Esipuhe.
Elämäkerta.
Runous ja runouden muodot:
Johdatus.
Ensimmäinen kirja:
Runous kuvausvoiman ja kansanhengen tuotteena.
1. Kuvausvoima yleensä.
II. Kuvausvoima kielen ja taruston muodostajana.
III. Kansanrunous ja taiderunous.
IV. Kansojen ihanteet: Itämaan kansat.
V. Kreikkalaisten ihanne.
VI. Roomalainen ihanne ja kristin-uskon alku.
VII. Keskiajan ihanne.
VIII. Runouden kehitys uudennuksen ja uskonpuhdistuksen aikakaudella.
IX. Espanjan runous ja tekoklassillisuus Ranskassa.
X. Saksan runous ja nykyaika.
XI. Kansanhenki ja runous.
XII. Kansojen vuorovaikutus.
Toinen kirja:
Runouden sisällys ja taidetavat.
I. Runouden tehtävä ja kauneus.
II. Ylevä kauneus ylimalkaan.
III. Traagillisuus.
IV. Koomillisuus.
V. Taidetavat eli styylit.
VI. Idealistinen ja karakteristinen taidetapa.
VII. Luonto runouden aineena.
VIII. Yksityis-ihminen runoudessa.
IX. Yhteiskunta, historia ja tarumaailma runouden aineena.
X. Ajatusrunous. Oikea tunnelma.
Kolmas kirja:
Ulkomuoto ja runouden lajit.
I. Kuvaannollisuus.
II. Sointuisuus.
III. Runouden lajit.
IV. Kertomarunous yleensä.
V. Kertomarunouden lajit: eepos ja romaani.
VI. Lyyrillinen runous.
VII. Draama eli näytelmärunous.
Kirjoitelmia:
Mikä on suomalainen sivistys?
Runoja:
Suomen herääminen
Juhlaruno
Gezelius
Rauhan oraita
Syksyinen tarina
Kaupin linna
Myöhäinen palkinto
Aleksanterin ja Roksanen häät
Kuusen alla
Elämän ehtoona
Uskollinen
Päivänpaistetta
Armahan nukkuessa
Nuoren tytön muistikirjaan
Erin
Murheen lapsi
St. Justin pyhiinvaeltaja
Esipuhe.
Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Suomalainen Tiedeakatemia sekä
B.F. Godenhjelmin omaiset ovat ryhtyneet käsilläolevan teoksen "Runous
ja runouden muodot" julkaisemiseen, olemme otaksuneet täyttävämme
tekijän hiljaisen toiveen.
B.F. Godenhjelmin elämä oli uhrattu koulu-, oppikirja- ja
sanakirjatyölle. Pieni osa siitä riitti niihin harrastuksiin, jotka
kuitenkin olivat hänen ensimmäisiään ja ehkä sisimpiään --
esteettisiin. Vain kesäloman aikoina tuo ahkera koulumies ja
tunnollinen sanakirjantekijä arveli olevansa oikeutettu vetämään esiin
laatikostaan pienellä, siistillä käsialalla tiheästi kirjoitettuja
arkkeja, lueskelemaan ja korjaelemaan niitä sekä sitten jatkamaan
kirjoittamistaan toisille yhtä tarkasti taitetuille. Se teos, joka näin
hitaasti, vuosikymmenien kuluessa tehtynä, pyrki kohti valmistumistaan,
oli "Runous ja runouden muodot", yleistajuinen esitys runoutta
koskevista kysymyksistä. Ihan valmiiksi se ei ennättänyt edes siksi,
kun kuolema herpautti kirjoittajan käden. Lienee siis paikallaan lyhyt
selonteko siitä, missä suhteessa tekijä oli aikonut sitä täydentää.
"Ensimmäinen kirja" oli, kuten tunnettua, jo ennestään julkaistu v.
1885. Sitä ja myöhempiä osia lienee Godenhjelmin ollut ainakin aikomus
kielellisesti yhdenmukaistuttaa; ehkä myös oikoa mahdollisesti
vanhentuneita tiedonantoja. "Toisen kirjan" käsikirjoitus oli
tarkastettu ja hyväksytty; ainoastaan muutamiin kohtiin oli tekijä
suunnitellut lisäyksiä: 3:nnessa luvussa (Traagillisuus) hän oli
Antigonen traagillisuudesta puhuessaan ajatellut mainita myös
jonkun verran Leonteesta ("Salaminin kuninkaat"); 8:nteen lukuun
(Yksityis-ihminen runoudessa) oli aiottu esitys "psykologisesta
suunnasta" ja 9:nteen lukuun (Historialliset, yhteiskunnalliset ja
tarun-omaiset aiheet) muutamia mietteitä Ahon "Panusta". -- "Kolmas
kirja" sen sijaan jäi lopullisesti viimeistelemättä, jopa sen
"Loppukatsaus", kolmea ensi kohtaansa ja hajanaisia muistiinpanoja
lukuunottamatta, kokonaan kirjoittamatta. Ensimmäisestä luvusta
(Kuvaannollisuus) ja toisesta luvusta (Sointuisuus) puuttuu pääasiassa
tekijän esityksensä valaisemiseksi aikomia esimerkkejä, muista sitä
paitsi erinäisiä lisäksi ajateltuja kohtia, kuten m.m. esitys "runouden
lisälajeista". Niin ikään olisi tekijä halunnut tarkastaa muutamien
tiedonantojensa paikkansapitävyyttä sekä varsinkin loppulukujen
tyylillistä asua, viimein verraten eri kirjoja toisiinsa samojen asiain
toistamisia välttääkseen. "Loppukatsaus" olisi jälkeenjääneen
suunnitelman mukaan sisältänyt seuraavaa: 1) Nykyajan kirjalliset
suunnat; 2) Runouden oikea ymmärtäminen; 3) Esteettinen arvostelu; 4)
Runoilijan toimi ja asema; 5) Runouden suhde tieteeseen, uskontoon ja
siveellisyyteen (siveelliseen toimintaan); 6) Vapaan mielikuvituksen
merkitys elämässä (ihmishengen vapauttajana, ihanteellisuuden
vireillä-pitäjänä, kansojen ja ihmisten yhdistäjänä y.m.)
Muutokset, jotka teokseen on painatusta varten tehty, koskevat
pääasiassa oikeinkirjoitusta, noudattaen tekijän itsensä viimeisintä
kirjoitustapaa. Samoin on erinäisiä sanoja vaihdettu toisiin, syystä
että ne ovat olleet joko vanhentuneita tai saaneet nykykielessä toisen
merkityksen, kuten esim. mukailus = mukaelma; tunto = tunne. Suurin osa
näistä muutoksista on tietysti teoksen ensi osassa. Kieliopillisia ja
tyylillisiä korjauksia on kaiken kaikkiaan varsin harvoja. --
Pääteoksen "Runous ja runouden muodot" ohella on julkaisuun liitetty
kirjoitelma: "Mikä on suomalainen sivistys?" Se on ollut ennen
painettuna v:n 1906 "Valvojaan". Godenhjelmin kädestä tosin on ollut
kirjoitelmia useampiakin erinäisten aikakauslehtien, kuten Kirjallisen
Kuukauslehden, Virittäjän y.m., palstoilla; mutta kun ne ovat
pääasiassa kirja-arvosteluita, nyt jo toteutuneitten yritysten ja
ajatusten puolustelua y.m.s., olemme katsoneet asianmukaisimmaksi
jättää ne harrastajain varaan, jotka voivat yllämainittujen
aikakauskirjojen vanhoja vuosikertoja selailemalla niihin tutustua.
Loppuun on liitetty valikoima runoja. Niiden joukossa on vain
näytteeksi muutamia varsinaisia "laulurunoja", sillä eihän välitön
lyyrillisyys ollut Godenhjelmin tyynen, miettivän luonteen mukaista;
kuuluipa hän sitä paitsi polveen, jonka lauluinnolle kielen silloinen
kehitysaste useimmiten asetti tokeet. Pääosan muodostavat siksi n.s.
kertovaiset runot, joista useimmat on ennenkin julaistu, parhaat
suomalaisten kertomarunojen kokoelmassa: "Kertovaisia runoelmia", sekä
toiset missä milloinkin, Kansanvalistusseuran- ja Työväenkalentereissa
y.m. Ennen painamattomia ovat näitä vain "Rauhan oraita" ja
"Aleksanterin ja Roksanen häät". Viimeisinä on pari Godenhjelmin
suomennosta. -- Kaiken kaikkiaan oli jälkeenjääneissä papereissa noin
40 runon vaiheilla -- lukuunottamatta kaikenlaisia muistosäkeitä ja
Pääskysessä ja lasten kuvakirjoissa julkaistuja runoja lapsille -- sekä
käännöksiä noin kolmisenkymmentä.
Teoksen alkuun on painettu lyhyt, professori Kustavi Grotenfeltin
kirjoittama elämäkerta.
Toivossa, että olemme tehneet palveluksen ei vain B.F. Godenhjelmin
muistolle, vaan myös hänen lukuisille ystävilleen, rohkenemme täten
jättää hänen monivuotisen työnsä tulokset yleisön käsiin.
Julkaisijat.
Elämäkerta.
_Bernhard Fredrik Godenhjelmin_ nimi ei ole suomalaisen
kirjallisuuden ensimmäisiä viime vuosisadalla. Vaan ei kerro mikään
suuremmassa määrässä kuin se uupumattomasta ja jalojen ihanteiden
hengessä suoritetusta työstä. Godenhjelmin elämäntyö suomalaisen
sivistyksen vainiolla tapahtui enimmäkseen hiljaisuudessa ja silmään
pistämättä. Mutta varmaa on, että jos voitaisiin mittailla eri
henkilöiden osuutta tuon sivistyksen perustuksien laskemisessa viime
vuosisadan loppupuoliskolla, kirjallisella ja opetuksellisella alalla,
häntä ei suinkaan tulisi viimeisellä sijalla mainita. Kun Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura on katsonut tehtäväkseen toimittaa julkisuuteen
vainajan valmiina jälkeensä jättämän suuren kirjallisen teoksen, ja
samalla koota yhteen Godenhjelmin hajallaan olevia runoja ja muutaman
muunkin kirjoitelman, on syytä lyhyesti mieleen johdattaa hänen
elämänjuoksunsa ulkopiirteitä.
Bernhard Fredrik Godenhjelm syntyi 7. p:nä maaliskuuta 1840 Pietarissa,
missä hänen isänsä, taidemaalari _Berndt Abraham Godenhjelm_,
silloin asui taidettansa harjoittamassa. Pietarissa myöskin isä oli
oppinut tuntemaan vaimonsa, _Aleksandra Fredrika Hornborgin_,
jonka kanssa v. 1832 oli mennyt naimisiin. Molemmat vanhemmat olivat
kuitenkin suomalaisia ja Suomesta kotoisin: äiti lääkärin tytär
Itä-Suomesta, isä syntyisin Mäntyharjulta, mikä pitäjä siihen aikaan
oli Godenhjelm-suvun kotipaikkana. Bernhard Fredrik oli heidän ainoa
lapsensa. On omituinen suomalaisuuden historiassa tehtävä huomio, että
useat sen hartaimmista kannattajista ensi aikoina olivat lähteneet
varsinaisen suomenkielisen kansanaineksen niin sanoakseni
rajapiireistä, useinpa olivat syntyneet tai kumminkin kauvemman aikaa
oleskelleet Suomen ulkopuolella, ja niinhän oli B.F. Godenhjelminkin
laita. Luonnollisen selityksensä tämä asianhaara saapi siitä, että
juuri siten he olivat parhaiten tulleet huomaamaan sen luonnottoman
aseman, jossa suomalainen kansallisuus omassa maassansa eli, ja niitä
vaaroja, jotka uhkasivat tämän kansallisuuden koko olemassaoloa, jos ei
siinä pian parannusta aikaan saataisi.
Godenhjelm-suku on alkuansa länsisuomalainen. Sen ensimmäinen tunnettu
kanta-isä, majuri Hannu Laurinpoika Godhe, on Kristiina kuningattaren
aikana läänitysten omistajana Satakunnassa, ja hänen poikansa Hannu
Godhe Suomen maakirjanpitäjänä ja tilusten inspehtorina Porin
kreivikunnassa. Tämän pojat, kornetti Viipurin ratsuväessä Pietari ja
Turun hovioikeuden assessori Juhana, saivat v. 1691 omista ja isoisänsä
ansioin tähden aatelisarvon nimellä Godenhjelm.
Bernhard Fredrik Godenhjelmin vanhempain olo Pietarissa oli ohimenevää
laatua. Alussa vuotta 1848 muutti perhe Helsinkiin, jossa isä tuli
opettajaksi äsken perustetun Suomen taideyhdistyksen piirustuskouluun.
Mutta jo sill'aikaa, kuin vanhemmat vielä asuivat Pietarissa, oppi
nuori Fredrik tuntemaan oikeata isänmaatansa. Tavallisesti näet perhe
lähti kesäänsä viettämään Suomeen, Kymin pitäjään, jossa asuttiin erään
tädin omistamassa Alahovin talossa likellä Kymin kirkkoa. Helsinkiin
muuton jälkeenkin oli tämä seutu perheen kesäolopaikkana, ja siellä
poika siis ensin tutustui itse suomalaiseen rahvaaseen, oppi tuntemaan
sen oloja, sen näkökantaa ja tarpeita. Isä oli hienosti sivistynyt
mies, jolla on muistettava sijansa taiteellisten harrastusten
herättämisessä maassamme, ja kodissaan Helsingissä Fredrikin oli
tilaisuus joskus nähdä useita sen ajan huomattavia henkilöitä. V. 1850
hän tuli oppilaaksi ensi luokalle Helsingin ruotsinkieliseen
yksityislyseoon ja menestyksellä suoritettuansa sen antaman oppimäärän
v. 1858 luokkansa ensimmäisenä ylioppilaaksi. Helsingin yksityislyseota
pidettiin siihen aikaan K. Backmanin johdolla jonakin edelläkävijänä
maassamme uudenaikaisten pedagogisten periaatteitten toteuttamisessa
koulun alalla, ja mahdollista on että Godenhjelm jo silloin omisti sen
mieltymyksen kasvatusopillisiin kysymyksiin, joka sitten tulee näkyviin
hänen elämänsä varrella.
Godenhjelmin nuoruudenaika sattui yhteen kansallisen heräyksemme
kanssa, eikä tämä kenestäkään saavuttanut innokkaampaa, alttiimpaa,
uhrautuvampaa työntekijää, kuin hänestä. Koko ajatteleva sivistynyt
nuoriso oli sen isänmaallisen innostuksen valtaamana, jota Lönnrotin,
Runebergin ja Snellmanin työ oli sytyttänyt. Kaikki olivat
vapaamielisiä ja kansanmielisiä, kaikki pitivät työtä kansan
kohottamiseksi ja suomen kielen hyväksi välttämättömän tarpeellisena ja
lausuivat sen ilmi innokkaissa puheissa. Vasta tehtävään ruvetessa
tulivat vaikeudet ja uhraukset esiin, ja silloin nähtiinkin, että suuri
osa äsken niin innostuneista puheenpitäjistä vetäytyi pois, vieläpä
useista tuli suomalaisuuden liikkeen kiivaita vastustajiakin. Niin ei
Godenhjelm, joka aina pysyi nuoruudenihanteillensa uskollisena.
Mitä aatteita väikkyi nuoren Fredrik Godenhjelmin mielessä, sen voi
nähdä hänen omasta myöhemmin antamastansa kuvauksesta suomenmielisessä
nuorisossa siihen aikaan vallinneesta mielialasta.[1] "Jotta Suomen
kansa saisi oikeuden elää, on sen henkisen elämän ilmaisijaksi
perustettava suomenkielinen sivistys, joka, samalla kuin se ammentaa
kansanhengen syvistä hetteistä, sulattaa itseensä parasta, mitä suurten
kansojen sivistys on tuottanut. Sivistyneen luokan tuli uudestaan
liittyä kansan enemmistöön ja siltä periä takaisin yhteinen kansallinen
kieli, saadakseen lujan pohjan sivistyspyrinnöilleen." Ja tämän
harrastuksen tarpeellisuutta ja oikeutta hän tarkemmin selittää
seuraavasti. "Tässä harrastuksessa oli kaksi puolta. Sivistyksen
tulokset oli tehtävä koko kansalle hedelmällisiksi; kaikki sen eri
kerrokset oli herätettävä yhteistyöhön ja umpisuomalainen rahvaskin oli
saatettava ajan kultuurin osallisuuteen. Sivistyksen valo oli, niinkuin
runossa päivä ja kuu, asetettava kultalatva kuusen keskimäisille
oksille, ett'ei se paistaisi ainoastaan rikkahille, riemuisille, vaan
myös vaivaisille, huoleisille. Mutta toiselta puolen sivistynyt
säätyluokka hartaasti kaipasi yhtymistä kansan pohjakerroksiin, joiden
kanssa se tunsi olevansa yhtä lihaa ja verta; tätä yhteenkuuluvaisuuden
tunnetta ei vieraskielinen sivistys eikä yhteiskunnallisen elämän
horrostila jaksanut tukehuttaa. Suomalaisuuden harrastus siis ei ollut
paljasta kielikiistaa, niinkuin joskus on väitetty, vaan uuden
sivistysmuodon luomista, se oli taistelua kansallisuuden puolesta,
mutta ei taistelua kansallisuuksien välillä."
Godenhjelmin yliopistoon tullessa olivat entiset ylioppilasmaakunnat,
joissa nuorison mielipiteet ja riennot luonnollisesti pääsivät
ilmenemään, virallisesti lakkautettuina, ja ainoastaan salaa ja
säännöttömästi kokoontuvina yhdistyksinä ne vielä jatkoivat
toimintaansa. Niinpä Godenhjelmkin ensin kaksi vuotta kuului
viipurilaisten kesken perustettuun yhdistykseen, mutta kun sittemmin
ryhdyttiin hankkeihin savo-karjalaisen yhdistyksen aikaansaamiseksi,
hän liittyi siihen. Suomen kielen käyttö oli vielä tähän aikaan itse
yliopistonuorisonkin keskuudessa sangen harvinaista. Kouluissa sitä
hyvin puutteellisesti opetettiin (esim. Helsingin yksityislyseossa oli
se vasta v. 1855 otettu vapaaehtoiseksi opetusaineeksi). Godenhjelm oli
kuitenkin siinä jo saavuttanut hyvät tiedot, m.m. matkoilla,
esimerkiksi Savossa, Mäntyharjulla, perehtyen hyvään kansankieleen;
Kymissä Alahovissa ollessaan hän tutki paikkakunnan kieltä ja pani
muistiin kielinäytteitä. Hänen vakaa päätöksensä oli alusta alkaen ei
ainoastaan vaatia, mutta omasta puolestaan myöskin panna toimeen suomen
kielen saattaminen sivistyskielen arvoon. Muutamat Godenhjelmin näiltä
ajoilta olevat päiväkirja-muistiinpanot ovat siinä suhteessa
valaisevia. V. 1859 on hän päiväkirjaa aloittanut, silloin ruotsiksi,
mutta 1862 kesällä Alahovissa hän muuttaa kielen suomeksi. Samana
syksynä hän Helsingissä rupeaa antamaan tunteja yksityisten
ylläpitämässä suomalaisessa koulussa. Tammikuussa 1863 on päiväkirjaan
merkitty: "Suomalaisuudenkin puolesta on tämä aika ollut minulle hyvin
ilahuttavainen. Minulle on onnistunut voittaa suomen kielelle muutamia
ystäviä lisään ja levittää niin paljon suomalaisuutta ympärilleni, että
saan puhua suomea melkein kaikkialla. Naisiakin olen saanut
listalleni"...[2]
V. 1862 perustettiin yliopiston nuorison kesken n.s. "Suomen ystävien
liitto", jonka jäsenet lupasivat kaikissa sopivissa tiloissa käyttää
suomen kieltä, ja jossa Godenhjelm oli innokkaimpia. Tätä liittoa
laajennettiin 1864 (perustava kokous J. Krohnin luona 10 p. helmik.)
varsinaiseksi "suomalaiseksi iltaseuraksi", johon kuului sekä naisia
että herroja ja joka kokoontui yhteisiin illanviettoihin, jolloin
luettiin suomalaista kirjallisuutta ja keskusteltiin seuran
harrastuksiin kuuluvista aineista. Ensimmäiset kokoukset pidettiin
yksityisten luona, mutta kun jäsenten lukumäärä pian oli siksi
karttunut, että se ei hankaluudetta ollut mahdollista, siirryttiin
ensin "Arkadiaan" ja sitten Kleinehn ravintolaan. Godenhjelm siinä
toimi taloudenhoitajana.
Se aika, jolloin Godenhjelmin vaikutus alkaa, oli suomalaisten
kansallisten harrastusten raskain työaika. Tosin "Saiman" herätyshuuto
oli kajahtanut jo kahtakymmentä vuotta aikaisemmin ja sytyttänyt
mieliä, ja ensimmäinen korkeampi suomenkielinen oppikoulu oli
perustettu 1858, mutta kuitenkin oli varsinaisen suomenkielisen
sivistyksen perustukset vasta nyt luotava: koulukirjoja ja
kirjallisuutta useimmilla aloilla puuttui, jopa itse se suomenkielinen
sivistynyt luokka, joka oli jatkuvan sivistystyön välttämätön
edellytys. "Korkeampi suomalainen hengenviljelys", sanoo Godenhjelm
itse, "tosin ei ollut enää paljas kuvitus Kaukomielen, mutta osittain
kuitenkin vielä piili pilvien takana, ja sieltä nuoren innon kaikella
tarmolla oli siirrettävä todellisuuden maailmaan." Godenhjelm oli
niitä, jotka uhrasivat kaikki voimansa ja koko pitkän elämänsä uutteran
työnteon tuon puutteen poistamiseksi.
Kohta yliopistoon tultuansa Godenhjelm rupesi ottamaan osaa työhön
suomalaisen kirjallisuuden elvyttämiseksi. Jo v. 1861 kohtaamme hänen
nimimerkkinsä "Mansikoita ja mustikoita" nimisen albumin 3:nnessa
vihossa. Sen jälkeen hän ahkerasti avustaa useita kirjallisia
hankkeita: albumeja, lehtiä (esim. kuvalehteä "Maiden ja merien takaa",
"Mielikki" nimistä kaksikielistä lastenlehteä) j.n.e. Kirjallisen
Kuukauslehden avustajiin hän kuului sen ensi vuosikerrasta 1866 asti,
kaksi vuotta myöhemmin tullen sen toimituksen jäseneksi.
Yliopistossa oli Godenhjelm erittäin antautunut kaunotieteen ja
kirjallisuuden, sekä vanhan klassillisen että nykyaikaisen,
tutkimiseen. Keväällä 1862 hän menestyksellä suoritti historian ja
kielitieteen kandidaattitutkinnon ja seppelöitiin maisterinvihkiäisissä
viimeisenä päivänä toukokuuta 1864 toisella kunniasijalla filosofian
maisteriksi. Pian sen jälkeen ilmaantui yliopistossa tilaisuus hakea
virkaa, joka monessa suhteessa tuntui varsin soveltuvalta Godenhjelmin
opintoihin. Saksan kielen lehtorinvirka oli tullut avoimeksi ja
Godenhjelm, joka lapsuudestaan asti oli täysin perehtynyt saksan
kieleen, päätti sitä hakea. Tämä viranasettamiskysymys herätti
aikoinaan varsin suurta huomiota. Tunnustettiin kyllä yleisesti, että
Godenhjelmilla hakijoista oli tukevin ja laajin tieteellinen pohja ja
että myöskin saksan kieleen ja kirjallisuuteen nähden hänen ansionsa
olivat suurimmat, mutta siitä huolimatta konsistorin enemmistö, 12
jäsentä, ensi sijalle asetti soittotaiteilija H. Paulin, koska hän oli
syntyperäinen saksalainen. Godenhjelm sai ensi sijalle 10 ääntä, näiden
joukossa nykyaikaisen kirjallisuuden professorin Fredrik Cygnaeuksen,
Z.J. Cleven, kasvatusopin edustajan, sekä A.E. Arppen, yliopiston
rehtorin, ja tuli 1866 virkaan nimitetyksi. Tässä ulkonaisessa
virka-asemassa hän sitten pysyi koko elinaikansa, siksikuin v. 1901
täysinpalvelleena otti siitä eron. Tunnustukseksi ansioistaan hänelle
silloin suotiin professorin arvonimi.
Bernhard Fredrik Godenhjelmin päävaikutus tuli kuitenkin
liikkumaan vielä mainitsemattomalla työmaalla -- naiskasvatuksen
edistämisessä Suomessa. V. 1867 oli hän mennyt naimisiin _Ida
Gustava Lindroosin_ (s. 1837) kanssa, joka sitä ennen oli ollut
johtajattarena omassa Fröbelin periaatteiden mukaan perustamassaan
lastenkoulussa. Godenhjelm-puolisojen yhteinen harrastus kääntyi nyt
suomenkielisen naiskasvatuksen aikaansaamiseen. Heidän ansiostaan
etupäässä Helsingin "Suomalainen tyttökoulu" v. 1869 yksityisten
kustantamana perustettiin, he tulivat molemmat koulun opettajiksi,
ottivat sen hoidon omaksi asiaksensa eivätkä kantaneet mitään palkkaa
työstänsä. Siihen aikaan ei valtio vielä ylläpitänyt ainoatakaan
suomenkielistä tyttökoulua, ja ne pari tällaista koulua, joita
maaseudulla löytyi, olivat pieniä ja vähäluokkaisia. Vasta Helsingin
Suomalaisen tyttökoulun perustamisella sai siis Suomen pääkaupunki
suomenkielisen oppilaitoksen tyttöjen kasvatusta varten, mutta samalla
se myöskin oli ensimmäinen senlaatuinen koulu koko maassa. Sen
oppijakso määrättiin näet seitsenvuotiseksi, niinkuin Helsingin
ruotsinkielisessä tyttökoulussa, ja sen tarkoitus oli "suomen kielellä
toimittaa oppilaillensa kaikki ne tiedot, jotka kuuluvat ajanmukaiseen
korkeampaan naissivistykseen". Vasta v:sta 1873 sai koulu, aluksi
sangen niukan, valtioavun ja 1886 se vihdoinkin otettiin kokonaan
valtion haltuun.
Täydellinenkään tyttökoulu ei kuitenkaan vielä tyydyttänyt niitä
vaatimuksia, jotka korkeampaan naiskasvatukseen olivat pantavat aikana,
jolloin naisten osanotto yleisiin yhteiskunnallisiin toimiin kävi yhä
tavallisemmaksi ja tarpeellisemmaksi. Ne nuoret naiset, jotka
päätettyänsä oppijakson tyttökoulussa olisivat tahtoneet jatkaa
opintojaan, joko pyrkiäksensä opettajattariksi suomenkielisiin
kouluihin tai korkeamman yleisen sivistyksen saamiseksi, eivät olleet
siihen tilaisuudessa. Tämän epäkohdan poistamiseksi päättivät
Suomalaisen Tyttökoulun perustajat -- sittenkuin parina vuonna oli
koetettu puutetta poistaa satunnaisesti naisille toimeenpannuilla
luentokursseilla, jotka muodostivat n.s. nais-akatemian siihen liittää
"Jatko-opiston" "opettajattarien valmistusta ja yleistä naissivistystä
varten". Sittenkuin lupa siihen oli saatu ja opistolle kahdeksi
vuodeksi määrätty 1,000 markan suuruinen vuotuinen valtioapu, avattiin
se juhlallisesti 5 p. syysk. 1881. Godenhjelm tuli Jatko-opistossa
suomen kielen ynnä ainekirjoituksen ja saksan kielen opettajaksi,
johtokunnan jäseneksi, ja liioittelematta voidaan sanoa hänen tulleen
koko opiston sieluksi. Sillä Godenhjelmin persoonallisuus painoi
leimansa koko tämän uuden opetuslaitoksen niin ulkonaiseen
järjestykseen, joka alusta alkaen oli hänen suunnittelemansa, kuin
sisälliseen henkeen. Se kuvaa siten hyvin Godenhjelmin pedagogista
kantaa ja yleisiä periaatteita.
Jatko-opistoa järjestettäessä ei ollut mitään varsinaista esikuvaa.
Pohjaksi pantiin oppiaineiden vapaa valinta ja työn keskittyminen
muutamiin pääaineihin. Nuorison itsenäisen toimintakyvyn kehittämistä
pidettiin tärkeimpänä päämääränä. Pakollisia aineita olivat ainoastaan
äidinkieli ja sielutiede ynnä kasvatusoppi opettajiksi aikoville,
muuten oli aineiden valinta täysin vapaa. Nuorten henkiselle
kehitykselle, sanoo Godenhjelm itse, on epäilemättä tällainen
tietomäärän keskitys suuremmaksi hyödyksi kuin monta ainetta käsittävä
lukuohjelma, jonka kaikkiin aineihin ei ehditä tarpeeksi syventyä.
Tarkoitus siis, samoin kuin yliopistollisissa luvuissa, ei ole
ainoastaan antaa oppilaille vissin tietomäärää, vaan myöskin luoda
heissä halua ja kykyä itsenäisesti jatkaa lukujansa.
Jatko-opistolle omisti Godenhjelm sitten parhaimmat voimansa 24 vuoden
aikana, siksikuin v. 1905 vanhuksena ja terveytensä heiketessä otti
toimestansa eron. Kodikas, kansallinen ja ihanteihin tähtäävä oli
Jatko-opistossa vallitseva henki. Siinä, syrjässä ja hiljaisuudessa,
tapahtui tärkeä elämäntyö, joka oli kätkettynä useimmilta niiltä, jotka
eivät itse siihen työpiiriin kuuluneet. Mutta se kantoi tulevaisuuteen.
Se oli työ aikakautemme yhden tärkeimmän kysymyksen, naisvapautuksen,
hyväksi, Suomen naisen henkisen ja yhteiskunnallisen aseman
kohottamiseksi. Lehtori Godenhjelm tosin, sanoo eräs naiskirjoittaja,
ei koskaan ole kuulunut niiden joukkoon, jotka ovat astuneet
julkisuuteen mahtavilla sanoilla vaatimaan vapautta ja oikeutta
naisille; mutta kuitenkin hän on ensimmäisiä ja etummaisia
naisvapautuksen aatteen toteuttajia meidän maassa.
Harvinaisessa määrässä onnistui Godenhjelmin voittaa oppilasten mielet
ja saada heidät kiintymään "Jatko-opistoon". Se tuli heille rakkaaksi
kodiksi, missä mielellään viihtyivät ja josta kaipauksella erosivat.
Paraana todistuksena siitä ovat ne lukuisat kiitollisuuden ilmaisut,
jotka eri tilaisuuksissa tulivat hänen osaksensa oppilasten puolelta.
Vuosipäiväksensä Jatko-opiston konventti päätti ottaa Godenhjelmin
syntymäpäivän, maaliskuun 7. päivän, joka siten opiston piirissä tuli
oikeaksi Godenhjelmin juhlaksi. Oppilasten lausunnoissa huomautetaan
yhä erittäinkin sitä syvää, häviämätöntä persoonallista vaikutusta,
mikä hänellä oli oppilaihinsa, ja mikä heihin istutti rakkautta
isänmaahan ja uskoa jaloihin aatteihin, jotka vievät ihmiskunnan
eteenpäin, valoa ja vapautta kohti. Yksi entisistä oppilaista
Godenhjelmille hänen täyttäessään 60 vuotta omistetussa runopukuisessa
onnentoivotuksessaan sanoo, että hänessä "kuva Kristuksen kauniisti
kajastaa" ja vakuuttaa oppilasten puolesta että sadoista sydämmistä:
"jos liki on ne tahi kaukosalla,
ne Sua siunaa valotuntehin,
ja onnen aikana ja surun alla
ne muistaa Sua mielin lämpimin."
Maamme julkiseen elämään Godenhjelm tuli ottamaan osaa valtiopäivillä
1867-1885 sukunsa edustajana ritaristossa ja aatelissa, kuuluen sen
pieneen suomenmieliseen vähemmistöön. Ensi kerralla hän pysyy enimmiten
syrjässä, mutta v:sta 1872 alkaen hän verraten usein kansallisten
rientojen puolesta esiintyy säädyssään, vaikka hänen lausuntonsa
tavallisesti kaikuvat kuuroille korville. Näillä valtiopäivillä hän oli
esittänyt anomuksen postinhoitajain palkkion poistamisesta tai
tasoittamisesta sanomalehtien jakamisesta, jotta niiden tilausta
kansalle helpotettaisiin. Keskusteluissa hän esim. puolusti
erityisiin toimiin ryhtymistä kansakouluopettajain valmistamiseksi
kreikanuskoisille karjalaisille, huomauttaen tämän asian suuresta
kansallisesta merkityksestä. Senaikuisesta kouluhallituksesta ja
koulupolitiikasta keskusteltaessa hän antoi sangen ankaran lausunnon,
minkä maamarsalkka keskeytti. Hän lausui m.m., että koulualalla oli
toimittu aivan toisin kuin kansa olisi toivonut, oli koetettu luoda
jotain kastilaitosta, perustamalla ruotsinkielisiä kouluja
suomenkielisiin paikkakuntiin, korottamalla lukukausmaksuja y.m.s.;
erittäin olivat muutamat kouluhallituksen jäsenet ilmaisseet
mielipiteitä, joiden vastineita löytääksensä täytyi mennä keskiajan
hämärimpään ajanjaksoon. Seuraavilla valtiopäivillä (1877-78) hän vielä
useammin käytti puhevuoroa: suomalaisten koulujen puolustukseksi;
naisopetuksen kohottamisen puolesta; määrärahan myöntämiseksi
suomalaiselle kansallisteatterille; kansakouluopettajain
palkankorotuksen puolesta; kirjailijain oikeudesta teoksiinsa;
laajennetun uskonnonvapauden hyväksi. Suomen kielen laillisista
oikeuksista keskusteltaessa maamarsalkka taasen häntä keskeytti, kun
oli lausunnossaan käyttänyt sanoja "absurdt" ja "orimligt" ("mieletön"
ja "mahdoton"). Asevelvollisuus-asiassa Godenhjelm, niinkuin kaikki
suomenmieliset, puolusti sen toimeenpanemista. Hän lausui silloin m.m.:
"Jos tahtoo nauttia jotain etua, pitää myös alistua niihin
velvollisuuksiin, jotka siihen liittyvät. Jos tahdomme nauttia
itsenäisen valtiojärjestyksen ja kansallisen olemuksen etuja, emme saa
kammoa niitä taakkoja, joita niiden puolustus tuottaa." Hän oli kyllä
valmis tunnustamaan asevelvollisuuden tuovan mukanaan erinäisiä
vaikeuksiakin, mutta luotti sittenkin kansamme siveelliseen voimaan ja
siihen, että puheenaoleva asia on oleva kansallemme hyödyksi sekä
valtiollisessa että sosiaalisessakin suhteessa.
Valtiopäivillä 1882 hän samoin ahkerasti lausui mielipiteensä
kansallisista ja pedagogisista kysymyksistä: suomen ja ruotsin kielten
virallisesta asemasta, paikalliskielen käyttämistä puolustaen;
suomalaisen virkakielen edistämisestä; uusien suomenkielisten
tyttökoulujen perustamisesta ja kannattamisesta; kansakouluopettajain
eläkkeistä j.n.e. Kouluopetuksen yleisestä järjestämisestä
keskusteltaessa, hän kannatti klassillista opetusta, muun muassa
lausuen: "Vihdoin voidaan syystä kysyä: onko oikein ja viisasta meidän
maassa järjestää koululaitos aivan toiselle pohjalle, kuin melkein koko
muussa sivistyneessä Euroopassa. On monta kertaa, jolloin ei mitään
syytä ole ollut, sanottu että esim. nykyajan kansalliset riennot
vieroittaisivat meitä niistä sivistysvirtauksista, jotka käyvät muussa
Euroopassa. Tämä ei ole totta. Kansallinen sivistys ei sitä tee, vaan
pikemmin liittää meidän maamme ihmiskunnan yhteiseen sivistykseen.
Mutta jos me rakennamme koko oppineen sivistyksemme toiselle pohjalle,
kuin millä se muualla Euroopassa seisoo, tulee sivistyksemme yhä
vieraammaksi muussa Euroopassa liikkuville ajatussuunnille." Th. Reinin
näillä valtiopäivillä tekemää anomusta, että säädyt saisivat oikeuden
joka valtiopäivillä asettaa valiokunnan tarkastamaan senaatinjäsenten
lausuntoja senaatissa ja virantoimitusta, hän lämpimästi puolusti. --
Seuraavilla valtiopäivillä 1885 hän harvemmin esiintyi, yleensä
samantapaisissa kysymyksissä. Erikseen mainittakoon hänen lausuntonsa
naidun vaimon oikeudesta hallita ansaitsemaansa ja pesän yhteistä
omaisuutta, jolloin hän huomautti miten muuttuneet oikeuskäsitykset ja
olot välttämättömästi vaativat entisten, jo vanhentuneiden määräysten
oikaisemista.
Bernhard Fredrik Godenhjelmin luonne oli vakaa ja tyyni -- siitä kai
hän oli saanut sen liikanimen "Siivo", jolla häntä aikoinaan
toveripiireissä nimitettiin. Mutta tuon rauhallisen kuoren alla hehkui
leimuava sydän, niinkuin hän itse eräässä nuoruudenrunoelmassaan on
laulanut:
"Leimuaako ainoasti tässä minun rinnassain
sua kohtaan rakkauden liekki, Suomi armahain?
Eikö muuallakin voita voimas vastustamaton,
saata kunniasi tähden voittoisahan voitteloon?"
Ja tämä rakkauden liekki ei vain leimahtanut ja sammunut, vaan se pysyi
lämmittävänä ja vaikuttavana voimana koko hänen elinikänsä. Horjumatta,
omaa etuaan katsomatta hän seisoi taistelussa kansallisten aatteiden,
nuoruudenrakkautensa, ja kaiken hyvän ja jalon puolesta elämänsä
ehtooseen saakka. Siinä hän ei tinkimistä tai löyhää väistymistä
tiennyt. Toinen pääpiirre Godenhjelmin luonteessa oli hänen
vaatimattomuutensa. Hän ei itsellensä pyytänyt etua eikä kunniaa, kun
hänellä vain omassa mielessään oli se tyydytys, minkä tieto
suoritetusta velvollisuudesta antaa.
Samalla Godenhjelmin katsantokanta oli valistunut ja vapaa kaikesta
ahdasmielisyydestä. Hän ei tuominnut eikä peljännyt uusia aatteita,
päinvastoin hän aina oli valmis niitä omistamaan ja kannattamaan,
milloin hän ne ennakkoluulottoman tarkastuksen jälkeen havaitsi
tosiksi ja jaloiksi. Hän oli periaatteen mies, mutta antoi arvoa
muidenkin vakaumukselle. Hänen suomalainen isänmaanrakkautensakin,
niin lämmin, niin voimakas kun olikin, ei koskaan tullut sokeaksi
kansallisuudenkiihkoksi. Sen esti jo hänen hyvänsuopa ja
ihmisystävällinen mielensä, joka aina ihmisessä ensi sijassa näki sen,
mikä kussakin oli hyvää, ja tahtoi olla jokaiselle avuksi. Mutta sen
ohessa hänen avoin mielensä suosi ja rakasti vapautta ja arveli
ihmiskunnan edistyksen lopulta varmimmin ja pysyväisimmin tapahtuvan
sitä tietä.
Godenhjelmin lujamielinen ja itsenäinen luonne tuli myös näkyviin
silloin kuin venäläistyttämishankkeiden maassamme alkaessa vuosisadan
vaihteessa suomenmielisten keskuudessa tapahtui hajaannus selvän
vastarinnan kannalle asettuvan ja keskusteluihin taipuvan suunnan
välillä. Godenhjelm liittyi silloin hetkeäkään epäilemättä n.s.
perustuslaillisiin, huolimatta siitä että tämä aseman valitseminen
aikaansai häiriötä useihin vanhoihin ja hänelle kallisarvoisiin
ystävyydensuhteihin. Oikeus lopulta voittaa ja "rehellisyys maan
perii", se oli hänen järkkymätön vakaumuksensa ja sen mukaan hän eli.
Siinä hänen elämänkatsomuksensa aina oli optimistinen ja luotti
synkkinä päivinäkin valoisampaan tulevaisuuteen.
On nyt luotava lyhyt silmäys Godenhjelmin toimintaan suomalaisen
kirjallisuuden vainiolla.
On jo tullut mainituksi hänen ensimmäiset kirjalliset harrastuksensa
sen jälkeen kuin oli yliopistoon tullut. Vuosina 1868-80 hän kuului
"Kirjallisen Kuukauslehden" toimitukseen ja kirjoitti siihen esityksiä
ja arvosteluja erittäinkin kaunokirjallisista ja kieliopillisista
aineista. Siinä julkaistuista kirjoituksista mainittakoon tässä
esimerkiksi _Suomen kansalliset olot ulkomaalla kuvattuina_
(1870), _Kreikkalaisen teaterin synnystä_ (1873), _Suomalaista
kielitutkintoa_ (1876). Samaan aikaan hän kuului siihen nuorten
kirjailijain piiriin, joka valmisti suomennoksen "Vänrikki Stoolin
tarinoista" (ilmestyi vv. 1867-77). Työ suoritettiin suurella huolella
ja suomen runokielen senaikuiseen kehitykseen nähden varsin etevällä
tavalla. Alkuperäisiä runojansa hän tuollointällöin julkaisi eri
albumeissa ja juhlajulkaisuissa, mutta mitään yhtenäistä kokoelmaa
niistä ei hänen eläessään ilmestynyt.
Jo ennen tultuansa saksan kielen opetuksen edustajaksi
korkeakoulussamme oli Godenhjelm ryhtynyt valmistamaan
_Saksalais-suomalaista sanakirjaansa_, ensimmäistä laajahkoa
sanakirjaa yhdestä suuresta nykyajan sivistyskielestä suomeksi. Tämä
aikaansa nähden erinomainen sanakirja ilmestyi 1873 Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran toimituksien joukossa ja oli pitkät ajat
suomalaisille tärkeimpänä siltana pyrittäessä uudenaikaisen korkeimman
sivistyksen osallisuuteen. Kun teos oli loppuun myyty, ryhtyi hän
uutta, laajennettua ja parannettua laitosta siitä valmistamaan, mutta
työn edistymistä muut toimet vaikeuttivat, joten ainoastaan edellinen
puolisko valmistui hänen eläessään, sekin vasta v. 1906.
Tämän rinnalla Godenhjelm oli jatkanut esteettisiä ja
kirjallishistoriallisia tutkimuksiaan, sekä yleisen
maailmankirjallisuuden alalta että nimenomaan suomalaisen
kirjallisuuden historiasta. Tuloksena tästä harrastuksesta oli v. 1884
painettu _Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa_, jota
sitten on tullut useita uusia painoksia. Kirja on ilmestynyt
englanniksikin, British Museumin kirjastonhoitajan E.D. Butlerin
kääntämänä. Laajasti suunniteltu yleis-esteettinen teos, jossa
Godenhjelm esittää mielenkiintoisella tavalla kantaansa runouden ja
kirjallisuuden arvostelusta, on _Runous ja runouden muodot_, jonka
ensimmäinen osa "Runous kuvausvoiman ja kansanhengen tuotteena"
ilmestyi v. 1885 ja jonka loppupuoli, "Runouden sisällyksen ja
taidetavat" sekä "Ulkomuodon ja runouden lajit" käsittävä, melkein
valmiiksi saatettuna, nyt vasta tekijänsä kuoleman jälkeen,
kolmenkymmenen vuoden mentyä, annetaan yleisön käsiin. Tähän
viivytykseen voi kyllä osaksi olla syynä vainajan monet muut työt,
mutta varmaankin myös suureksi osaksi se kylmäkiskoisuus, joka
yleisömme puolelta tulee vakavan tieteellisen kirjallisuuden osaksi ja
siitä johtuva vaikeus saada sentapaiset teokset kustannetuiksi ja
painetuiksi. Tekijän jalo, ihanteellinen katsantotapa kuultaa tässä
teoksessa kaikkialla esityksen läpi. Kirjoittaja valaisee esitystään
lukuisilla esimerkeillä kirjallisuudesta, tehden sen siten
havainnolliseksi ja viehättäväksi ja samalla selventäen esitettyjä
mielipiteitä ja puheena olevia runoteoksia. Mutta teos ei ilmestyessään
saanut osakseen sitä huomiota, minkä kyllä olisi ansainnut.
Lyhyemmin Godenhjelm esitti samoja asioita opetuksessa käytetyissä
oppikirjoissaan _Lyhyt runousoppi_ ja _Runous-opin pääkohdat
kouluja varten_, joiden molempain ensimmäiset painokset ilmestyivät
1891 ja joita sittemmin on useat kerrat uudestaan painettu.
Viimeisinä elinvuosinaan Godenhjelm kirjoitteli seikkaperäistä esitystä
siitä hänelle rakkaaksi käyneestä työstä, joka naissivistyksen hyväksi
hänen johdollaan oli suoritettu Helsingin suomalaisessa tyttökoulussa
ja jatko-opistossa, ja kirja ennättikin valmistua ja ilmestyä ennen
hänen kuolemaansa vuoden alussa 1912 nimellä _Suomalaisen
naissivistyksen työmailta_.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta Godenhjelm 1877-78 toimitti
painoon ensimmäisen kokonaispainoksen Aleksis Kiven "Valittuja teoksia".
Kirjoituksia ja kirjallisuusarvosteluja hän yhä silloin tällöin
julkaisi, esim. Jatko-opiston Tellervo-nimisessä albumissa ja
Valvojassa. Edellisessä on painettu _Silmäys runouden nais-ihanteisiin_
(1891), Valvojasta mainittakoon kirjoitukset _Naissivistys ja
nais-opistot_ (1883), _Tyttökoulu-kysymyksestä_ (1884), _Mikä on
suomalainen sivistys_ (1906) ja vastaus kysymykseen _Kansallisuuden ja
ihmisyyden_ suhteesta toisiinsa (1905).
Viimeksimainitusta kirjoituksesta pantakoon tähän pari otetta, jotka
ovat omansa Godenhjelmin elämänkatsomusta valaisemaan. "Väärin on
asettaa kansallisuutta ja ihmisyyttä vastakohdiksi toisilleen. Eri
aikoina toinen tai toinen näistä aatteista on hallinnut sivistyselämää;
mutta vasta toisiinsa liittyneinä ne täysin voimin edistävät henkistä
kehitystä. Ihmisyys on kuin valo, joka historian särmiössä jakaantuu
kansallisuuksien eri väreihin. Elon lämpimyyttä olisi maailma vailla,
jos kaikki esineet vain ilmaantuisivat valkoisina, yksivärisinä
jakamattoman valovirran heijastuksessa... Mutta huomaa: koko tämä
värikäs loiste johtuu jakaumattoman auringonvalon kirkkaudesta; niin
kansallisuudetkin täyttävät tehtävänsä vain siinä määrässä kuin
itsessään kuvastavat ihmisyyden aatetta." Kirjoittaja tämän jälkeen
esittää miten kumpikin, yksipuolisesti kehitettynä, johtaa väärin;
ainoastaan humaanisuuden pohjalla on ristiriidan syntyminen
vältettävissä ja ihmisyyden ja kansallisuuden aatteet vaikuttavat
toistensa rinnalla ihmiskunnan onneksi.
Bernhard Fredrik Godenhjelm kuoli Helsingissä 30 p. syysk. 1912 ja
yhdeksän kuukautta myöhemmin 25 p. kesäk. 1913 seurasi häntä hänen
elämäntoverinsa hyvinä ja pahoina päivinä Ida Gustava Godenhjelm. Omia
lapsia heillä ei ollut, mutta suuri osa Suomen sivistyneestä
naisnuorisosta oli monen vuosikymmenen aikana heidän luonansa löytänyt
uuden kodin.
Testamentissaan vainajat määräsivät suuren osan omaisuudestaan
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Suomalaisen Tiedeakatemian ja
Helsingin Suomalaisen Jatko-opiston hyväksi.