Kaikesta, mitä tähän asti on lausuttu, huomattanee minun pitävän
molemmat, sekä kansan- että taiderunouden, kansanhengen tuotteina.
Edellisen syntymähetki on se aika, jolloin kansakunnan yhteinen
maailmankatsomus on kypsynyt ja alkaa hedelmiä kasvaa. Sen vanhat
tarunomaiset ja historialliset muisto-aarteet ovat vakaantuneet
vankkaan ja pysyväiseen muotoon; ne ihanteet, jotka ennen epämääräisinä
häilyivät ihmisten mielessä, saavat selvät ulkopiirteet ja määrätyn
sisällyksen; uskonnolliset ajatukset ja mielipiteet ovat muodostuneet
semmoisiksi, että vastaavat ihmisten käsitystä jumaluudesta ja
tyydyttävät heidän hengelliset tarpeensa. Ylipäänsä on katsantotapa
eheä, itsessään täydellinen; se ei pyri ulkopuolelle omaa piiriänsä,
vaan on tässä piirissänsä kaikin puolin selvä. Sanalla sanoen,
kansanrunous voimistuu ja vakaantuu siellä, missä joku kansakunta
omalla tavallansa on osannut tajuta maailmaa vallitsevat aatteet ja
tämän aatteellisen käsityksensä nojalla luoda itsellensä ihanteen. Että
niin on taiderunoudenkin laita, että se ei ole muuta kuin kansanhengen
jatkettua työtä, vaikka yksityishengen välittämä, selvinnee seuraavasta
katsauksesta, jota aion luoda runouden ihanteiden historiaan.
Itämaan kansat ensimmäisinä ehtivät siihen henkiseen kypsyyteen, joka
kykenee ihanteiden luomiseen; sillä muistettava on, että villien ja
puolivillien kansojen keskeneräiset laulu-yritykset eivät vielä ole
sellaista täysi-arvoista runoutta, jota tässä kävisi lukuun ottaminen.
Hyvinkin erilaatuiset ovat Itämaan kansat, toisiinsa verrattuina: eri
sukua, eri luontoa, eri uskontoa. Kau'impana idässä, lähellä Koittaren
kotoa, mongolinheimoiset Kiinalaiset ykstavuisine kielineen ja heidän
ikivanha, kaavoihinsa kangistunut kultuurinsa kuivanlaisella,
ykspuolisesti siveellis-käytöllisellä pohjalla; äärimmäisenä etelässä,
valtameren laitehella, Indian miettehikäs, haaveksivainen kansa, jonka
syvä viisaus-oppi ja luonnonrunsaudesta hehkuva maa muiden
muinaiskansojen mielikuvituksessa piiloutui satumaisuuden loistavan
verhon alle; likellä Indialaisia toinen arjalainen kansaryhmä, joka
anastikin vanhan Arjalais-nimen: Baktrialaiset, Medialaiset ja
Persialaiset, läheistä sukua edellisten kanssa, vaan aivan
eriluonteiset, ja näiden rinnalla nuo Turanilaisiksi arvatut
kansakunnat, joiden merkilliset nuolenpää-kirjoitukset todistavat
maailman alku-aikoina syntynyttä, korkealle kohonnutta sivistystä.
Sitten Semiläiset kansat, nekin erilaiset keskenään, vaan yhtäläiset
uskonnollisen mielenlaatunsa ja kauppahalunsa puolesta, ja niiden
joukossa vähälukuinen, vaan runsaslahjainen Israelin kansa, jolle
tärkeä tehtävä oli määrätty aatteiden historiassa. Vihdoin ulkopuolella
Aasian mantereita, vaan kuitenkin siihen luettava, Egypti, tuo ikivanha
ihmeitten maa temppeleineen pyramiideineen, sekin, niinkuin India,
muinais-ajan tieto viisauden keskuksia, ja sen umpimielinen, vakava
kansa, josta moni aatevirta on tulvannut Euroopan nykyiseen
sivistykseen.
Vaan kaiken tämän erilaisuuden ohessa tavataan Itämaan kansoissa paljon
yhtäläisyyttäkin. Heidän sivistyksensä oli syntynyt luonnon kannalla,
vieläpä sen ensi asteella, jolloin ihminen ei ole vapautunut luonnon
vallan-alaisuudesta ja saattanut oloansa sopusointuun sen sääntöjen
kanssa, vaan luonnon orjana on sen hämärän, tajuamattoman herruuden
kahleissa. Uskonto on pääasiallisesti luonnon jumaloimista, vaikka nämä
kansat kuitenkin jo edistyvät erityisten, ihmisenkaltaisten jumalain
muodostamiseen; mutta näitä ei käsitetä itsessään vapaiksi,
personallisiksi olennoiksi, vaan pikemmin luonnonvoimain tai
abstraktisten ajatusten edustajiksi. Sentähden niissä onkin jotain
eduskuvallista, symbolista: ihminen ei vielä huomaa oman henkensä
yhteyttä jumaluuden kanssa eikä siis uskalla sulkea jumaluutta
suorastaan inhimilliseen muotoon: se on hänestä vaan outo,
salaperäinen, milt'ei kamoittava voima, jonka esittämiseksi hän turhaan
hapuilee kuvia ja muotoja näkyväisestä maailmasta. Ulkonaisista
esineistä, jotka tarjoovat jotain vertauskohtaa aatteiden kanssa,
tehdään näiden eduskuvat ja tämä symbolisuus pysyy niissäkin
jumalaiskuvissa, joissa aatteet pukeutuvat ihmishaamuun. Sentähden
niillä on monta päätä, kättä ja jalkaa, niinkuin Indian jumalilla, tai
haukan ja koiran päät, kuten Egyptin Osiriilla ja Anubiilla; näin
syntyy Efesolaisten monirintainen Diana ja kaikki nuo eriskummaiset,
osittain kauheat ja inhottavatkin jumalain muodot, joita tapaamme
Itämaan kansoilla. Senvuoksi onkin koko tätä kuvausvoiman kantaa
sanottu _eduskuvalliseksi eli symboliseksi_.
Kun jumaluus vieraana, valtaavana voimana on ihmisen ulkopuolella eikä
ilmiöin maailmalla ole mitään oikeutta kaikki-hallitsevan, abstraktisen
alkuvoiman rinnalla, on seuraus se, että yksityis-olennon ylin onni ja
tarkoitusperä on täydellinen itsensä kieltäminen, vaipuminen tuon
alku-olennon, Brahma'n, määräämättömään tyhjyyteen. Tämä käsitystapa
kehkiää erittäin Indialaisissa ja saapi Buddhalaisten Nirvana-opissa
suurimman täydellisyytensä. Mutta toiselta puolen on sellainen
ajatustapa vielä luonnon-uskontoa; alku-olento, korkein jumaluus, ei
ole siveellisessä maailmassa, vaan luonnon-ilmiöissä, ja luonnon voima
on siis itse jumaluuden voima. Luonnon sisällistä elämää koetetaan
esitellä eduskuvallisissa toimissa ja juhlamenoissa; luonnonperäiset
himot muuttuvat nekin jonkin korkeamman vertauskuviksi, ja itsensä
kieltämisen rinnalle asettuu hekumallinen, raju, useinpa julmakin
jumalanpalvelus, joka hellittää kaikki siveyden siteet. Mylitta'n
temppelissä antaa Assyrian nainen itsensä kerran elämässä alttiiksi
vieraalle miehelle, Molok'in tuliseen kitaan Foinikian vaimo säälimättä
uhraa pienokaisensa, irstaisilla menoilla Kybelen papit viettävät
suuren jumalattarensa juhlia. Tämä on sisällinen ristiriitaisuus, joka
vie jonkunlaiseen kaksinaisuuteen, dualismiin, näiden kansojen koko
käsitystavassa. Itse Itämaiden luontokin, jossa jyrkimmät vastakohdat
sattuvat yhteen, näyttää kasvattavan tällaista kaksinaisuutta: autiot,
auringon polttamat erämaat kukoistavain, ikiviheriäin laaksojen ja
hedelmällisten viljamaiden vieressä, epäterveelliset alangot, täynnä
myrkyllisiä höyryjä, ja korkeat lumihuippuiset vuoret, joiden ympäri
tuulet raikkaasti puhaltelevat. Onko kumma, jos ihminen tuonlaisissa
maissa pitää jumalaansa milloin siunausta jakelevana, lempeänä
valtiaana, milloin armottomana, hävittäväisenä hirmuhaltiana, jos hän
väliin kurittaa itseänsä ankaralla kieltäymyksellä, väliin
hillittömästi antautuu himojensa valtaan? Hyvien jumalien rinnalle ja
vastakohdaksi asetetaan pahoja haltioita, joiden valtaa ajatellaan
melkein yhtä suureksi, yhtä pysyväiseksi, kuin pääjumalainkin: Osirista
vastaan taistelee Tyfon, Ormuzd'ia vastaan Ahriman; erittäinkin
Persialaisten valo-opissa tämä vastakkaisuus yltyy korkeimmalleen. Tämä
kaksinaisuus osoitaikse muutoinkin monella tavalla; niin esim.
itsekutakin jumalaisvoimaa edustaa kaksi olentoa, mies- ja
naispuolinen, jota käsitystapaa tavataan varsinkin semiläisissä
kansoissa.
Yksityisen epävapaus ilmaikse kaikkialla. Uskonnon, valtion,
yhteis-elämän säännöt ovat rikkomattoman luonnonlain kaltaiset; sillä
siveys on tällä edistyskannalla paraasta päästä ulkonaisten ohjeiden
noudattamista eikä sisällinen, vireyttävä voima, joka elää ihmisen
vapaassa tahdossa. Valtiossa on täydellinen yksivalta; hallitsija
hoveineen, sotajoukkoineen on korkeimman jumaluuden kuva.
Yhteiskunnassa ovat säädyt jyrkästi toisistaan eroitetut ja jäykistyvät
monialla umpinaisiksi kasteiksi, joissa poika perii isänsä ammatin.
Uskonnon asiat joutuvat niin-ikään umpeen suljetun pappiskunnan käsiin.
Mahtavat valtakunnat syntyvät ja kukistuvat; ne perivät toisiltaan
alueensa ja alamaisjoukkonsa, vaan maailma ei siitä paljon muutu; sillä
kansojen itsetunto ei ole vielä herännyt. Mutta tämä on yht'aikaa orjan
ja lapsen tila; sillä vanhimpain yhteiskuntain patriarkalliset olot
lievittävät orjuuden taakkaa. Ulkopuolella valtion järjestystä säilyy
vapaa erämaan elämä, ja patriarkallisuus pysyy vielä johonkin määrin
noissa suurissa kuningaskunnissakin; sen jälkiä huomataan kaikissa:
uskonnossa, valtiossa, taiteessa. Luonnonperäiset tunteet ovat virkeät
ja vahvat; perheellistä hellyyttä tavataan paljon, niinkuin moni kaunis
kuvaus näiden kansojen vanhassa runoudessa osoittaa.
Tällaiset olivat yleensä Itämaan kansakuntain olot ja katsomustapa,
vaikka heissä jokaisessa eri tavalla muodostuneina. Muutamat kohosivat
aikojen kuluessa, mikä missäkin suhteessa, korkeammalle edistyksen
portaalle; vaan luonnonvallan-alaisuus pistää sittenkin aina näkyviin.
Enimmin kaikista Hebrealaiset poikkesivat alkuperäiseltä luonnon
kannalta; mutta heilläkin tuo kaavojen orjuus vielä havaitaan monessa
seikassa, esim. Mooseksen la'in tarkan tarkoissa, jopa usein
turhanpäiväisissäkin säännöksissä. Vaan Kiinalaiset eriävät tykkänään
muista yllämainituista kansoista; nuo jyrkät vastakohdat, hurjat
himojen taistelut ja haaveksivainen luonnonpalvelus eivät sovellu tuon
käytöllisen, perin ymmärtäväisen kansan luonteesen. Koska heidän
sivistyksensä on jäänyt kokonaan ulkopuolelle ihmiskunnan yleistä
kehitystä, ei minun tarvitse erityisesti ottaa lukuun heidän runollista
ihannettansa.
Ennen muita vetävät _Indialaiset_ huomion puoleensa. Jo ammoisina
aikoina he asettuivat tuohon luonnonrunsaudesta hehkuvaan maahan, missä
Ganges aaltojansa vierittää viljavain tasankojen poikki, missä kuumuus
ja kuivuus tahi suuret vedenpaisumukset tuon tuostakin näyttävät
hävittäväistä voimaansa, vaan varjoisat palmistot ja hedelmärikkaat
aarniometsät tarjoovat suojaa auringolta, suloista lepoa ja
huoletonta elämää luonnon rikkailla rinnoilla. Siellä haaveelliseen
miettiväisyyteen enemmin kuin reippaasen työhön taipuva kansa aikaisin
joutui velton toimettomuuden haltuun. Tosin Indialaisillakin oli
sankari-aikansa, jonka muisto säilyy heidän suurten epopeainsa,
Mahabharata'n ja Ramayana'n, vanhimmissa osissa, -- nähtävästi se aika,
jolloin indialaiset heimokunnat, rohkeain päällikköin johdossa,
pohjasta päin hyökkäsivät siihen maahan, joka heistä on saanut nimensä,
ja taistellen alku-asukkaita vastaan voittivat sen omakseen. Nuo
vanhimmat kertomarunot huokuvat alkumaailman raikasta henkeä, esitellen
sankarimaailmaa, joka muistuttaa Iliaan kuvaelmista. Vaan taisteluin
tauottua pääsi kansan oikea luonto voitolle. Sen pohjana oli, kuten
ylempänä sanottiin, haaveellinen miettiväisyys, joka halveksien jätti
tosielämän syrjälle, sen pauhusta paeten luonnon hiljaiseen helmaan tai
oman sydämmen rauhallisuuteen; se mielihyvällä viihtyi yliluonnollisten
aatosten piirissä tai heittäytyi innolla hehkuvain tunteiden
pyörteesen. Indian kansan omituista luonnetta kuvailee selvästi se
seikka, ett'ei sillä koskaan ole ollut varsinaista historiaa. Ulospäin
vaikuttamatta se on elänyt itsekseen, ihmeellisenä sadun aineena muille
kansoille. Sen monet suuret ja pienet valtiot olivat tietysti aikojen
kuluessa kaikenlaisten vaiheiden alaiset; vaan niiden kertominen ei
ole milloinkaan johtunut Indialaisten mieleen, vaikka heidän
kirjallisuutensa muutoin on äärettömän rikas tieteellisistä teoksista
ja heidän kuvausvoimansa erinomaisen tuottelias kaikilla runouden
aloilla. Sentähden he myös alttiisti mukauntuivat ankaraan
pappisvaltaan, kovaan kastilaitokseen ja muihin ahdasmielisiin
säännöksiin, jotka kahlehtivat vapaata hengen-elämää. Mutta jos ei tämä
kansakunta teoillansa ole saavuttanut etevää sijaa ihmiskunnan
historiassa, on sen merkitys sitä suurempi tieteen ja runouden
viljelyssä, vaikka sen tuotteet tosin uusimpiin aikoihin asti pysyivät
Euroopan kansoille tuiki tuntemattomina eivätkä siis ole vaikuttaneet
kirjallisuuden varttumiseen muualla maailmassa.
Indialaisten eepillisistä runoelmista oli jo puhetta; niiden
alkuperäiseen, objektiiviseen kuvailuun on sittemmin sekauntunut paljo
pappisvallan-aikuisia haaveita, jumaluus-opillisia mietteitä,
tieteellisiä selityksiä y.m. Mutta näiden rinnalla tavataan mitä
puhtainta, heloittavinta runollisuuden kultaa. Ne luonnolliset
hellyyden tunteet, jotka yhdistävät ihmiset toisiinsa, esitetään
erinomaisella hentoudella; tunnettu episoodi "Nal ja Damajanti" on mitä
kauniimpia kuvauksia uskollisesta rakkaudesta. Erittäinkin naisen
lempeä ja tuntehikas luonne on Indian runouden mieli-aineita. Tässä
kohden se osoittaa paljon yhtäläisyyttä meidän vanhan runoutemme
kanssa; samalla hempeydellä, jolla Kalevalassa kohdellaan Ainoa,
kuvailee indialainen runoilija Damajantia ja Sakuntala prinsessaa.
Toinen yhtäläisyys on se syvä rakkaus luontoon, jota havaitaan
sekä Indian että Suomen muinaisrunoissa. Molemmissa ajatellaan
luonnon-esineitä miltei ihmisenkaltaisiksi olennoiksi; niitä pidetään
rakkaina ystävinä, joiden iloihin ja murheisin hartaasti otetaan osaa.
Suomen impi, kotoa poistuessaan, jättää kaikki terveheksi, "maat ja
metsät marjoinensa, kujavieret kukkinensa, järvet saoin saarinensa,
hyvät kummut kuusinensa." Samoin Sakuntala, lähtiessään erakkolehdosta,
jossa leikkitoverin lailla on ylennyt puiden ja kukkasten parissa,
sisaren hellyydellä jättää lempipuunsa "Metsäkuutamon" hyvästi ja eroaa
kyynelsilmin hoidokkaastaan, nuoresta metsäkauriista.[15] -- Vielä
suuremmalla halveksimisella, kuin suomalainen muinaisrunous,
kohtelee indialainen mielikuvitus ajan ja avaruuden mittoja:
kolmekymmentä-tuhatta ajastaikaa ja kauemminkin hallitsevat
tarun-omaiset kuninkaat ja monen vuosituhannen katumusharjoituksilla
pyhimykset pakoittavat taivaan jumalia heidän tahtoonsa mukaantumaan.
Syystä on tässäkin nähty jotain yhtäläisyyttä Indialaisten ja
Suomalaisten välillä; vaan tuntuupa minusta sentään, kuin kumpasenkin
kansan käsitys perustuisi eri pohjalle. Indialainen kuvausvoima
tarkoittaa täyttä totta niitä lukuja, joita mainitaan, ja tahtoo niiden
avulla antaa henkilöille ja asioille enemmän arvoa. Mutta se vapaus,
jolla meidän kansanrunoutemme pitelee lukuja ja mittoja, on usein kyllä
joko välinpitämättömyyttä niiden oikeasta merkityksestä tai pelkkää
runollista kaunistusta, hyperbolan ja ironiian käyttämistä.[16]
Indialaiset ovat menestyksellä viljelleet kaikkia runouden aloja,
eepillistä, lyyrillistä ja draamallista, vieläpä opetusrunoakin. Että
heidän herkkä, hehkuva mielikuvituksensa on vilkas tunteiden ilmoittaja
ja siis sovelias lyriikan kannattajaksi, on itsestään selvää. Vaan
Indialaiset ovat myös ainoa itämaan kansa, joka on itsenäisesti
kehittänyt näytelmärunoutta, sekä tragediaa että komediaa. He eivät
kuitenkaan vielä ole kypsyneet käsittämään hengen vapautta: heidän oma
elämänsä on ulkonaisten sääntöjen ja määräysten ahdistama, ja
siveellinen maailmanjärjestys, draaman varsinainen pohja, on heistä
vaan ihmisen ulkopuolella vallitseva laki eikä hänen omissa teoissaan
toteutuva voima. Sentähden Indialaisten näytelmissä niinkuin muussakin
runoudessa yliluonnolliset voimat kaikkialla häiritsevät tapausten
juoksua eikä ihmisen omalle tahdolle ole suotu aivan suurta
liikuntoalaa. Vaan toiselta puolen tämmöinen katsantotapa on omansa
satua synnyttämään, eikä siis ole paljas sattumus, että tämä runouden
laji on saanut alkunsa Indialaisten kesken.
Jos Indiasta siirrymme luoteesen päin, kohtaamme ensin varsinaiset
Arjalaiset eli Persialais-sukuiset kansat. Heidän alkuperäisestä
runoudestaan ei meillä ole mitään tietoja; vaan Herodoton ja muiden
kertomuksista voimme kuitenkin päättää heidän eepillisen kuvausvoimansa
jo vanhoina aikoina olleen varsin runsastuottoisen. Sen todistaa vielä
selvemmin heidän tarinainsa myöhempi muodostus Firdusi'n mahtavassa
mestariteoksessa, Shahnameh-runoelmassa, jonka alku-osa tuopi esiin
tämän kansaheimon ikivanhat tarun-omaiset ja historialliset muistot.
Mutta näiden aineiden taiteellinen suoritus on kokonaan muhammedilaisen
aikakauden oma, jonka tähden se yhtä vähän kuin uusi persialainen
runous ylimalkain selittää itämaalaisten vanhinta ihannetta, --
Egyptiläisten epiikasta ja muusta kirjallisuudesta ovat papyroskääreet
ja piirtokirjoitukset meille säilyttäneet muutamia näytteitä, mutta
kuitenkin niin vähän, että on työläs lausua mitään arvelua
muinais-egyptiläisen runouden yleisestä luonteesta.
Vaan tärkeämmät kuin äsken mainitut muinaismaailman sivistyskansat ovat
runollisessa suhteessa Semiläiset, erittäinkin Hebrealaiset ja
vanhimmat Arabialaiset, joiden Hamasa-lauluihin sivumennen olen
viitannut. -- Semiläisten luonteessa huomataan järkiään kaksi
ominaisuutta: toiselta puolen suuri abstraktisen ajatuksen voima ja
terävä äly käytöllisissä asioissa, toiselta puolen korkealle yltynyt
subjektiivisuuden tunne.
Abstraktioni-voimaansa eli kykyänsä muodostaa yleisiä, epäaistillisia
käsitteitä ovat Semiläiset usein saaneet osoittaa. Huomioon otettava on
esim. se merkillinen tosiasia, että Foinikialaiset ensiksi vanhan
kuva-, tavuu- ja aatoskirjoituksen sijaan keksivät äänenmukaisen
kirjaimiston. Vekseli, kauppamaailman abstraktinen raha-arvon edustaja,
lienee niin-ikään semiläistä alkuperää, Juutalaisten keksimä.
Muistettava on myös, miten Arabialaiset keskiajalla edistivät
matematiikan tutkimista ja kehittivät nykyaikana tavallisten numeroin
käytäntöä, jotka alkuperäisesti tulivat Indiasta, vaan joita enimmiten
nimitetään arabialaisiksi. Näissä kaikissa on abstraktioni-voima
yhteydessä käytöllisen ymmärryksen kanssa, joka käsittelee ja hallitsee
aineellisen olevaisuuden ilmiöitä. Mutta välisti se kohouupi
korkeammillenkin aloille; onpa esim. Juutalaisten joukosta
noussut semmoisiakin filosofeja kuin Spinoza. Vieläpä Talmud'in
viisastelemisetkin todistavat spekulatiivista taipumusta, vaikka
harhateille joutunutta. -- Semiläisissä sanoin toiselta puolen löytyvän
vahvan subjektiivisuuden tunnon, s.o. taipumuksen sovittaa kaikki asiat
indiviidin itsekohtaiseen oloon. Tähän perustuu heidän syvä
jumalisuutensa; sillä onhan uskonnollinen katsantotapa ennen kaikkea
siinä, että ihminen _yksityishenkilönä_ pyrkii personalliseen
yhteyteen Jumalan kanssa. Siitäpä syystä näillä kansoilla on etevin
tehtävänsä uskonnon alalla: onpa maailman pää-uskonnoista kolme
syntynyt Semiläisten keskuudessa. Itsekohtainen luonne tuottaa
niin-ikään nuo hellät perheelliset tunteet, jotka Semiläisissä ovat
sangen virkeät. Mutta samasta lähteestä valuu myös heidän huolenpitonsa
omasta yksityisestä edustaan, joka helposti yltyy oman voiton
pyynnöksi, vaan yhteydessä äsken mainitun käytöllisen älyn kanssa tekee
Semiläis-heimot maailman varsinaisiksi kauppakansoiksi. Sen näkee
historiassa vanhoista Foinikialaisista nykyajan Juutalaisiin asti, ja
tuskinpa mikään kansa, joka ei ole semiläistä sukuperää, kykenee siinä
kohden heidän kanssaan kilpailemaan.
Näihin pää-ominaisuuksiin liittyy suuri mielen kiihkeys, jota tavataan
erittäinkin heidän uskonnollisissa käsityksissään, sekä tavaton
sitkeys, jolla he puolustavat omaansa ja riippuvat kiinni vanhoissa
tavoissaan; parahimman esimerkin antaa Juutalais-kansa, joka pitkät
vuosisadat umpeensa, vainosta ja vastuksista huolimatta, on säilyttänyt
omituisen luonteensa ja kansallisuutensa. Semiläiset, joiden muutoin --
jos Assyrialaiset ja Arabialaiset luetaan pois, -- ei sovi kehua
sotaisista urostöistä, ovat aina osoittaneet erinomaista kestävyyttä
taistellessaan ylivoimaa vastaan, vaikkapa pelastumisen toivo jo on
ollut peräti haihtunut. Tyron piiritys, Karthagon kukistuminen,
Jerusalemin hävitys ovat siitä loistavia esimerkkejä.
Kaikki ylhäällä mainitut ominaisuudet tavataan suurimmassa määrässä
toisiinsa yhdistyneinä Hebrealaisissa, jotka henkisessä edistyksessään
ehtivät kauas muiden heimolaistensa edelle. Se abstraktisen ajattelun
voima, joka tälle kansakunnalle oli suotu, saattoi heitä sulattamaan
yhteen nuo lukuisat luonnonjumalat, jotka ovat enemmän tai vähemmän
ilmiöihin kiintyneet, yhdeksi maailman hallitsijaksi, jonka rinnalla ei
ole muita jumalia, ja heidän harras uskonnollinen mielensä yhä
syvemmäksi syvensi tätä jumaluuden käsitettä. Mutta se abstraktinen
suunta, joka vallitsee Juutalaisten katsomustavassa, tekee myöskin,
että Jehovah kokonaan eroitetaan maailmasta; hän vaan ulkoapäin, ihmeen
kautta, vaikuttaa olevaisuuteen eikä sisällisenä voimana sitä hallitse.
Ei hän kuitenkaan ole vielä puhtaasti henkinen Jumala; sillä vaikk'ei
hänestä ole lupaa tehdä mitään kuvaa, ajatellaan häntä peräti
ihmisenkaltaiseksi: hän suuttuu, vihaa j.n.e., ihan kuin pakanain
jumalat. Vaikka Jehovah on maailman ylimmäinen valtias, on hän
kuitenkin etupäässä Israelin jumala, joka vahvan liiton nojalla
suojelee valittua kansaansa. Luonnolla ja inhimillisillä laitoksilla ei
ole Hebrealaisten maailmankatsomuksessa suurta merkitystä, paitsi jos
ne asetetaan yhteyteen uskonnon kanssa; ne eivät ole muun vuoksi
olemassa kuin Luojan kunniaa ja ylistystä varten. Mutta sellaisen
katsomustavan pohjalla korkeimmalleen yltyy yksityis-ihmisen kaipaus
yhteyteen jumaluuden kanssa; näin koittaa Israelin kansan mahtavissa
profeetoissa aatos toivotusta Messiaasta, joka on sen täydelliseksi
saattava, ja tämä aatos viepi siltana vanhasta hebrealaisuudesta
kristin-uskon syvempään käsitystapaan.
Nämä ovat hebrealaisen maailmankatsomuksen pääpiirteet. Runous oli
Hebrealaisilla vielä enemmän kuin muilla kansoilla uskonnollisen
käsitystavan kuvastimena; sillä tämä kansakunta asetti kaikki mitä
likimpään yhteyteen uskonnon kanssa. Tuo ymmärtäväisyys, joka heidän
luonteessaan omituisella tavalla yhtyi hartaasen jumalisuuteen,
johdatti heitä oikein tajuamaan tosielämää, mutta riisui siltä
sen tarumaisen taikaverhon, joka kaunistaa muiden kansojen
nuoruuden-muistoja. Sentähden ei heillä milloinkaan ollut
kansallis-epopeaa; vaan muinais-ajan kertomarunolliset aineet
yhdistyivät historiallisiksi tarinoiksi, aivan kuin Roomalaistenkin,
mutta siveellis-uskonnollisella tarkoituksella, jommoista
tavataan sellaisilla kansoilla, joiden henkinen pääsuunta on
uskonnollis-käytöllinen.[17] Heidän historiansa on kertomus siitä
liitosta, jonka Jumalan valittu kansakunta on tehnyt Herra Zebaot'in
kanssa, kuinka he hänen avullansa ottivat haltuunsa luvatun maan ja
voitollisesti taistelivat vihollisiansa vastaan, jotka samassa ovat
Herran vihollisia, vaan kuinka Jumala toisinaan kuritti tottelematonta
kansaansa, jättäen heidät vihamiestensä valtaan, kun he tuon-tuostakin
luopuivat oikeasta uskonnosta vanhaan epäjumalain-palvelukseen. Muiden
kansakuntain myytilliset kertoelmat liikkuvat tykkänään ihmeellisessä
maailmassa, jossa jumalain vaelteleminen ihmisten kesken pidetään ihan
luonnollisena asiana eivätkä kummallisimmatkaan tapaukset nosta
erityistä huomiota. Hebrealaisten tarinoissa sitä vastoin kuvataan
reaalista elämää mitä totisimmalla tavalla; vaan ihmeitten on tarkoitus
osoittaa Jehovah'n voimaa ja huolenpitoa kansastansa sekä olla
hurskaille merkkinä hänen armostaan tai varoituksena väärintekijöille.
Mutta ihanaa runollisuutta ne kumminkin huokuvat, nuo kuvaukset
ihmiskunnan aamuhetkistä; niissä kunnian-arvoiset patriarkat eteemme
astuvat, tarkoin piirtehin kuvattuina; me näemme tuota vapaata,
luonnonmukaista paimentolais-elämää erämailla ja palmistojen varjossa;
Iisakin kosiminen kaivon ääressä, Jakobin uskollinen palvelus Rakelin
tähden ja moni muu miellyttävä kertoelma ovat ihania idyllejä, jotka
tarjoavat yhä tuoretta aihetta runoniekalle ja kuvaustaiteilijalle;
Josefin tarina on kaunis saduntapainen jutelma viattomuuden ja
vilpittömyyden lopullisesta voitosta. Ja kuinka selvään ja ytimekkäästi
kuvaillaan noita yleviä henkilöitä historiallisemmalta aikakaudelta:
pappisruhtinas Samuel, kiihkoisa, intohimojen hallitsema Saul, hurskas
ja tuntehikas David, viisas ja loistelias Salomo kuningas y.m. Samaa
taitoa tosielämän esittelemisessä huomataan myös niissä pienissä
laatukuvissa, jotka asettavat myöhempien aikojen elämää silmiemme
eteen; muistettakoon ennen muita tuo suloisen viehättävä idylli
Rut'ista; samaa laatua on myös kertomus Tobiaasta ja (käyttääkseni
uudenaikuista nimitystä) historiallinen novelli Ester'istä, muita
mainitsematta.
Mutta näissä kaikissa -- paitsi muutamissa harvoissa -- on
historiallinen ja uskonnollinen puoli pääasiana; runollisuus on vaan
satunnainen kaunistus, joka pikkupiirteiden lisäämisellä kohottaa
kertomuksen selvyyttä ja merkitystä. Hebrealaiset eivät ole koskaan
tahallaan koettaneet runollisesti muodostaa historiallisia
muistelmiansa. Mutta erityisellä mielihyvällä heidän kuvausvoimansa --
kuten äsken mainitusta näkyy -- tarttuu niihin idyllisiin,
jokapäiväistä elämää kuvaileviin aiheisin, joita heidän
muinaistarinansa tarjoavat, ja käyttelee niitä sievällä, herttaisella
tavalla.
Toinen puoli, jonka ymmärtäväisyyden ja abstraktisen ajattelun ohessa
sanoin löytyvän Hebrealaisten luonteessa, -- heidän subjektivisuutensa,
-- tekee heidät etupäässä kykeneviksi tuottamaan lyyrillistä runoutta,
koska tämä antaa ihmisen tunteille taiteellisen muodon. Sama
maailmankatsomus, kuin Hebrealaisten muistotarinoissa, tulee heidän
laulurunoudessansakin näkyviin. Jehovah'n voiman ja ylevyyden
ihaileminen saattaa ihmistä häntä laulussa ylistämään, ja maailman
ihanuutta kuvataan siinä aikeessa, että ilmestyisi Luojan suuruus. Tämä
antaa aihetta mitä loistavimpiin luonnonkuvauksiin, jommoisia tavataan
useissa David'in psalmeissa, esim. 104:nnessä, -- kenties täydellisin
ja suuremmoisin maailman kokonaisuuden kuvaus kaikkein kansain
kirjallisuudessa. Ja tuskinpa voidaan komeammalla ja mahtavammalla
tavalla, kuin Job'in kirjassa, ylistää Jumalan voimaa ja viisautta.
Itämaalaisten vertauskuvista hehkuva esityslaatu luo näihin tämmöisiin
maalauksiin erinomaisen pontevuuden. Harvoin Hebrealaisten runoudessa
asetetaan yksityisiä esineitä semmoisinaan silmiemme eteen; vaan
suurilla piirteillä saatetaan näkyviin luonnon yleinen järjestys, jota
yksityis-ilmiöt sopivasti valaisevat. Näin etehemme leviää yht'aikaa
maailmanrakennuksen juhlallinen majesteettisuus ja itämaiden uhkea
luonto. Jumala puettaa itsensä niinkuin vaatteella ja levittää taivaat
niinkuin peitteen; hän käy tuulen siipein päällä ja liekitsevä tuli on
hänen palvelijansa. Hän perusti maan perustuksillensa, ett'ei se liiku
iankaikkisesti, ja antoi lähteiden laaksoissa kuohua, että kaikki
eläimet metsässä joisivat ja pedot janonsa sammuttaisivat; hän
kasvattaa ruohon karjalle ja jyvät ihmisten tarpeeksi. Viina ilahuttaa
ihmisen sydämmen ja kasvonsa kaunistuu öljystä, ja leipä vahvistaa
ihmisen sydämmen. Herran puut ovat nestettä täynnä: Libanonin
seteripuut, jotka hän on istuttanut. Siellä linnut pesiä tekevät ja
korkeat vuoret ovat metsävuohten turva. Jumala teki kuun aikoja
jakamaan, ja aurinko tietää laskemisensa. Kun yö joutuu, silloin kaikki
eläimet tulevat liikkeelle; nuoret jalopeurat saalista kiljuvat ja
elatustansa Jumalalta etsivät; mutta auringon koittamalla he
kokoontuvat ja luolissansa makaavat. Merellä epälukuiset eläimet
liikkuvat, pienet sekä suuret; siellä haahdet kuljeskelevat; siinä
valaskalat leikitsevät. Kun Jumala lähettää ulos henkensä, niin he
luodaan; hän ottaa henkensä pois, ja he hukkuvat ja tomuksi tulevat
jälleen.[18]
Ne hellät mielenliikunnot, jotka yhdistävät ihmiset toisiinsa, ennen
kaikkia rakkauden keväiset tunteet, ovat alkuperäisintä luonnonrunoutta
ja puhkeavat lemmenlauluun kaikissa maissa ja kaikissa kansoissa.
Tietysti Hebrealaisillakin oli tällaista runoutta; sillä ettei
uskonnollisuus heilläkään anastanut runouden koko alaa, nähdään jo
sellaisista kertomuksista kuin Rut ja Ester. Eipä Hebrealaisten
tänlaatuisesta lyriikasta kuitenkaan ole säilynyt muuta kuin nuo
itämaan palavinta tunnetta hehkuvat vuorolaulelmat, jotka muodostavat
ihanan rakkauden idyllin ja ovat tunnetut Salomonin _Korkean
Veisun_ nimellä (oikeastaan "Laulujen laulu"). Tässäkin teoksessa
puhaltelee hebrealaisen runouden omituinen henki; siinä tavataan syvä,
tulinen tunteellisuus, suuri kuvailemisen taito, rohkeat ja kauniit
vertaukset. Nämä viimeksi-mainitut ovat enimmäkseen otetut itämaan
rehevästä luonnosta, niinkuin yrttitarhan granaatti-omenista ja
lähteistä, jotka Libanonista vuotavat.
Että Hebrealaisten maailmankatsomus oli sangen suosiollinen
opetusrunoudelle, ei tarvitse erittäin mainita. Runous ja opettavainen
kirjallisuus olivat heillä ylipäänsä niin likeisessä yhteydessä, ett'ei
niitä aina voi toisistaan eroittaa. Niinpä profeettain jalohenkiset
kehoitukset sisältävät mitä mahtavinta runollisuutta, vaikk'ei
runollinen tuotanto suinkaan ollut niiden päätarkoitus. Uuden
maailmankatsomuksen, etenkin uskonnollisen, ensi kehittyminen tapahtuu
aina sisällisen ilmestyksen kautta, s.o. jonkun yksityishenkilön
mielessä leimahtaa omituinen aatos, semmoinen ihmeellinen ounastus,
josta ennenkin olen puhunut, ja tämän ounastuksen valossa maailma
näyttäytyy ihan kuin uudistuneena. Tällaisia uudistuksen miehiä,
uskonnollisen kehitysjakson alkuunpanijoita, olivat Vanhan Testamentin
profeetat, jotka kansalle saarnasivat puhtaampaa ja henkisempää
jumalisuutta, kuin mitä vanha kaava-uskoisuus sisälsi, ja erittäinkin
selvittivät syvämielistä Messias-oppia. Kuinka ylevänä, suuremmoisena
Hebrealaisten omituinen runollisuus kajahtelee Jesaiaan suusta, kuinka
vienon surullisena Jeremiaan valitusvirsissä! Vaan ovatpa Hebrealaiset
tuottaneet varsinaisen opetusrunoelmankin. Tuo ikivanha kysymys,
kuinka maailmassa ilmaantuva paha voi soveltua viisaan, hyvän ja
kaikkivaltiaan Jumalan neuvoihin ja huolenpitoon, herätti heissäkin
syvää miettimistä. Kertomus Job'ista on yritys selvittää tätä
ristiriitaisuutta. Minkätähden hurskaan, nuhteettoman miehen, semmoisen
kuin Job'in, tulee kärsiä Jumalan kovaa vitsausta? Mitä jyrkimmällä
tavalla esitetään tämä vastakohtaisuus; mutta Jumalan omasta suusta
julistetaan lopullinen vastaus. Mitä on viheliäinen ihminen Luojansa
rinnalla, että voisi hänen tiensä ja neuvonsa käsittää? Kussa hän
silloin oli, kun maa perustettiin ja sen kulmakivet laskettiin, kun
aamutähdet yhdessä luojaansa kiittivät ja Jumalan lapset riemuitsivat?
Taitaako hän sitoa seulaisen siteet tahi johdattaa otavan lastensa
kanssa? Arvaamattomalla pontevuudella osoitetaan, miten Jumalan suuruus
ilmaikse koko luonnossa. Hän se meren on ovilla sulkenut ja on
aamuruskolle osoittanut hänen sijansa, hän se asetti taidon sydämmen
salaisuuteen ja antoi ajatukselle toimen. Onnettomuus ja kärsiminen
selitetään koettelemuksen keinoksi, jolla hän ihmistä kasvattaa. Näin
on tämä merkillinen, syvämielinen teos sekin suorastaan lähtenyt
Hebrealaisten ylempänä esitetystä maailmankatsomuksesta.
Se opettavaisuus, mikä ylipäänsä kuuluu hebrealaisen runouden
luonteesen, on myös synnyttänyt suuren joukon lyhyitä gnoomintapaisia
ajatelmia, semmoisia kuin Salomonin Sananlaskut sekä Syrak'in ja
Viisauden kirjan mietelauseet. Merkillinen on "Salomonin Saarnaaja".
Job'in kirja jo osoittaa, miten epäilys, joka sai alkunsa Juutalaisten
spekulatiivisesta taipumuksesta, oli tekemäisillään syvän loven heidän
uskonnolliseen käsitystapaansa. Siinä se ei kuitenkaan päässyt
voitolle, vaan päättyi päinvastoin suurenlaatuiseen Jumalan
vanhurskauden ja viisauden tunnustamiseen uskon perustuksella, n.s.
fysiko-teleologisen todistuksen nojalla. Mutta toisenlainen
katsantotapa vallitsee Saarnaajassa, kieltopuolinen, pessimistinen
henki, joka on väsynyt maailman menoon ja katsoo kaikki auringon alla
turhaksi, vaan kuitenkin mahdollisuuden mukaan tahtoo nauttia tätä
turhaa elämää, niin kauan kuin sitä kestää. Tämä on jo ensimmäinen
askel siihen negatiiviseen suuntaan, jota nykyajan juutalaisten
kirjailijain usein kyllä nähdään astuvan. Sillä semiläisen luonteen
omituisuuksia on sekin, että, kun uskonnollisuus poistuu, sen toinen
puoli, abstraktinen ymmärtäväisyys, ykspuolisesti pääsee hallitsemaan,
joka helposti vie olevaisten olojen ylenkatseelliseen arvosteluun ja
kaiken innostuksen pilkkailemiseen.
Sekä Jobin kirja että Korkea Veisu vivahtavat ulkomuotonsa puolesta
näytelmärunouteen, niissä kun on paljon puheenvaihteloa. Mutta draamoja
ne eivät kuitenkaan ole; sillä siihen kuuluu välttämättömästi
draamallinen toiminta. Hebrealaiset eivät voineet tuottaa tätä runouden
lajia, koska ihmis-elämässä näkivät ainoastaan jumaluuden suoranaisen
vaikutuksen, vaan eivät oivaltaneet sen toista puolta, ihmisen
itsenäistä toimintaa.
Näin on siis hebrealainen runous sen kansakunnan luonteen ja
katsantotavan tarkka kuvastin, josta se on alkunsa saanut.