
pauloihin ja kuinka kaikkien ihmisten, ollessaan armon tarpeessa, tulee
kärsivällisyydellä antaa muiden hairaukset anteeksi. Mutta tuon
evankelisen periaatteen kannattaja on nunnaksi aikova katolinen neito,
ja koko näytelmän aate oikeastaan kääntyy tuota protestanttisuuden
helmassa syntynyttä teeskenneltyä jumalisuutta vastaan, jota tavattiin
erittäinkin Puritaneissa ja jota Shakespeare muutoinkin usein
ruoskitsee. Lisättäköön vielä, ett'emme Shakespeare'ssä kohtaa tuota
synkkää, kaikkia elämän iloja ja kaunistuksia vihaavaa mieltä, joka
hänen aikanaan oli yleinen protestanttisissa lahkokunnissa, yhtä vähän
kuin tuota uskonnollista suvaitsemattomuutta ja turhaa skolastillista
kiistanhalua, joka siihen aikaan oli protestanttisten uskokuntain
tunnusmerkkejä. Mikä olisi sen-aikuiselle kuulijakunnalle ollut
otollisempaa, kuin jos runoilija olisi esitellyt katolisia pappeja
kavaliksi, ulkokullatuiksi veijareiksi, niinkuin heitä nykyisempinä
aikoina usein on kuvattu? Mutta Shakespeare päinvastoin jonkunlaisella
hellyydellä kohtelee katoliskirkon palvelijoita; ajateltakoon esim.
pater Lorenzoa Romeo ja Juliassa.
Näiden kaikkien johdosta täytynee tulla siihen päätökseen,
että Shakespeare'n runoudessa tosin havaitaan sen-aikuisen
protestanttisuuden vaikutusta, vaan että hänen näköalansa kuitenkin
ulottuu paljoa avarammalle. Shakespeare näyttää, miten maailmassa
ilmaantuvan sekä hyvän että pahan syyt ovat haettavat ihmisen omasta
povesta ja miten hän vapaan tahtonsa nojalla vaikuttaa olevaisuuteen ja
sen kautta omaan kohtaloonsa. Mutta tekojen seurauksia ja maailman
kokonaisuutta hallitsee korkeampi voima; vaan tämän tarkoitukset
toteutuvat ihmisen toiminnan kautta ikuisen maailman-järjestyksen
mukaan. Vasta tällä kannalla todellinen traagillisuus ja todellinen
koomillisuus ovat mahdolliset, koska molempain ehto on ihmisen
siveellinen vapaus. Shakespeare on siis ensiksi antanut runollisen
muodostuksen sille maailmankatsomukselle, joka antiikkisen sivistyksen
rauettua oli ylenevä kristin-uskon kylvämistä siemenistä, -- sille
maailmankatsomukselle, joka näkee siveellisen maailmanjärjestyksen
toteutuvan ihmishengen toiminnan avulla. Nähtävästi hänen
katsantotapansa johtuu niistä mahtavista liikkeistä, jotka vuosisadan
alkupuolella uudistivat kaikki henkiset olot, ennenkuin ne supistettiin
erityisten uskonkaavojen ahtaisin rajoihin. Shakespeare'n runous
edustaa siis koko tuota valtavaa aatevirtaa, josta uskonpuhdistuskin
sai alkunsa, eikä mitään siitä erkaantunutta sivuhaaraa.
Shakespeare'n runous on niinmuodoin puheena olevan aikakauden
aatteellisen uudistuksen etevin kuvaaja, sen kypsin loppuhedelmä, eli
toisin sanoen: se on vuosisadan vuolaassa virrassa ikäänkuin levollinen
poukama, johon rajuna, rauhattomana ajan koski kuohuen syöksyy; siinä
vielä näkyy kosken pyörteitä ja vaahtoa ja vierivin aalloin vesi siihen
rientää, mutta samalla se tyynenä kuvastelee sinistä taivasta ja
selvästi jo näkyy virran vastainen suunta. Niin ei Shakespeare'n
runouskaan ole ainoastaan hänen aikansa ja kansansa syvimpäin tunteiden
ja ajatusten ilmoittaja; vaan hänen maailmankatsomuksensa on
pääpiirteiltään vielä sama kuin nykyajan ja hänen neronsa tuotteet ovat
runsasten aatevarojensa nojalla paremmin kestäneet aikojen vaihtelevat
mielipiteet kuin moni muu, iältänsä nuorempi runoteos. Racine'n
tragediat ja Pope'n opetusrunoelmat, joita ihaeltiin syvimmän
runollisuuden tai elämänviisauden esikuvina, silloin kun Shakespeare
oli melkein unohduksiin joutunut, eivät enää voi innostuttaa nykyistä
lukijakuntaa, saatikka vaikuttaa kirjallisuuden muodostumiseen; vaan
nuo säännöttömyydestään usein soimatut, Globe-teaterin näyttelijän
ihmeelliset teokset yhä vielä elähyttävät draamallista runoutta. Onpa
vasta nykyisempi aika oikein oivaltanut Shakespeare'n runouden
sisimmäisen luonteen.
Syynä Shakespeare'n runouden ikuiseen nuoruuteen on epäilemättä, paitsi
sen syvää aatteellista pohjaa, hänen esitystapansa erinomainen
luonnollisuus. Me näemme kaikki henkilöt, kaikki tapaukset niin
elävinä, niin monipuolisina edessämme, että meidän täytyy niitä
arvostella aivan kuin todellisuuden ilmiöitä, joita jokainen mielellään
selittelee oman katsantotapansa mukaan. Sentähden Shakespeare'n
kuvaelmat eivät milloinkaan vanhene, vaan pysyvät yhtä tuoreina
kaikkina aikoina. Shakespeare antaa henkilöin itse puhua puolestaan ja
kätkee oman ajatuksensa siihen aatteesen, joka salaisena voimana
hallitsee toiminnan juoksua. Hänen esitystapansa on tosirealistinen, ei
ainoastaan äsken mainitun puhtaan objektiivisuuden tähden,
vaan siinäkin, että luonteet kuvataan täydellisesti, kaikkine
omituisuuksineen; ne puolet, jotka eroittavat yksityishenkilön kaikista
muista henkilöistä, astuvat niinmuodoin etupäässä huomioon. Henkilöt
eivät siis edusta ihmisluonteen yleisiä päämuotoja eli tyyppejä, vaan
ovat eläviä ihmisiä, joilla kullakin on oma erityinen sielu-elämänsä;
sentähden voimme, ikäänkuin kirkkaassa kuvastimessa, katsoa heidän
sydämmensä syvimpään pohjaan. Tätä runouden ihannetta, joka asettaa
eteemme luonteet kokonaisuudessaan, sopii paraiten nimittää
_karakteristiseksi eli luonteiseksi_. Luonteisen taidetavan
piirissä ei kauneus ole yksityiskuvaelmissa, vaan niiden muodostamassa
suuressa yhteiskuvassa; yksityisihmisten tai erinäisten kohtien ei
tarvitse vastata ihanteellisuuden vaatimuksia: välisti ne saattavat
olla rumiakin; mutta kaikkien sopusoinnusta syntyy ideaali.
Shakespeare'n realismiin yhtyy kuitenkin mitä puhtain idealismi;
aatteen valta tulee kaikkialla näkyviin. Eikä aate pysy henkilöin
toiminnalle vieraana, paljaana ulkonaisena voimana, vaan toteutuu juuri
heidän kauttansa. Sentähden Shakespeare selvemmin kuin mikään muu
runoilija osoittaa historian todellista henkeä; samalla kuin näemme
yksityis-ihmisen sielu-elämän, astuvat silmiemme eteen ne siveelliset
voimat, jotka ohjaavat ihmiskunnan vaiheita. Siitäpä syystä
Shakespeare'n draamat ovat saavuttaneet yhä enemmän suosiota ja tulleet
yhä syvemmältä ymmärretyiksi, mitä täydellisemmin on ruvettu tajuamaan
historiallisten voimien valtaa, niinkuin myös indiviidisen omituisuuden
merkitystä sekä näiden molempain keskinäistä suhdetta.
Shakespeare'n draamat ovat Englannin runouden loistokohta, samalla kuin
ne ilmaisevat uuden ajan kuvausvoiman korkeimman edistys-asteen. Vaan
Englannin kansanhengessä oli kyllin runollisuutta, ett'ei sen voima
uupunut tuon jättiläisneron synnyttämiseen. Tosin runouden virta jo
Shakespearen loppu-iällä alkoi kääntyä toiseen suuntaan. Sitten tuli
Puritanien ja Indepedentien aikakausi, joka oli runoudelle, varsinkin
draamalle, tuiki epäsuosiollinen; kuitenkin yksi runoilijan nimi sitä
kaunistaa, John Milton, jonka "Menetetty paratiisi" voi palkita paljon,
mitä hänen aikansa henki on hävittänyt. Siinä runoelmassa (ja sen
jatkossa, "Jälleen löydetyssä paratiisissa") perin protestanttinen
maailmankatsomus sai runollisen kirkastuksensa. Stuartien palattua
pääsi uusi runouden suunta voitolle. Sen-aikuisen kirjallisuuden
pää-ominaisuudet olivat sileäksi sievistetty ulkomuoto ja
kaavanmukainen säännöllisyys, terävä iva ja hieno sukkeluus, vaan sen
ohessa proosallinen opettavaisuus, joka kuitenkin sopi yhteen löyhän
kevytmielisyyden kanssa. Yhtyen silloin yleisesti vallitsevaan
ranskalaiseen taide-aistiin, kesti tämä suunta pääasiallisesti
kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoleen asti, jolloin kansanrunouden
elähyttävästä vaikutuksesta raikkaampi ja luonnollisempi runollisuus
kohosi kirjallisuutta hallitsemaan. Kuitenkin oli jo aikaa ennen, saman
vuosisadan alkupuolella, Englannissa ensiksi ruvettu vastustamaan
ranskalaista taideaistia romaanikirjallisuuden alalla (Goldsmith,
Fielding y.m.). Kuinka Englannin runous sitten muodostui, Walter
Scott'in, Byron'in ja Dickens'in aikoina, se on yhteydessä Euroopan
kirjallisuuden nykyisempien vaiheitten kanssa eikä siis ole tässä
paikassa puheeksi otettava. Viitattakoon vaan siihen, että useat niistä
ominaisuuksista, joita tapaamme Shakespeare'ssä, meitä kohtaavat
Englannin kirjallisuuden uudempinakin ajanjaksoina: tarkka
havaintokyky, ihmisluonteiden ja heidän omituisuuksiensa tyysti
kuvaileminen, terve realismi ja suuri taipumus humoristiseen
esitystapaan. Nämä kaikki antavat englantilaiselle runoudelle erityisen
kansallisen luonteen.