Pariisista kävi tieni "Pikkupariisiin", Belgian pääkaupunkiin,
Bruxellesiin eli Brysseliin. Se on muhkea kaupunki, komeat
ovat rakennukset ja kauniit puistot. Kun esim. pohjoiselta
rautatienase-malta (jonka läheisyydessä asuin) kulkee kaupungin
valtasuonta boulevard du Nordia ja Anspachia myöten näkee selvästi,
että on kauniissa, upeassa kaupungissa. Tuossa ensiksi suuremmoinen
postirakennus ja sitte ylen koristettu, mutta kauniiseen
antiikkityyliin rakennettu pörssi. Käänny sieltä vasemmalle ja
sinä tulet torille, jonka kanssa kauneudessa ainoastaan Markustori
Venetsiassa voi kilpailla. Vasemmalla puolella tuo ihmeen suloinen
"gootilaistalo" Broodhuis, eli kuninkaan talo, tosiaan kuninkaallisessa
komeudessa, jossa kreivit Egmont ja Hoorn viettivät viimeisen
yönsä, ennenkuin he edessä olevalla torilla Alba tirannin käskystä
mestattiin. Ja vastapäätä seisoo komea "pyhä arkku", sekin samaa
kaunista gotiikkia, jonka keskeltä kohoaa torni niinkuin taivasta
kohti liitelevä unelma. Sitte ylt'ympäri nuo muinoin niin mahtavien
ammattikuntain entiset osaksi kullatut rakennukset. Kauan seisoin
tuolla paikalla ja ihailin. Se muistutti minua myöskin niin monesta
historiallisesta tapahtumasta, vahvistuvan porvariston taistelusta
aatelia ja yksinvaltiutta vastaan, mutta myöskin pappisvallan ja
tiranniuden sorrosta.
Kuljin vähän eteenpäin, tulin suuremmoisen Gudule kirkon edustalle,
joka hiukan muistuttaa Notre-Damea, mutta jonka sisäpuoli ainakin
minuun teki juhlallisemman vaikutuksen. Toisen gootilaiskirkon St.
Sablonin edessä, erityisessä istutuksessa kulkevat nuo molemmat
uljaat kreivit Egmont ja Hoorn mestauslavalle; kumpikin astuu katse
rohkeasti ylöspäin käännettynä, niinkuin tahtoisivat he sanoa: "kuolo
kaikille tiranneille! Historia on maailman lahjomaton tuomari". Belgian
pieni kansa on tällä kauniilla muistomerkillä kunnioittanut niiden
kahden suurmiehen muistoa, jotka eivät tahtoneet edistää vääryyttä ja
väkivaltaa, vaan pelkäämättä puolustivat kansansa oikeuksia Espanjan
suurvaltaisia anastuksia vastaan. He olivat oikeassa. Belgian kansa on
eteenpäin menevä kansa, mutta tuo suurvalta Espanja on lahoamaisillaan
kangistuneisiin muotoihinsa.
Place royalella seisoo kolmaskin aatteen sankari, hänkin kohottaen
katseensa ylöspäin taivasta kohti, jonka edestä hän niin uljaasti
taisteli, liehuva lippu oikeassa kädessään -- Gottfrid Bouillon,
yksi Belgian suurimmista sankareista, innostuksen, uhrauvaisuuden ja
nöyryyden mies kaikessa suuruudessaan, ajateltakoon ristiretkistä mitä
tahansa. Mutta kummallista kyllä on brysseliläisten suosituin patsas
eräs pieni poika, ihmeen suloinen muuten; joka eräässä katukulmassa
seisoo ja laskee kursailematta -- puhdasta vettä. Brysseliläiset
eivät rakasta -- yhtä vähän kuin italialaisetkaan -- ulkokultaisuutta
ja joutavaa kainoutta ja sen takia tuo pieni vikare seisoo siinä
suloisessa alastomuudessaan. Ja minkä tähden? Manneken-Pisistä
kertoo todenmukainen taru seuraavaa. Pojan isä oli brabantilainen
herttua Godofroid II, joka kuoli v. 1142, vuotta myöhemmin kuin
poika oli syntynyt. Kun neljän miehen holhoushallitus sai käydä
ankaraa sotaa vallananastajia vastaan, ottivat he pojan mukaan
taisteluun ja ripustivat hänen kätkyensä puuhun siten elähyttääksensä
sotilaita taistelemaan urhoollisesti hallitsijansa edestä. Voitto
saavutettiinkin, mutta keskellä taistelua huusi eräs flaamilaisista
vartijoista: "het manneken piss" (pikku mies heittää vettänsä). Tämän
merkillisen tapauksen muistoksi pystytettiin patsas, jolla on oma
hoitajansa ja oma kassansa sekä omat pukunsa. Se on ruhtinailtakin
saanut monta kunnianosotustä (!) -- ei vaan teeskenteleviltä
englantilaisilta misseiltä jotka paljon ostavat Sen pieniä kuvia
suojeleviksi amuleteiksi.
Vähän matkan päässä pienestä poikaressusta on "taidepalatsi" jossa
etenkin veti huomioni puoleensa öljymaalauksen keksijän Hubert
van Eyckin elävästi esitetyt Adam ja Eeva Sekä Meunierin kuuluisa
"putlaaja", sangen realistisesti kuvattu työmies. Mutta merkillisempi
oli toinen taidekokoelma, jossa vaan on yhden ainoan miehen, Wiertzin
taideluomia. Ja kyllä Wiertz -- sanottakoon hänestä muuten mitä tahansa
-- onkin Rubensin arvokas jälkeläinen. Suuremmoisesti vaikuttavia
ovat hänen taulunsa Homeeron jä Kristuksen aiheryhmistä -- esim.
Golgatan majakka, jossa Kristuksesta lähtevät säteet heittävät
valonsa hänen oppinsa kautta lohdutusta saaviin orjiin, jotka piiskan
iskuista pystyttävät saatanan kammoksumaa ristiä. Suuremmoisuutta
on tosiaan tässä taulussa. Wiertz vihaa leppymättömästi sotaa ja
sen tuhoja -- sattuvasti on hän sen kuvannut monessa taulussa esim.
"viimeinen kanuuna" monasti ivallisestikin, kuten taulussa: "19:sta
vuosisadan sivistys", jossa raaka sotamies ampuu vaimoa ja hänen
sylilastaan; samoin taulussa: "nykyajan asiat tulevaisuuden ihmisten
edessä", jossa edistyneemmän tulevaisuuden, rauhan ja vapauden
ihmiset katselevat kummastuksella kaikenmoista pikkutavaraa, kuten
kanuunoja, sotalippuja, valtikoita y.m. Mutta W. maalasi muutakin,
joskus vähän eriskummallistakin. Katso esim. tuota "kaunista Rosiinaa",
täytelästä, rehevää, nuorta kaunotarta, jonka katse on tähdätty omaa
luurankoansa kohti; eikö se, niinkuin useimmat Wiertzin taulut pane
meitä ajattelemaan? Ja nuo elävän elävästi (muut sanovat konstikkaasti)
maalatut "ruusun nuppu", "portinvahti", "salaisuus" ja "koira";
jokaisen edessä näin kopioivan taiteilijan. Vihdoin "orvot", jotka
vielä kerran suonenvedontapaisesti tarttuvat äidin yksinkertaiseen
kirstuun, kun se kannetaan köyhäin hautausmaalle. Olkoon kylläksi.
Wiertz jätti jälkeensä pysyväisen muiston mieleeni.
Vastapäätä Wiertzin museota luonnontieteellisessä kokoelmassakin on
suuruuksia -- luonnonluomia. Melkein kauhulla katselee noita ainakin
satatuhansia vuosia sitte eläneitä jättiläissisilisköja ja muita
eläimiä (iguanodon, ichtyosaurus-, kainosaurus, bos primigenius,
elephas antiqvus, irlant. hirvi, mammuth y.m.); niiden luurangot, kuten
suunnattoman suuret puut ovat Belgian rikkaista kivihiilikaivoksista
löydetyt ja muutamat ylettyvät suuren salin kattoon asti. -- Kuljin
sievän Leopold-puiston läpi, astuin raitiotievaunuihin ja saavuin
pitkin kaunista Louise-katua myöten Brysselin upeimpaan puistoon,
"Cambre metsään", jossa varsinkin, kuten Pariisin Boulogner-metsässä
ylimystön ylelliset ajopelit kiertelevät sinne tänne.
Sivuutin täältä Alban entisen pelätyn vankilan, porte de Hal'in --
nykyään asemuseona -- ja jouduin kohta aivan toiseen maailmaan.
Hal'in edessä kysyin eräältä konduktööriltä, missä työkansan "Maison
du peuple" on, koska se (tietysti!) ei ollut kummassakaan minun
matkakäsikirjassani. Hieman kopeasti vastasi hän (muuten ovat nämä
herrat jotenkin kohteliaita): "tuota katua myöten". Se on "korkea
katu". Rupesin astumaan. Kaikkialla vaan työkansaa ja sen moninaista
ulkoelämää kadulla. Kauppapuoditkin olivat ilmeisesti työkansaa varten.
Olin sangen mielissäni. Tuosta kadusta sanoi matkakirjani, että
sitä ei kulje vaaratta. Mutta ei kukaan tehnyt koetustakaan pahaan
suuntaan. Pitkä se oli. Vihdoin olin saapunut erään talon eteen,
jota sanottiin "Kansantaloksi". Hämmästyneenä seisoin sen edessä ja
katselin. Olihan se todellinen palatsi kivestä ja raudasta. Väri oli
miellyttävän ruskea, etupuoli hieman kaareva sisäänpäin, melkein
vaan ikkunoita ja balkongeja, ylinnä "Maison du peuple, societé
cooperative ouvrière", yläbalustraadia myöten: "tiede, yhteistoiminta,
työ" ja alempana nimet: "Jean Volders, Karl Marx, Proudhon, Caesar
de Paepe, Lassalle, Benoit Malon, Multatuli, Fourrier, van Beveren,
Rob. Owen, Brismée", kaikki sosialismin ja työväenaatteen suurmiehiä.
Astuin sisään. Menin ensimmäisen pöydän luo ravintolassa, jossa istui
joukko työmiehiä. Pyysin saada katsella rakennusta sisältä. Istujat
katselivat minua hieman epäluuloisesti. Annoin korttini. Yksi oli
lukenut kirjoitukseni eräässä ranskalaisessa aikakauslehdessä ja
nyt olimme selvillä. Kohtasin vaan herttaisuutta. Tein tuttavuutta
useampien työväenjohtajain, puolueen sihteerin ja le Peuple päälehden
toimittajan kanssa ja niiden seurassa menin kaikkea katsomaan.
Hollantilaiset aateveljet aikoivat tulla tervehtimään, sen takia oli
lasten kanssa laulu- ja voimisteluharjoituksia, joita oli sangen hauska
nähdä. Menimme suureen saliin, jossa on 1,400 ylenevää istuinsijaa,
mutta johon mahtuu 2,400 ihmistä kaikkiansa; ja sieltä kirjastoon,
teatteriin ja muihin huoneisiin, sitte kattoterassille, josta oli
suuri näköala: muun muassa näkyi Euroopan suurin maallikkorakennus,
komea oikeuspalatsi, joka on maksanut 50 milj. Smk. Ivallisesti
sanovat sitä "epäoikeuspalatsiksi" (palais d'injustice), sillä
tarkoittaen, että kansan ensimmäinen oikeus on yleinen äänioikeus ja
sitä ei kansa vielä Belgiassa ole saavuttanut. Vihdoin vietiin minut
suureen kauppapuotiin -- tuntui melkein kuin olisin käynyt Louvren
suuremmoisissa "makasiineissa". Kaikkialla sähkövalo. Tosiaaan se oli
kerrassaan suuremmoistä! -- Milloinka muitten maitten työkansa pääsee
näin pitkälle! Täynnä ihailua ja kunnioitusta menin ravintolaan, jossa
söin sangen hyvää sveitserjuustoa, leipää, voita ja maitoa, -- kaikki
valmistettu omissa tehtaissa. Oli jo myöhä ilta. Pari hyvää aatetoveria
tuli minua saattamaan pimeässä ja sokkeloisessa kaupunginosansa
raitiotievaunuihin, joilla pääsin hotelliin.
Brysselistä läksin seuraavana aamuna Kölniin. Piti jo kiiruhtaa.
Kölnissä olin katsomassa kuuluisaa tuomiokirkkoa -- kaunis, ihmeen
kaunis se on ja mahtava, mutta hiukan liian jykeviltä nuo molemmat
tornit tuntuivat ja laivojen risteikko on aivan pimeä ja autio.
Kuljeskelin, ympäri tuossa kauniissa kaupungissa raatihuonetta,
istutettuja "ring"-katuja ja sievää Volksgartenia katsomassa. Soutelin
tämän järvellä ja ajattelin -- Suomea. Ehtoopuolella tein huvimatkan
tuolla mahtavalla Reinvirralla ja palasin kuutamossa takasin. Lyhdyt
heijastuivat niin maagillisesti virtaan, sen pinnalle loi kuu pitkän
kimmeltelevän hopeanheleän viivan -- odotin, että satujen Loreley
nousisi laineista: olin haaveilu-maailmassa!
Hampurissa en ehtinyt muuanne kuin eläintarhaan ja satamaan.
Eläintarha, jossa olin kolme tuntia, lienee suurin maailmassa:
olihan siellä melkein kaikki merkillisimmät eläimet. Maalarit ja
kuvanveistäjät istuivat eläinten "jaloa" kuningasta kuvaamassa, pieni
viime toukokuulla syntynyt tiikerin poika leikitteli viattomasti komean
äitinsä vieressä, pahasisuiset babianit kurittivat toisiansa, ihmisen
sukulainen simpanssi istui siellä juhlallisesti ja poimi pikkueläimiä
turkistansa. Sieltä ulos Elbelle, viime hetkellä katsomaan mahtavaa
satamaa! Tuossa hedelmäsatama, tuossa vuoriöljysatama, tuossa laivojen
korjauspaikka, tuossa kello, jonka osottajat näyttävät vedenkorkeutta,
tuossa nostokone, joka nostaa 3,000 sentneriä, tuossa viisimastoinen
purjelaiva, johon mahtuu 7,000 tonnin lasti, niin mitä kaikkea siinä
sai nähdäkään, kun laivalla kuljin ympäri ja ystävällinen kapteeni
selitti. Samana päivänä tulin Lyypekkiin. Kumppalini oli jo saapunut
Sveitsistä ja yhdessä läksimme Itämeren aaltoja kyntämään. Kahden
vuorokauden perästä olimme -- Suomessa.
Tuo matka puolen Euroopan läpi ei milloinkaan haihdu mielestäni.
Sieluelämäni on siitä melkoisesti rikastunut ja näköpiiri suuresti
laajentunut. Ja kun koetan juohduttaa mieleeni takasin, mitä olen
nähnyt, kuullut ja kokenut, silloin täytyy minun ehdottomasti huudahtaa
kuten suuri ruotsalainen runoilija Malmström kauniissa Angelika
laulussa: "muistojen suloinen paino painaa minut maahan". Mutta samat
muistot ovat myöskin kohottaneet minua taivasta kohti, ihanteitten
ylevään maailmaan.
Aix-Les-Bains -- Mont-Blanc.