Johdatus.
Keskellä maailman vaihtelevia ilmiöitä on ihmishengellä ainainen halu
niiden takana nähdä jotain pysyväistä, korkeampaa, niissä huomata
jotain järjellistä tarkoitusta, joka ne kokonaisuudeksi yhdistää.
Vieripä ajatusten virta, miten vieri, siinä kohden kaikki ajat,
melkeinpä kaikki eri katsantotavatkin ovat yksimieliset. Ihastuksella
näki Kreikkalainen maailmassa kosmon, ihanan taideteoksen ja
sopusointuisuuden kuvan; kristillinen uskonoppi nimittää tätä ikuista
järjestystä Jumalan hengeksi, Korkeimman kaitsennoksi, ja uuden ajan
filosofiassa se on siveellinen maailmanjärjestys. Nykyaikana kyllä
toiselta puolen aineellinen ajatustapa, toiselta puolen hengellinen tai
filosofinen pessimismi koettaa ilmiöin maailmalta riistää sen
aatteellista pohjaa. Mutta tarpeeton on kuitenkin säestää tuota
tavallista virttä ajan turmeluksesta ja aineellisuudesta; sillä
ihmiskunnan edistyminen ei katkea satunnaisten harhausten tähden, eikä
sellaisia mielipiteitä, jos ne jonkun aikaa villitsevätkin ihmisten
mieltä, sovi pitää muuna kuin haihtuvana väliasteena ihmiskunnan
henkisessä edistymisessä. Ne eivät voi menestyä, koska ne hävittäisivät
ihmishengen jaloimpain pyrintöjen juuret, joiden puutteessa koko sen
elämäkin surkastuisi ja peräti riutuisi. Ilman aatteellista
katsantotapaa olisi siveellinen toiminta mahdoton; tiede, taide,
uskonto eivät täyttäisi oikeata tarkoitustansa.
Sitä mielipidettä vastaan, että tämä maailma muka on tyhjä, kiiltävä
kuori ilman sisusta, onnistumaton sattumuksen luoma ilman
tarkoituksetta, on runouden ja ylimalkain taiteen olemassa-olo
voimallisin vastalause. Sillä kaikkialla, missä taide on pysynyt
terveenä ja luonnollisena, on se pyytänyt toteuttaa jotakin ihannetta,
valiten värejänsä olevaisuudesta ja ottaen sen esikuvaksensa, sekä
niinmuodoin tunnustaen ihanteen ja todellisuuden sisällisen yhteyden.
Se on vielä vakavampi ideaalisuuden kannattaja kuin itse uskonto, joka
usein kyllä on horjahtanut synkimpään pessimismiin. Tiedekkin saattaa
väliin poiketa ihanteellisesta maailmankatsomuksesta, koettaen johonkin
erityiseen suuntaan yksipuolisesti laventaa tietämisen alaa; vaan se
pysyy silloinkin vielä tieteenä. Mutta jos taide joskus eksyy tuohon
surkeuteen, ei se tee mieleen sitä ylentävää ja vapauttavaa vaikutusta,
jota taiteelta vaaditaan, eikä siis olekkaan oikeata taidetta.
Arvaan kyllä, mitä näitä ajatuksiani vastaan väitetään. Että taide
etsii jotakin ihannetta -- niin sanottanee -- että se tästä matoisesta
maailmasta pyrkii johonkin parempaan, täydellisempään, sehän juuri
todistaakin olevaisuuden ääretöntä puuttuvaisuutta. Mutta ihanteensa,
sen täydellisyyden kuvan, jota se tavoittaa, luopi taide kaikesta siitä
kauneudesta ja ylevyydestä, minkä se todellisuudessa havaitsee, ja
juuri jaloimmassa runoudessa, niinkuin Homerossa, Kalevalassa,
Shakespeare'ssä, näemme todellisuuden pukeuvan mitä ihanimpaan
aatteellisuuden verhoon. Taide ei voisi olevaisuutta kirkastaa, ellei
olevaisuudessa olisi mitään kirkastettavaa, samaten kuin kaikki tieteen
tutkimus olisi turhaa, ellei mitään järjellisyyttä löytyisi.
Järjellisyys on iäti pysyvä; se on jumaluuden ilmestys maailmassa,
maailman varsinainen todellisuus; sillä Jumalassa on ne ideat eli
aatteet, joiden toteutuminen muodostaa olevaisuuden. Oikeastaan
_idea_ merkitsee perimuotoa, perikuvaa, ja -- kuvaannollisesti
puhuen -- olevaisuus on ikäänkuin heijastus tai mukaelma Jumalan
olennosta. Vaan eivätpä ideat ole ulkopuolella ilmiöin maailmaa,
heittäen siihen ainoastaan kajastuksensa; vaan nuo ikuiset perimuodot
ovat vasta ilmiöissä ja ilmiöin kautta olemassa. Ne ovat jumaluuden
ajatuksia ja olomuotoja; sillä jokainen Jumalan ajatus on toimintaa,
luomista; ihmishenki ja koko olevaisuus ovat hänen olentonsa yhä
jatkaantuvaa kehittymistä, jossa hänen henkensä ilmestyy, niinkuin
runoilijan henki elää hänen runomuksissaan, tai käyttääkseni toista
vertausta, ihmisen varsinainen olento on kaikessa, mitä hän tuntee,
ajattelee, tahtoo ja toimittaa. Oivallisesti tähän käsitykseen soveltuu
sana _aate_, jolla "idea" on suomennettu. Aatteet siis ovat
maailmassa toteutuva, iäti pysyvä järjellisyys. -- Mutta koska
ihmishenkikin on jumaluuden ilmausta, asuu ihmisessäkin käsitys tästä
järjellisyydestä; hän tajuaa nuo maailmaa kannattavat aatteet, jotka
ovat hänen siveellisen toimintansa, hänen tuntemisensa ja tietämisensä
järjellinen sisällys. Aate on niinmuodoin jumaluuden ja yksityishengen
välittäjä: aatteessa tämä oivaltaa jumaluuden ja tuntee yhteytensä sen
hengen kanssa, joka täyttää maailman kokonaisuuden.
Olevaisuuden eli reaalisen maailman tunnusmerkki on moninaisuus.
Jumaluuden ääretön runsaus ei voi maailmassa ilmaantua muulla tavoin
kuin lukemattomissa erityisissä voimissa ja äärevissä olennoissa,
joiden alinomainen vaihteleminen ja keskinäinen taistelu on
järjellisyyden toteutumisen välttämätön ehto. Tästä syntyy monenlaista
ristiriitaisuutta, niin että aate luonnossa ja ihmiselämässä ei voi
esiintyä täydellisenä, vaan sattumus hämmentää sen puhtautta. Sattumus
on aatteen vastakohta; sillä, mikä ei ole aatteenmukaista, on
satunnaista, katoavaista. Mutta kaiken ristiriitaisuuden ohessa aatteen
voima pysyy vireillä; jos emme joka hetki ja jokaisessa kohdassa sitä
selvästi havaitsekkaan, meidän kumminkin täytyy ajatella, että maailman
kokonaisuus muodostaa sopusoinnun, johon kaikki nuo hajanaiset
epäsoinnut sulavat yhteen, s.o. että aate yhä on toteumassa ja vihdoin
täydellisesti toteuukin maailman kokonaisuudessa. Se on ikäänkuin
suuren suuri näytelmä, josta saamme nähdä vaan vähäisen osan, tuskin
pari pientä kohtausta, kenties juuri ne, joissa selkkaukset ovat
pahimmallaan; mutta jos se alusta loppuun kehittyisi silmiemme edessä,
huomaisimme kaikkien vastariitojen selviävän mitä jaloimpaan sovintoon
emmekä voisi olla ihastumatta sen verrattomaan kauneuteen ja
sopusuhtaisuuteen.
Aatteelliset pyrinnöt eli aatteen välittämä yhteys alkuhengen,
jumaluuden, kanssa on ihmiskunnan henkisen elämän tarkoitus. Tätä
yhteyttä pidetään voimassa monella eri tavalla, monessa eri piirissä.
Aate toteutuu käytöllisesti, ihmisen vapaan tahdon kautta,
_siveytenä_ perheessä, yhteiskunnassa ja valtiossa. Tässä piirissä
on aate siveellinen tehtävä ja siveellinen järjestys ilmestyy toiminnan
ja taistelun tuotteena. Mutta niinkuin yksityisihmisen olento
osoitaikse paitsi tahdossa ja toiminnassa myös tunnossa ja
ajattelemisessa, samoin ihmiskunnankin elämässä käytöllisen piirin
rinnalla on toinen teoreetinen, puhtaasti henkinen, jossa ihminen
kohoaa välittömään yhteyteen aatteen kanssa _uskonnon, taiteen ja
tieteen_ alalla. Siellä ei ole aate olevaisuuden jylhästä maasta
vasta korjattava hedelmä, vaan tarjoutuu ihmishengelle eheänä,
häiriintymättömänä. Mutta molemmat piirit, käytöllinen ja teoreetinen,
ovat toistensa täytteenä sekä alinomaisessa vaihevaikutuksessa,
niinkuin myös uskonto, taide ja tiede keskenänsä.
Eroitus viimeksi-mainittujen välillä johtuu siitä eri tavasta, jolla
ihmishenki voi tajuta jumalallista olentoa. Ihminen oppii sitä
tuntemaan joko omassa itsessään tai objektiivisessa maailmassa.
Edellisessä tapauksessa hän aivan välittömästi, ikäänkuin sisällisen
ilmestyksen kautta, havaitsee tunnossansa sitä jumalallista voimaa,
joka maailman täyttää, ja pyrkii erityishenkilönä suoranaiseen
yhteyteen Jumalan kanssa, antautuen luottamuksella hänen turviinsa.
Tämä on _uskonnon_ kanta. Uskonto katsoo pääasiallisesti Jumalaa
ja yksityis-ihmistä sekä näiden keskinäistä suhdetta; kaikki
väli-asteet, indiviidin ulkopuolella ilmaantuvat jumalalliset aatteet ja
se osa ihmisen sielu-elämästä, joka tarkoittaa objektiivista maailmaa,
ovat sille verrattain arvottomia ja otetaan lukuun ainoastaan siinä
määrässä, kuin ne vahvistavat ihmisen uskonnollista vakuutusta. Uskonto
on siis paraasta päästä tunnossa: vaan tunnon hämäryys vaatii sekä
mielikuvituksen että järjen tukea. Edellinen rakentaa sille mytologian
kirjavan taikalinnan ja jälkimäisen avulla koettaa ihminen
ajatuksissaan järjestää tunnon ja mielikuvituksen kutomaa
maailmankatsomusta; vaan mitä enemmin uskonto edistyy, mitä
henkisemmäksi se muuttuu, sitä enemmin se luopuu mytologisesta
verhostaan ja pyytää ajattelemisen johdolla muodostaa sisällystänsä.
Mutta koska tunne on myöskin tahdon ja siveellisen toiminnan
perustuksena, voipi uskonto koskea siveydenkin alaan, kun siveellinen
toiminta käsitetään Jumalan tahdon täyttämiseksi, s.o. velvollisuudeksi
Jumalaa kohtaan.
Mutta ihminen saattaa toisellakin tavalla etsiä yhteyttä jumaluuden
kanssa. Hän näkee jumalallisen hengen ilmaukset kaikkialla luonnossa ja
historiassa sekä tuntee omassa itsessään voimia, jotka -- nekin
jumalallista alkuperää -- kehoittavat häntä aaltona yhtymään tuohon
kuohuvaan elämän virtaan. Hän pääsee jumalallisen elämänrunsauden
osallisuuteen, kun toiminnallaan edistää aatteiden voittoa maailmassa
-- s.o. siveyden alalla, josta jo ylempänä puhuttiin, -- taikka jos
ajatuksissaan ja mielteissään asettaa ne ylevinä ja puhtaina henkisen
silmänsä eteen, joko käsittämällä maailmassa vallitsevaa järjellistä
johdonmukaisuutta tai kuvausvoiman avulla esittämällä aatteiden ikuista
valtaa. Aatteiden tajuaminen ajatuksen tai kuvausvoiman kautta perustaa
tieteen ja taiteen.
_Tiede_ tarkastaa luonnossa ja ihmishengessä ilmestyvää
järjellisyyttä, tutkii kaikkien syyt ja perusteet sekä osoittaa, miksi
ja miten kaikki on järjenmukaista. Se tarkoittaa siis totuutta
ahtaammassa merkityksessä. Tieteessä ihminen järjen avulla käsittää
sekä maailmaa hallitsevat aatteet että olevaisuuden kaikkine
ilmiöineen, semmoisena kuin se meille esiintyy, pyytäen selvästi
ymmärtää kaikkien keskinäisen yhteyden. Tätä varten tieteen täytyy
purkaa se luonnollinen side, joka yhdistää aatteen ja olevaisuuden, ja
omien päätelmiensä nojalle uudestaan rakentaa maailman kokonaisuus.
Selvemmin ja johdonmukaisemmin kuin tunnon tai kuvausvoiman avulla voi
ihmishenki ajatuksellansa tajuta tätä kokonaisuutta: mutta tieteen
esittämät maailmankuvan piirteet täytyy etsiä kokoon laajalta alalta,
pitkistä ajanjaksoista; aatteet pysyvät abstraktisina käsitteinä,
joilta puuttuu aistillista elävyyttä. Tiede voipi kyllä, käyttäen
kuvausvoimaa apulaisenaan, hilpeästi kuvaella niitä esineitä ja oloja,
joissa aatteiden voima on vaikuttamassa; vaan sen täytyy kuitenkin
reaalisen totuuden kunniaksi myöskin tuoda ilmi ne poikkeukset ja
ristiriitaisuudet, jotka vastustavat aatteiden toteutumista, ja
niinmuodoin tarkasti eroittaa aatteet ja ilmiöt toisistaan.
Niitä _taide_ pyytää jälleen yhdistää. Ihmishenki ei tyydy siihen,
että se tieteen pitkällisten todisteiden ja päätelmäin johdolla saapi
käsityksen aatteiden toteutumisesta taikka että se tuntonsa syvyydessä
on varma yhteydestään korkeimman olennon kanssa; vaan se tahtoo myös
kuvausvoiman välityksellä, yht'aikaa henkisesti ja aistillisesti,
selvästi tähystettävänä, havaita tuota ikuista järjellisyyttä,
jumalallisen hengen toteutumista maailmassa, niin ett'ei sen ilmauksia
tarvitse vaivaloisesti etsiä koko olevaisuuden jaksosta, vaan että
totuus kerrassaan eheänä, täydellisenä on ihmisen ihailtavana.
Tällaisen ideaalisen maailmankuvan asettaa taide silmiemme eteen,
esittäin meille sen ilmiöt semmoisina, kuin ne oikean olonsa puolesta
ovat, jotta niiden varsinainen luonto selvästi tulee näkyviin; se luopi
kuvausvoiman avulla tuotteita, jotka taas puolestansa välittömästi ja
tehokkaasti vaikuttavat kuvausvoimaan.
Totuutta laajemmassa merkityksessä ihmishenki siis saattaa tajuta
kolmella eri tavalla: uskonnossa tunnolla, tieteessä järjellä ja
taiteessa kuvausvoimalla; vaan, niinkuin ihmisen olento on yksi ja
jakaumaton, niin tunne, järki ja kuvausvoima niissä kaikissa ovat
johonkin määrin myötävaikuttajina, vaikka yksi niistä aina on ikäänkuin
valtiaana kussakin piirissä.
Mutta hengen neljä vaikutusmuotoa: tiede, taide, uskonto ja siveellinen
toiminta, muodostavat yhteensä _sivistyksen_, joka on näihin
kaikkiin perustuva ja niissä ilmestyvä, sisälliseksi elinvoimaksi
muuttunut maailmankatsomus. Sivistys on siis aatteellisuuden kannattaja
ihmiskunnan ja kansojen elämässä, ja sivistyksen yhä täydellisempi
kehitys on pidettävä historian tarkoituksena. Subjektiivisesti,
yksityishenkilön kannalta katsoen se on indiviidin osan-otto yhteiseen
sivistykseen eli ihmiskunnan aatteellisiin pyrintöihin, jonka kautta
hän kohoaa erityisolojensa ahtaista rajoista yhteyteen jumaluuden
kanssa. -- Sivistyksen korkeimmaksi muodoksi olisi ajateltava kaikkein
noiden aatteellisten piirien täydellinen sopusointu; mutta luonnollista
on, että aina joku tai jotkut niistä eri aikoina ja eri kansoissa
runsaammin kehittyvät ja niinmuodoin saavat suuremman merkityksen.
Siveellinen toiminta tietysti aina ja kaikkialla pysyy ihmis-elämän
vankkana pohjana, jolla eri sivistysriennot liikkuvat. Toiminnan kautta
nuo puhtaasti henkisetkin pyrinnöt tieteen, taiteen ja uskonnon alalla
saavuttavat varsinaisen todellisuutensa määrätyn valtion ja
yhteiskunnan rajoissa: uskonnollinen mieliala osoittaa itseänsä
ulkonaisissakin uskonmenoissa sekä hurskaassa elämässä; taide ja tiede
saatetaan työn kautta tarkoitustansa täyttämään ja niiden hoito ja
viljelys on niinmuodoin sekin siveellistä toimintaa. Näin tiede, taide
ja uskonto perheellisen ja yhteiskunnallis-valtiollisen elämän rinnalla
kannattavat siveellistä toimintaa, niinkuin tämä toiselta puolen antaa
niille aihetta ja sisällystä. Mutta muutoin nuo aatteiden kolme
tajuamismuotoa vuorotellen hallitsevat ihmisten katsantotapaa; ja
yksityishenkilöissä lienee tuiki harva, jos ketään, jonka mieli
yhtäläisesti hakee virkistystä ja intoa tieteestä, taiteesta ja
uskonnosta, vaan itsekunkin luonne ja sivistyksen suunta määrää siinä
kohden hänen katsantotapansa.
Yllämainitusta selviää, mikä on taiteen asema ihmiskunnan yleisessä
sivistyksessä. Sen tehtävä on olevaisuuden esittäminen sellaiseksi,
että siinä toteutuvat aatteet tulevat kuvausvoiman tajuttaviksi. Mitä
kuvausvoima on ja mikä tärkeä virka sillä on monessakin ihmishengen
toimessa, on vast'edes selitettävä. Nyt on vaan muistettava, mihin
ylempänä viittasin, että kuvausvoima tarkoittaa olevaisuuden
sekä henkistä että aistillista puolta. Näiden täydellisestä
vastaavaisuudesta syntyy kauneus, joka on maailman kokonaisuudessa
vallitsevan sopusoinnun ja järjellisyyden kuva. Kuvausvoiman avulla
aate siis tajutaan ja esitetään _kauneutena_, ja taiteen tehtävä
on niinmuodoin _kauniin_ tuottaminen.
_Kauneus_ on _aatteen ilmaantuminen aistillisessa muodossa_.[3]
Siinä on siis kaksi puolta, henkinen ja aistillinen, eli toisin sanoen,
_aate_ (sisällys) ja sen _aistillinen muoto_. Aate tosin ei voi
kokonaisuudessaan esiintyä äärevän olevaisuuden yksityisissä ilmiöissä;
mutta yksityinen esine saattaa kuitenkin asettaa aatteen täysin
tajuttavaksi sisällisen silmämme eteen. Ilmiöt ovat kyllä yleensä eri
puolia aatteen toteutumisesta; mutta, katkonaisina renkaina olevaisuuden
sarjassa, ne useimmiten eivät voi antaa eheätä aatteen kuvaa eivätkä
siis ole kauniita. Ainoastaan sellainen ilmiö, joka ikäänkuin johteen
keskukseen kokoaa kaikki aatteen säteet, tuottaa meissä sitä mielihyvää,
joka todistaa sen kauniiksi. Sellaista vaikutusta ei tee mikään, joka on
vaillinaista, epäselvää, muodotonta, hajanaista, tai joka ylenmääräisen
suuruutensa tai pienuutensa tähden on vaikeata käsittää. Missä sitä
vastoin järjestetty yhteys hallitsee moninaisuutta, tunnemme aatteen
voiman ja siinä vallitseva sopusointu tyydyttää kauno-aistimme.
Sellainen esine (olento, teko, tapaus j.n.e.), joka saattaa meitä
kuvausvoiman avulla aatetta selvästi tajuamaan, on niinmuodoin
_kaunis_. Me sanomme ihmistä kauniiksi, jos hänen ulkomuodossaan
näkyy se säännöllisyys ja tasasuhtaisuus, joka on ihmisruumiin
perimuoto; sillä se tuopi näkyviin ihmiskunnan aatteen, mitä
ulkonaiseen muotoon tulee. Jos sankari tekee jalon työn, esim. uhraa
henkensä isänmaan hyväksi, niin tämä teko on kaunis; sillä
isänmaanrakkauden aate siinä toteutuu. Aate (ihmisyyden,
isänmaanrakkauden) henkenä täyttää aineellisen muodon, eli toisin
sanoen, ihmisyyden tai isänmaanrakkauden aate ilmaantuu aistin
tajuttavana: ihmisen ulkonäkönä, toimintana. -- Samaten valtava meri,
joka tyynenä kesä-iltana lepää rajattomana peilinä, laskevan auringon
valaisemana, kääntää ajatuksemme luonnon ikuiseen järjestykseen ja
esiintyy kauniina, koska se on selvä ilmaus elotonta luontoa
hallitsevasta aatteesta.
Olevaisuudessa, sekä luonnon että hengen maailmassa, saattaa kauneutta
löytyä samassa määrässä, kuin aate niissä saapi ulkonaisesti tajuttavan
muodon. Tätä luonnossa sekä historiassa eli hengen maailmassa
tavattavaa kauneutta sanotaan _luonnonkauneudeksi_. Se voipi
ilmaantua elottomassa luonnossa, esim. kirkkaan järven,
hopeanhohtavassa pinnassa, korkeain vuorten ylevässä jylhyydessä
j.n.e., taikka kasvi- ja eläinkunnan monissa vaihtelevissa muodoissa:
meitä viehättää hongiston synkkä tyyneys ja vienon kukkasen hento
suloisuus; mielihyvällä katselemme komean ratsun muhkeata kauneutta tai
leikkivän kissanpojan miellyttäviä liikuntoja. Korkeampaa laatua on se
kauneus, jota tavataan ihmisessä ja ihmiselämän eri aloilla; sillä
siellä on aate itsetajuisena henkenä. Kauneus saattaa ensiksi ilmaantua
yksityisen ihmisen paljaassa ulkonäössä; mutta henkisempää laatua on
tämä kauneus, kun ulkomuoto ilmaisee hänen luonteensa, esim. jalon ja
puhtaan hengen, sisällisen voiman j.n.e. Ihmisen henki näytäikse vielä
selvemmin hänen töissään ja toimissaan. Samaten saattaa kauneus
ilmaantua useampien ihmisten, esim. jonkun kansakunnan yhteisenä
tekona; suuret sodat, kansalliset yritykset, löytöretket j.n.e.
tuottavat kauneutta samassa määrässä, kuin joku ylevä aate niitä
hallitsee. Kauneus voipi niinmuodoin ilmestyä kaikilla ihmis-elämän
aloilla, vaan etupäässä historian, vapaan toiminnan, maailmassa.
Mutta luonnonkauneus on vaan satunnainen ilmiö; sillä luonnon ja
historian tarkoitus ei ole kauneuden tuottaminen. Ne hiovat vaan
toisinaan, ikäänkuin sivumennen, semmoisia ilmauksia, joissa aate
meille kuvautuu täydellisesti toteutuneena. Kauneuden tuottajana on
sangen usein oma kuvausvoimamme, joka meidän tietämättä käy esineitä
kirkastamassa. Me emme huomaa taikka emme tahdo huomata kaikkia
luonnonkauneuden pieniä puutteita, jokaista lahonnutta kantoa tai
kuivaa risua, mikä pilaa ihanata maisemaa, jokaista pientä pilkkua
kaunottaren kasvoissa, jokaista hämmentävää sivukohtaa, mikä estää
jotain tekoa tai ihmisluonnetta kaikin puolin täydellisesti
esiintymästä. Mutta toiselta puolen on myönnettävä, että välisti
suosiollisten olojen yhdysvaikutuksesta se, mitä yksityis-esineessä on
aatteenmukaista, sivuseikkojen häiritsemättä saattaa tulla näkyviin;
jonkun ihmisen ulkonainen kauneus tai henkinen ylevyys voipi jonakin
hetkenä ilmaantua täydessä puhtaudessaan; suurten toimien ja tapausten
ydin voipi sulkeutua johonkin erityistekoon, jotta niiden aatteellinen
merkitys selkeästi ilmaantuu. Silloin nämä kaikki vaikuttavat
taideteoksen tavalla ja valtaavat katsojan mieltä vielä mahtavammin
kuin kuvin tai sanoin esiteltyinä; sillä luonnonkauneuden suurin etu on
sen elävyys, joka aina vetää meitä puoleensa ja jossa taiteen on
mahdoton sen kanssa kilpailla. Mutta yksi puute siinä kumminkin on; se
on pysymätön, pian haihtuvainen, ja mitä ylemmille olevaisuuden aloille
joudutaan, sitä enemmin sen riittämättömyys pistää silmään,
sitä enemmin taiteilijan, luontoa mukaillessaan, täytyy ammentaa
omasta hengestään. Ulkonaisen luonnon kuvailemisessa, esim.
maisemanmaalauksessa, hänen tehtävänsä oikeastaan rajoittuu niiden
tunteiden herättämiseen, joita itse luonto synnyttää; saatuansa sopivan
aiheen hän valitsee otollisen hetken ja valon sekä poistaa kuvastansa
kaikki, mikä näköalaa häiritsee. Hän tekee siis pääasiallisesti samaa,
mitä oma kuvausvoimamme toimittaa todellista maisemaa katsellessamme.
Mutta jos ylennymme korkeammalle luonnonkauneuden asteelle, ihmiseen ja
henkiseen maailmaan, näemme kuvausvoiman jalostustyön suuressa määrässä
karttuvan. Nuo suuret historialliset taistelut, joissa kansain ja
yksityishenkilöin kunto ja voima paraiten voivat näyttäytyä,
ilmaantuvat ani harvoin niin puhtaassa, suorastaan kuvausvoimaan
vaikuttavassa muodossa, että niiden aatteellinen sisällys ilman taiteen
avutta olisi selvästi tajuttavana, ja tavallisen elämän aatteellinen
pohja on enimmiten syvälle kätketty jokapäiväisyyden rikkojen alle. Jos
runoilija laulaa mahtavan sodan sankaritöistä, niin taistelun jalo
tarkoitus ja sotijain urhoollisuus meitä innostuttaa ja lämmittää;
mutta sen veristen kauhujen keskellä aatteet pian himmentyvät ja
yksityiset hirmukuvat vaan täyttävät katselijan mielen; samoin taitavan
kirjailijan kynä saattaa meitä mieltymään jokapäiväisten olojen
kuvaukseen, jotka todellisuudessa tuntuisivat meistä kovin ikäviltä.
Muistettakoon sen lisäksi, kuinka runoilijan täytyy keksiä ihan uusia
henkilöitä ja tapauksia, melkeinpä uusia maailmojakin, kuvattavien
aatteiden ilmoittajiksi. Tämä kaikki jo todistaa, että taiteen apu on
välttämätön, kun luonnossa ja ihmiselämässä piilevä kauneus on esiin
tuotava ja aatteet esitettävät aistillisessa muodossa.
Kuvausvoima eli fantasia kokoilee yhdeksi kuvaksi ne kauneuden
ilmaukset, jotka ovat hajallansa luonnossa ja ihmis-elämässä. Näin
syntyy sellainen maailman kuva, joka selvästi näyttää, miten aatteet
maailmassa toteutuvat. Tämä on _ideaali_ eli _ihanne_. Ihanne
on samassa esikuva, jota ihminen mahdollisuuden mukaan koettaa siirtää
olevaisuuteen, jonka tähden sopii puhua ideaaleista monella eri alalla;
mutta suurin merkitys sillä on taiteessa. Kullakin ajalla ja kansalla
on oma ihanteensa. Jokainen taiteilija luopi tosin omassa mielessään
itsellensä ihanteen; mutta hänen oma sivistyksensä ja ajatustapansa on
tietysti hänen kansakuntansa ja välillisesti koko ihmiskunnan edellisen
historian tuote, ja sen mukaan hänen ihanteensakin muodostuu. Mitä
enemmin taiteilijan onnistuu omaan ideaaliinsa yhdistää parasta, mitä
hänen kansakuntansa ja aikakautensa tuntee ja ajattelee, sitä
täydellisemmin hän voipi toteuttaa taiteenkin tarkoitusta; sillä kaikki
henkinen toiminta on etupäässä kansanhengen työtä indiviidien kautta.
Toiselta puolen yksityisen taiteilijan omituisuus selvittää kansan
taiteelliset perikuvat, antaen niille tarkemmat piirteet ja
moninaisemman värityksen. Tämä viepi meidät tärkeään kohtaan. Taide,
samalla kuin se yleensä kuvailee maailman järjellisyyttä, aatteen
toteutumista, on selvä kansanhengen kuvastin; sillä se ilmaisee,
miten kukin kansa on eri aikoina käsittänyt todellisuuden ja mitkä
ihanteet se on asettanut aatteellisille pyrinnöillensä. Ymmärtääksemme
ideaalien erilaisuutta, meidän ei tarvitse ajatella muuta kuin
Muinais-Kreikkalaisten ihannetta ihmiskasvojen kauneudesta, joka ihanne
vaati suurinta säännöllisyyttä; nykyaika sitä vastoin tyytyy vähempään
säännöllisyyteen, vaan vaatii enemmän henkevyyttä.
Ihanteensa voipi taide toteuttaa kahdella tavalla. Se saattaa joko
suorastaan esittää ideaalinmukaisia henkilöitä ja oloja taikka
kuvata niitä aivan luonnonmukaisesti, vaan kuitenkin niin,
että aatteen toteutuminen niissä selvästi näkyy. Tästä syntyy
kaksi _kuvauslaatua_ eli _taidetapaa_ (styyliä); edellistä
mainitaan _ihanteellisen_ eli _ideaalisen_, jälkimäistä
_luonnon-omaisen_ eli _reaalisen_ nimellä. Edellistä on
myös sanottu _välittömäksi_, jälkimäistä _välilliseksi_
idealismiksi.
Kun Rafael "Sikston Madonnassa" on lumonnut esiin yliluonnollisen sulon
ja puhtauden kuvan, kun kreikkalainen veistotaiteilia Athenessa tai
Apollonissa koettaa kuvata koko sitä siveellistä aatetta, jota nämä
jumalat edustavat, taikka Sofokles murhenäytelmissään esittelee jaloja
sankareitansa suurempina ja täydellisempinä kuin tavalliset ihmiset,
niin kaikki nämä teokset ilmoittavat ideaalista taiteen suuntaa,
asettaen eteemme puhtaan metallin, kuonasta puhdistettuna ja taottuna
soreaan muotoon. Vaan jos katselemme, miten hollantilaiset maalaajat
kuvailevat kansansa elämää, niinkuin sitä nähtiin kodin piirissä tai
krouveissa ja kylän raiteilla, tahi muistelemme Shakespeare'n
henkilöitä, joissa mahtavien tunteiden ja jaloimpien rientojen ohessa
on kaikki ihmisyyden tavalliset puutteet, mutta joista kuitenkin selvän
selvästi näemme, mimmoinen ihmisen todellinen luonne on, suuruudessaan
ja viheliäisyydessään, hyvyydessään ja pahuudessaan, ja miten
siveellinen maailmanjärjestys, heidän toimintansa kautta tai vastoin
heidän tahtoansa, aina pääsee voitolle, -- niin tämä kaikki on
luonnon-omaista kuvailua, reaalista taidetapaa. Silloin --
pysyäkseni äskeisessä vertauksessa -- se ideaalisuuden kulta, mikä
olevaisuudessa löytyy, taiteen avulla omien silmiemme edessä puhdistuu
jokapäiväisyyden kuonasta ja kirkastuneena muuttuu aatteiden säiliöksi.
Kuvausvoiman tuottama taiteellinen kauneus on paljasta ulkonäköä,
puhdasta muotoa; sillä ainoastaan täten voipi mielessämme syntyä se
luulo, että aate jossakin kohdassa on päässyt täydellisesti
ilmaantumaan. Mutta jos se onkin taiteen heikoin puoli, että sen
tuotteet ovat pelkkiä mielikuvaelmia, reaalista todellisuutta vailla,
niin tämä kauneuden puhdas muodollisuus toiselta puolen on sille
suureksi eduksi. Ihmishenki tuntee itsensä ihan vapaaksi taiteen
maailmassa; todellisuuden kahleet eivät häntä ahdista ja hän voipi itse
kokonaan muodostaa ja täyttää kuvaelmansa. Siinä onkin suuri osa
taiteen viehätyksestä. Kuni Jumalan aatteet maailmassa, niin ihmisen
aatteet taiteessa samalla ovat luomista, tositoimintaa, Juuri siitä
syystä, että sen kuvaelmat ovat paljasta muotoa voipi taide, ikäänkuin
taistelun loppua edellyttäin, esittää valmiina ja täydellisenä sen
sopusoinnun, jonka saavuttamista tähtää siveellinen toiminta, uupumatta
eteenpäin pyrkien, vaan jota se ei milloinkaan eikä niissäkään paikassa
voi pysyväisesti toteuttaa.
Näin taide ylentää ihmisen mieltä, asettaen hänen eteensä, mitä
maailmassa on korkeinta ja jalointa; se ihmeellinen lumousvoima, jolla
se vetää häntä puoleensa, tulee erittäinkin siitä, että taide koskee
koko ihmiseen, kaikkiin hänen sielunsa toimintoihin: yht'aikaa
tunteeseen, mieltämiseen, ajatukseen ja tahtoon, jotka kuvausvoimassa
liittyvät yhteen. Taide tuottaa paraan ja jaloimman huvituksen, mutta
on kuitenkin paljoa enemmän kuin viaton virkistyskeino keskellä elämän
ikävää hommaa. Jos taide todellakaan ei olisi muuta kuin paljas
nautinnon välikappale, joksi moni sitä katsonee, eipä silloin
olisikkaan suurta eroitusta taitavan pariisilaisen kokin ja
Shakespearen välillä! Mutta olipa tuo katsantotapa käytöllisesti kuinka
yleinen tahansa, teoriiassa sillä ei ole ollut paljon puolustusta.
Useammin on arveltu, että taiteen on tarkoitus antaa siveellistä
opetusta taikka olla tieteen, uskonnon tai käytöllisen hyödyn
palvelijana, ja etenkin viime aikoina näkyy se mielipide uudestaan
voittavan alaa, että taiteen tulee olla pelkkää olevaisuuden
mukailemista, tuoden esiin tosielämän vammat ja epäsoinnut, joita
silloin muka oppisimme tuntemaan ja parantelemaan. Näillä perusteilla
voisi johdonmukaisesti tulla siihen päätökseen, että Alexandrialaisten
opetusrunot tai amerikkalaisten rouvien siveyttävät romaanit ovat
korkeinta taidetta tai että kuvausvoiman oivallisimmat tuotteet ovat
vähempi-arvoisia kuin keskinkertainen valokuva. Mutta kaikki nuo
käsitystavat ovat väärät tai, oikeammin sanoen, yksipuoliset; ne vaan
vaillinaisesti osoittavat taiteen varsinaista luontoa ja tarkoitusta.
Taiteen tehtävä on ihan toinen, paljoa laajempi ja ylevämpi. Se on,
niinkuin jo ylempänä sanottiin, yksi niitä toiminnon muotoja, joiden
avulla ihmishenki pääsee ikuisen järjellisyyden tuntemiseen,
jumalallisten aatteiden osallisuuteen. Siveydellä sekä tieteellä ja
uskonnolla on tosin sama perustus ja pääasiallisesti sama sisällyskin
kuin taiteella, jonka tähden niiden välillä ei voi olla mitään
todellista vastariitaa; mutta taide toimii omalla tavallaan ja
toteuttaa oman luonteensa mukaan niiden yhteisen sisällyksen. Taiteen
ihanat kuvaelmat innostuttavat meitä siihen, mikä on hyvää ja jaloa,
kun hyvyys ja jalous meitä lähestyy kuvaustaiteen tai runouden
kirkastamassa muodossa; musiikin säveleet voivat lempeämmäksi taivuttaa
kovimmankin mielen tai sielussamme sytyttää hartaan innostuksen liekin;
runouden pyhästä virrasta taidamme ammentaa syvimmän elämänviisauden ja
nerokkaimmat, ihmishengen tähdellisimpiä kysymyksiä selvittävät
aatokset. Mutta nämä kaikki ovat vaan eri puolia taiteen päätehtävästä,
niin sanoakseni, lisätuotteita, joita taide hajottaa ympärillensä
pyrkiessään suureen päämääräänsä, joka on mielen ylentäminen
ihanteen esittämisellä. Tämä tehtävä kyllä vaatii sitä elävästi ja
todenmukaisesti kuvailemaan olevaisuutta, mutta ei semmoisena, kuin se
hämmentyneenä ja sekavana ilmaantuu meidän silmissämme, täynnä
arvoituksia ja ristiriitaisuutta, vaan korkeamman järjellisyyden,
ihanteen, valaisemana, jotta olevaisuuden arvoitukset selviävät ja me
havaitsemme maailmassa toteutuvat aatteet.
Ylempänä mainittiin, että kauneudessa on kaksi puolta: sisällys eli
aate ja aistillinen muoto. Sentähden taide, kauneutta tuottaessaan,
tarvitsee jotakin ulkonaista välikappaletta, ainetta, jossa tuo
aistillinen muoto voi ilmaantua. Aineen kautta se vaikuttaa ihmisen
kuvausvoimaan, tavallisesti jonkun ulkonaisen aistin välityksellä. Sitä
myöten, mitä ainetta taide käyttää, ihminen sitä tajuaa eri tavalla,
eri aisteilla ja aistimilla; sen vuoksi taide jakaantuu useampiin
_taiteisin_.
Aineellisinta välikappaletta viljelee _rakennustaide_: suurista
kivimöhkäleistä ja muista karkeista aineista se panee tuotteensa
kokoon, ottaen esikuvaksensa elottoman luonnon ja kasvikunnan
ilmiöt. Ajankin puolesta on se, runouden rinnalla, ihmiskunnan
ensimmäinen taide, joka syntyy jo kansojen lapsuuden aikana (Egyptin
pyramiidit, Kreikan kykloopiset muurit j.n.e.). _Kuvanveisto_ eli
_veistotaide_ käyttää vielä samoja aineita kuin rakennustaidekkin,
vaikka se jo on voittanut sen raskaan aineellisuuden, joka hallitsee
mainittua taidetta; veistotaide luo kylmään marmoriinkin elävän hengen.
Elottoman luonnon tai kasvimuotojen sijaan ottaa veistotaide ihmisen
kuvattavaksi. _Maalaustaide_ pyrkii vielä suurempaan henkisyyteen;
vaikka se, niinkuin edellisetkin, liikkuu näkyväisyyden piirissä,
käyttää se vain näkyväisen aineellisuuden vähimmän aineellista ilmiötä,
väriä; sillä ei ole enää, niinkuin veistotaiteella, muoto semmoisenaan
pääasiana: vaan värin avulla saattaa se sisällisen hengenkin paremmin
näkyviin ja voipi siis monipuolisemmin kuin kuvanveisto esitellä
ihmisiä ja ihmisten oloja, -- Kaikki nämä taiteet koskevat näköä,
silmää, jolla ihminen tajuaa ulkonaista luontoa, ulkomaailmaa, ja
ulkomaailmasta ne ottavatkin esitettävänsä, jotka kuvina asetetaan
näkyviin: siitäpä niiden nimityskin: _kuvaustaiteet_.
Vaan taide menee vielä edemmäksi; se ei tyydy ulkomaailman
kuvailemiseen, se ottaa esittääksensä sisällistäkin maailmaa, ihmisen
tunteita. Tämä tapahtuu _musiikissa, säveltaiteessa_. Aine on
henkisin, mikä olla voi: ääni, sävel, ja välittäjänä on niin-ikään
henkisin ihmisen ulkonaisista aisteista, kuulo. Näin taiteelle siis on
auennut ihmissielun sisällinen maailma, vaan samassa koko ulkomaailma
on jäänyt syrjälle; mitä taide toiselta puolen on voittanut, sen se
toiselta puolen on kadottanut.
_Runous_ ne molemmat yhdistää. Se esittelee liikemaailmaa niinkuin
kuvaustaiteet, vaan myös ihmisen tunteita, niinkuin musiikki.
Runoudessa on taide jo muuttunut niin henkiseksi, ett'ei se tarvitse
mitään varsinaista ainetta eli ulkonaista välikappaletta, niinkuin muut
taiteet; sen sijaan runoudella on välittäjänä ajatuksen varsinainen
kannattaja, kieli. Kielen kautta se vaikuttaa suorastaan kuvausvoimaan
eikä mihinkään ulkonaiseen aistiin tahi aistimeen. Kieli ei ole aineena
eli välikappaleena samalla tavoin kuin esim. sävel soitannossa; se
käyttää tosin välikappaleenansa ääntä, mutta ääni on silloin vaan
käsitteen ilmaus, ajatuksen ulkonainen muoto; ei kielen sointu
yksistään vaikuta kuvausvoimaan, vaan pääasiallisesti sen sisällys. --
Huomattava on, että runoudenkin alalla kauneus on aatteen ilmaantuminen
_aistillisessa_ muodossa, vaikka ihminen sitä tajuaa ilman minkään
ulkonaisen aistin välityksettä; sillä jokaisen todellisen runoteoksen
tulee asettaa kuvattavansa niin elävästi kuulijan tahi lukijan
sisällisen silmän eteen tai, niin sanoakseni, sisällisen aistin
tajuttavaksi, että hän luulee kaikki omin silmin näkevänsä, omin korvin
kuulevansa. Taiteen päälajeja on siis kolme: