Kauneuden kuvat, jotka Rhein virran putouksessa painuivat niin
elävästi mieleeni, värähtelivät siinä vielä, kun minä Romanshornin
kautta Bodenjärven ja Lechjoen yli, -- jossa kolmenkymmenenvuotisessa
sodassa meidän urhoolliset esi-isämme Tillyltä valloittivat ylimenon
-- saavuin varsinaiseen taidekaupunkiin Müncheniin, jonka kanssa siinä
suhteessa ainoastaan Rooma ja Pariisi voivat menestyksellä kilpailla.
Luonnon ihanuuttakin siellä on paljon -- "Englischer Garten" on suuri
kaunis puisto -- ja sitä tapaa vielä enemmän sen ympäristössä etelässä,
etenkin jos teet pienen huvi-matkan Starnbergerjärvelle, jonka
rannoilla on huviloita ruusujen ja murattien peitossa ja taustassa
alppimaailman jättiläisiä, kuten esim. 3,000 metrin korkea Zugspitze
jääkenttineen. Varsinkin illalla -- jolloin olin paluumatkalla
kaupunkiin -- kun auringon laskiessa keltainen valo leviää sen
pinnalle, vuorenhuiput etelässä peittyvät tummansiniseen verhoon ja
tuo melkein mustanviheriä metsä astuu niin häämöttävästi esille --
silloin on siellä melkein satumaista. En voi laisinkaan kummastella,
että tuo taiteen kuningas, onneton Ludviikki II siellä mielellään
oleskeli kauniissa linnassaan; nyt seisoo jonkun matkan päässä tästä
linnasta eräs kappeli muistoksi tuosta kuolemankamppailusta, joka teki
lopun v. 1886 sekä kuninkaasta että hänen henkilääkäristään tohtori
Gudden'ista. Käännyin laivan perämiehen puoleen pyytäen häneltä siitä
lähempiä tietoja -- en enää oikein muistanut tapausta. "Tietysti hän
oli mielipuoli, tuo onneton kuningas sillä hetkellä", sanoin minä.
Mies ei vastannut mitään, katsoi vaan minuun kummallisella tavalla
ja hävisi. Mutta minä en jättänyt häntä rauhaan. "Eikö hän sitte
ollutkaan mielipuoli loppupuolella elämätänsä?" kysäsin uudestaan, kun
sain hänet käsiini. "Ei suinkaan", vastasi hän hieman arastellen, "hän
oli yhtä ymmärtäväinen kuin te ja minä." "No, kertokaa sitte, mitenkä
se oikeastaan oli", tokasin uudestaan. "Eihän siitä pitäisi puhua",
sanoi hän katsoen ympärillensä, mutta kun minä intin, väitti hän, että
kuningas ei mitenkään heittäynyt aaltoihin hukuttaaksensa itsensä,
vaan että hän raivostuneena toht. Guddeniin, joka oikeastaan muka oli
hänen salainen vanginvartijansa (kuningas kun oli pantu holhouksen
alaiseksi) tahtoi hukuttaa hänet ja hyvänä uimarina ja sangen vahvana
miehenä sitte uida järven yli kansansa luo. Väitin heti, että tuon
jutun on varmaankin kansan myötätuntoisuus onnetonta kuningasta
kohtaan keksinyt, mutta mies vakuutti, että hän siihen aikaan oli
ollut läheltä asioissa kiinni: olihan sitä paitse kuningas riisunut
vaatteensa, ainakin osaksi rannalle. Olkoon miten oli; juttu on ainakin
todistuksena siitä, mitenkä kansantarut helposti syntyvät.
München on aivan täynnä taidekokoelmia ja taidenäyttelyltä. Jos esim.
menet "Uuteen pinakoteekkiin" niin saat muun muassa nähdä Pilotyn
tähtienennustajan Seni'n Wallensteinin ruumiin edessä ja Thusneldan
Germanikon voittokulkueessa ylpeästi, vaikka voitettuna astuvan
eteenpäin; Stuck'in kuuluisan "Sodan" (Kuolema ratsastaa hevoskaakin
selässä kaatuneitten ruumiitteen yli) ja hänen "Syntinsä" nuoren
naisen kuvassa, jonka silmistä, puvusta ja koko olennosta langennut
lihallisuus loistaa esille; Uhden nykyaikaiseen elämään sovitetun
"Kristuksen taivaaseen nousun"; suuren italialaisen maalarin Segantinin
"Kynnön" jokapäiväisen leivän hankkimiseksi; Böcklin'in haaveilevan ja
samalla niin realistisen "Aaltojen leikin", jossa kaikenmoiset aaltojen
edustajat mellastelevat; Stielerin kuulun Goethenkuvan v:lta 1828 ja
nuo ihanat Strozbergin naiset, baijerilaisen kuningassuvun jäseniä
(kuuluihan siihen myös keisarinna Elisabeth) -- tuskin uskoo, että
niin kauniita naisia todellisuudessa löytyy: oikein kaiholla katselee
yhtä niistä, joka kokonaan paloi poroksi. Ja "Uudessa pinakoteekissa"
tapaat kosolta Rubens'in, Dürer'in (etenkin Neljä apostolia),
Murillon (mainiot kerjäläispojat), Poussin'in jä Lorrain'in taulut.
Glyptoteekissä on paljon vanhempia ja uudempia veistokuvia, joilla on
hyvin suuri arvo (n.s. Aeginetit, Apollo Tencasta, Ilioneus, Leochareen
Aleksanteri Suuri, Thorvaldsenin Adonis, Canovan Paris, y.m.). Ja n.s.
Maximilianeum'issa on nähtävänä 30 mahdottoman suurta historiallista
maalausta, joista muutamat ainakin minuun tekivät kerrassaan valtaavan
vaikutuksen -- kas tuossa esim. Cabanel'in "Syntiinlankeemus", jossa
erinomaisen rehevä, kaunisvartaloinen Eva itkien makaa maassa,
kun Aatami taas istuu vieressä vihaisen, mutta samalla katuvaisen
näköisenä, molemmat Jumalan ja pahan hengen välissä; tahi Richterin
"Pyramiidien rakentaminen", jossa kantajajoukko otsansa hiessä tekee
työtä, sill'aikaa kun upea Pharao kantotuolissa katselee töitä ja
ihmeellisen suloinen kuningatar juuri koko itämaisessa loistossaan
astuu kantotuolista työntekijäin eteen; Otto'n Belzasarin tunnetut
pidot; Kaulbachin Salamiinin taistelu; Conräder'in Kartagon häviö
y.m. -- näitä suuria tauluja katselin suuremmalla mielihyvällä kuin
samanlaatuisia maalauksia Versaillesin linnassa lähellä Pariisia.
-- Schack'in taidekokoelma oh myös täynnä suuremmoisia maalauksia,
mainitsen vaan Böcklinin vaikuttavan "Murhaajan, jota raivottaret,
omantunnon edustajat väijyvät"; Bambergerin valoisan "Gibraltarin",
Dreberin "Sapphon" merenrannalla arvattavasti ennen kuin onnettoman
rakkauden valtaamana heittäytyi mereen; Steinle'n Loreley'n joka, kuten
muinaiset Sireenit houkutteli Rheinvirrassa ohikulkevat purjehtijat
turmioon; Schwindin satumaalaukset y.m.
Olen maininnut muutamia tauluja etenkin sen takia, että se antaisi
edes jonkun käsityksen Münchenin rikkaista taideaarteista. Mutta
sittenkään ei yksin tästä saa oikeata käsitystä. Lukuun on otettava
myös nuo suuret näyttelyt "Lasipalatsissa" -- suunnattoman suuressa,
yksinomaan lasista ja raudasta tehdyssä rakennuksessa -- "Vanhassa
kansallismuseossa" ja "Taidenäyttelyrakennuksessa", joissa oli sangen
suuri luku tauluja ja veistokuvia (ensin mainitussa toista tuhatta).
Minun täytyy kuitenkin väittää, että näissä kolmessa näyttelyssä
melkein tuli siihen vakuutukseen, että sisältö oli jotenkin laiha, jos
hakee muuta kuin tekniikin täydellisyyttä; paljon on pelkkää hourailua;
taiteessakin haetaan uusia ihanteita eikä ole päästy mihinkään
selvyyteen; harvoin tapasi sen tähden jonkun sisältönsä puolesta
oikein tyydyttävän aiheen, kuten esim. rouva Schmidt Breitenbach'in
hurmaavan Magdaleenan, komeasti puetun ilotytön, joka jättää
siihenastisen turmiollisen elämänsä ja huolimatta entisten kumppaniensa
houkutuksista seuraa ohikulkevaa Kristusta: todellakin syvällisesti
ajateltu luonnos. Taideteollisuus sitä vastoin tuntui sangen elävältä
ja voimalliselta. Muutamia yksityisiä helmiä (esim. Sakuntala, ihana
intialaistyttö Lozbeckin kokoelmissa ja Hess'in todellista hartautta
uhkuva madonna hovikirkossa) siellä täällä, aivan kuin Roomassakin,
tulee vielä lisäksi todellisen taiteen alalla. Mutta tähän ei suinkaan
kuulu Bavaria, tuo suunnattoman korkea, melkein ruma naispatsas, jonka
päähän asti minäkin sisäpuolelta lystin vuoksi kiipesin -- Baijern'in
kunnian edustaja, kuten Ruhmeshalle sen takana, jossa on pystytetty
koko joukko kuuluisia baijerilaisia (Schelling, Platen, Gabelsberger,
Sene-felder, Sailer, Frauenhofer, Jean Paul, Pappenheim, Tilly, Sachs,
Holbein, Dürer, Sickingen y.m.). -- Ennen lähtöäni olin myös katsomassa
varsinaisen kansan elämää Volksgartenissa ja "Museossa työväen
hyväksi tehtyjä laitoksia varten" kaikenmoisia varokeinoja työväen
suojelemiseksi. Viimeksi mainittu sijaitsee työväen asuntojen ja
vanhan München'in keskellä, joten samalla sain nähdä tämänkin monessa
suhteessa hauskan osan kaupunkia.
Münchenistä tulin Nürnbergin eriskummallisesti rakennettuun
kaupunkiin. Se on täynnä vanhanaikaisia muuri- ja torni-varustuksia,
keskiajan ja renessansin rakennuksia (Nassauerhaus, Mauthalle,
Pellerhaus, DürerhauS, jossa kuuluisa maalari syntyi), merkillisiä
kirkkoja (Rebaldus- ja Lorenzkirche), kummallisia kaivoja: yleensä
harva nykyajan kaupunki Saksassa näytti niin vanhanaikaiselta kuin
Nürnberg; varsinkin tuo korkea linna kaupungin pohjoisosassa on
säilyttänyt paljon jälkiä entisestä asustaan. Sen viisikulmaisessa
tornissa löytyy kaikenlaisia keskiaikaisia kidutuskoneita, kuten
kiristyspenkki ja "rautainen neitsyt": jälkimäinen on eräs naisen
muotoon tehty seisova puukirstu, täynnä rautapiikkejä kannessa; kun
tämä suljettiin, tunkeutuvat piikit silmiin ja muuhun ruumiiseen ja
kun asianomainen arvattiin kuolleeksi, avattiin alapuoli, jolloin
ruumis joutui hakkuukoneen paloittavaksi, kappaleet huuhtoi alhaalla
juokseva vesi tiehensä, jottei voitu tapetusta mitään selkoa saada.
Vasta v. 1806 poistettiin lopullisesti tämä hirveä murha-ase
käytännöstä! Niin pitkälle oli ihmiskunnan sivistys ainakin niillä
seuduin ehtinyt 1806 v. Kristuksen syntymisen perästä! Pistäydyin vielä
Johannes-kirchhofille m.m. Dürer'in yksinkertaista hautaa ja Krafft'in
passioonikuvia katsomaan, illalla olin komeassa kaupunginpuistossa;
sitte kiiruhdin suoraa tietä kauniin Thüringer-metsan läpi
Weimariin. Kun sinne saavuin, oli kello jo 7 vaiheilla illalla ja
koska seuraavana päivänä piti lähteä ehtiäkseni ajoissa laivalle
Lybeckiin, täytyi tarkastaa Goethen kuuluisaa kotia melkein
pimeässä. Sain siitä kuitenkin jonkunlaisen kuvan -- taideteokset
esiintyivät tietysti jotenkin himmeässä valossa, -- näin hänen omat
sievät piirustuksensa ja siluettiasi sekä suuren joukon muistoja
hänestä ja hänen rakastajattarista (Marianne de Willemer, Corona
Schröter y.m.), ystävistä (Schiller, Karl August y.m.) ja vanhemmista
(varsinkin äidistä Frau Ajasta), kivi- ja muita luonnontieteellisiä
kokoelmia; mutta ennen kaikkea huvitti minua hänen, ministerin työ-
ja makuu- (samalla kuolin-) huoneittensa erinomainen yksinkertaisuus
ja vaatimattomuus: itse selitti hän sen siten, että työhuoneen
tulee olla ilman suurempia mukavuuksia, jottei vaipuisi laiskuuteen.
Makuukammiossa ei ollut kuin yksi pieni ikkuna; ei siis kumma yhtään,
että Goethe kuollessaan huudahti Ottilialle: "enemmän valoa"; joka
sitte on jos jollakin tavalla selitetty. Pistäydyin sitte myöskin
pimeässä katsomaan Schillerin pientä taloa ja molempien runoilijoitten
kuuluisaa yhteispatsasta teaatterin edustalla.
Saksan toisesta suurmiehestä riensin suoraa tietä toisen luo.
Wartburgin linna, jossa Lutherus noin vuoden oleskeli kirjoittaen
tunnettua raamatun käännöstä, on erittäin kauniin ja suuren puiston
huipulla. Hauskin kaikesta katsottavasta täällä oli tietysti
Lutheruksen huone: hänen pöytänsä, jakkaransa mammutluusta, sänkynsä
ilman pohjaa -- se paikka seinää, johon heitti läkkitolpponsa
perkelettä muka nähdessänsä oli melkein tykkänään kadottanut
kalkkirappauksensa: katsojat olivat ottaneet sen muistoksi mukanansa.
Mutta Wartburgin linna tarjoaa paljon muutakin katsottavaa, kuten
tuon sievän kappelin saarnastuolineen, josta suuri uskonpuhdistaja
monasti saarnasi, paljon Moriz Schwind'in freskomaalauksia; niissä muun
muassa kuvataan tuota kuuluisaa "laulajien kilpailua" v. 1207, jolloin
sopimuksen mukaan voitetun piti heittää henkensä, mutta taulussa juuri
pyytää ruhtinattarelta armoa; ylen komea juhlasali, jota vieläkin
käytetään ruhtinaallisissa pidoissa y.m. Näköala Wartburgin linnasta
Thüringermetsän rehevien puitten, kukkulien ja laaksojen yli on
sangen kaunis ja laaja, -- linna kun sijaitsee noin 400 metriä meren
yli Thüringenin ehkä ihanimmassa seudussa. Erittäin hauskalta tuntui
minusta myöskin paluumatka toiselta puolen linnan kuvetta, jota myöten
metsän läpi pyrin Annathalin sievään laaksoon. Tämä vihdoin supistuu
niin kapeaksi vuorensolaksi, "Drachenschlucht", molempien korkeitten
vuorien välissä, että tuskin kaksi kulkijaa siinä pääsee toistensa
ohitse. Kummallinen matka, joka kestää noin 5-10 minuuttia! Elävästi
juohtuivat Mignon'in sanat mieleeni:
"In Höhlen wohnt der Drachen alte Brut"
ja Böcklinin samanniminen taulu Schackin galleriassa München'issä:
varovaisesti minä katselin vuoren rotkoihin, eikö siinä vaan piileisi
joku lohikäärme vanhoilta ajoilta! Lohikäärmeitten solasta kiiruhdin
noita-akkoja tapaamaan Harzin vuoristossa. Saavuin myöhään illalla
"Kolmen Annan pysäkkeelle" josta Brockenrata viepi Harzvuoren huipulle.
Asemasillalla oli kolme tyttöä vastassa, kysyin heiltä leikillisesti,
olivatko he nuo kolme Annaa, johon he yhtä leikillisesti myöntyivät;
mutta kun kysyin, olivatko he -- noita-akkojen maassa kun olin -- myös
noitia, eivät he yhtä tyytyväisinä tähän vastanneet. Seuraavana aamuna
menin Brockenille, jossa Faust ja Mefistofeles kävivät ja jossa noidat
varsinkin illalla ja yöllä vasten Vappua peliänsä pitävät. Muuten
tuskin maksaa vaivaa sinne mennä -- mitään eriskummallista ei siinä
ole. Braunschweigin merkillisen ja kauniin kaupungin kautta kiiruhdin
Hampuriin ja Lybeckiin ja sieltä Itämeren yli Hankoon ja Turkuun.
Mutta kaikki se kauneus, jonka minulle luonto ja taide tällä matkailu
soivat, on oleva verraton valoahjo tulevaisuudessakin, josta säteilee
valoa ja lämpöä sieluuni, kun juohdutan muistiini nuo ylevät hetket
luonnon ja taiteen suurissa temppeleissä.