München 20.8.04.
Ranskan kuumasta kylpykaupungista riensin pitkin Genève-järven
eteläpuolta Sveitsin korkeaan alppimaailmaan, Finhautiin 1,237 metriä
merenpinnan yli. Tämä ihana paikka sijaitsee kantoonissa Valais,
Sveitsin lounaiskulmassa; väestö on ranskankielinen. Kaikkialla
Haute-Savoie'n korkeat vuoret ympärilläni ja verrattoman Genèvejärven
siintävä pinta. Bouveret-kaupungin läheisyydessä on Ranskan ja
Sveitsin raja ja Rhonejoki laskee siinä Genèvejärveen. Suuresti
hämmästyy, kun täällä katselee sen likaista vettä ja muistaa, miten
kristalliheleää se on lähtiessään Genèvekaupungin kohdalta eteenpäin
samoamaan huikaisevalla vauhdilla Ranskan läpi. Tuo kaunis järvi on
puhdistanut mahtavan virran. Mutta se tapahtuu, sanotaan, sen omalla
kustannuksella; sillä virta jättää sameata mutaansa järven pohjalle,
järvi maatuu ja ehkä muutamien tuhansien vuosien perästä ei tuosta
sinikirkkaasta järvestä ole muuta jälellä kuin maatunut suopohja!
Kuinka usein ihmismaailmassakin mutainen likaisuus pilaa valoisan
puhtauden! Ja sittekin sekä luonnossa että ihmiselämässä kauneus ja
puhtaus vihdoin pääsevät voitolle: uusi kauneus herää, uusi puhtaus
voittaa! Pimeys ei koskaan kauan peitä luontoa eikä ihmiselämää!
-- Juna kiitää vähän matkaa pitkin Rhonejokea, joka täällä ei ole
Siikajokea leveämpi, rautatiesillan paikoilla. Kas tuolla ensimmäinen
suuri valkoinen jättiläinen sinun oikealla puolellasi, kuuluisa Dent de
Midi! Miten kaunis se on tuossa siintävää taivasta vastaan! Juna kulkee
jo syvässä laaksossa; mitä kauemmaksi tulin, sitä elävämmin juohtui
suuremmoinen Romsdalen Norjassa mieleeni. Vernayaz'een tullessa, aivan
kuin Norjassa esim. Mongefoss, heittäytyy vesi uhkarohkeasti alas
vuorelta, mutta rankaisematta se ei sitä tee; se murskautuu tuhansiin,
miljooneihin vesipisaroihin: edessäsi sinulla on Pissevache'n ihmeen
kaunis vesiputous, kansan antama nimi on merkitykseltään ruma, mutta
harva vesiputous Norjassakaan vetää tälle vertoja.
Astuessani ulos vaunusta Vernayaz'en asemalla alkoi minulle mitä
kummallisin hevosmatka. Tie luikertelee korkeata vuorta myöten ylöspäin
edestakasin; jokaisen tiekappaleen pituus ei ole enempää kuin
40-50 metriä, mutta keskellä juoksee vuorijoki alas ja 30-40 kertaa
kiertää tie siltoja myöten sen yli: tosiaan kummallista! Ja koko aika
vaan jyrkänteen vieremällä, yksi keikaus vaan... mutta ole huoleti,
hevonen on tottunut, se kulkee varmasti ylös, vaikka se mielellään
lepää hiukan siimeksessä: raskasta on kulettaa kuormaa 3 1/2 tuntia
aina vaan ylöspäin, kunnes päästään matkan perille Finhaut'iin. Mutta
ihmisen kekseliäisyys lieventää eläintenkin huolia aikaa voittaen. V.
1906 ei enää tarvitse kulkea hevosella tuota matkaa; silloin on taas
yksi hammasrata lisään Sveitsissä valmis, joka viepi sinut yhdessä
tunnissa, ehkä 4-5 Smk:sta -- nyt saat maksaa -- perille Finhaut'iin
vieläpä Montblacvuoren joelle asti. Mutta tämä rata tulee maksamaan 6
milj. Smk. ja paljon vaivaa se kysyy varsinkin työnraatajilta. Toinen
räjähdys toisen perästä kajahti nyt ilmassa ja nuo mahtavat alppivuoret
vastasivat kumealla, monikertaisella kaiulla -- se oli sekin
suuremmoistä, oli kuin vuorissa asuvat jättiläiset olisivat suuttuneet
siitä, että tuo mitättömän pieni ihminen uskalsi tungeta heidän pyhiin
paikkoihinsa, vuorten sisukseen, kaivaa tunneleja niihin ja särkeä
niiden eheätä kuorta. Ja ehkä he pelkäävät, että ihminen tulee ja
ryöstää heiltä kaikki heidän kalliit aarteetkin, kun kerran tie on
avattu vuoren sisään! Olin saanut hauskan ja puheliaan kyytimiehen,
joka puhui hyvää ranskankieltä. Kyselin muun muassa, kun näin talojen
riippuvan vuorten kupeilla, melkein kun linnunpesien, eivätkö lapset
edes välistä vieri alas syvyyteen: ei siitäkään kuulu olevan pelkoa.
Ja hän kertoi minulle yhtä ja toista muutakin, kun me verkalleen
nousimme vuoren huipulle. Tuossa on jo Salvan ja tunnin perästä
Finhaut, matkani loppumäärä. Ihmeen kaunis paikka! Edessäsi Aiguille
rouge (punainen neula), sivulla Eau noire (musta vesi), syvän syvässä
laaksossa juokseva joki ja sen yläpuolella Tête noire (musta pää),
joka kolmionmuotoisesti kohoaa taivasta kohti, sen alapuolella laskee
vuorijoki Trient Mustaan jokeen ja sen takana kiiltää lumivalkeana
koko komeudessaan Trientjäätikkö, josta alkaa mahtava Montblanciin
päättyvä vuoriharjanne. Ikkunastani näin joka päivä kaiken tämän
luonnon komeuden: auringon paisteessa, kuunvalossa jä iltahämärässä,
jolloin jäätikkö sai ihmeen ihanan kellahtavan värimuodostuksen jä
vuoret seisoivat kuin haahmut sen ympärillä -- niin salamoittenkin
välkkyessä, sillä ukkonen kävi usein Finhautissa sen ajan kuluessa,
jolloin siellä majailin. Ukkonen alpeilla, se on suurenmoista!
Mahtavasti kaikuvat silloin kaikki vuoret ja jäätiköt kimallelevat,
tummat pilvet ovat laskeutuneet laaksoihin ja vuorenhuiput pistävät
esille pilvistä! Ja kun kuljin vähän matkaa asunnostani -- siinä seisoi
ihan lumivalkoisena Montblanc vuoren, alppien kuninkaan, päälaki!
Miten suuremmoista, mieltä ylentävää tuo luonnon puhdas, korkea
majesteettisuus! Kohta teki minun mieli lähemmin siihen tutustua, käydä
tervehtimässä noita jättiläisiä heidän omilla kotiseuduillansa.
Olin ollut vaan pari päivää Finhaut'issa, niin ilmoitti
pöytäkumppalini, eräs 25-vuotiäs seminaristi Tours'in hengellisestä
seminarista, että hän seuraävana päivänä aikoi tehdä jalkamatkan
Montblanc-vuorelle. Kysyi, enkö minä tahtonut tulla mukaan. Mahdotonta
kieltäytyä semmoisesta matkasta. Lähdimme liikkeelle klo 9 aamulla
jalkapatikassa. Jo vähän matkan päässä kohtasimme mahtavan erinäiskiven
(bloc erratique), joka oli ammoisista ajoista, kun jää kuletti
mahdottoman suuria lohkareita, jäänyt tuonne tien viereen seisomaan.
Jä sitte äkkiä ikäänkuin autio paikka vihannoivalla rinteellä. Se oli
n.s. avalanche: suunnattoman suuri lumimöhkäle vierii ylhäältä alas
laaksoon ja hävittää kerrassaan kaikki tiellänsä. Puut kaatuvat sen
mahtavasta vaikutuksesta ja jos se kohtaa eläimiä ja ihmisiä pyyhkäsee
se ne mukanansa, onneton se, joka silloin sattuu olemaan alapuolella,
hän on mennyttä kalua. Noin tunnin perästä olimme Sveitsin ja Ranskan
rajalla Chatelardissa. Kuljimme vielä tunnin, mutta kun arvelin, että
matka ehkä kävisi liian rasittavaksi, jos se tapahtuisi jalkasin
kokonaan, ehdotin diligenssin käyttämistä. Kuuluisa Chamonixlaakso
alkoi Aiguille ronge'n juurella. Kuljimme Argentière (hopea)
jäätikön ohitse, sininen alhaalta, kiiltävän valkoinen ylhäältä. Oli
keskiviikko. Kyytimies kertoi minulle, että edellisenä sunnuntaina oli
paikalle tullut eräs nuori pari Pariisista, joka samana päivänä oli
mennyt kihloihin. Sulhanen meni morsiamensa ja tämän sisaren kanssa
istumaan tuon kiiltävän, komean jäätikön viereen -- silloin aukeni
yhtäkkiä manalan sulku, mahtava vesitulva syöksyi esille huikaisevalla
vauhdilla, tempasi mukanansa nuo kolme onnetonta ja tuokion kuluttua
olivat he vaan kolme ruumista. Pluto vei ne manalaan, kuten kerran
Proserpinan; siellä saivat he viettää häänsä. Miten syvän vaikutuksen
tekikään minuun tuo aivan tosi kertomus noista kahdesta onnettomasta,
jotka samana päivänä solmivat liiton keskenänsä ja kuoleman kanssa.
Alppimaailma tarjoaa aina vaaroja, hengenvaarojakin sille, joka siellä
kulkee. Tänäkin kesänä hukkui siinä moni muukin: eräs mies, joka nousi
alppien kuningatarta ("la reine des alpes") tahi Edelweissia poimimaan,
joka vaan kasvaa melkein pääsemättömillä rinteillä, luiskahti vaimonsa
silmien edessä syvyyteen ja samoin kävi Inspruck-yliopiston rehtorille
prof. Demelius'elle, jonka päästä ei ollut jälellä kuin leukaluu!
Mutta me olimme kerran tulleet alppimaailmaan tutustuaksemme emmekä
säikähtyneet. Lavancher'in seuduilla nousimme rohkeasti ylöspäin
-- ilman opasta. Tie kävi yhä jyrkemmäksi ja vaivaloisemmaksi. Ja
kumppalini oli liiankin rohkea. Hän tahtoi tehdä tien suoremmaksi eikä
lopulta enää tyytynyt tien edes takasin luikertelevaan suuntaan, vaan
nousi suoraan ylös. Oli mahdotonta tarkasti arvostella jyrkkyyttä,
se näytti vähemmältä kuin todellisuudessa oli; minäkin seurasin ja
hiuskarvasta riippui, etten -- pudonnut alas syvyyteen. Tuskan hiki
otsalla pääsin kuitenkin eheänä tästä hengenvaarasta ja iloisena,
istuuduin pienen ravintolan penkille lepäämään. Mutta aika oli kulunut
ja suuri, avara jääkenttä oli ylikulettava ennen pimeätä. Täytyi kohta
lähteä uudestaan liikkeelle -- taas ilman opasta jäätikönkin yli:
se oli kumppalini itsepäisyyttä. Ensin vuoreen huonosti hakattuja
portaita myöten 5-10 minuuttia pitämällä kiinni rautaisista vuoreen
kiinnitetyistä käsipuista -- syvänne ammotti ilman käsipuita oikealla
puolellamme -- ja sitte -- eksyimme kuin eksyimmekin Montblanc
selänteen suuremmalla jääkentällä, Mer de Glace'lla, "jäämerellä". Asia
kävi tosin arveluttavaksi, sillä pimeä oli seutua peittämäisillään.
Vihdoin -- klo oli jo 1/2 9 ja silloin on näillä seuduin jo pimeä
-- löysimme jonkun polun, hyppäsin nuoremman kumppalini olkapäitten
avulla kuilun yli ja polkua myöten rupesimme kulkemaan Montanvertin
ravintolaa kohti, jonne pääsimme puolen tunnin perästä. Mahtava oli
luonto ympärillämme, kun seisoimme tuolla suurella jääkentällä,
joka ei koskaan sula, uhkaavana seisoi edessämme nuo suuret huiput,
lähimpänä korkea Aiguille Dru, suuria halkeamia aukeni monessa paikoin
jäissä kulkiessamme ja varsinkin jäätikön reunoilla kohosivat korkeat
jääpilarit ilmaan sinne tänne, jotka välistä, kuten itse näin vuorelta,
äkkiä luhistuvat kokoon auringon vaikutuksesta!
Mutta vaivamme eivät vieläkään olleet lopussa! Kun saavuimme
Montanvertin ravintolaan, pyydettiin vuoteesta 4 Smk ja illallisesta
5 Smk. Minä kerrassaan suutuin moisesta kiskomisesta ja vaikka
olin surkean väsyksissä, sisällisestä tuskastakin, läksin astumaan
kumppalini kanssa Chamonix'iin -- vielä 5 kilomeetteria! Se oli melkein
yliluonnollinen ponnistus! Tie kulki metsän läpi, pilkkopimeässä,
välistä pilkotti kuu ystävällisesti puitten läpi -- 20 p. heinäkuuta:
miten kummallista! Muistin elävästi Caprissa viime kesänä samanlaista
9 p. heinäkuuta. Ennenkuin pääsimme perille, hyökkäsi suuri äkäinen
koira kimppuumme tien varrella sijaitsevasta mökistä: asetuimme
puolustusasemaan piikkikeppimme eteenpäin ojennettuina: meidät
pelastava nainen selitti aivan oikein, että koira oli niin äkäinen,
kun jo oli yö, klo 1/2 11 illalla. Puolen tunnin perästä ja kauan
haettuamme pimeässä siltaa Arvejoen yli pääsimme yösijaamme Chamonix'en
ystävälliseen pikkukaupunkiin, joka jo kaukaa vuorille heitti valonsa
ikäänkuin pyytäen meitä syliinsä. En ole milloinkaan eläissäni niin
väsyneenä vaipunut unen helmoihin kuin sinä iltana ranskalaisessa
kaupungissa Montblanc vuoren juurella.
Niin, kun aamulla aukasin ikkunani Chamonix ravintolassa, oli tuo
mahtava lumivuori aivan edessäni -- Euroopan korkein vuori (4,800
metriä meren yli) oli melkein käteni koskettavissa. Katselimme
teleskopilla sen kaikkia rakennuksia, ravintolaa 3,000 metrin
korkeudessa, jossa juuri eräs matkustaja valmistihe nousemaan huipulle,
sen rotkoja ja tähtitorneja -- miten ihmeellistä kaikki! Nousimme
sitte sen juurille, Bosson'in jääkentälle ja erääseen luolaan, joka
on tähän jäätikköön hakattu -- se oli valaistu ja teki lumoavan
vaikutuksen -- mutta kylmää tuossa jääpalatsissa oli ja me olimme
aivan hikisiä noususta. Ehtoopuolella teimme matkan kaupungissa ja
katselimme noita muita suuria jättiläisiä, jotka eivät paljon antaneet
perää Montblancille ja siitä jatkuivat katkeamattomassa ryhmässä.
Seuraavana aamuna otimme vaunut, jotka veivät meidät takasin 2 1/2
päivän poissaolon perästä. Niin kauan kuin minä elän, jääpi tämä
matka Montblanc'in juurelle unohtumattomana muistiini -- luonnon
majesteettisuutta en missään ole vielä niin suuremmoisena nähnyt
kuin täällä jättiläisvuorten keskuudessa. Ken tahtoo mieltänsä
ylentää jokapäiväisyyden yli, hän tehköön matkan Montblanc'en ylevään
alppimaailmaan, siellä on runsain määrin luonnon puhtautta ja
suuruutta. -- Muillekin huvimatkoille voi lähteä Finhaut'ista kauniisen
ympäristöön: varsinkin Gueula'sta on näköala suuremmoinen. Finhaut'en
ilmanala on myös lauhkea ja erittäin puhdas ja kaikki tämä tekee
yhdessä, että siellä oleskelee paljon vieraita kaikista kansakunnista:
englantilaisia, saksalaisia, ranskalaisia, sveitsiläisiä, italialaisia,
venäläisiä, ruotsalaisia, suomalaisia, ainakin minä tapasin kaikkia
näitä. Lyhyen yhdessäolon perästä saapi niistä välistä hyviä
ystäviäkin. Ainakin oli yhdessäolo Beau-Sejour'in hyvässä ravintolassa
sangen hupainen.
[Huviksi tahdon niille, jotka latinaa ymmärtävät, tähän painattaa
pienen kirjevaihdon erään englantilaisen ja minun välillä -- hän oli
korjannut englanninkielen ääntämiseni ja matkustanut Chamonix'iin.
Täältä hän lähetti minulle seuraavat säkeet:
Me miserum! Voltu nitet hic natura benigno
Almaque delicias pandit ubique Ceres.
Ast isto blando mihi iam sermone carenti
Haec species anima, doctor amoene, caret.
Tähän minä vastasin:
Linguam flexibilem fecisti tam mihi duram
Difficilis linguae participemque tuae,
Pluraque portasti mihi delectamina mentis;
Sinceras grates accipe nunc multas...]