Keskiajan ihanne.
Keskiajan omituisuus on vuotanut kahdesta lähteestä: kristin-uskosta
sekä niiden uusien kansojen luonteesta, jotka Roomalais-valtakunnan
hävittyä astuivat historian näkymölle. Katsokaamme nyt niitä
kansakuntia, jotka ovat olleet osallisina sen ihanteen tuottamisessa.
_Keltiläiset_ heimokunnat muodostivat väestön pohjakerroksen
useissa Euroopan maissa, niinkuin Ranskassa, Englannissa,
Etelä-Saksassa ja osittain Espanjassakin. Kansallisesti he kyllä
vähitellen riutuivat ja kuolivat; heidän kielensä väistyi syrjälle,
ensin latinan, sitten germanilais- ja romanilais-kielten edestä, kunnes
se pysyi ainoastaan maarahvaan keskuudessa muutamilla tienoilla
Ranskassa ja Britannian saarilla. Mutta syrjäytyessään Keltiläiset
kuitenkin säilyttivät vanhat tarinansa ja kansallisen runoutensa ja
ennättivät pysyväisesti vaikuttaa muiden kansojen kuvausvoimaan. Heidän
omasta runousmuodostaan ovat esimerkkinä nuo utuiset, haikeamieliset
kertomarunot, joita jälkimaailma muistelee Ossian'in laulujen nimellä.
Ylimalkain näkyy Keltiläisissä olevan joku taipumus synkkään ja
hämärään salaperäisyyteen. Kolkko ja kamala oli heidän uskontonsa.
Sitä todistavat Druidien pyhät tammistot, joiden pimentoihin ei
vihkimättömän silmä koskaan saanut tunkeutua, ja nuo julmat
ihmis-uhrit, joilla pyydettiin lepyttää jumalain vihaa. Ankaran
pappisvallan rinnalla oli yhtä kova ylimysvalta. Vaan toiselta puolen
oli ainakin Gallian heimokunnissa muutamia ominaisuuksia, jotka
näyttävät olevan täysi vastakohta tuolle yksvakaiselle synkeydelle:
hilpeä, huoleton mielenlaatu, hillitön uutisten halu ja vilkas
puheliaisuus. Paitsi uskonnollista mieltä huomattiin Keltiläisissä jo
vanhimpina aikoina erittäin kaksi luonnontaipumusta: he harrastivat
ennen kaikkia sotaista kunniaa ja kaunopuheisuuden mainetta. Nämä
mieliharrastukset niinkuin yleensä keltiläisen alkuluonteen iloisempi
puoli muistuttaa nykyisistä Ranskalaisista; päinvastoin tuo toinen,
pimeämpi puoli kenties ilmaantuu Skotlannin Puritanien totisessa
luonteessa ja siinä kiihkoisessa katolisuuden muodossa, joka on päässyt
valtaan Espanjan kansassa. Mutta näiden ohessa on Keltiläisissä aina
ollut vilkas mielikuvitus, joka tulee ilmi varsinkin runo-aineiden
keksimisessä; melkein kaikki ne tarinat, joita keskiajan taiderunous
otti muodostaaksensa, ovat heistä saaneet alkunsa tai heidän kauttansa
tulleet tutuiksi keskiajan kansoille. Keltiläisten omat taistelut
vieraita anastajia vastaan antoivat aihetta tarinoihin Artus
kuninkaasta ja ympyriäisen pöydän ritareista; heidän välityksensä
kautta tuo itämailta tullut, syvätajuinen taru pyhästä Gral'ista levisi
muille Euroopan kansoille. Heistäpä enimmiten juontuvat nuo sadut
lumotuista lähteistä, taikalinnoista ja muista ihmeistä, joita
kohtaamme keskiajan ritarirunoudessa, Arioston "Orlando furioso'ssa" ja
uudemmissakin kertoelmissa. Erittäin nuo sadun-omaiset haltiattaret
(fee't), jotka pitävät huolta ihmisten kohtalosta, ovat keltiläistä
alkuperää. Keltiläisen kuvausvoiman jäljet ulottuvat siis paljoa
loitommaksi, kuin heidän valtiollinen itsenäisyytensä tai heidän
kansallisen runoutensa tuotteet.
Niistä monisukuisista heimokunnista, jotka kansainvaellusten aikana
tulvasivat Rooman valtakuntaan, ovat _Germanit_ ennen muita
vaikuttaneet keskiaikaisten olojen muodostumiseen. Jos käännymme
Germanien alkuluonnetta tarkastamaan, huomaamme kaksi silmään-pistävää
ominaisuutta: korkealle yltyneen personallisuuden-tunnon, joka väliin
ilmaantuu vakaana, miehuullisena itsenäisyytenä, väliin uhka-ylpeytenä
tai omavaltaisena itsepintaisuutena, sekä kiihkeän sotahalun,
joka ei pidä taistelua paljaana välikappaleena vallan, maineen ja
rikkauden saavuttamiseksi, vaan elämän varsinaisena tarkoituksena.
Vastahakoisesti germanilainen mies taipuu yhteiskunnallisen
järjestyksen alle, ihan toisin kuin Kreikkalainen tai Roomalainen,
joiden mielestä valtio on kaikkein pyrintöjen luonnollinen keskus.
Mutta kuitenkin hän vapaaehtoisesti antautuu toisen, arvossa
pidetyn miehen vallan alle, vieläpä palvelee häntä ankarimmalla
uskollisuudella. Tämä näennäinen ristiriitaisuus osoittaa
germaanilaisessa luonteessa olevan vahvan indiviidisen suunnan, eli
toisin sanoen: germanilaisilla heimoilla ei ole yhteis-elämä aatteineen
rientoineen ylinnä tarkoitusperänä, vaan eri henkilöin pyrinnöt
semmoisinaan. Isänmaan hyväksi olisi Muinais-Germanin ollut mahdoton
altistua Kodron tai Curtion tavalla, vaan yhtä suuriin urhotöihin ja
itsensä-kieltämisiin voipi häntä saattaa päällikölle vannottu
uskollisuus tai sotakunnian himo taikkapa vaan velvollisuudeksi
koroitettu mielijohde. Jos vertaa muinais-germanilaiset uroot Homeron
sankareihin, niin jälkimäiset ihmisinä ovat meitä paljoa lähempänä.
Helleeniläinen uros, vaikka kyllä ihailee sotaista mainetta ja riemulla
rientää miekan mittelöhön, ei suosi taistelua itse taistelun tähden;
sota on hänestä vaivaloista työtä eikä hän turhan vuoksi uhraa
henkeänsä; Germani sitä vastoin pitää sotaa iloleikkinä ja syöksyy
uhkamielisesti surman suuhun. Nuo hellempien tunteiden luonnolliset
puhkeamiset, jopa valituksetkin, jotka virtaavat Homeron sankarien
suusta, paljastavat meille mielenliikuntoja, jotka ovat yhteiset koko
ihmissuvulle ja siis selvästi ymmärrettäviä; mutta germanilaisen uroon
uhmailevaisuus tuottaa oikullisuuden, josta hänen luonteensa usein
kyllä käypi eriskummaiseksi ja vaikeaksi käsittää. Nibelungenlied'issä
Hagen, vaikka varma ennusmerkki häntä varoittaa ja hän helposti voisi
pelastaa sekä itsensä että toverinsa, töytää tieten taiten kuolemaansa
kohden eikä koeta puolellakaan sanalla pidättää ystäviänsä taattuun
turmioon heittäymästä. Se aatteisuus, joka kuitenkin pilkoittaa esiin
tästä eriskummaisuudesta, on toisenlainen kuin vanhan ajan kansojen.
Kreikkalaisen ideaalisuus on objektiivinen, ulkokohtainen: hän oivaltaa
maailman sopusuhtaisuuden ja ottaa sen vaan olonsa ja toimintansa
esikuvaksi. Germanin aatteisuus on päinvastoin luonnoltaan
subjektiivinen, itsekohtainen. Yksityishenkilöä ei tyydytä maailma
semmoisenaan; hän tahtoo katsoa sitä omalta kannaltaan, muodostaa sitä
oman mielensä mukaan. Tämä on jo hiukan alkua siihen, mikä sittemmin
saapi romantisuuden nimen, ja siinä näkyy sama omavaltaisuus, jolla
germanilainen soturi muutoinkin seuraa mielijohteitansa, Hänen
aatteelliset perus-ohjeensa ovat useinkin hyvin haaveellisia ja
yksipuolisia, niin esim. seuralaisen rajaton kiintymys johtajaansa ja
tuo umpisilmäinen kestävyys verikoston velvollisuuden täyttämisessä.
Vahvan personallisuudentunnon ja haaveellisuuden yhteys osoittuu ennen
kaikkia tuossa omituisessa yksityiskunnian käsityksessä, joka sai
alkunsa Germanien kesken ja on ihan toista kuin se arvo ja maine, jota
antiikkinen uros tavoitteli. Siitä syntyi sitten ritarisuuden ihanne ja
jälkeenpäin myös se kunnian irvikuva, joka nytkin vielä monessa maassa
kummittelee erityisen säätykunnian ja kahdentaistelun muodossa.
Muinais-Germanit olivat luonnon-kansaa, jossa intohimojen rajut myrskyt
eivät paljon vastusta kohdanneet. Helleenien "aidos" ja "sofrosyne"
olivat heille äkki-outoja käsitteitä. Omaan voimaansa luotti
germanilainen sankari eikä jumalienkaan apua suuresti kaivannut; vielä
vähemmin hän pelkäsi ylimielisyydellään itseänsä vastaan kiihoittavansa
sallimuksen salaista voimaa. Jyrkimmät vastakohdat tavataan
rinnatuksin, vieläpä samassakin henkilössä: verinen julmuus ja
alttiiksi-antauva rakkaus, kavala petollisuus ja luopumaton
uskollisuus, hurja kostonhimo ja ylevämielinen jalous. Helleenien
sopusointuisella kauneudella tietysti ei ole sijaa näissä oloissa;
ankara ristiriita on päinvastoin hengen ja muodon välillä. Aatteisuus
piilee karhean kuoren alla ja kauneus ilmaantuu enimmiten jylhänä,
ylevänä; ihanteisuus väistyy syrjälle, antaen tilaa erityis-olennon
omituisuudelle, joka nyt saa suurimman tärkeyden.
Muinais-Germanien runoudessakin nämä heidän luonteensa pääpiirteet
kuvautuvat. Tuo vahva itsekohtaisuus näkee mieluimmin kaikki omain
tunteittensa valossa, lyyrillisen runouden tavalla. Germanien
vanhimmissa kertomarunoissa, Edda-lauluissa, onkin lyyrillisyys
voitolla. Ne eivät muodosta yhtenäistä epopeaa eivätkä kertoile
kuvattaviansa eepoksen tavallisella selvyydellä ja laveudella, vaan
poimivat tapausten joukosta muutamia tarkemmin esiteltäväksi, etenkin
sellaisia, joissa henkilöt itse lausuvat ajatuksiansa. Muuttuupa niiden
muoto monessa paikoin melkein draamalliseksi. Sanalla sanoen, Eddassa
on pääasiallisesti sama esitystapa kuin kansan-ballaadeissa. Sisällys
on hurjaa, veristä, joskus raakaakin. Elävän uroon rinnasta leikataan
vavahteleva sydän ja viedään maljassa hänen veljensä katsottavaksi;
hirmuisena kostossaan, Gudrun syöttää lastensa sydämmet heidän isälleen
ja juottaa hänelle niiden verta. Vaan yhtähyvin näistä kuvaelmista
leimahtaa esiin jylhä ja suurenlaatuinen kauneus, ilmaantuen noiden
sankariluonteiden rajussa rohkeudessa ja alkumaailman ylevässä
suunnattomuudessa. Väliin lauhkeammatkin tunteet puhkeavat ilmi,
särkien tuon jykeän kuoren; mutta hurjan voiman suuruus, se on
ylimalkain muinais-germanilaisen runouden ihanne. Viittaapa sen ohessa
vanhemman Eddan lyyrillis-draamallinen luonne siihenkin, että etupäässä
sisällisen elämän kuvaileminen on oleva germanilaisten kansain tehtävä
runouden alalla.
Sämund'in Edda, germanilaisen runouden vanhin muistomerkki, sai
muodostuksensa Islannissa, ja lieneepä Pohjois-Germanien eli
Skandinavien henkinen omituisuus siihen johonkin määrin vaikuttanut.
Vähän erilainen on jo alusta pitäin Etelä-Germanien eli saksalaisten
heimojen luonne, joilla nähtävästi on suurempi taipumus objektiiviseen,
puhtaasti eepilliseen kuvailemiseen. Heidän kuvausvoimansa viihtyy
tosiolojen piirissä ja esittää niitä historiallisella selvyydellä ja
todennäköisyydellä; skandinavilainen sitä vastoin etsii mielellään
noita tarumaailman ja ihmisluonnon hämäriä kohtia, joiden salaperäinen
kauheus mieltämme kammottaa. Paitsi sitä suurten saksalaisten
kansallis-epopeain, Nibelungenlied'in ja Kudrun'in, viimeinen muodostus
tapahtui vasta keskiajalla, jolloin alkuaikojen tuima raakuus jo oli
paljon lieventynyt. Niissä, varsinkin Nibelungenlied'issä, ovat
tapaukset järjestyneet yhtenäiseksi, jännittäväksi toiminnaksi, joka
tosi-eepillisellä tavalla leviää suureksi maailmankuvaksi, haarautuen
sivutoimintoihin ja välikertomuksiin. Siinä ei tavata Eddan lyyrillistä
levottomuutta ja puoli-draamallista esitystapaa; mutta perin
draamallisia ovat Nibelungenlied'issä sen sijaan toiminnan
jännittäväisyys ja tuo synkkä traagillinen loppu, joka jo edeltäpäin
luopi siihen varjonsa kuni uhkaava ukkosenpilvi. Toinen draamallinen
kohta on tarkka luonteiden kuvaus, joka asettaa näkyviin niin omituisia
henkilöitä, kuin esim. Hagen'in, ja panee asiain ratkaisun heidän omaan
käteensä; vaan toiselta puolen Nibelungien kirouksen-alainen aarre
sallimantapaisesti, siis perin eepillisesti, hallitsee Burgundien
kohtaloa. Mutta onpa Skandinavien ja Saksalaisten muinaisrunoudessa
paljon yhtäläisyyttäkin: sama uhkarohkeus ja oikullinen omavaltaisuus
sankarien luonteissa, samat koston aatteet ja rajut himot tapausten
ohjaajina, sanalla sanoen, sama jylhä voima, joka ylpeydessään
halveksii kaikkia rajoituksia.
Kristin-uskon maailmankatsomus soveltui muutamissa suhteissa hyvin
Germanien luonteesen. Siinäkin oli indiviidin sisäinen tunne olemisen
pääkohta, siinäkin ennen kaikkea katsottiin yksityishenkilöä.
Kristillisten ja germanilaisten alkeiden lisäksi tuli vielä
keltiläisten, arabialaisten y.m. vaikutus, ja näihin kaikkiin
yhtyivät vankkana, vaikka puoleksi unohtuneena pohjana vanhan
roomalais-sivistyksen jäännökset, jotka säilyivät erittäin
romanilaisten kansojen kesken. Näin kirjavista, monenlaatuisista
aineksista muodostuivat yhtä kirjavat, keskenään ristiriitaiset olot ja
käsitykset. Tuo kirjavuus ja vastakohtaisuus onkin keskiajan tärkeimpiä
tunnusmerkkejä. Niinpä jo alusta aikain nuo puolisivistyneet heimot,
jotka Germanian saloilta olivat lähteneet Roomalaismaailmaa
kukistamaan, saivat nekin vuorostaan taivuttaa niskansa roomalaisen
kirkon ankaran kurin alle, ja jyrkkä vastakohta syntyi sen-aikuisen
synkän kristillisyyden ja heidän raikkaan, jopa rajunkin
luonnollisuutensa välillä. Kirkko vaati aistillisuuden kieltämistä ja
julisti ihmisluonnon kohtuullisimmatkin oikeudet synniksi; toiselta
puolen ihmisten hillittömät himot ja rajaton itsenäisyyden tunne
pyrkivät yhtenään irtaantumaan siveyden siteistä. Vastakohtain
sovittaminen ei onnistunut koskaan keskiajalle. Kolkossa kammiossaan
munkki ja nunna paastosivat ja ruoskitsivat itseänsä; vaan ulkopuolella
luostarin muureja vallitsi väkivalta ja riihaton itsenäisyys, mahtava
sorti heikompaansa ja pyhimysten runsas ansio-aarteisto korvasi
yltäkyllin maallikkoin hairaukset, antaen heille oikeuden elää humussa
ja hekumassa. Näin kaikki hajaantuu ja koko elämän läpi käy kummallinen
kaksinaisuus. Hengelliset ja maalliset eroitetaan toisistaan mitä
syvimmällä juovalla, kirkollinen ja maallinen valta taistelevat
yliherruudesta ja periaatteellisesti tunnustetaan kaksi maailman
hallitsijaa, paavi ja keisari. Vaikka olemisen keskuksena on
yksityishenkilön sisäinen hengellinen elämä, ei hän kuitenkaan vielä
pysty omantakeisesti tehtäväänsä määräämään, vaan on kovan la'in ja
mahtavain valtiasten johdatettavana. Sentähden kaikki toimi, niin
henkinen kuin aineellinenkin, -- kirkollinen elämä, tieteet, taiteet ja
käsityöt -- on sidottu ahdasmielisiin kaavoihin ja itse rahvas on
vaipunut kolkkoon tilus-orjuuteen. Mutta näiden olojen vastakohtana on
ruhtinaiden ja herrojen omavaltainen itsenäisyys ja kurjimmallenkin
tarjoo erämaan rosvo-elämä tilaisuuden vapautua yhteiskunnan kahleista.
Varsinaista yhteyttä ei ole missään. Kirkko tosin pitää koossa Euroopan
katolisuskoiset kansat ja latinankieli kannattaa yhteistä
hengenviljelystä, samalla kuin se on siteenä vanhan sivistyksen ja
uuden edistysjakson välillä; mutta kansakunnat ovat valtiollisesti
hajanaiset eikä kansallisuudella vielä ole suurta merkitystä. Sillä
oikea kansallis-elämä vaatii yksityisen tehokasta ja altista toimintaa
jonkun objektiivisen, koko yhteiskunnalle tärkeän tarkoitusperän
toteuttamiseksi; vaan keskiaika piti ulkonaiset olot verrattain
mitättöminä ja katsoi pyrinnöissään melkein yksin-omaisesti ihmisen
omassa mielessä piilevää sisällistä maailmaa. Ainoastaan semmoiset
yritykset, jotka tarkoittivat uskonnollisten ihanteiden toteuttamista,
niinkuin ristiretket, saattoivat ohjata ihmisten ponnistukset yhteiseen
objektiiviseen tehtävään. Vasta keskiajan loppupuolella ihmishenki
herää ulkomaailman tarkastamiseen ja vireämpään yhteistoimintaan; tämän
objektiivisen suunnan ilmiöitä on ensin ritarisuus, sitten vapaa
kaupunki-elämä ja sen yhdyskunnat, muutamien pikkukansojen (esim.
Schweiziläisten) taistelut vapautensa puolesta sekä yksinvallan ja
kansallisuuden voimistuminen useissa Euroopan maissa, mutta ennen
kaikkia tieteiden ja taiteiden uudistuminen, tärkeät keksinnöt ja
mainiot löytöretket, jotka valmistavat uutta aikakautta.
Miten keskiaika, piintyneenä yksipuolisesti uskonnolliseen
ajatuskaavaansa kammosi ulkomaailman ihastelemista, osoittaa eräs
tapaus Francesco Petrarca'n elämästä. Tuo kuuluisa mies, itse uuden
ajan ennustajia, oli lukenut Livion kertomuksen, miten Makedonian
Filippos kerran nousi Haimos-vuorelle, saadaksensa yht'aikaa nähdä
Adrian ja Ponton meret, ja halusi sentähden itsekkin iloita noin
laveasta näköalasta; sen vuoksi hän veljensä kanssa meni ylös
Mont-Ventoux'ille, eräälle Meri-Alppien kukkulalle. Mitä ihanimmalla
ilmalla he huviksensa silmäilivät avaraa katsanto-alaa, pilvet
leijailivat heidän jalkainsa alla, Alppien kaukainen vuorijakso
muistutti heitä Hannibal'ista, Rhône virtaili syvyydessä ja etäällä
siinsi Välimeren välkkyvä pinta, samalla kuin runoilijan mieleen
utuisena kohosi hänen Lauransa kuva. Silloin hän, etsien
oraakelilausetta, avaa pienen kirjasen, Augustinon Tunnustukset, jota
aina piti luonansa, ja lukee seuraavat sanat: "Ja ihmiset käyvät
ihmettelemässä vuorien kukkuloita ja meren mahtavia laineita ja
virtojen väljää juoksua ja valtameren piiriä ja tähtien kiertokulkua,
ja unohtavat oman itsensä". Näitä sanoja Augustinus käyttää muistista
puhuessaan, ilman mitään uskonnollista tarkoitusta; mutta Petrarca piti
ne Jumalan suusta lähteneenä varoituksena, koska hän hetken aikaa oli
tähystellyt aistillisen maailman houkuttelevaa ihanuutta. Häpeissään ja
katuvaisena astui hän vuorelta alas ja kirjoitti vielä samana iltana
rippi-isällensä kirjeen, josta tämä kertomus on otettu.[23]
Keskiajan ihminen oli kokonaan tunteittensa vallassa; ne milloin hetken
himoina ja mielitekoina hallitsivat hänen toimintaansa, milloin
kaipauksena vetivät häntä korkeampaa, yliluonnollista maailmaa,
taivaallista ihannetta kohden, jota hän palveli sydämmensä puhtaassa
temppelissä. Mutta saman yliluonnollisuuden näki hän myös kaikkialla
ympärillänsä. Salaiset käsittämättömät voimat pitävät kummallista
leikkiänsä luonnon ilmiöissä; ihme katkaisee tuon-tuostakin tämän
maailman ykstoikkoisen jokapäiväisyyden ja magiia eli olioin
salaperäinen vuorovaikutus kutoo taikaverkkonsa kaikkein esineiden
ympäri. Vanha maailma näki kyllä jumalallisia olentoja koko luonnossa
ja muutti sen niinmuodoin henkiseksi; vaan se ajatteli jumalien
maailmaa tavallisen maailman kaltaiseksi ja sulki sen siis aistillisen
olevaisuuden piiriin. Vaan keskiaika ei tahtonut todenperäiseksi
myöntää mitään muuta kuin tuota yliluonnollista maailmaa; se katsoi
aistillisenkin olevaisuuden ainoastaan yliluonnollisuuden valossa.
Näin kaikki kyllä muuttui henkiseksi; vaan eipä keskiaika kuitenkaan
vielä ollut kypsynyt puhdasta henkisyyttä tajuamaan. Keskiajalla
vallitsee vielä tuo alkumaailman lapsellinen katsomustapa, joka ei
käsitä mitään aistien avutta eikä siis tule toimeen ilman
mielikuvituksen luomaa tarumaailmaa. Samoin kuin muinaiskansojen
kuvausvoima, niin keskiajankin uskonto täyttää koko luonnon haltioilla
ja rakentaa oman mytologiansa, osittain pakanallisista, osittain
kristillisistä aineksista. Enkeleitä ja pyhimyksiä, vuoripeikkoja
ja vedenhaltioita, keijukaisia ja perkeleitä vilisee siinä
kirjavassa moninaisuudessa. Tämän tarumaailman kuvaelmat saavat saman
aistin-tajuttavan objektiivisen ulkomuodon, jota muutoinkin tavataan
luonnon-uskonnon kannalla. Mutta ihminen lämmittää ne omalla
hengellänsä; ne ovat paljoa suuremmassa määrässä ilmauksia hänen oman
sydämmensä liikunnoista, kuin kreikkalaiset jumalais-olennot, jotka
plastillisessa levollisuudessaan pysyvät ihmiselle vieraina, viettäen
omaa erityis-elämäänsä. Siitäpä keskiaikaisten kuvaelmain utuinen,
haaveellinen luonto, joka tekee ne epävakaisten unikuvain kaltaisiksi;
siitä se kamottava synkkyys, mikä ympäröitsee pahoja olentoja, joissa
ihmissydämmen omat pahat taipumukset saavat näkyväisen muodon. Mutta
samasta lähteestä vuotaa myös hellä, mieltä liikuttava, haaveellinen
yhteys ihmisen ja noiden yliluonnollisten olentojen välillä.[24]
Tämä keskiajan kykenemättömyys puhtaasti henkiseen käsittämiseen ja
siitä syntyvä ristiriitaisuus epäaistillisen periaatteen ja sen
käytöllisen sovittamisen välillä on erittäin silmään-pistävä kirkon
opissa ja juhlamenoissa. Paavin hengellinen valta muuttuu ihan vastoin
alkuperäistä tarkoitustansa maalliseksi herruudeksi, sisällinen
parannus ja jumaluuteen yhtyminen on saavutettava ruumiinkurituksilla
ja muilla ulkonaisilla tempuilla, jumalallisen armon lahjat kiintyvät
aineellisiin esineihin, reliikkeihin y.m. Samaten myös kaikki, mikä
liikkuu sielun sisimmäisessä pohjassa, voipi mielikuvituksen
välityksellä muuttua ulkonaiseksi nä'yksi, harhakuvaelmaksi, joka
todenperäisyyden valhemuodolla astuu ihmisen silmien eteen. -- Tämä
käsitystavan aistillisuus on suureksi eduksi taiteellisessa suhteessa
ja tekee keskiajan muutamissa kohden antiikkisen maailman kaltaiseksi.
Mutta toiselta puolen on eroitus sangen suuri. Antiikkinen maailma
etsii kaikkialla kauneutta; keskiaika ei kammoo rumuuden
inhottavimpiakaan muotoja, jos sen karkea symbolisuus voi niissä
ilmaantua. Vaikka kiedottuna aistilliseen katsantotapaan, se aina
unohtaa ulkomuodon sen aatteisuuden tähden, johon se pyrkii.
Tuo aatteisuus nousee korkeimmalleen _ritarisuudessa_, joka
yhdistää keskiajan jaloimmat riennot. Ritari, joka vakaamielisenä,
pelkäämätönnä taistelee uskonsa, ruhtinaansa ja sydämmensä valtiattaren
eteen ja suojelee heikkoja ja turvattomia, on keskiajan ihanne,
niinkuin "kalokagathos" oli helleeniläisen muinais-ajan. Ja tämän
miehisen ihanteen rinnalle kohoaa nyt nais-ideaalikin, joka Neitsyt
Maariassa ylenee täydellisyyteensä, -- todisteeksi, että nyt, kun
yksityishenkilön sisäinen maailma on saanut suuremman merkityksen,
naisenkin arvo on enentynyt. Keskiajan kunnioitus naista kohtaan on
kuitenkin enemmin jumaloimista, kuin todellista arvon-antoa; hän
koroitetaan tunteitten hallitsijaksi uneksittuun mielikuvitusten
maailmaan, vaan siirretään samalla korkeampana olentona pois siitä
piiristä, jossa hän ihmisenä voipi saavuttaa yhdenvertaisuuden miehen
kanssa.
Ritarisuus, haaveksivainen lempi ja omituinen tunteellisuus luovat
viehättävän hohteensa aikakauden kirjaviin oloihin. Keskiaikaa
valaiseva runollinen loiste ei ole auringonsäteiden heloittava valo,
joka selvän selvästi ilmaisee kaikki muodot ja rajapiirteet, vaan
särmiössä taittunut valovyö, joka kimaltelee tuhansin värivivahduksin
ja saattaa kaikki esineet monivärisiksi, eriskummaisen näköisiksi,
kuni gootilaisen kirkon maalatut ikkunat. Täten syntyy keskiajan
taide-ihanne, jota sanotaan _romantiseksi_, koska keskiajan elämä
ensin vakaantui romanilaisissa kansoissa.
Selvää on, että tällainen aikakausi ei voi ihanteeksensa asettaa
helleeniläisen taiteen plastillista kauneutta. Keskiajan taide-ihanne
panee enemmän arvoa sisälliseen kuin ulkonaiseen; se katsoo etupäässä
tunnetta, sielua, asiain sisällistä merkitystä. Ulkomuoto on olemassa
vaan sisällyksen tähden, sen takana piilevän aatteen vuoksi. Keskiajan
maalauskuvissa ei näy tuota antiikkista tasasuhtaisuutta; vaan uutta on
henkilöin silmistä säteilevä hellä tunteellisuus, milloin suloisen
rauhallinen, milloin vienon haikeamielinen. Samasta syystä keskiajan
runous ja kuvaustaide suosivat eduskuvallista esitystapaa. Gootilaisen
doomin taivaalle pyrkivät tornit ja korkeuteen kohoavat suippukaaret
kuvailevat sielun ylentymistä Jumalan puoleen, pyhä Gral on kaiken
autuuden vertauskuva ja Parcival'in harharetket merkitsevät myös
ihmissielun eksymistä armon tieltä. Koska keskiaika on taipuvainen
sisällyksen takia heittämään muotoa syrjälle, ei se kammoo rumuutta, ei
tosi-elämässä eikä taiteessakaan; keskiajan taide oikein hekumoitsee
kamalain perkeleen-muotojen ja martyyrein kidutusten esittämisessä.
Sisällyksen ylivalta ulkomuodon suhteen näkyy varsinkin siinä, että
keskiajan ihanne ei vaadi yksin-omaisesti ideaalisia muotoja, vaan
päinvastoin suosii indiviidistä omituisuutta ja siten perustaa
karakteristisen eli luonteen-omaisen taidetavan. Taideteoksen vaikutus
kokonaisuudessaan palkitsee erityis-osien puuttuvaisuuden. -- Muutoin
aikakauden koko luonne viepi siihen, että mielikuvituksen ohjaton
leikki saapi voiton järjestävästä kuvausvoimasta. Edellisen hehkuva
runsaus ilmaantuu kaikkialla keskiajan runoudessa; vaan sen heikkoja
puolia ovat muodon vaillinaisuus ja järjestyksen puute, joissa osoittuu
ajan kummallinen ristiriitaisuus.
Vasta kun kansojen erikoisuus alkoi vakaantua, rupesi keskiajan runous
rehoittelemaan. Se tapahtui aikaisimmin Ranskassa, jossa keskiaikainen
elämä muutoinkin ensin kehittyi, ehkä siitä syystä, että kaikki ne
ainekset, jotka etupäässä muodostivat tämän aikakauden, -- keltiläiset,
romanilaiset ja germanilaiset -- siellä sulivat yhteen. Etelä-Ranskan
_troubadour'it_ ja Pohjois-Ranskan _trouvèret_ laulelivat taidokkaasti
sovitetuissa säkeissä lemmen iloista ja tuskista sekä ritarien
uljaista sankaritöistä. Ranskasta tämä runous levisi Saksaan; siellä
Hohenstaufien aikakausi, joka valtiollisestikin oli Saksan loisto-aika,
korkeimmalleen saatti sekä ritari-eepoksen että lyyrillisen
_Minnegesang'in_: vaan Saksan kansallisen yhteyden hajotessa riutui
runollisuudenkin henki. Italiassa oli vanhoilla Roomalais-ajan
muistoilla suurempi voima kuin muualla Euroopassa ja sen kansallisen
kirjallisuuden alku olikin likimmässä yhteydessä näiden uudistumisen
kanssa. Dante, jonka valtava nero perusti Italian runouden ja
kirjakielen, oli käynyt Vergilion koulua; Petrarca ja Boccaccio olivat
etevimpiä humanisteja. Tieteiden ja taiteiden uudentuminen, n.s.
renaissance, josta edempänä enemmän, oli Italiassa yht'aikaa kansallinen
ja yleissivistyksellinen liike. -- Myöhemmin kuin muissa Euroopan
pääkansoissa pääsi runous Englannissa hedelmöimään, johon oli syynä sen
yhteiskuntainen ja kielellinen kahtiajako; vasta kun kansallinen yhteys
oli saavutettu, kun Saksilaiset ja Normannit olivat sulaneet kokoon
yhdeksi kansaksi, taisi Chaucer äsken syntyneellä englannin-kielellä
esittää "Pyhäretkeilijäin kertomukset". Mutta Ruusujen sota teki pian
lopun tästä kauniista alusta; Englannin sen-aikuista runoutta onkin
sentähden varsin sopivasti verrattu kevätkukkaseen, joka ennen aikojaan
on puhjennut ja jälkitalven tullessa joutuu pakkasen hävitettäväksi.
Ylempänä on jo mainittu, miten keskiaikainen kertomarunous ammenteli
aineita Keltiläisten muistovaroista. Itämaistenkin kansojen runsas
sadusto elähytti länsimaalaisten mielikuvitusta, etenkin ristiretkien
ajoista asti. Sen ohessa mainittavia ovat katolisen kirkon legendat eli
pyhimystarut sekä muutamat antiikkiset tarinat. Etenkin ritarien jalo
uljuus, heidän taistelunsa ja seikkailuksensa ovat kertomarunojen
sisällyksenä. Varsinkin kaksi tarinapiiriä ansaitsee erityistä
huomiota. Maallisen ritarisuuden ihanne kuvataan _Artus eli Artur_
kuninkaassa ja hänen seuralaisissaan. Kuningasta ja hänen puolisoansa
Ginevraa ympäröi loistava valiojoukko mitä mainioimpia ritareita ja
ihanimpia naisia. Heidän hovissaan tavataan ylevin urhoollisuus ja
hienoin ritarillinen säädyllisyys. Sen keskuksena ovat nuo kaksitoista
kuuluisaa urosta, joiden kunniasija on Artus kuninkaan "ympyriäisen
pöydän" ääressä. Artur'in hovista ritarit lähtevät seikkailuretkille,
kilpaillen toistensa kanssa miehuullisessa uljuudessa, -- Toinen
kertomussarja koskee pyhää _Gral'ia_. Tämä oli kallis-arvoinen
jaspismalja, johon Vapahtaja oli taittanut leivän pyhää ehtoollista
asettaessaan ja Josef Arimathialainen koonnut hänen kyljestänsä
vuotavan veren. Sentähden sillä oli ihmeellinen voima antaa kaikki
jumalallisen armon lahjat. Viimein oli Titurel, eräs kuninkaanpoika
Anjou'sta, rakentanut linnan Monsalvage'n vuorelle (= mons salvationis
tai mons silvaticus) Espanjaan, jossa erityinen ritarikunta oli sen
vartiana. Näitä ritareita Jumala itse kutsuu mainittuun toimeen; mutta
valitun pitää kutsumusta totella ja innolla taipua tehtäväänsä.
Gral-linnan kuninkaaksi pääseminen on ylin kunnia, minkä ritari voi
saavuttaa. Pyhä Gral on syvämielinen vertauskuva kristin-uskon
tarjoamasta autuudesta, ja Gral'in vartiat edustavat hengellistä
ritaristoa, niinkuin Artus ja hänen hovikuntansa maallista
ritarisuutta. -- Molemmat tarinajaksot, Artur'in ja Gral'in, yhdisti
saksalainen runoilija Wolfram von Eschenbach syvä-aatteiseksi,
"Parzival" nimiseksi runoelmaksi.
Antiikkisista tarinoista keskiaika enimmin suosi kertomuksia Troian
sodasta ja Aleksanteri Suuresta. Mutta vanhaa aikaa kuvataan
samanlaiseksi kuin keskiajan ritari-maailmaa, ja romantinen henki
siihen kutoo omia, hentoisen ihania kuvaelmiansa. Aleksanteri tuli
retkillänsä -- niin muun muassa kerrotaan -- pimeään metsään, jonka
puut muodostivat niin tiheän lehtikaton, ett'ei auringon valo voinut
siihen tunkeutua; linnut siellä laulelivat ja hopealähteitä kuohui
laaksohon; mutta maa oli täynnä lukemattomia ihmeellisen isoja,
pyöreitä kukkaisumpuja, ruusunpunaisia ja lumivalkoisia. Vaan katso,
jopa aukeaa niiden lemuavat kuvut ja ihmekukista nousee tuhansittain
nuoria tyttöjä, verrattoman kauniita, kaksitoista-vuotiaan näköisiä,
punaisissa ja valkoisissa vaatteissa, niiden kukkien kaltaisissa,
joista he ovat syntyneet; naureskellen ja ihanasti laulaen he liehuvat
metsän siimeksessä, niin että uroot unohtavat kaikki vaivansa. Ne ovat
metsän pimentojen lapsia; vaan, jos auringon polttava säde niihin
sattuu, he kuihtuvat ja kuolevat; heille ei ole suotu pitempää elämää
kuin heidän sisarillensa, nurmen kukkasille.[25]
Sama kirjavuus ja moninaisuus, joka ylipäänsä on keskiajan luonteessa,
vallitsee myös sen eepillisissä runoelmissa. Suuri osa niistä on
täytetty kertomuksilla ritarien seikkailuksista ja urostöistä, jotka
osoittavat runsaasti uhkuavaa mielikuvitusta, vaan nykyajan lukijalle
käyvät yksitoikkoisiksi. Koko tuo tarumaailma, josta ylempänä
puhuttiin, leviää silmiemme eteen: ritarit taistelevat noitia ja
hirviöitä vastaan, ja ihmeelliset taikavoimat hallitsevat luonnon
ilmiöitä.
Se hempeätuntoisuus, joka asuu aikakauden hengessä, ilmaantuu
erittäinkin sen lyyrillisessä runoudessa, sekä maallisessa että
hengellisessä. Edellisessä trubaduri tai minnesänger ylistelee valittua
lemmittyänsä ja kuvailee rakkautensa riemuja ja huolia; toisinaan, vaan
harvemmin otetaan muita, esim. valtiollisia asioita, laulun aineeksi.
Trubadurien runoelmissa on palavan rakkauden intoisa kiihkeys laulun
perustuksena; saksalaisessa Minnegesang'issa on vallitsevana tunteena
sydämmen hellä kaipaus ja luja uskollisuus. Hengellisessä runoudessa
taas on keskuksena Jumalan emo, neitsyt Maaria, jota ylistetään
hehkuvalla, lemmentapaisella kunnioituksella. Runopuvun puolesta
keskiajan lyriikka synnytti suuren muotojen rikkauden ja noudatti
tarkkaa säännöllisyyttä, joka ilmaantui etenkin laulujen taiteellisessa
stroofi-rakennuksessa. Mutta vaikka indiviidin sisäinen elämä oli
tullut kaiken olemisen keskustaksi ja syvä tunteellisuus on tämän ajan
tärkeimpiä tunnusmerkkejä, ei lyyrillinen runous kuitenkaan voinut
kehittää koko runsauttansa; sillä yksityishenkilö ei ollut vielä
edistynyt siihen itsenäisyyteen ja henkiseen vapauteen, joka voi
täyteen määrään kasvattaa sielu-elämän rikkauden. Sentähden trubadurien
ja minnesängerien runoissa on melkein aina sama sisällys, jota
koetetaan esittää monella eri tavalla. Samasta syystä ei
draamallinenkaan runous pääse oikeaan alkuun, vaikka se jo siemenenä
piilee keskiajan kirkollisissa näytelmissä.
Keskiajan loppupuolella sen omituinen henki rupesi riutumaan, uuden
ajan tuulen puhaltaessa. Tämän muutoksen välittäjänä oli etenkin
muinaisklassillinen kirjallisuus, jota nyt aljettiin tutkia yhä
suuremmalla innolla ja menestyksellä, varsinkin Italiassa. Mutta
silloinpa juuri keskiajan katsantotapa sai loistavimman runollisen
kirkastuksensa. Dante Alighieri sulki mahtavaan teokseensa _Divina
Commedia_ tämän aikakauden koko maailmankatsomuksen, liittäen
viisaustieteellistä syvämielisyyttä mitä selvimpään objektiivisuuteen.
Dante on, niinkuin Aischylos ja Shakespeare, niitä suuria runoilijoita,
jotka kahden tärkeän aikakauden rajalla itsessään yhdistävät kaikki ne
mietteet, mitkä ovat loppupäätöksenä ihmiskunnan edellisestä työstä, ja
samalla viittaavat kauas tulevaisuuteen. Hän oli, niinkuin jo ylempänä
sanottiin, antiikkisen kirjallisuuden kasvattama; mutta uuden
humanistisen aikakauden valossa oli hän syvemmin kuin kukaan muu
käsittänyt oman aikakautensa hengen. Muinais-ajalta perityllä
kauneudenaistilla antoi hän teoksellensa tarkan taiteellisen muodon ja
on siinäkin kohden aikakautensa runouden uudistajana.
Jos Dante siis oli antanut keskiajan ihanteelle sen aatteellisen
täydellisyyden, niin seuraavat runoilijat sitä yhä enemmin hajottivat,
samalla kuin edistivät ulkomuodon kehkiämistä. Petrarca tosin vielä
keskiajan hehkuvalla lemmen-innolla laulaa Laurastansa; vaan
Boccacoio'n Decamerone'ssa kauan pidätetty luonnollinen aistillisuus
vihdoin purkaa kahleensa ja kostoksi pilkkaa ulkokultaista pyhyyttä,
vallattomana riemuiten vapaudestansa.
Ylempänä viitattiin siihen, että muhammedilaisten kansojen
kuvausvoimalla oli joku vaikutus Eurooppalaisten runouteen.
Länsimaalaiset tutustuivat heihin osittain Espanjassa, osittain
itämailla ristiretkien aikana, ja saivat runo-aineita itämaiden
runsaista satu-aarteista. Arabialaisten ja Persialaisten hengenviljelys
oli noussut sangen korkealle, ja olletikkin jälkimäisten runous oli
ehtinyt mainioon kukoistukseen. Itämaalaisten kuvausvoima on niinkuin
itämaiden luonto: väririkas, runsastuotteinen, täynnä hehkuvaa,
hekumallista loistoa; sen ohessa he halulla tuovat esiin viisauttansa
mielevissä vertauksissa ja mietelauseissa. "Tuhannen ja yhden yön
saduissa" liikkuu arabialainen mielikuvitus varsinaisella alallaan,
kietoen satukuvaelmansa yhteen kirjavaksi ihannemaailmaksi.
Vaan etevin kaikista muhammedilaisten kansojen hengentuotteista
on Firdusi'n kertomaruno _Shahnameh eli Kuningasten kirja_
(10:neltä vuosisadalta), jossa hän tosi-eepillisellä tavalla esittää
kansansa muinaistarinat ja jatkoksi liittää Persian historian
Sassanidien vallan häviöön asti. Mainittu runoelma syystä luetaan
ihmiskunnan ikimuistettavain mestariteosten joukkoon. Panteistisen
maailmankatsomuksen synnyttämässä autuaallisuuden tunnossa persialainen
runoilija Hâfis laulelee elämän iloista ja nautinnoista, ja hänen
maanmiehensä Dshelâl-ed-dîn-Rûmi (13:nella vuosisadalla) lausuu, saman
mystillis-panteistisen katsomustavan perusteella syvämielisiä
ajatelmiansa. Äsken mainitut teokset eivät kuitenkaan ole suorastaan
vaikuttaneet Euroopan keskiaikaiseen runouteen, koska ne vasta
uudempina aikoina ovat tulleet täällä tunnetuiksi.