Turku 5.9.04.
Neljättä viikkoa viivyin Finhautin ihanilla seuduilla -- vihdoin tuli
lähtöpäivä. Panin kapsäkkini edeltäpäin menemään Berniin postissa
(vaikka se painoi 26 kiloa, ei se maksanut kuin 1 mk 50 p), toisen
mytyn lähetin suoraan Lybeckiin Suomen laivojen asioitsijalle Piehl
& Fehlingille, otin matkapassini ja kukkaisportöörini selkään ja
alppisauvani sekä sateenvarjostimeni käteeni ja rupesin yksin
marssimaan ennen ajamaani tietä Vernayaz'een -- paluumatka oli melkein
pelkkää alasmäkeä. Virvoituksia ja maitoa sai tien varrelta ja muutamia
tunteja kulettuani tulin asemalle. Sieltä junalla Chillon'in linnaan,
tuohon linnaan Genèvejärven rannalla, jota Englannin suuri runoilija
Byron on ikuistuttanut laulussaan, "the Prisoner of Chillon". Linna
on tosiaan sangen merkillinen, ehkä merkillisin kaikista, jotka olen
nähnyt. Se sijaitsee pienellä kalliosaarella Genèvejärven itärannalla
-- alin osa sisältää muun muassa juuri tuon Byronin laulaman vangin,
Bonivardin vankilan, jossa tämä pelkäämätön mies sai monta vuotta
oleskella: nähtävänä oli vielä se rengas pilarissa, johon hänen
rautaketjunsa kerran hänet kiinnitti: myöskin m.m. Byronin ja Victor
Hugon omakätiset kiveen hakatut nimikirjoitukset toisissa pilareissa.
Olihan siellä muitakin kidutuskoneita, esim. polttopilari, johon
asianomainen ripustettiin, kun hänen jalkojaan kuumilla raudoilla
poltettiin; hirsipuu ja aukko, josta hirtetty ruumis heitettiin veteen,
aivan samoin kuin olin nähnyt Veneziassa dogepalatsissa, ja sen edessä
kallioon hakattu kalteva kivivuode, jolla kuolemaan tuomitut saivat
viettää viimeisen yönsä -- kaikki tekivät ne minuun syvän, synkän
vaikutuksen, kun niitä tuossa katselin. Entisyyden hirmuiset haamut
nousivat eteeni -- nuo kalpeat ihmisraukat, jotka olivat kuolemaan
tuomitut rohkeasta esiintymisestä, itse Bonivard seisoi edessäni
kyyristyneenä pienen ikkunansa edessä, josta Jumalan sinitaivas
ja vapaus pilkottivat hänen pimeään vankilaansa, ja kun tulin
yläkerrokseen, jossa oli ennen Savojenin herttuan ja herttuattaren,
ritarien ja oikeusistuimen huoneet osaksi entisessä komeudessaan,
silloin maailman jyrkät yhteiskunnalliset vastakohdat tuntuivat minusta
vielä synkemmiltä -- vapauden puoltajat vankilassa ja valeoikeuden
puolustajat loistossa ja komeudessa! Menin yöksi Chillonin ravintolaan,
asetuin sen penkereelle Genèvejärven rannalle ja katselin tuona ihmeen
lauhkeana iltana tuntikausia, miten päivä meni maillensa ja pimeys
laskeutui tuon siintävän pinnan yli -- taustassa vasemmalla puolen
seisoivat Haute Savoie'n jylhät lumivuoret ja oikealla Montreux'en ja
Vevey'n hymyilevät rannat -- niin kaunista iltaa en ollut nähnyt siitä
kuin istuin Mergellinan rannalla ja katsoin yli Napolin (Neaappelin)
siintävän sataman Vesuvion mahtavia purkauksia. Unta en sinä yönä
saanut paljon; Chillonin vankilat ja iltataivaan kauneus karkoittivat
sen silmistäni.
Juna vei minut seuraavana päivänä lentävällä vauhdilla Mont-reux'en,
Vevey'n ja Lausanne'n kautta Bern'iin, Sveitsin keskushallituksen
pääkaupunkiin.
Bern on vanhaan sveitsiläistyyliin rakennettu kaupunki monine hauskoine
kaivoineen keskellä katua ja monine holvattuine katukäytävineen.
Heti kun astuin ulos hotellistani, kohtasin koko joukon pieniä
poikanulikoita täydessä sotapuvussa. Mikäpä tämä on, ajattelin
itsekseni. Käännyin muutamien rehevien pikkusotilaitten puoleen
kysymyksillä, mutta niillä oli niin hauskaa, etteivät ehtineet
kunnollista vastausta antaa. Vanhempi mies selitti sitte, että
se oli miliissijärjestelmän pikkusoturit, jotka aina kokoontuvat
lauvantai-ehtoina sotaharjoituksiin, mutta nyt, keskiviikkona, saivat
oikeat pyssyt. Siitä tuo ääretön ilo pienissä isänmaanpuolustajissa!
Kuri tietää, että Sveitsin koko sotajärjestelmä perustuu maan
_puolustamiseen_ mahdollisia päällehyökkääjiä vastaan eikä laisinkaan
tarkoita muitten kimppuun käymistä, tekee nalikkojen harjoitus
hauskan vaikutuksen semmoiseenkin, joka, kuten minä, ei laisinkaan
ole sotien ystävä. Toinen hauska ilmiö, oli nuo useissa paikoissa
löytyvät ravintolat, joissa vaan alkoholittomia juomia tarjoiltiin
ja seinillä huomautettiin alkoholin turmiollisista vaikutuksista.
Ja kuitenkin täytyi minun -- mikä kummallinen kohtalon ironia --
monasti juoda olutta ja viinejä, silloin liikkuvan lavantaudin
takia, kun en ainakaan veteen uskaltanut kajota! -- Sveitsin komein
rakennus löytyy Bernissä, "Bundesgebäude", keskushallituksen palatsi,
joka ulkonaisesti hiukan muistuttaa oikeuden palatsia Brysselissä.
Yleinen ylöskäytävä tekee, mahtavan vaikutuksen, siellä seisoo
niinkuin jonkun temppelin etehisessä ja sen korkeassa kupukatossa
on jokaisen kantoonin (= valtion) värilliset vaakunat ja lause;
"unus pro omnibus, omnes pro uno" (yksi kaikkien edestä, kaikki
yhden edestä), joka käytännölliseen elämään sovitettuna juuri
muodostaa Sveitsin voiman, eri kielistä huolimatta. Komeat ovat myös
liittopalatsin kokoussalit, varsinkin ovat kansallisneuvoston eli
toisen kamarin erittäin juhlalliset -- merkillistä on, että yhteisissä
istunnoissa Ständerath'in eli ensimmäisen kamarin jäsenet istuvat
toisen kamarin jäsenten takana; mutta Sveitsi onkin täydellisesti
kansanvaltainen maa. Paljon muutakin on Bernissä katsottavaa. Tuossa
komean Kirchenfeld-sillan päässä Historiallinen museo, jossa on paljon
löytöjä kummallisista paalurakennuksista (rakennuksista paaluilla
jonkun matkan päässä rannasta), verkkoja, koreja, nuoria ja muita
tarvekaluja, kuvia näistä paalurakennuksista y.m. Sangen hauska oli
eräs kipsikuva ammoisina aikoina eläneestä naisesta Auvernier'in luona
löydetyn pääkallon mukaan taitavasti tehty: ei se suinkaan ollut
niin ruma, ettei nykyajankin mies olisi voinut tuohon naiseen vaikka
rakastaakin. Mielihyvällä kuljin myöskin noitten sangen valaisevien
kansantieteellisten kokoelmaan läpi; siellä oli m.m. tuo kummallinen
"bumarangi", jota kerran Berliinissä olin nähnyt erään uusiguinealaisen
ihmissyöjän sinkoilevan ilmassa eteenpäin niin, että se palasi
viskaajalle takasin. Yllämainitun muinaisihmisen aikuisia eläimiä sai
nähdä eläintieteellisessä kokoelmassa, jossa loisti varsinkin tuo
äärettömän suuri irlantilainen jättiläishirvi (Megaceros eurycerus)
mahtavine siivenmuotoisine sarvineen ja luolakarhu (Ursus spelaeus),
mutta nykyaikaisiakin eläimiä kosolta, ennen kaikkia kuuluisa
bernhardiinilaiskoira Barry, joka viime vuosisadan alkupuolella pelasti
niin monta ihmistä alpeilla kuolemasta: siinä se istuu, pää alaspäin
ikäänkuin vieläkin miettien, mitenkä se viisaudellaan voisi palvella
ihmiskuntaa.
Bernistä läksin Interlakenin ylistetyille seuduille. Se on varsinkin
kiitetty lauhkeasta ilmanalasta, enkä tosiaan missään muualla ole
huomannut niin suloisesti ihoa hivelevää ilmaa päitse Genèvejärven
rannalla. Muukalaisia siellä liikkuu äärettömiä joukkoja. Huonetta hain
turhaan, kunnes eräs herra ilmoitti minulle, että voisin periä hänen
huoneensa, koska hän juuri oli lähtemäisillään. Hotellissani istui
ruokapöytien ääressä yli 200 vierasta. Onhan laskettukin, että Sveitsin
vieraat tuovat sinne ainakin 100 milj. Smk. vuosittain. Ylellisyyttä
ja turhuutta näkee täälläkin paljon. Kävelin illalla pitkin pääkatua:
komeita pukuja, komeita valjäkoita, komeata valaistusta, komeita
hotelleja kaikkien kansojen jäsenille -- toinen kieli toisensa perästä
suhisi korvieni ohitse? Ja tuossa taustassa Jungfrau (Neitsyt) vuoren
mahtava huippu -- hurmaavan kaunis, mutta kuitenkaän ei se suinkaan
näyttänyt niin neitsyeiliseltä kuin Montblanc tosiaan neitsyellisessä
valkeudessaan, sen pinnalla näkyi mustia tahroja, joita tuskin
Montblanc'in suurella lumikentällä huomaakaan.
Interlakenissa ollessani oli taivas pilvessä eikä maksanut vaivaa tehdä
ulkomatkoja kauniissa ympäristössä. Kiidin sen tähden pohjoiseen päin;
Meiringen'in, Lungarn'in, Saarnen'in ja Alpnachin kautta, kaikki ylen
ihania seutuja -- tulin vielä kerran maalliseen paratiisiin: Luzern'in
kaupunkiin, Vierwaldstätterjärvelle ja Rigivuorelle. Miten sanoin
kielin kertoa, mitä tässä sain nähdä, varsinkin luonnon kauneutta?
Alpnachen järvestä pujahti laiva Stanskaupungin ohitse kapean salmen
kautta Vierwaldstätterjärven siniselle pinnalle; käännös vasempaan jä
edessämme häämötti Luzern'in kaupungin tornit ja ihantavat rakennukset.
Tulin ehtoolla Luzernin kaupunkiin, vielä samana iltana kävin sen
kuulua "jalopeuraa" katsomaan -- se on pystysuoraan kallioon hakattu
kuolevan leijonan kuva muistoksi sweitsiläiskaartin uskollisuudesta
sortuvaa kuningaskuntaa kohtaan Ranskan suuren vallankumouksen aikana.
Kun sinne saavuin, oli se kauniisti valaistu, viheriä luonto ympäri ja
sievä pieni lampi kallioseinän alapuolella -- hurmaava näkö nukkuvan
luonnon helmassa! Istuin ihastuneena penkille; silloin kaikui
korviini tanskan kieli, se oli kuin pitkän ajan perästä olisin saanut
tervehdyksen kotiseudultani ja ilolla rupesin pakinoimaan noitten
kahden pohjoismaalaisen kanssa.
Seuraava päivä oli hiukan lupaava ilman suhteen; päätin sen tähden
nousta hammasradan avulla Rigivuoren huipulle. Ensin laivalla
Vitznau'in pieneen kylään ja sitte hammasrataa myöten ylöspäin,
yhä vaan ylöspäin tunnelin läpi; rautasiltaa myöten syvänteen yli
Rigi-Kaltbad'iin, jossa Lassalle haki parannusta täsmälleen 40 vuotta
sitte työväen palveluksessa täydelleen kulutetulle hermostollensa, ja
sitte huipulle, Rigi-Kulmille; tästä on näköala, joka koko maailmassa
vertaistansa hakee. Ilma oli huipulla ollessani jotenkin selvä;
etelässä näkyivät kaikki Sweitsialppien jättiläiset: korkea, totinen
Finster-aarhorn, valkoinen loistava Mönch, mustan synkkä Eiger ja
vaalean-puolinen Jungfrau, muita mainitsematta; Rigivuoren juurella
Vierwaldstätterjärven siintävä selkä ja pohjoispuolella Zugjärvi ja
Zürichin tornit. Yltympäri vaan valkoisia lumivuoria, lukemattomia
jääkenttiä ja siintäviä vesiä! Kummako siis oli, että muutamat katsojat
pistivät ihastuksessaan lauluksi, joka tuolla ylhäällä kajahti niin
ihanasti, luonnon majesteettisuus silmien edessä! Mutta yliluonnollisen
kauneuden ohessa astui myös mahtavan luonnon hävittävä voima esille:
tuossa näki vielä Zugjärven etelärannalla Rossbergin kupeella jälkiä
kauheasta noin 100 vuotta sitte tapahtuneesta vuorenvierimästä, joka
hautasi allensa yli 400 ihmistä. Kun tätä tietä kuljin Küssnachtin
kautta, näkyi junasta se lehto, jossa tarun mukaan Tell varmalla
nuolellaan kaatoi isänmaansa hirmuvaltiaan Gesslerin.
Palattuani Rigimatkaltani Luzerniin, en voinut olla pistäymättä Sota-
ja Rauhanmuseoon, jonka tunnettu rauhanystävä, venäläinen valtioneuvos
von Bloch on eloon herättänyt. Ja sitä käyntiä en tarvinnut katua,
sillä museo on tosiaankin valaiseva ja suurenmoinen. Se on perustettu
varta vasten rauhan aatteen edistämiseksi ja siten se vaikuttaakin
katsojaan. Ihailulla ei suinkaan katso, miten aikojen kuluessa yhä
täydellisempiä murha-aseita on keksitty sattuvaisuuden, etäisyyden
ja varmuuden puolesta -- ampuvathan Krupp'in 24 sentimetrin kanuunat
Montblancin korkeuden kaksinkertaisesti. Erittäin hauskat olivat
varsinkin dioraamakuvat: etenkin tietysti se kuva, joka esitti
suomalaiset Gorni-Dubniakih taistelussa ja kauhean kaunis oli kuva
"tappelun perästä" -- kaatuneitten joukko kentällä, sotarosvot niitä
ryöstämässä korppien liidellessä yläpuolella ja tulipunainen iltataivas
taustassa!
Seuraavana aamuna nousin vuoteeltani jo klo 5 ja läksin rantaan; sieltä
meni silloin laiva kiertelemään ihanan Vierwaldstätterjärven rantoja.
Luonto oli äsken herännyt unestaan, aurinko nousi Rigi-vuoren kupeelta
koko loisteessaan, kultasi pilven ja heitti kultaisen hohteensa Rigi
Kulmin, Rigivuoren huipun yli, koko tuo korkea (1,800 m) huippu
ui auringon valomeressä. Mutta jylhänä ja totisena seisoi toisella
puolen Pilatusvuori, kunnes päivän heijastus ehti sinnekin ja loi
sen yli kultahohteen, joka sitte vaan jäi huipulle -- tämä näkö
oli luonnon suuremmoinen palkinto minulle siitä, että niin varhain
sunnuntai-aamuna olin lähtenyt vuoteeltani sen kauneutta ihailemaan.
Laiva kiiti eteenpäin, tulimme Brunnen'iin, kaiken maailman turistien
kokouspaikkaan keskellä mahtavia vuorihuippuja, kuten Veneziassa
sivuuttivat meitä täällä nuo valkoiset telttaveneet, Brunnen'in
vastapäätä seisoi ylevänä järvenrannalla korkea kivilohkare, johon
oli piirretty kauas näkyvillä kirjaimilla: "Wilhelm Tellin laulajalle
F. Schillerille alkukantoonit 1859", sitte kuljimme äkkijyrkän
Seelisbergin ja Rütlin ohitse, jossa Walter Furst, Werner Stauffacher
y.m. vannoivat valan isänmaansa vapauttamiseksi; vihdoin säavumme
Flüelen'iin, järven eteläisimpaän sopukkaan. Sieltä kiiruhdin
omnibus'ella Altdorfin kaupunkiin, jossa Tell ampui omenan poikansa
pään päältä, katsomaan tänne pystytettyä todellakin sangen onnistunutta
Tell'in patsasta: miten uhkarohkeasti ja samalla surullisesti isä Tell
katsoo eteensä, jousi olkapäällään jä millä äärettömällä luottamuksella
taas pikku Tell luopi silmänsä isäänsä: ei hän voi ampua harhaan, se on
varma. Palasin postivaunuissa Flüelen'iin ja sielta läksin kulkemaan
uraa, jota en ikinä voi unohtaa. Tie kulki aivan järven rantaa myöten,
kuten Gotthardin rautatiekin, joka tunnelissa lävistää vuoren ja jolle
useammissa paikoin on rakennettu tokeita vuolaita kevätvesiä vastaan;
monasti ja pitkiä matkoja on tämä tie uurrettu rantavuoren kylkeen; ja
vuori näyttää kulkijalta nousevan suoraan pystyyn; aivan taivaaseen
asti -- se on suuremmoinen näkö! Ja alhaalla veden pinnalla, tuolla
siintävän kirkkaalla pinnalla heijastaa aurinko pilvien läpi muodostaen
siinä tummempia ja heleämpiä levyjä monivärisessä vaihdossa. Järven
toisella puolella taas miten eriskummalliset muodostukset, toisessa
paikassa suunnattoman suuri satula ja toisessa, pilviä kohti pyrkivä
huippu. Vihdoin loppuu maatiekin tunneliin, jonka sivustasta aukkojen
läpi voipi katsahtaa yli järven koko ihanuuden aina lumivuorille
saakka. Tämä on Axenstrassen maailmankuulu kauneus! Vihdoin tulin
Tellin Plattelle, jossa Tell tarun mukaan Gesslerin laivasta heittäytyi
ulkonevalle paadelle; täällä seisoo ehyt Tellin kappeli maalauksineen,
josta minä melkein Tell'in nopeudella heittäydyin paadelta laivaan:
tulin laivasillalle juuri kun laivä oli lähtemäisillään Luzerniin.
Haikealla mielellä erosin Luzern'ista ja kaikesta sen tarjoamasta
luonnonihanuudesta mennäkseni Zürich'iin. Mutta matkalla pysähdyin
muutamiksi tunneiksi Zug'iin, koska siellä samana iltana oli suuri
sotilasjuhla ja Sweitsin kuuluisat ampumaharjoitukset. Koko kaupunki
oli juhlallisesti lipuilla koristettu ja tilapäinen suuri puusuojus oli
rakennettu, jossa upseeristo ja yleisö vuorottain juhlivat. Hauskinta
oli nähdä nuo varsinaisen kansan ampumaharjoitukset "Schützenhaus'in"
edustalla. Ne ovat todellisia kansanjuhlia, joissa mieltä ylentäviä
puheitakin pidetään ja puhujina esiintyy usein Sveitsin kansan
etevimpiä miehiä. Puolen tunnin kuluessa olin Zugista siirtynyt
Zürichiin.
Zürich on Sveitsin suurin kaupunki ja siellä sanotaan olevan hauska
asua, muukalaisenkin, mutta mitään katsottavaa siellä ei ole. Yksin
Pestalozzin, tuon kasvatusopillisen suurmiehen kuvapatsas, hänen,
joka tahtoi kohottaa henkisesti ja aineellisesti köyhää kansaa, on
todellinen kaunistus kaupungille. Miten ihmeen lempeästi tuo kaikki
uhraava lastenkasvattaja katsookaan pieneen poikaan, miten hellästi
hän ikäänkuin tukee kasvattiansa, joka suurimmalla luottamuksella
antautuu kasvattajallensa! En sitä patsasta hevin unohda. Olin
kovin väsynyt, kun tulin sen juurelle -- koko aamun olin ravannut
kaupungissa sinne tänne --, mutta turhaan hain istuinpaikkaa patsaan
edestä pienessä ympäröivässä puistossa. Valitin siitä kahdelle
työmiehelle, jotka siivoivat puistoa ja lähetin heidän kauttansa
terveisiä asianomaisille, että kyllä maksaisi vaivaa hankkia pari
penkkiä, jotta väsyneet muukalaiset saisivat rauhassa katsella
Zürich kaupungin suurinta kaunistusta. Lupasivat toimittaa terveiset
perille. Pestalozzianum'issa, jossa muun muassa säilytetään suuren
miehen muistoja, kävin sitte myöskin ennen lähtöäni. Siellä oli esim.
nähtävänä Breslaun yliopiston diploomi P:lle, jossa ylistettävästi,
mutta totuudenmukaisesti sanotaan, "ettei hän ollut yhden ainoan
vuosisadan mies, tuo Sweitsin kunnia ja pelastaja" ja kuitenkin sai
hän, kuten työmieskin hänen patsaansa edessä muistutti minulle,
eläessään enimmäkseen kärsiä vainoa ja vastusta, niin kuin todellisesti
suuret miehet yleensä ja vasta hänen kuolemansa perästä on hänen
maineensa yhä kasvamassa.
En voinut olla tekemättä Winterthur'ista -- jossa m.m. valmistetaan
paljon vetureita Suomeenkin ja jonne minä Zürichistä läksin --
pientä poikkeusta varsinaisesta mätkasuunnitelmastani Etelä-Euroopan
suurimmalle vesiputoukselle Rheinvirrassa Schaffhausenin luona; juna
vei minut Dachsen'in asemalle, josta vaan on kilometrin kävelymatka
pitkin maantietä. Olin ollut Imatralla ja kävin ensin hieman
ylenkatseellisesti katselemaan tuota Rheinin putousta. Kun sitä
silmäilin ylhäältäpäin, ei se näyttänytkään niin erittäin merkilliseltä
ja sanoinhan minä opastavalle naisellekin: "meidän luoksemme voitte
tulla katsomaan Euroopan mahtavinta koskea" -- hän katsoi minuun
hieman kummastuneena; mutta minun täytyy myöntää, että kun tulin
alemmaksi -- varsinkin n.s. "Schänzliin", niin putous tosiaan esiintyi
suuremmoisen kauniina: villillä vauhdilla ryntäsi vesi kahdelta
puolen tuota keskellä seisovaa kalliolohkaretta vastaan, joka siinä
törrötti kuin uhkaava musta haahmu, mutta -- turhaan: vesi murskautui
pieniksi pisaroiksi, vaahdoksi ja vesihöyryksi ja laskeutuvan auringon
säteet muodostivat siinä ihmeen ihania värikaareja ja siintäviä
valovivahduksia; se oli aivan kuin elävä Montblanc: yhtä huikaisevan
valkoinen kuin tämäkin sinisine jääjuovineen, mutta koko tuo
neitsyellinen pinta liikkeellä, elävänä, eteenpäinpyrkivänä kaikista
vastuksista huolimatta -- tämä oli se lohduttava ja samalla luonnon
ihana kehoitus, jonka minä sain Rheinvirran mahtavasta koskesta.