Roomalainen ihanne ja kristin-uskon alku.
Kreikkalaiset loivat antiikkisen sivistyksen ja laskivat ikuisiksi
ajoiksi taiteen ja tieteen perustukset; vaan Roomalaisten välityksellä
levisi tämä sivistys koko heidän avaraan valtakuntaansa sekä sieltä
Euroopan uudempiin kansoihin. Helleenit ja Muinais-Italialaiset olivat
samaa laajaa kansaryhmää, jonka tähden jo vanhimmista ajoista heissä
tavataan paljon yhtäläisyyttä. Mutta toiselta puolen jälkimäisten
luonne, varsinkin semmoisena kuin se ilmaantuu Roomalaisissa, osoittaa
ihan toisia alkupiirteitä kuin Kreikkalaisten. Jos Helleenit ennen
kaikkea olivat ajattelija- ja runoilija-kansaa, on Roomalaisten suuruus
etupäässä käytöllisten valtiotoimien alalla. Kuvausvoiman viehättävät
kangastukset ja tietoviisauden syvämieliset aprikoimiset eivät voineet
heidän huomiotansa pysyväisesti kiinnittää; Roomalainen ei ollut
luotu olevaisuutta taiteellisesti kuvailemaan tai sen arvoituksia
selittelemään, vaan lujalla kädellä hallitsemaan maailmaa ja
levittämään aikansa viljelystä maanpiirin viimeisiin ääriin. Koko
hänen olentonsa oli yksivakaisempi ja kovempi kuin Kreikkalaisen,
hänen katsantotapansa synkempi ja ankarampi. Olympian hilpeäin
juhlakilvoitusten sijaan astuivat gladiatorien veriset ottelut ja
hurjat petojen taistelut; arvelematta Brutus tuomitsee kapinalliset
poikansa kuolemaan ja nuori Horatius voiton hurmauksessa syöksee
kalpansa sulhoa murehtivan sisarensa rintaan. Tämmöiset puolettoman
lujuuden tai säälimättömyyden työt, joista Rooman muistotarinat
kertoilevat, ovat ihan toista laatua kuin ne jalot uhraukset
tai kiihkon ja soaistuksen tuottamat rikokset, joita Kreikan
kertomukset mainitsevat. Roomalaisissa ei tavata Helleenien kauniin
sopusuhtaisuuden tunnetta eikä siihen perustuvaa luontaista
siveellisyyttä; sen sijaan on heissä velvollisuuden tunne vahvempi kuin
Kreikkalaisissa. Molemmat katsoivat valtion ihmis-elämän korkeimmaksi
olomuodoksi; mutta Kreikkalaisissa oli tämäkin, niinkuin heidän
siveytensä ylimalkain, luonnonperäinen, tapain ja tottumusten
vahvistama tunne, Roomalaisissa jokaisen yksityisen selvästi tajuttu
velvollisuus. Paitsi sitä on valtio Helleeneistä pääasiallisesti hyvän,
kansallisen tavan ylläpitäjä, tosi-inhimillisen sivistyksen edistäjä,
s.o. etupäässä kultuuri-valtio;[21] Roomalaisilla se on oma
tarkoituksensa ja ottaa kaikki kansan voimat palvelukseensa,
käyttääkseen niitä etujensa saavuttamiseksi, vieläpä siihen määrään,
että kansallisuuskin joutuu paljaaksi välikappaleeksi. Mutta vaikka
valtiokäsite niinmuodoin on Roomalaisilla paljoa mahtavampi kuin
Kreikkalaisilla, on subjektiivisuus heidän luonteessaan kuitenkin
suurempi. Sillä Kreikkalaisilla oli yksityisen siveys ja toimellisuus
vielä yhteen kasvaneena valtion kanssa; mutta roomalaisessa
yhteiskunnassa valtion piiri ja yksityishenkilön oikeudet eroitettiin
tarkasti toisistaan. Indiviidien keskinäiset suhteet määrättiin tyystin
lainsäädännössä ja perhe-elämäkin sai suuremman merkityksen kuin
kreikkalaisessa yhteiskunnassa. Mutta samalla yksityishenkilö
lujemmilla siteillä kiinnitettiin valtioon. Näistä kaikista oli
seurauksena, että, kun subjektiivisuus katkaisi olevaisten olojen
siteet, se Kreikassa hävitti valtiollisen elämän ja teki lopun sen
itsenäisyydestä; vaan Roomassa valtiorakennus silloinkin pysyi lujana,
vaikka indiviidisyyden valta ei suinkaan ollut vähempi kuin Kreikassa.
Se tarmo ja toimintakyky, mikä saattoi tasavallan sankarit
järkähtämättömällä mielen lujuudella kaikki alttiiksi antamaan, kaikki
kärsimään syntymäkaupunkinsa suuruuden hyväksi, se puhkesi nyt
hillitsemättömään vallanhimoon ja nautintohaluun tai niihin
mielettömyyden tekoihin, jotka saastuttavat Tiberion ja Caligulan
tapaisten keisarein elämää. Roomalainen ei supistanut henkensä voimaa
sopusuhtaisuuden rajoihin, vaan ennätti sekä hyvässä että pahassa joko
ylevimmän sankaruuden tai riihattoman hurjuuden viimeisille perille.
Mutta tarkka la'in järjestelmä ja ankara velvollisuuden tunto piti
itsekkäisyyden kurissa ja siveellisyys perustui niinmuodoin enemmän
indiviidin tottelevaisuuteen yhteiskunnan järjestystä kohtaan, kuin
täysin kehittyneen persoonallisuuden luontaiseen sopusointuun.
Kreikkalaisten ideaali oli paraasta päästä esteetinen, Roomalaisten
siveellis-valtiollinen.
Mutta plastillisena, itsessään valmiina ja täydellisenä, roomalainenkin
personallisuus esiintyy katsojan silmissä. Jos ei Roomalainen ollutkaan
tuottelias taiteen alalla, niin hänen uljas, lainkuuliainen,
järkähtämätön luonteensa sitä vastoin on omansa virittämään
kuvausvoimaa, ja runous onkin kaikkina aikoina ammentanut aineita
Rooman historiasta ja muinaistarinoista.
Ylempänä jo viitattiin siihen, että valtio-etu Roomassa oli
kansallisuuttakin voimallisempi. Mukauntuessaan vieraisin
kansallisuus-aineisin, Rooman onnistui ne sulattaa omaan
valtiorakennukseensa.[22] Voitettujen kansain jumalat siirrettiin
Roomaan; heidän tapansa, taitonsa, sivistysmuotonsa pääsivät sinne
leviämään. Mutta varsinkin Kreikkalaisten laitokset ja henkinen elämä
juurtuivat aikaa myöten maailman pääkaupunkiin.
Roomassa havaitaan ensi kerta historiassa se ilmiö, että kansakunta
toiselta lainaa valmiin sivistyksen sovittaakseen sitä omiin oloihinsa.
Tästälähin kohtaamme samaa ilmiötä kaikissa maissa ja kansoissa; sillä,
kun inhimillisen sivistyksen, niin sanoakseni, peruskaavat ovat
valmiina, alkaa jokaisen eri kansan kehitys sillä, että se omistaa,
mitä ihmiskunnan yhteinen työ on tuottanut, ja suuremmassa tai
vähemmässä määrässä muodostaa sitä oman henkensä mukaan. Enimmät
sivistyskansat ovat tätä perintöä sillä tavoin hoitaneet, että
runoudenkin alalla entisen sivistyksen siemenistä itsenäisesti ovat
kasvattaneet omat ihanteensa; mutta Roomalaiset vaan semmoisenaan
omistivat kreikkalaisen taide-ideaalin, melkein yksinomaisesti
mukaillen heidän teoksiansa. Heidän runoudessaan havaitaankin sentähden
varsin vähän itsenäisyyttä. Siihen oli kaiketi syynä tuo äsken mainittu
kansallisuuden mukaantuvaisuus; sen lisäksi tuli, ett'ei Roomalaisten
alkuluonne ollut taipuvainen runouteen. Heillä ei ollut mitään
varsinaista kansan-epiikkaa; heidän muinaistarunsa säilyivät
suorasanaisina kertomuksina, kunnes historioitsijat ne muistoon
kirjoittivat. Useat ensimmäisistä runouden viljelijöistä
Roomassa olivatkin muukalaisia: Tarentolainen Livius Andronicus,
Kreikkalais-Oskilainen Ennius, Afrikalainen Terentius y.m. Vaan
tunnettu on, kuinka Roomalaiset, tutustuttuansa kreikkalaiseen
sivistykseen, itse siihen mieltyivät ja kuinka suuren vallan Kreikan
kieli ja kirjallisuus voitti Rooman ylimyksissä. Mutta yhtyipä tähän
mieltymykseen kuitenkin isänmaallinen harrastus: muukalainen sivistys
oli omakieliseksi saatettava. Latinan kielioppi tuli muoti-asiaksi
Rooman aristokraatisissa piireissä. Roomalaisten selvä äly ja se
plastillinen aisti, mikä heille oli yhteinen Kreikkalaisten
kanssa, ilmaantui silloin paitsi valtiolaitoksessa myös pontevan
Roomalais-kielen muodostuksessa; se vakaantui lopullisesti Ciceronin ja
Julius Caesar'in kautta, joka jälkimäinen osoitti järjestystaitoaan
kieliopillisissa säännöissä, yhtä hyvin kuin sotajoukkojensa
asettamisessa. Jo sitä ennen oli rahvaan luontainen leikillisyys ja
kokkapuheisuus päässyt puhkeamaan Plauton komedioihin, jotka
aineiltansa kyllä ovat mukaelmia kreikkalaisista teoksista, mutta
esitystavaltaan perin kansallisia. Vähää ennen kirjallisuuden
varsinaista loisto-aikaa oli Lucretius latinaisissa heksametreissa
runollisesti esitellyt Epikuron ja Atomistein oppia. -- Mutta vasta
Auguston hallitus, joka soi valtakunnalle hoivan tasavallan
rauhattomuudesta, saatti edellisten aikojen pyrinnöt tuleentumaan.
Vergilius, Horatius, Ovidius ovat tuon runsashedelmäisen
kulta-aikakauden edustajia. Jos hallitsijan suosio olikin ulkonainen
syy runouden kohoamiseen, niin Rooman mahtavuuden vireyttämä
kansallistunto oli se sisällinen voima, joka sitä kannatti. Se puhaltaa
innollisena kansallishenkenä Vergilion Aeneidissä ja monessa muussa sen
ajan runotuotteessa. Vaikka yleiset sivistysmuodot noudattivat
kreikkalaista mallia, ei Rooman kansakunta ollut vielä ennättänyt
sanottavassa määrässä itseensä sulattaa muita kuin lähisukuisia
aineksia, nimittäin Italian heimokunnat, ja sen alkuperäistä
roomalaista ydintä oli vielä tarpeeksi jäljellä, jotta sen kansallinen
omituisuus taisi ilmaantua sen ajan tuotteissa. Mitä enemmin
roomalaisuus sitten itsellensä omisti voitettujen kansojen ajatustapaa
ja mukaantui niiden jälkeen, sitä heikommaksi kävi itsenäinen
runollinen tuotanto, vaikka kirjallisuus sen kautta sai
monivaiheisemman luonteen.
Tästä näkyy, ett'ei Roomalaisilta sovi kieltää kaikkea kirjallista
omituisuutta, ja heidän periluonteensa, jota ylempänä kuvattiin,
tuleekin ilmi monella alalla. Heillä oli ylimalkain suurempi taipumus
tosiolojen käsittämiseen kuin kuvausvoiman vapaasen luomistyöhön.
Sentähden on suorasanainen kirjallisuus ylimalkain sopivin
roomalaiselle luonteelle; siinä latinankielen erinomainen selvyys ja
rhetoorinen voima osoitaikse kaikessa komeudessaan. Jokapäiväistäkin
elämää rupesivat Roomalaiset terävällä käytöllisellä aistillaan
taiteellisesti esittelemään, erittäinkin _satiirissa_, joka
Roomassa oli perin kansallinen hengentuote. Siinä yhtyivät tosiasiain
havaitseminen ja se taipumus koomillisuuteen, joka näkyy olleen
Muinais-Italialaisten luonteessa. _Historiankirjoituksessa_ oli
Roomalaisten valtiollinen äly suureksi hyödyksi, ja se onkin heidän
kirjallisuutensa vahvin puoli. Livion eepoksenkaltaiset kertoelmat ja
Taciton draamalliset luonteenkuvaukset sisältävät ainakin yhtä paljon
runollisuutta, kuin koko muu roomalainen kirjallisuus yhteensä.
Kuinka Rooman valtakunnan suuruus elähytti runollista tuotantoa, on
äsken sanottu. Kun keisari edustaa ikuista Roomaa, ylistää runoilija
hänen personaansa isänmaan sijassa, ja näin voipi runotar toisinaan
alentua imartelevaksi hoviliehakoksi. Mutta toiselta puolen
keisarihovin ylellisyys ja turmeltuneet tavat sekä pääkaupungin ylen
hempeytynyt sivistys saattoivat ihmiset kyllästymään ajan
sivistysmuotoihin ja heidän mielensä ikävöi luonnon hiljaista elämää ja
maaseudun rauhallista yksinkertaisuutta, niinkuin useasti tapahtuu
tällaisten olojen vallitessa. Siitä tuli se mieltymys idylliin, jota
tavataan roomalaisissa runoilijoissa, niinkuin myös Kreikan myöhemmässä
kirjallisuudessa.
Rooman vakava kansa rakasti prameutta ja juhlallisuutta ulkonaisissa
menoissa; se tulee monella tavoin ilmi heidän julkisessa elämässään, ja
niin myös heidän kirjallisuudessaan. Jo kielen luonne houkutteli
enemmän kaunopuheisuuteen kuin runouteen ja runoteoksissakin pääsee
rhetoorisuus enimmiten voitolle. Missä tämä yhdistyy alkuperäiseen
voimaan ja aaterikkaasen sisällykseen, antaa se esitykselle viehättävän
mahtipontisuuden; mutta varsinkin myöhemmän ajan tuotteet, jolloin
runollinen aisti jo oli pilaantunut, osoittavat paljon tyhjää
kaunopuheisuutta, niin esim. Senecan tragediat. Kiitettävänä
vastakohtana tulee mainita erittäinkin muutamia lyriikan tuotteita,
niinkuin Catullon ja Tibullon runot, joissa luontainen tunne saa voiton
koreapuheisuudesta. -- Roomalaisen runouden rhetoorista väritystä
edistää vielä yksi kohta. Nuo kansan kuvausvoiman synnyttämät
myytilliset olennot, joita kreikkalaiset runoilijat mielellään tuovat
esiin, ovat Roomalaisilla jo menettäneet elävyytensä ja muuttuneet
ajatusperäisiksi mielikuviksi, osittain ajan edistyneemmän
katsantotavan tähden, vaan osittain siitäkin syystä, että ne ovat
toiselta kansalta lainattuja. Roomalaisessa kirjallisuudessa, näet,
alkaa allegorian valta. Ne ominaisuudet, joita ennen kaikkia huomataan
Roomalaisten runoudessa, ovat voimakas isänmaallinen henki ja
käytöllinen mieli, joka runoudenkin kautta pyytää vaikuttaa ihmisten
tahtoon ja tälläkin alalla asettaa itsellensä siveellisen
tarkoitusperän. Jälkimäisestä satiirikin saa alkunsa; vikojen ja
epäkohtien pilkkaamisella ja moittimisella toivoo runoilija
parantavansa aikalaistensa tapoja. Sen kaunopuheisuuden, joka yleensä
on roomalaisen kirjallisuuden tunnusmerkkejä, senkin tuottaa sama halu
vaikuttaa kuulijan tai lukijan tunteisin.
Ulkonaisessa suhteessa ovat roomalaisen esitystavan ansiot lausekeinon
juhlallinen komeus, sen tarkkamääräisyys ja voima, niinkuin myös se
"urbanitas" eli hienotapainen sievyys, mikä enimmiten vallitsee Rooman
kirjallisuudessa. Jos latinainen runous, kuten Rooman sivistys
ylimalkain, osoittaa vähemmän alkuperäisyyttä kuin kreikkalainen, niin
juuri tämä sen yleismaailmallinen luonne on tehnyt sen sopivaksi
välittäjäksi muinais-ajan ja uudempain kansakuntain kesken.
Aika oli nyt tullut semmoinen, jolloin melkein koko tunnetussa
maailmassa vallitsi yhteinen sivistys; sen välittäjänä on lännessä
latina, idässä kreikankieli. Sen pohjana on vanha kreikkalainen
sivistys; siihen yhtyy roomalaisuus, vaan sen ohessa kaikki ne
monenkaltaiset kansalliset aineet, jotka Rooman valtakunnassa melkein
ovat kadonneet yhteiseen roomalais-kreikkalaisuuteen. Muutamia
erityisen kansallisuuden muistoja on tosin jäljellä ja paikoin ovat
vanhat kansalliset kieletkin säilyneet, esim. Syyriassa, Egyptissä,
Galliassa. Mutta niillä ylipäänsä ei ole suurta merkitystä; aikakautta
hallitsee yleisihmisyys, humanisuus. Yksinvalta estää yleisempää
osanottoa valtakunnan yhteisiin asioihin eikä ihmisillä ole mitään
kansallista tehtävää; sentähden tulee yksityishenkilön hengellinen tai
aineellinen menestys kaikkein pyrintöjen keskustaksi. Samalla kuin tämä
vie itsekkäisyyteen, tekee se toiselta puolen uskonnollisen tarpeen
tuntuvammaksi, ja siitäpä syystä tämä aika tarjookin oivallisen
maanlaadun kristin-uskon kylvölle; Rooman valtakunnan laveus ja
vilkastunut kanssakäyminen kaukaisimpien seutujen kesken helpoittavat
sen leviämistä. Vanhan kreikkalaisen filosofian perustuksella ja
niiden aatteiden vaikutuksesta, joita sekä kristin-oppi että itämaan
kansojen muinais-uskonnot tarjoovat, kasvaa omituinen teosofia,
uusi-platonisuus, joka koettaa yhdistää kaikki, mitä ihmiskunta siihen
asti on miettinyt. Runsas-aineinen kirjallisuus osoittaa virkeätä
henkistä elämää, ja monessa runouden tuotteessa sopii vielä ihaella
kreikkalaisen hengen sievää ihanuutta tai roomalaisen arvokasta
komeutta; mutta kuvausvoima on kuitenkin suuresti laimistunut eikä saa
enää aikaan noita mainioita mestariteoksia, joiden paljas nimi
johdattaa mieleen runouden ylevimmät ihanteet. Yleismaailmallisuus sitä
heikontaa ja rasittaa, ja entiset ihanteet sortuvat tuohon suureen
kilvoitukseen aistin-omaista kauneutta hehkuvan pakanuuden ja nuoren,
synkkää kieltäymystä saarnaavan kristin-opin välillä. Eikä uusi taide
silloinkaan vielä pääse vahvasti toimimaan, kun kristin-usko vihdoin on
voitolle päässyt; sillä se kaipaa kansallisuuden elähyttävää kastetta.
Paraiten menestyvät ne runouden lajit, jotka ovat ulkopuolella sen
varsinaista alaa, erittäinkin satiiri; Lukianon sukkela-älyisissä
ryntäyksissä vanhaa jumalistoa vastaan kuvauupi ajan kieltoperäinen
suunta.
Näin vanha aika vaipui hautaansa, jättäen kaksi hedelmää
tulevaisuudelle perinnöksi: kreikkalais-roomalaisen sivistyksen jalot
tiede- ja taide-aarteet sekä Judaean kansassa syntyneen, vaan
kreikkalaisen hengen muodostaman, uuden uskonnon.
Antiikkinen ihanne, kuten jo nähtiin, perustuu objektiivisuuteen,
maailman kokonaisuuden kauniisen järjestykseen. Tässä maailman
täydellisessä järjestyksessä on yksityishenkilö tosin itsenäinen osa,
jonka suurin mahdollinen täydellisyys ylentää kokonaisuuden
sopusointua, samaten kuin kreikkalaisessa temppelissä jokainen eri
pylväs tai pintakuva on itsestään kaunis ja kuitenkin pääasiallisesti
on olemassa yleisen tasasuhtaisuuden vuoksi; sillä sen asemaa ja
kauneutta määrää kokonaisuuden järjestys. Antiikki-maailman
edistyskannalla on tämä objektiivisuus -- tämä henkilön määrättäväisyys
ulkonaisen järjestyksen kautta -- valtavampi kuin henkilön oman sielun
syvyydestä kuohuileva itsemääräys, kuin sen sisällisen maailman
omituisuus, mikä hänen sydämmessään elää. Kun subjektiivisuus herää ja
ihminen asettaa oman mielensä kaikkein asiain ratkaisijaksi, silloin
vanha maailma rupeaa hajoamaan; temppeli raukeaa, kun pylväät eivät
enää sitä kannata, vaan jokainen erikseen pyrkivät edustamaan
kokonaisuutta. Oikein on, että indiviidi saa kehittää kaiken voimansa
ja omituisuutensa; mutta toiselta puolen yksityishenkilön runsaampi
kehitys ei saa häiritä maailman yleistä sopusointua; sen tulee
päinvastoin rikkaudellaan sitä enentää. Tämä voipi tapahtua ainoastaan
sen katsantotavan nojalla, että ihmishenki on jumalallista alkuperää ja
jumaluus siis elää ihmishengessä; silloin indiviidi voi omaksensa
omistaa maailman yleisen järjestyksen, kokonaisuuden; se ei nyt enää
vieraana, ulkonaisena voimana, synkkänä sallimuksena, vastusta
yksityishenkilöä; vaan jumalallinen järjestys on ihmishengen oma
sisällys; sitä toteuttaessaan ihminen vapaana kehittää omaa olentoansa.
Indiviidien toisiansa täydentäessä syntyy yleinen sopusointu;
yksityishenkilöin vapaan toiminnan kautta kokonaisuus varttuu yhä
runsaampiin muotoihin, tuoden näkyviin ennen aavistamattoman
moninaisuuden.
Tällaisen maailmankatsomuksen nojalla oli muodostuva toinen ihanne kuin
antiikin, -- se ihanne, joka yleensä on uudemman ajan oma. Ylempänä
kuvattu katsantotapa koittaa vähitellen ihmiskunnalle; mutta,
ennenkuin se voitolle pääsee, käy sen edistyminen monta mutkatietä.
Objektiivisuuden rauettua saa pelkkä subjektiivisuus vallan. Rooman
keisari-aikana oli yleinen individualismi voitolle päässyt ja
yksityis-ihmisestä oli tullut kaikkein henkisten harrastusten keskus.
Hänen täydellisyytensä -- viisaus, niinkuin Stoalaiset sanoivat, -- tai
onnellisuutensa -- Epikurolaisten ihanne -- asetettiin korkeimmaksi
tarkoitusperäksi, huolimatta yhteis-elämästä tai ihmiskunnan
kokonaisuudesta. Mutta, koska yksityisihminen semmoisenaan, yhtymättä
henkisen elämän kokonaisuuteen, ei voi saavuttaa mitään täydellisyyttä
eikä häiritsemätöntä maallista onnea, ei tämä ajatuskanta voinut ajan
pitkään tyydyttää, vaan sortui omaan tyhjyyteensä, valmistaen alaa
kristin-uskolle. Ihminen heittäytyi Jumalan helmoihin, toivoen
jumalallisen välittäjän kautta löytävänsä haudan toisella puolella,
mitä hän tässä elämässä turhaan oli etsinyt, olentonsa täydellisyyden
ja suurimman autuuden yhteydessä Jumalan kanssa. Mutta samalla
kristin-usko tunkeutuu ihmissielun syvimpään syvyyteen, aukaisten
sydämmen salaisimmat kätköt. Ihmisen sisällinen puhtaus, hänen
yhtymisensä Jumalaan rakkauden kautta on uuden uskonnon pääsisällys.
Jumalaa ajatellaan lempeäksi isäksi, ihmisiä hänen lapsiksensa, ja
rakkauden tulee myös yhdistää ihmiset keskenänsä. Korkeimman edessä
ovat kaikki yhtäläiset, ja kajastus Kristuksen kirkkaudesta valuu myös
alhaisten ja sorrettujen yli. Yleisen ihmis-arvon tunnustamiseen oli
ajan sivistys jo monella tavalla ohjannut yhteistä ajatustapaa; vihdoin
kristin-usko sille antoi pyhityksensä. Uusi uskonto asetti itsellensä
mitä jaloimman esikuvan, puhtaan ihmisyyden ideaalin, koko
ihmiskunnalle kelpaavan; siitäpä sen yleismaailmallinen merkitys.
Kristillinen maailmankatsomus oli, niin sanoakseni, siirtänyt
elämän painokohdan ihmisen ulkonaisesta olosta hänen mieleensä ja
omaan-tuntoonsa, antaen samalla yksityishenkilölle täyden arvon.
Kristin-usko on niinmuodoin subjektiivisen käsitystavan korkein aste.
Mutta se sisälsi kuitenkin jo ensi aikoina paljon aihetta laajaan
kehitysjaksoon objektiiviseenkin suuntaan, joka kehitysjakso ei
vieläkään ole päättynyt. Vanhimmassa kristikunnassa oli elävä tunne
koko ihmiskunnan yhteenkuuluvaisuudesta ja sen varttumisesta yhä
suurempaan täydellisyyteen, ja kirkkaana toiveena sille loisti ajatus
"tuhatvuotisesta valtakunnasta", s.o. ihanteellinen kuva maallisen
elämän korkeimmasta kehittymis-tilasta. Nämä aatokset on kristillisen
kirkon myöhempi käsitystapa melkein kokonaan hämärään peittänyt.
Rakkauden käsky taas voi saada avarammankin sisällyksen, kuin mikä
sille tavallisesti annetaan; saattaahan se kiintyä maailmassa
toteutuviin aatteisin ja tehokkaasti ilmaantua Jumalan valtakunnan
levittämisessä maan päällä myös yleis-inhimillisen tai kansallisen
elämän eri piireissä. Vihdoin, kun kristin-usko julistaa ihmiset
Jumalan lapsiksi, ei sekään ajatus ole kaukana, että ihmishenki on
jumalallista alkuperää ja että Jumalan henki siis ilmestyy historian
menossa ja kaikessa, mitä ihmishenki tuottaa hyvää ja jaloa. Moni
ajattelija onkin tehnyt tämän johtopäätöksen; vaan ei mikään
kirkkokunta ole rohjennut ottaa sitä uskontunnustukseensa.
Yleensä on uskonnollisella alalla kristin-opin subjektiivinen puoli
melkein yksin-omaisesti päässyt kehkiämään. Vaan ne objektiivisen
katsantotavan siemenet, joihin olen viitannut, ovat kuitenkin
muilla aloilla itäneet ja taimelle nousseet; sillä kristin-oppi ei
ole yksistään uskontoa, vaan sisältää sen ohessa siveellisen
maailmankatsomuksen. Mutta varsinkin kristin-uskon ensi aikoina oli tuo
subjektiivinen puoli erittäin valtava; siinä kohden, niinkuin monessa
muussakin suhteessa, huomataan silloisten olojen vaikutusta. Vanhat
ihanteet olivat kukistumaisillaan; valtiollisen ja yhteiskunnallisen
vapauden puute esti kaikki yhteiset pyrinnöt. Siveellinen turmelus oli
arveluttavassa määrässä voitolle päässyt ja useat filosofit olivat jo
kallistuneet pessimistiseen ihmisluonnon arvostelemiseen. Zoroasterin
uskonto opetti pimeyden valtakunnan olevan melkein yhtä voimallisen
kuin valon ja hyvyyden, ja sieltä olivat Juutalaisetkin saaneet
käsityksen pahuuden ruhtinaasta ja valtakunnasta. Sen-aikuisessa
tietoviisaudessa oli se ajatus yleinen, että aineellinen maailma on
hengen vangitsija ja että ihmissielu vasta aineellisuuden kahleista
päästyään voi oikean tarkoituksensa täyttää. Nämä kaikki vaikuttivat
uuden opin muodostumiseen. Synkkä itsensä-kieltäminen ja maailman
halveksiminen oli kristityn ensimmäinen velvollisuus. Kaikki ihmisen
luontaiset taipumukset, kaikki ihmishengen jaloimmat tuotteet, tiede,
taide, valtiollinen elämä, katsottiin semmoisinaan, jos ei aina
suorastaan hyljättäviksi, niin kumminkin epäpyhiksi, halpa-arvoisiksi
kirkon pyhittämien rinnalla; sillä olivathan nuo kaikki saaneet alkunsa
tuosta synnin tahraamasta ihmisluonnosta. Jyrkkä eroitus hengellisen ja
maallisen välillä oli näiden kaikkien seurauksena.
Ett'ei tuommoinen katsantotapa ollut suosiollinen taiteen pyrinnöille,
on itsestään selvää. Nuori kristinoppi kyllä synnytti vähän hengellistä
runoutta ja muutamia kristillisen kuvaustaiteen alkeita; mutta mitään
itsenäistä kauneuden ihannetta ei se ensi aikoina kyennyt luomaan.
Uudet kansat ottivat sen huostaansa ja vasta niiden keskuudessa,
monellaisten aiheiden vaikutuksesta, yleni kristillinen taide ja
silloin kristillinen maailmankatsomus sai runollisenkin muodostuksensa.