Kreikkalaisten ihanne.
Itämaan kansoista, joiden ajatustapa vielä on sidottu luonnon
kahleisin, vie kaksi polkua uudemman ajan maailmankatsomukseen,
toinen Hebrealaisten, toinen Kreikkalaisten kautta, edellinen
melkein yksin-omaisesti uskonnollisen kehittymisen, jälkimäinen
ennen kaikkea tieteiden ja taiteiden ura. Hebrealaiset ovat kuitenkin
vielä pääluonteeltaan itämaalaista, vaan Kreikkalaiset kokonaan
eurooppalaista kansaa; sillä Helleeneissä yksityishengen vapaa toiminta
-- länsimaan sivistyksen päävoima -- ensin kohoaa kansallis-elämän
ohjaajaksi. Juutalaisten yhteiskunta pysyi kaikkina aikoina enemmin
patriarkallisena hierarkiiana kuin kuningas- tai kansanvaltana, ja
heidän kansallistuntonsakin oli enemmän uskonnollista kuin valtiollista
laatua; Kreikkalaisella sitä vastoin oli omavarainen toimi itsenäisessä
valtiossa ylin tarkoitusperä. Kun yksityishenkilö oli päästetty
muuttumattomien säännösten ahdistavaisista siteistä, silloin vasta
hänen vapaa antaumisensa yhteiskunnan palvelukseen, oikea
isänmaanrakkaus, oli mahdollinen. Nyt oli tie auennut todelliseen
edistymiseen; Kreikassa syntyi se hengen vapaus, joka on
tieteellisyyden alku ja joka luo oikeata virkeyttä runouteen ja muuhun
taiteelliseen tuotantoon. Tuntuupa siltä, kuin historiassa nyt olisi
herännyt rohkea myötätuuli, joka ajaa ihmiskunnan laivaa vinhemmästi
eteenpäin.
Toinen ja suurin eroitus Hebrealaisten ja Helleenien välillä on siinä
tavassa, jolla he käsittävät ilmiöin maailman. Edelliset, kuten jo
nähtiin, asettivat syvän juovan Jumalan ja maailman välille, eikä
heidän katsantotapansa oikeastaan tunne muuta kuin molemmat äärimmäiset
kohdat: Jumalan ja yksityis-ihmisen. Ihan toisin oli Kreikkalaisten
laita. He näkivät jumaluuden milt'ei yksinomaisesti luonnon ja
ihmis-elämän ilmauksissa; näiden havaitseminen ja erittäinkin niissä
ilmaantuvan kauneuden tajuaminen oli heidän katsomustapansa perustus.
Helleenien syntyperäinen taideaisti saattoi heitä kaikkialla pyrkimään
epämääräisistä, hämäristä, muodottomista tarkkapiirteisiin, selkeihin,
kauniisin muotoihin. Heidän kielensäkin todistaa tätä luontoperäistä
taiteellisuutta -- tuo ihmeteltävä kieli, runotarten hoitolapsi, yhtä
altis taipumaan vaihteleviin runomittoihin ja kuvausvoiman
vaatimuksiin, kuin tarkka ilmaisemaan filosofisen mietinnän
hienoimpiakin vivahduksia. Kreikkalaisten taideaisti ja runollinen
mieli näytäikse kaikkialla heidän yksityisessä ja julkisessa
elämässään, ja samaten myös heidän uskonnossansa. He pysyivät
polyteismin kannalla, mutta heidän polyteisminsä muodostui ihan
toisenlaiseksi kuin Itämaalaisten. Helleenien jumalat eivät ole
epävakaisia, henkilöiksi ajateltuja symboleja niistä voimista, jotka
hallitsevat luontoa tai siveellistä elämänpiiriä, vaan itsenäisiä
olentoja, tykkänänsä erillään niistä luonnon-esineistä, joista kenties
ovat aiheltuneet; he vaeltelevat ihmisten kesken ja ottavat vireästi
osaa heidän toimiinsa. Troian edustalla taistelevat kuolemattomat
jumalat, kuni kuolon-alaiset ihmiset, ja Diomedes haavoittaa itse
Areenkin; Athene seuraa Odysseytä huolellisna suojelijana ja
keskustelee hänen kanssaan ystävän tavoin; halpain matkustajain
muodossa Zeys ja Hermes koettelevat ihmisten vieraanvaraisuutta. Näin
Kreikan jumalat siis ovat irtaantuneet luonnosta ja muodostuneet
personallisiksi olennoiksi, mutta eivät kuitenkaan ole ulkopuolella
maailmaa, vaan välittömässä yhteydessä sen kanssa. -- Kauniit ovat
Helleenien jumalat, sitä tämän taiteilija-kansan luontoperäinen tunne
vaati; he antoivat jumalillensa ylevimmän muodon, minkä näkyväinen
maailma tarjoo, kuvaten heitä ihmisten-kaltaisiksi. Niinkuin indiviidin
omituisuus Helleenien yhteis-elämässä pääsi vapaasti vaurastumaan,
samoin Olympon jumalatkin saivat jokainen erityisen luonteensa, jota
kuvausvoima yhä runsaammaksi kehitteli. Tarpeeton lienee viitata niihin
lukemattomiin paikkoihin Kreikan runoudessa, varsinkin Homerossa,
joissa hienoimmalla psykologisella kuvaustaidolla esitellään eri
jumalien luonteita -- ihan inhimillisiä, vaan kuitenkin mahtavia ja
perin vapaita matalan maailman kurjuudesta. Mitä vanhimmasta
luonnon-uskonnosta vielä oli jäljellä epäkaunista, muodotonta, se jäi
ulkopuolelle tätä ihanaa jumalaiskuntaa ja työnnettiin hämärään
muinaisuuteen tai kaukaisimpiin maailman äärihin; siitä tuli voitettu
jumalaissuku, alku-aikojen haltiat tai satumaailman hirviöt; Titanit,
Gigantit, Kronos, Kyklopit j.n.e. Jumalistoon liittyvät puolijumalat
sekä muinaistarinain sankarit, ja koko tämä monimuotoinen tarujen
maailma on oivallinen pohja kertomarunouden kuvauksille, joka runouden
laji Muinais-Kreikkalaisilla ehti verrattomaan täydellisyyteen.
Tämän ajatustavan nojalla selvisi sitten, filosofian vaikutuksesta,
käsitys maailman järjestetystä kokonaisuudesta ("kosmos"), joka
kreikkalaisen sivistyksen loppupäiviin asti oli ajattelun ja runoilun
elähyttäväinen keskus. Syvästi juurtuneena Helleenien pääasiallisesti
esteetilliseen katsantotapaan, se luo kirkastavan valonsa sekä Platonin
monoteismiin että Stoalaisten panteismiin. Mutta Kreikkalaisissa
vallitseva järjestyksen ja tasasuhtaisuuden tunne vaatii vahvaa
sidettä, joka sopusoinnuksi yhdistää eri jumalais-olentojen halut ja
pyrinnöt. Tämä yhdistäväinen, maailmanjärjestystä kannattava voima on
Moira, tuo hämärä sallimus, jonka määräyksiä eivät jumalat eivätkä
ihmiset voi välttää. Se on ikäänkuin poljento, -- sanoo eräs
muinaiskreikkalaisen uskonnon tarkka tuntija,[19] -- joka, soittimien
eri tavalla kaikuessa, on rauhoittavana vakuutena, että yhteys säilyy
tässä äärettömässä moninaisuudessa. Moira on yht'aikaa luonnonpakko ja
siveellinen välttämättömyys, siis maailman sekä luonnollinen että
siveellinen järjestys, jonka auttajaksi ajatellaan Zeytä, ylijumalaa.
Toisinaan puhutaan useammista Moirista, joiden äiti silloin on Themis,
ikuisen oikeuden jumalatar. Aikojen kuluessa Moiran käsite yhä
syventyi; ylevimmän ja syvimmän merkityksensä se sai Aischylon
runoudessa. Tunnettu on, miten ihmisen voimattomuus autuasten jumalain
ja rautaisen sallimuksen suhteen etupäässä on traagillisuuden lähteenä
Kreikan murhenäytelmissä. Sillä tuo sama hengen vapaus, joka Kreikassa
tuottaa tieteen ja kansalaisvapauden, ei anna ihmisen tahdottomana
taipua sallimuksen alle: hän nousee rohkeana taistelemaan sen kovaa
lakia vastaan, loukkaa siten siveellistä järjestystä ja syöksyy
perikatoon. Näin syntyy kreikkalainen tragedia. Traagillinen
sankari koettaa turhaan kohtaloansa välttää, niinkuin Oidipus,
-- tosin syyllisenä, mutta sallimuksen kautta syyn-alaiseksi
joutuneena, -- taikka hänen rikoksensa ja perikatonsa ovat seurauksena
pitkästä hairausten jaksosta, niinkuin Pelopidien kova-onnisessa
kuningassuvussa. Mutta molemmissa tapauksissa käy traagillisuus kovin
karkeaksi sen kautta, ett'ei sankarin oma luonne ja vapaa tahto ole
hänen tekonsa ja siitä johtuvan kohtalon yksinomainen perustus, vaan
että hänen perikatonsa on jo edeltäpäin tietty. Eipä kaikki-hallitseva
Moira kuitenkaan ole umpisilmäinen onnetar, vaan iankaikkisen oikeuden
ja siveellisen järjestyksen oma voima, Themiin tytär, ja hänen
käskyläisensä on rankaiseva Nemesis, joka entiselleen asettaa sen
sopusoinnun, minkä ihmisen ylpeys on häirinnyt. Kreikan tragedia tahtoi
niinmuodoin "pelon ja säälin" avulla herättää kunnioitusta tuota
salaperäistä voimaa kohtaan, joka johdattaa maailman juoksua, ja
teroittaa ihmisen mieleen, että tulee tyytyä kohtaloonsa ja karttaa
sallimuksen vihaa, sen ikuiseen järjestykseen mukaantumalla.
Tätä järjestystä sopii ajatella siksi määrän ja tasasuhtaisuuden
voimaksi, joka hallitsee kreikkalaista elämää. Oikea suhta kaikissa! --
se on helleeniläisen siveyden pohja ja perustus. Maltti ja
kohtuus inhimillisissä asioissa -- mitä Kreikkalainen nimittää
_sofrosyné'ksi_ --, kunnioittavainen häveliäisyys jumalia kohtaan
-- kreikkalainen _aidas_ -- ovat ne hyvät avut, jotka ennen
kaikkia ihmistä kaunistavat ja kohottavat hänen siveellistä arvoansa.
Niiden vastakohta on "hybris", uhkamielinen röyhkeys, joka näytäikse
kohtuuden ja järjestyksen halveksimisessa ja joka on kaiken
onnettomuuden alku. Tämä "hybris" voi ilmaantua monella monituisella
tavalla: sopimattomassa kerskauksessa, jolla viritetään jumalain
kateutta tai oikeutettua vihaa, tyhmässä ylpeydessä onnea päivinä tai
sokeassa luottamuksessa onnen kukistumattomuuteen, röyhkeässä
käytöksessä kanssa-ihmisiä, yksin orjiakin kohtaan, kiihkojen ja
himojen ylenmääräisessä vallassa ja muussa suhdattomuudessa.
Laps' epähurskauden röyhkeys on tosiaan:
Vaan iki-onnen
Tuo hengen terveys aina
Suotuisan, armahaisen,
laulaa Aischylon khoori Eumenideissä,[20] ja tällaisia lauselmia
tapaamme yltäkyllin Helleenien runoudessa.
Oikea suhta siveellisenä ohjeena on tietysti mitä likeisimmässä
yhteydessä kosmos-käsitteen kanssa. Mutta itse siveys nojautuu enemmin
vaistomaiselle luonnon-tunteelle kuin uskon tai ajattelun laskemille
perustuksille; sen lähteenä on pikemmin luonnon-omainen mieltymys
jaloon ihmisyyteen kuin siveysla'in pakko tai jyrkkä velvollisuuden
tunto. Kreikkalaiset pysyivät tässä, niinkuin muissakin kohdin,
ratkeamattomassa yhteydessä luonnon kanssa, joka tietysti on suuri etu
esteetisessä suhteessa; sentähden kaikki antiikkisen maailman olot
tuntuvatkin luonnollisemmilta, eheämmiltä, kuin uudempien aikojen, ja
alkuperäinen tuoreus antaa heidän henkensä tuotteille tuon
lumousvoiman, joka ei milloinkaan niiltä katoa. Kreikkalainen sivistys
on ihmiskunnan nuoruuden ikä, jonka muisto ainiaan sitä virkistää.
Taide ja runous olivat Helleenien henkisen elämän keskuksena.
Uskontokin sai oikeastaan runoilijain kautta vakinaisen muotonsa; ei
ainoastaan kansanrunous, vaan myöhemmänkin ajan runoniekat yhä
kartuttivat ja täydentelivät jumalaistarustoa. Ja mitä sen
uskonnolliseen ja siveelliseen merkitykseen tulee, niin Kreikan
parhaalla ajalla nuo samat runoilijat etupäässä olivat tarujen
tulkitsijoina. Vihdoin kuvanveistäjät loivat jumalais-ihanteet silmin
ihailtaviksi, runoilijain kuvausten mukaan ulkomuodonkin puolesta
vakauttaen niiden eri luonteet. Itämaan kansoilla taide vielä oli
uskonnon palveluksessa; Kreikassa taide ja uskonto olivat toisistaan
vapaat, vaan eivät vielä niin tykkänään erillänsä kuin nykyisempinä
aikoina. Olihan vanha sankarirunous myytillistä alkuperää, ja
Attikan draama, kreikkalaisen taiderunouden kukka, iti ja kasvoi
uskonnollisista juhlamenoista ja pysyi vast'edeskin uskonnollisena
toimituksena, -- muita esimerkkejä mainitsematta. Tieteellinen tutkimus
sitä vastoin, -- vaikka muutamat vanhemmat filosofit kyllä esiintyvät
profeetantapaisen pyhyyden loistossa, -- asettui yleensä alusta alkain
runoilijain muodostamaa uskonnollista käsitystapaa vastaan. Sen sijaan
tieteen toveruus itse runouden kanssa kauan aikaa pysyi rikkomatonna.
Niin vanhimmat filosofit, esim. Empedokles ja Parmenides, pukivat
mietteitänsä runomittaiseen muotoon; mutta Kreikan ajattelijat
muutoinkin mielellään antoivat teoksillensa sellaisen muodostuksen,
joka sopii kuvausvoiman tuotteille, niinpä itse Platonkin, vaikk'ei
tahtonut suvaita runoilijoita ideaali-valtiossaan. Mitä mainiota
draamallista kuvailua tavataan esim. Symposiossa ja monessa
muussa dialogissa! Mutta useissa paikoin, missä ei ole puhetta
spekulatiivisesta tietämyksestä, vaan tekoasioista, saa tosiasiallinen
tarkkuus jäädä syrjälle kuvausvoiman vaatimusten tähden; sillä
runollinen todellisuus pidetään tärkeämpänä kuin tosiasiallinen. Platon
ja Xenofon, kuvaillessaan Sokratesta -- kumpikin omalla tavallaan --,
yksin Thukydideskin, ensimäinen kriitillinen historiantutkija,
kertoillessaan noita oivallisia puheita, jotka täsmälleen osoittavat
eri henkilöin luonnetta, menettelevät aivan kuin eepillinen tai
draamallinen runoilija ja suorittavat tehtävänsä mestarin lailla, mutta
eivät suinkaan noudata nykyajan "kriitillisen" ja "eksaktisen" tieteen
sääntöjä. Mitä tiede sen kautta lieneekään menettänyt, sen yleinen
kirjallisuus varmaankin on runsain määrin voittanut. Oli, miten oli,
siitä kumminkin näkyy, mikä valtava sija on kuvausvoimalla Kreikan
henkisessä elämässä, ja sopisipa sanoa, että, kun uskonto, taide ja
tiede toisistaan erkanivat, pysyi runous vielä jonkun aikaa niiden
yhdistäjänä. Ihmekkö siis, että sellaisessa kansassa taiteet ehtivät
ihanimpaan kukoistukseen?
Kansalaisvapaudessa, omavaraisessa tutkimuksessa ja kuvausvoiman
itsenäisessä toiminnassa pääsi ihminen niinmuodoin omaa itseänsä täysin
tajuamaan; niissä kaikissa personallisuus tunnustettiin oikeutetuksi.
Vaan tätä erikoisuuden oikeutusta ei saa kuitenkaan ajatella aivan
samanlaiseksi, kuin uudemmalla ajalla syntynyttä subjektiivisuuden
käsitystä. Subjektiivisuus voittaa aikojen vieriessä yhä enemmän alaa:
ihminen, niin sanoakseni, tunkeutuu yhä syvemmälle omaan itseensä,
oppii yhä tyystemmin omaa henkeänsä tuntemaan ja tuopi siitä uuden
mittakaavan ulkomaailman arvostelemiseksi; indiviidin sisällinen elämä
saapi runsaamman sisällyksen ja yhä moninaisemmaksi karttuu hänen
omituisuutensa; yksityishenkilö semmoisenaan, pelkkänä ihmisenä, kohoaa
yhä arvollisemmaksi; hänen erityiset tunteensa ja mielipiteensä sekä
vaativat että saavuttavat yhä suurempaa huomiota. Mutta indiviidisyyden
voitolle pyrkiessä vaara pyörii, että katoo tunne ja tieto eri
henkilöin yhteenkuuluvaisuudesta -- tunne ja tieto siitä, että
indiviidit ainoastaan osana jostakin kokonaisesta voivat tarkoituksensa
täyttää, ja asiain objektiivinen käsitys helposti hukkuu itsekohtaisten
mielipiteiden sekavaan pyörteesen. Tämä pakoittaa ihmiskuntaa jälleen
vahvistamaan niitä siteitä, jotka yhdistävät erityishenkilöt
kokonaisuudeksi: yhteiskuntaa, kansallisuutta, objektiivisten olojen
valtaa, ja sen pyrkimysten ihanteellinen tarkoitusperä näkyy olevan
sellainen tila, jossa kokonaisuus eheänä säilyy, samalla kuin
yksityishenkilön itsenäisyys ja omituisuus pääsee täyteen voimaansa.
Kreikkalaiset ovat tämän kehitysjakson alkupäässä. Se tarkkamääräinen
järjestys, joka maailmaa hallitsee, supistaa sekä jumaluuden että
ihmisen vapautta ahtaampaan piiriin, kuin uudemman-aikuinen
katsantotapa. Raja indiviidin oman tahdon ja Moiran määräysten välillä
tosin ei ole oikein selvä, se antaa sijaa sekä sallimuksen hämärälle
herruudelle että omantakeiselle toiminnalle ja vastuun-alaisuudelle;
mutta tällä alkuperäisen luonnollisuuden kannalla ovat henkiset ilmiöt
kuitenkin enemmän luonnonlain tuotteita kuin ihmisen itsemääräyksestä
lähteneitä. Sentähden ihmisen sisällisen elämän rikkaudella ei voi olla
aivan suurta merkitystä. Indiviidinen omituisuus on oikeutettu siinä
määrässä, kuin se on sopusoinnussa yleisten sääntöjen, yleisten
aatteiden kanssa, ja nämä aatteet käsitetään olletikkin semmoisina,
kuin ne ilmaantuvat aistinalaisessa maailmassa, s.o. hyvää katsotaan
etupäässä kauneuden muodossa. Helleeniläisen sivistyksen ihanne on
_kalós kagathós_, kaunis ja kunnollinen, s.o. henkilö, jonka
hengen ja ruumiin voimat ovat mitä täydellisimmässä tasasuhdassa. Tämä
tarkoittaa paraasta päästä intoa ja kykyä jaloon isänmaalliseen
toimintaan, järjen ja kaunoaistin kehittymistä sekä ruumiinharjoitusten
muodostamaa ryhtiä ja miellyttävää käytöstä, vaan ei vielä sitä
ääretöntä, syvän syvää yksityishenkilön omituisuutta, jota
uuden-aikuinen katsantotapa suosii, saatikka tuota rajatonta
subjektiivista vapautta, jota nykyajan individualismi tavoittelee.
Yksityishenkilön oikea arvo ei ole siinä, että hän on ihminen, vaan
siinä, että hän on vapaa kansalainen, itsenäisen valtion jäsen, taikka
etevä soturi, taideniekka, filosofi j.n.e., sanalla sanoen, hänen
julkisessa toimessaan ja asemassansa. Sentähden orjuus vielä on
vapaan valtiolaitoksen alustana; koska julkinen elämä on kaiken
toiminnan keskus, jääpi perhe-elämä syrjään. Mutta toiselta puolen
erityishenkilön sopusointu yleisten aatteiden kanssa antaa indiviidille
vahvan ja vakavan täydellisyyden, ja yksityis-ihminenkin on tavallansa
taideteos. Se piiri, jossa ihmisen tulee kehittyä, on verrattain ahdas;
mutta sitä helpompi on täydellisyyden saavuttaminen määrättyjen rajojen
sisällä. Sentähden nuo muinais-ajan suuret miehet nytkin vielä aimo
esikuvina seisovat silmiemme edessä; uroot semmoiset kuin Perikles ja
Epameinondas ovat Feidiaan veistoteosten kaltaiset. Yleisissä
olomuodoissa pysyminen vapauttaa vanhan ajan tuosta luonnon ja hengen,
yleisen ja yksityisen ristiriitaisuudesta, jonka alaiseksi nykyisempi
aika on joutunut subjektiivisuuden enentyneen vallan takia. Aate
pukeutuu kaikilla aloilla aistin tajuttavaan, kauniisen muotoon; niin
häviää tuo jyrkkä eroitus henkisen ja aistillisen välillä, johon me
olemme tottuneet, ja elämän aineellistakin puolta kirkastaa jalo
henkisyys.
Kaunis ihmisyys, ilmaantuen objektiivisesti täydellisessä henkilössä,
on siis kreikkalaisen maailmankatsomuksen keskus, ja sen aatteellisina
edustajina ovat nuo jumalais- ja sankari-ihanteet, jotka kansan
kuvausvoima on luonut. Niihin koskevat tarut ja tarinat olivat runouden
ja kuvaustaiteen tärkeimmät ja ensi-aikoina myös ainoat aiheet. Se
antoi kreikkalaiselle kuvausvoimalle jo alusta pitäin ideaalisen
suunnan. Kreikkalainen taide vaatii ennen kaikkea, että jokainen
erityiskuvaama on kaunis; kuvaryhmässä tai runoelmassa eivät ainoastaan
kaikki yhteensä muodosta kaunista kokonaisuutta, vaan myös jokaisen
henkilön tai esineen pitää mahdollisuuden mukaan olla kaunis. Tuo
kauneus on siinä, että sisällys ja ulkomuoto mitä täydellisimmin
vastaavat toisiansa; se on siis etupäässä suoraa kauneutta, tuota
tyyntä, puhdasta kauneuden lajia, jossa aatteen ja muodon sopusointu
pysyy häiritsemättömänä. Tämä laji on lähinnä kauniin alkukäsitettä;
sentähden kreikkalaisen taiteen tuotteet kelpaavat malleiksi kaikkina
aikoina, ovat mallikkaita, _klassillisia_, ja siitä syystä
muinais-ajan taidetapaa ja koko tätä taiteellista edistyskantaa
nimitetään _klassilliseksi_, vastakohtana itämaiden "symboliselle"
ja nykyisempien aikojen "romantiselle" suunnalle. Arvokas sisällys ei
piile vähäpätöisen verhon alla eikä sisällinen kauneus ole haettava
esiin sydämmen syvyydestä; vaan kaikki ihanuus tulee ensi silmäykseltä
meitä vastaan raittiina, välittömänä. Runoudessakin on esitystapa siis
peräti objektiivinen; sentähden kreikkalainen ihanne on omansa
tuottamaan kertomarunoutta. Tämä objektiivisuus antaa kaikille
kuvausvoiman tuotteille selvät, tarkkarajaiset piirteet. Olot ja
tapaukset kuvataan enimmiten ulkokohtaisesti, niinkuin ne ilmaantuvat
katsojan silmissä, eikä runoilijan oman mielialan valaisemina;
henkilöin luonteet esitetään heidän teoissaan ja puheissansa, harvemmin
näytetään heidän mielentilansa. Niin tapahtuu kuitenkin draamassa,
jolla on subjektiivisempi luonne kuin nykyajan näytelmällä, koska se on
saanut alkunsa lyyrillisestä runoudesta; mutta sallimuksen käsite, joka
rajoittaa ihmisen vapaata päätösvaltaa, antaa sillenkin vahvan
objektiivisuuden. Vaan sen sijaan lyyrillinen runous -- ajateltakoon
esim. Pindaron oodeja -- kuvailee paljoa enemmin yleisiä ajatuksia ja
silmin tajuttavia kohtia, kuin yksityisen runoilijan satunnaisia,
hetkellisiä tunteita. Kreikkalaisen runouden periluonne vastaa
niinmuodoin kaikin puolin ylempänä esitettyä maailmankatsomusta.
Tämä sen luonne on ylimalkain sama kuin kuvanveiston; sillä veistotaide
asettaa sekin katseltavaksi kauniita yksityiskuvia, joissa aate
ilmaikse muotojen ja ulkopiirteiden täydellisyydessä ja
sopusuhtaisuudessa. Kreikkalainen ihanne on siis etupäässä
_plastillinen_ ja kuvanveisto se taide, joka sitä paraiten
edustaa. Sentähden ei ole vaikea ymmärtää, miksi kuvanveisto vielä
tänäkin päivänä melkein yksin-omaisesti on Kreikan veistoteosten
mukailemista, vaikka runous, joka sekin oli siellä niin mainioksi
varttunut, sittemmin on kehittynyt yhä uusiin muotoihin ja maalaustaide
sekä musiikki vasta nykyajan kansoissa ovat kohonneet suurimpaan
loistoonsa.
Niinkuin yksityiskuvat veistoteoksessa yhdistyvät kauniisti
järjestetyksi ryhmäksi, niin runoudessa plastillisuus ilmaantuu vielä
siinäkin, että jokainen erityiskohta tai yksityinen kuva on välttämätön
osa kokonaisuudesta. Ei mikään yksityisseikka pääse yhteiskuvaa
hämmentämään; jokaisella erityiskohdalla on tärkeä virkansa: se
kuvastelee kokonaisuutta, niinkuin kastepisara aurinkoa. Kaikki
runouslajit saavat tarkkamääräisen muodon, jota eri runoilijat kyllä
parantelevat ja toisinaan väljentävät, vaan eivät koskaan
mielivaltaisesti riko. Nämä muodot eivät käy hengettömiksi kaavoiksi;
sillä ne ovat kansanhengen luonnon-omaisia tuotteita: niissä elää
kansanhengen ikuinen tuoreus.
Kreikkalainen sivistys, näet, ei ollut ulkoapäin lainattu, vaan
alkuperäinen, omantakeinen; se muodostui ja varttui kokonaan omalla
kansallisella pohjalla. Siitä syystä runouden, niinkuin koko
sivistyksenkin kasvanto oli aivan luonnonmukainen, organillinen, ja eri
runouden lajit sukeutuivat toisistaan luonnollisessa järjestyksessä.
Muinais-epiikan runsaat muistovarat ovat ikäänkuin se vahvistavainen
maa-emä, josta runous tuopi yhä uutta voimaa, niinkuin Antaios
jättiläinen koskiessaan synnyttäjäänsä, maaperustaan. Kun Hellaan
"sankarikausi" on hävinnyt Doorilaisten vaellukseen ja uusi järjestys
vähittäin on vakaantunut, silloin taidelyriikka ylenee uuden
katsantotavan ilmoittajaksi. Tulipa sitten Persialais-sota.
Harvalukuisten Helleenien mainehikas voitto idän mahtavasta
valtakunnasta virkisti ennen arvaamattomalla tavalla heidän
kansallistuntoansa, ja nyt seurasi ihana runouden ja kuvaustaiteen
kukoistus-aika, jonka vertaista maailma ei ole toistamiseen nähnyt.
Pindaros ja Aischylos seisovat tämän aikakauden kynnyksellä; ajan
valtavat tapaukset täyttävät heidät molemmat hurskaalla innolla:
Pindaros ylistää Athenaa, Hellaan turvaa ja pelastajaa, ja
Aischylos, itse miehuullisesti taisteltuaan Salamiin luona, julistaa
profeetan-tapaisella ylevyydellä suurkuninkaan vaurion jumalain
rankaisevaksi kostoksi Persialaisten röyhkeästä vallanhimosta;
pohjasävelenä useissa hänen tragedioissaan soi kaiku tästä Euroopan ja
Aasian suuresta ottelusta. Vaan Sofokleen runous on täydellisin ilmaus
Perikleen iki-mainiosta aikakaudesta, jolloin kreikkalainen henki
osoittihe puhtaimmassa, vielä raukeamattomassa kauneudessaan. Se
sopusointu, joka vallitsee hänen näytelmissään, ilmaisee tämän ajan
tarkkaa taideaistia ja maailmankatsomuksen eheyttä; syvä ihmisluonnon
tunteminen sekä ajatusten ja dialogin terävyys todistavat ajan korkeata
filosofillista sivistystä; puhetavan sievyys on osoitteena hienontuneen
seurakielen suloudesta.
Vaikka Athenan hegemonia ja se loisto ja mahtavuus, johon Perikles
kohotti syntymäkaupunkinsa, ei voinut pysyväisesti yhdistää Kreikan
kansan hajanaisia voimia, niin tuo suuri valtiomies ainiaan ansaitsee
kiitosta siitä, että Hellas hänen kauttansa on täyttänyt tehtävänsä
maailman sivistyksen historiassa; sillä ainoastaan Perikleen-aikuisessa
Athenassa oli se henkinen vaurastus mahdollinen, joka ihmiskunnalle toi
sen iki-muistettavan nuoruuden-iän. Sen lyhyt-aikaista loistoa on
osaavasti kyllä verrattu Kreikkalaisten mielisankarin väleen
lakastuvaan, vaan kunniarikkaasen nuoruuteen, ja jos se, niinkuin
Achilleyn maine, oli ainoastaan katoovaisuudella lunastettava, ei sitä
suinkaan ole liian kalliisti ostettu; sillä Hellaasen viittaa runouden
ja muiden taiteiden kehitys kaikkina aikoina takaisin, kuni kaivattuun
kotihinsa.
Se seikka tuon ajan niin loistavaksi saatti, että kreikkalaisen
sivistyksen molemmat puolet, sen luontainen objektiivisuus ja tuo
henkinen vapaus, joka oli seurauksena indiviidin itsenäisyydestä,
silloin olivat tasapainossa, sulautuen yhteen ihmeelliseksi
kokonaisuudeksi. Ainoastaan niiden yhtymisen kautta voi kauniin
ihmisyyden ideaali toteutua. Mutta itsessään ne sisälsivät vastakohdan,
joka oli syynä tämän loisto-ajan lyhyyteen. Henkinen vapaus tuotti
lakkaamattoman edistyksen ja herätti subjektiivisuuden, joka voitti yhä
enemmän alaa; viimein, ylivallan saatuansa, se hajotti kreikkalaisen
ihanteen, joka oli rakennettu yksityishenkilön objektiiviselle
täydellisyydelle. Kreikkalaisissa, kuten jo on nähty, personallisuus
ensin saavutti jotain arvoa; sentähden subjektiivisuus jo alusta alkain
heikompana sivuvirtana kulkee objektiivisuuden rinnalla ja on
runoudessakin selvästi huomattava: Odysseia kajoo jo enemmin sisäisiin
kohtiin, sielu-elämään, kuin Ilias; lyriikassa on subjektiivisuus
anastanut oman alueensa; draaman sisäkohtaisuudesta on jo puhuttu. Vaan
tähän aikaan on alkuperäinen objektiivisuus kuitenkin vielä monta
vertaa valtavampi. Mutta ilmestyvätpä jo uuden katsantotavan enteinä
sofistien opit, jotka eivät myönnä mitään yleistä totuutta löytyvän,
vaan heittävät sen tykkänään indiviidin satunnaisten mielipiteiden
nojalle. Nyt julistaa Sokrates, sofisteja vastustaen, että totuus on
haettava ihmisen omasta hengestä; ihmisen tulee oppia itsensä
tuntemaan, omalla järjellänsä asioita arvostella ja omantuntonsa
johdolla päättää, mikä on oikein ja väärin. Tämä oli arvaamattoman
tärkeä askel ihmiskunnan edistyksen tiellä ja koko seuraavan
kehitysjakson alku. Itsekohtainen henki oli koroitettu tuomariksi
kaikissa asioissa; siveys ei ollut enää perustettava ainoastaan
kansallisen tavan ja tottumuksen pohjalle, vaan oli muuttunut ihmisen
oman sielu-elämän tuotteeksi. Tämä uusi peruste, joka samalla oli
henkisen vapauden korkein edistysmuoto, antoi Helleenien
katsantotavalle suuremman syvyyden ja runsaamman sisällyksen. Siihen
aikaan pääsi täyteen voimaan se sääntöisyyden ja henkisen vapauden
tasapaino, joka kirkkaudellansa valaisee Sofokleen runoutta. Vaan jo
Euripideessä näkyy, miten seuraava aika on ristiriidassa vanhojen
ihanteiden kanssa. Hän esittelee vielä noita muinais-ajan
sankaritaruja, vaan ei usko enää omia ihanteitansa; hänen mielensä on
kokonaan kääntynyt tarkkaamaan tavallisia ihmisiä puutteineen,
virheineen, semmoisina kuin he ovat yksityis-oloissansa, ja näiden
tunteet ja intohimot hän kyllä taitavasti tuopi ilmi; mutta
samanlaisiksi hän myös kuvailee tarumaailman sankareita, noita suuria
aatteiden edustajia, joita hän ei enää ymmärrä. Siitä syntyy
ristiriitaisuus aineen ja esitystavan välillä, jota runoilija olisi
voinut välttää ainoastaan siten, että kerrassaan olisi asettunut
nykyajan luonteen-omaisen näytelmän kannalle, etsien aineitansa
yksin-omaisesti tosiolojen piiristä. Vaan se olisi tietysti ollut liian
jyrkkä, siihen aikaan mahdoton poikkeus kreikkalaisesta taidetavasta.
Ajan henkeä osoittaa sekin, että erityisseikat, yksityisten mietteet ja
laulelmat, kaikenlaiset mahtivaikutukset ja jännittävät kohtaukset
saavat suuren tärkeyden Euripideen runoudessa, mutta teoksen aate ja
kokonaisuus niiden rinnalla usein jää varjopuoleen. -- Koko sitä
suuntaa vastaan, jota Euripides edustaa, nousi Aristofanes, puolustaen
entistä yksinkertaista vakavuutta ja ampuen ivansa teräviä nuolia
muuttuneen aikakauden löyhyyttä ja pintapuolisuutta vastaan. Itse hän
kuitenkin on uusien olojen kasvattama: sillä tuollaiset muutosten ajat
ovat omiansa tuottamaan koomillista ja satiirillista runoutta. Vanhan
ja uuden ajan vastakohta synnytti Aristofaneen.
Suuri olikin se muutos, joka nyt oli tapahtunut. Sen sijaan, että
valtio oli ollut se ylin tarkoitusperä, jota kaikkein kansalaisten
pyrinnöt tähtäsivät ja jonka hyväksi jokaisen tuli uhrata varansa ja
voimansa, pääsi penseys isänmaan yhteisten asiain suhteen yhä enemmin
vallalle, kansalaiset vetäytyivät pois valtio-elämästä ja hyörivät vaan
omain etujensa tähden. Vanha peritty tapa menetti voimansa; kunnioitus
jumalia kohtaan lannistui ja siveyden siteet höltyivät, sillä sekä
uskonto että siveys olivat likeisimmässä yhteydessä valtio-elämän
kanssa. Tuo jalo "kauneuden ja kunnollisuuden" ihanne poistui yhä
kauemmaksi tosi-elämän piiristä, ja Aristoteles valittaa haikeasti
"banausian", kehnon ja ahdasjärkisen itsekkäisyyden, voitolle-pääsöä.
Kun eivät vanhat kansalliset ihanteet enää hallinneet helleeniläistä
yhteis-elämää, ei runouskaan voinut lykätä uusia vesoja; niitä runouden
lajeja, jotka tähän asti olivat kehittyneet, viljeltiin yhä edespäin,
vieläpä menestykselläkin; mutta se oli vaan himmeä kajastus edellisen
aikakauden loistosta. Ainoat uudet muodostukset, n.s. keskimäinen ja
uusi komedia, eivät voineet palkita noita vanhoja mestariteoksia.
Taiteista kuvanveisto yksinään jaksoi virota entiselleen ja
tuotteihinsa luoda tämän toisen, subjektiivisen aikakauden henkeä, joka
asianlaita sekin puolestansa osoittaa, kuinka juuri tässä taiteessa oli
kreikkalaisen fantasian päävoima, Ett'ei helleeniläinen henki vielä
ollut peräti haihtunut, siitä ovat todistuksena useat ilmiöt Kreikan
suorasanaisessa kirjallisuudessa, niinkuin sen valtiollisessakin
historiassa moni mainio mies, helleeniläisyyden viimeisiin aikoihin
asti. Kreikkalaisen neron voima, jonka luomiskyky oli laimistunut
yhteis-olojen ja runouden alalla, vetäytyi sielun syvyyteen
perustaaksensa uutta valtakuntaa mietteiden avaraan maailmaan; kun
henki oli vapautunut tottumuksen vallasta, pyrki filosofia elämän
ohjaajaksi. Platon on oikea helleeniläisen ajatustavan edustaja; perin
kreikkalaisia ovat hänen maailmankatsomuksensa pääpiirteet ja se tapa,
jolla hän niitä esittelee: hän peittää aatoksensa runollisella,
aistin-omaisella verholla ja hänen ideansa eivät ole himmeitä,
elottomia miettimisen tuotteita, vaan maallisten olojen jaloja
perikuvia; vasta valtiossa ihminen oikean tarkoituksensa täyttää;
suuri, ainainen arvo annetaan kauneudelle ja tasasuhtaisuudelle, ja
maailma käsitetään järjestetyksi kokonaisuudeksi, jossa kaikkialla on
itsetyinen elämän henki; taivaankappaleetkin ovat yleviä, jumalallisia
olentoja. Monessa kohden Platon korkeammalle edisti kansansa
katsantotapaa, poiketen sen alkuperäisistä mietteistä. Hän selvitti ja
jalostutti jumaluuden käsitteen ja teki tarkemman eroituksen henkisten
ja aistillisten välillä. Mutta Platon on myöskin ensimmäinen, joka
vaati aistillisen luonnon kieltämistä ja piti elämää puhdistuksena
korkeampaa oloa varten; sillä muutoin tämä ajatustapa oli
Kreikkalaisille peräti outo. -- Mitä helleeniläinen henki tähän asti
oli tuottanut, sen otti Aristoteles tieteellisesti tarkastaaksensa,
järjestääksensä. Aristoteles on siinä kohden kenties enemmän vanhan
kreikkalaisuuden kannalla, kuin Platon, että hän tarkemmin pitää
silmällä olevaisuutta kuin yliluonnollista maailmaa; mutta hänen
huomionsa ulottuu kauas ulkopuolelle kreikkalaisuuden rajoja ja hän
tahtoo piiriinsä sulkea maailman kokonaisuuden. Tieteen ja runouden
keskinäinen liitto on täydellisesti ratkennut; kumpikin käy tästälähin
omaa erinäistä tolaansa; Aristoteleen kautta ovat varsinaiset
tieteet saaneet alkunsa. Niin tämä ajattelija, seisoen puhtaan
helleeniläisyyden viimeisellä kukkulalla, ikäänkuin korjaa edellisen
kehitysjakson hedelmät ja sulkee sen portit, viitaten sitä tietä, joka
viepi rinteeltä alas uuteen edistysjaksoon.
Sillä kreikkalaisuus joutuu uudelle uralle, saapi toisen tehtävän. Sen
kansallinen aikakausi on päättynyt; se joutuu yleismaailmallisen
sivistyksen välittäjäksi. Kreikan valtiollinen elämä on hajonnut; mutta
eräs siihen asti puoli-barbarinen sukukansa, Makedonialaiset, ryhtyy
asiain johtoon; Aleksanteri Suuren valloitukset levittävät
helleeniläisen sivistyksen Indian rajoille asti ja kreikkalainen
tieteellisyys ottaa asuntonsa Egyptin pääkaupunkiin. Alexandriassa ja
Aasiassa sulautuu kreikkalaisuuteen egyptiläisiä, juutalaisia,
syyrialaisia y.m. aineita. Luulisipa, että näistä olisi syntynyt joku
omituinen runouden muoto, joka olisi yhdistänyt paraat niistä
aatteista, joilla kreikkalainen sivistys nyt oli lisääntynyt, -- jotain
samankaltaista kuin sittemmin uusi-platonisuus viisaustieteen alalla.
Mutta niin ei tapahtunut; sillä kaikki nämä kirjavat aineet ja
sivistyksen yleismaailmallinen luonne eivät voineet runoudelle
valmistaa mitään kansallista pohjaa. Ihmeteltävä on kuitenkin
kreikkalaisen ihanteen virkeä elinvoima; myöhempiinkin runoteoksiin se
loi tuota viehättävää suloa, joka on omituinen kreikkalaisen hengen
tuotteille. Mutta vaikka runouden kenttä kyllä antoi monta kaunista
jälkiniitosta, ei se enää tuottanut mitään menneen ajan mestariteoksiin
verrattavaa. Siellä, täällä syntyi joku uusi muodostus, niinkuin
sikelialainen idylli; mutta ne ovat verrattain vähäpätöisiä.
Roomalais-vallan ensi aikoina kreikkalainen kirjallisuus nähtävästi
riutuu; mutta toisesta vuosisadasta alkaen se tointumistansa tointuu ja
runoudenkin alalle ylenee uusi vesa, romaani, vaikka se aika vielä on
kaukana, jolloin se vakaantuu ominaiseen muotoonsa. Kuitenkin se nyt jo
tuottaa niin merkillisiä teoksia, kuin Heliodoron "Aithiopika" ja
Longon paimenromaani "Dafnis ja Chloe". Syy tuohon virkeyteen on
kenties siinä, että kreikkalaisuus nyt on ehtinyt itseensä sulattaa nuo
moninaiset vieraat aineet, joita se on hallinnut, ja siten tavallansa
on syntynyt uusi helleeniläinen kansallisuus.
Toisin kuin runouden oli tieteen laita. Kun Kreikan kansallinen
aikakausi oli mennyt eikä valtiollinen elämä enää herättänyt mitään
toimintohalua, kääntyi mieli sitä suuremmalla hartaudella tieteen
puoleen. Valtiollisen ja yhteiskunnallisen raukeamisen aikakausi oli
varsin merkillinen sivistyshistoriallisessa suhteessa; silloin
edellisen ajan tuottamat aarteet koottiin ja järjestettiin, tutkimus
edistyi ja alaa valmistettiin uudelle käsitystavalle. Yksipuolinen
subjektiivisuus oli saanut täydellisen voiton; yksityis-ihminen oli
anastanut sen sijan, joka ennen oli valtiolla. Hän on nyt siveellisen
maailmankatsomuksen keskus; että indiviidi saavuttaa "korkeimman
hyvän", on elämän tarkoitus. Epikuros näkee tuon korkeimman hyvän
onnellisuudessa, Zenon, Stoalais-oppikunnan perustaja, viisaudessa,
samalla kuin Skeptikot, edustaen itsekohtaisen katsantotavan
epävarmuutta, kieltävät kaiken objektiivisen tiedon mahdollisuutta.