Ihana Napoli! Vihdoin olimme päässeet sinun luoksesi! Suuremmoisella
tulituksella olit sinä meitä vastaanottamassa, kun myöhään illalla
saavuimme. Oli festa di Gesù ja sen takia oli Napoli juhlapuvussa.
Tulo oli muuten meille ikävä: se alkoi melkein tappelulla. Kun
pääsimme junasta, oli näet kymmenkunta kantajaa vastassa, jotka
tahtoivat matkakapineitamme kantaa. Saatiin tuskin muulla kuin kepillä
häädetyksi. Mokomaa tungettelevaisuutta en ole missään tavannut, en
edes Pragissa. Ja ajuri sitte! Se oli oikea italialaisen viekkauden
tyyppi. Olimme selvästi sopineet markan korvauksesta vähän matkan
ajosta ja saavuttuamme hotelliin maksoimme sen. Sattumalta katsoimme
molemmat, että rahat olivut oikeat. Mutta heti sen perästä kun olimme
sulkeneet hotellin oven, koputti ajuri sitä ja kun aukaisimme, oli
tuo yksi liira muuttunut 20 pennin kappaleeksi ja vaadittiin markka
sijaan. Suutuin moisesta epärehellisyydestä ja selitin, että me
molemmat selvään näimme, mitä annoimme; mies vaan ei hellittänyt, niin
että ovenvartijan vihdoin täytyi heittää hänet portaita myöten alas.
Semmoista väkeä kuuluu olevan Napolissa paljon, niin että siellä on
muodostunut erityinen seura vieraitten auttamiseksi.
Napolin varsinainen merkillisyys on sen suuri muzeo nazionale,
jossa säilytetään muun muassa melkoinen osa niitä esineitä, jotka
viime aikoina ovat Pompejissa esille kaivetut. Vaikka muuallakin
on samallaisia (esim. Berliinissä, Dresdenissä ja Pariisissa), on
täällä muinaistutkijalla täydellisin kokoelma semmoisia: monemmoisia
talouskaluja, vieläpä leipiä, munia, hedelmiä, nuoria ja langanpätkiä
aivan semmoisia kun ne olivat Pompejin hävityksen aikana -- nautittavat
ainekset kuitenkin kivettyneinä. Erityisesti vetivät huomion puoleensa
kuuluisat seinämaalaukset (Medea, Iphigenia y.m.) ja tuo komea
mosaikki, joka esittää Aleksanteri suuren ja Dareion Isson tappelussa
-- suurin, mikä meillä muinaisuudesta on jälellä. Täällä on myöskin
muinaisuuden suurin meille säilynyt veistokuva, farnesilainen sonni,
mahtava kaikissa suhteissaan. Sangen sievät ovat myös tanssiva Satyyri
ja n.s. Narkissos, kaksi pronssikuvaa Pompeijista, mutta erittäinkin
Orfeon jäähyväiset vaimollensa: -- satu näet kertoo, että Orfeus,
Kreikan Väinämöinen, oli manalan jumalille laulanut niin liikuttavasta,
että he suostuivat jättämään hänelle takaisin hänen kuolleen
puolisonsa, jos mies ei vaan katsoisi häneen, ennen kuin oli maan
päällä; mutta Orfeus ei voinut olla vaimoansa sitä ennen katsomatta
ja silloin vaipui tämä taas manalan varjoihin takasin. Liikuttavan
kauniisti on tämä eron hetki esitetty. -- Sangen hupaista oli meidän
nähdä, miten nuo Herkulanossa löydetyt kreikankieliset papyros-lehdet,
jotka kuuluivat erääseen Kristuksenaikaiseen kirjastoon, erityisellä
gelatiiniprosessilla saatettiin lukukuntoon. Heitettyämme vielä katseen
Tizianin ihanaan Danaeen, lähdimme Napolin suuremmoisestä museosta.
Ehtoopuolella pistäydymme kaupungin akvarioon, joka lienee suurimpia
Euroopassa -- siellä oli myös noita kauheita haikaloja -- ja sieltä
menimme kaikki n.s. Posilippoon, Vergilion haudalle, josta muistoksi
otimme laakerioksan kotiimme (Vergiliolla on myös pieni temppeli,
peristylos Napolin kauniissa puistossa, villa nazionalessa) ja
Vergilion haudalta ajoimme lounaaseen päin, pitkin Mergellinaa,
jota italialainen runoilija Sannazzaro liioittelematta on kutsunut
"taivaasta maan päälle pudonneeksi kappaleeksi paratiisista".
Niin, kuinka sanoin lausua mitä sain täällä nähdä! Unohtumattomasti
painui se mieleeni! Istuimme trattoria della Stella'n verannalla. Ilta
lähestyi. Edessämme Napolilahden ihmeellinen sini, tällä sinisellä
pinnalla valkoset purjeet, yltympäri rehottava luonto; taivaan sini
tummeni tummenemistaan ja verhosi vähitellen tummenevaan vaippaansa
koko tuon ihanan maiseman, juuri kun Vesuvius näköalan taustassa
pimeätä sinitaivasta kohti heitti tulta ja kivensekaista savua.
Ja vieressämme istui Italian mustavärisiä kaunottaria ja alhaalta
kuului mandolinien ja gitarrien suloista soittoa! Semmoinen hetki ei
milloinkaan voi lähteä ihmisen mielestä! Vaikeata, vaikeata erota
siitä! -- Palattuamme myöhään kaupunkiin menimme katsomaan Napolin
vilkasta kansanelämää ja eksyimme -- emme olleet panneet hotellimme
katua ja numeroa mieleen; poliisikaan (!) ei tuntenut hotellia eikä
ajurikaan: kello oli jo 1/2 12 yöllä. Ainoastaan kysymällä toiselta
ajurilta pelastuimme pulastamme.
Seuraavana päivänä kävimme Napolin komean renesanssityyliin rakennetun
Umbertobasaarin läpi, otimme vaunut ja teimme huvimatkan entiseen
Bajaeen. Tahdoimme omin silmin nähdä nuo monet entiset paikat aina
Misenoon asti. Ja sekin matka jätti useampia hauskoja muistoja
mieleemme. Ensin jouduimme n.s. koiraluolaan. Tässä luolassa, josta
jo koulupoikana olin maantieteen oppikirjassa ihmeekseni lukenut
kertomuksen, nousee kuolettava kaasu jonkun puolen metriä maapinnasta,
niin että vaaratta voi siinä seisoa pystyssä. Mutta koira ei tarvitse
kuin vähän aikaa ennenkuin se on kuoleman oma. Vartija tarjoutui
näyttämään tämän, suostuimme siihen vaan sillä ehdolla, ettei koiralle
mitään vahinkoa kokeesta syntyisi; surkeata oli kuitenkin nähdä, miten
vaikeata koiran oli toipua kengitettyhän tuota myrkyllistä kaasua,
joka silmänräpäyksessä sammutti suuren loimuvan soihdun. Koko seutu on
tulivuorista, vähän matkan päässä koiraluolasta on "pikku Vesuvius" ja
Solfataran melkein sammunut tulivuori; hauska oli edellisen aukolla
seistä ja katsoa, miten rikkihajuinen savu tupruili esille maan sisältä
ja kuulla, miten ontolta maa kumisi, kun heitti suuren kiven maan
siinä vaan jonkun kymmenen metrin paksulle kamaralle. Sitten saavuimme
Horation ylistämälle Luorinos järvelle, jossa tarjottiin meille spinole
kalaa (scamber?) ja ruokasimpukoita (conchylia) sekä läheiseltä Falerno
vuorelta viiniä. Sen läheisyydessä on kuuluisa Arvernerjärvi, josta
muinoisen tarun mukaan tie vei manalaan: mekin kuljimme soihtujen
valossa hyvin pitkää maanalaista käytävää myöten n.s. kuumealaisen
sibyllan asuntoon, vaikka emme tällä tiellä, kuten Aeneas, Vergilion
kertomuksen mukaan päässeetkään manalaan saakka.
Kuljimme vielä monen merkillisen paikan ohitse, ja saavuimme
Bajae'n, muinoisen Rooman kuuluisimpaan kylpypaikkaan, jossa ennen
maailmankaupungin hienolla yleisöllä oli monen monta huvilaa ja jossa
sen mellastelukenttä kesäisin oli: nyt se on mitätön kylä, jossa en
enää voinut saada kunnollista merikylpyä, koska uimahuonetta ei ollut,
vaan täytyi mennä läheiseen Puzzuoliin (Puteoliin)!!
Kuu paistoi hopean heleästi Napolinlahdella, kun illalla saavuimme
kuolleitten kaupunkiin, Pompeijiin. Omituinen tunne valtaa ihmisen,
kun hän astuu tämän kaupungin alueelle, tunne, joka muistuttaa
häntä, samalla luonnonvoimien mahtavuudesta ja sattumuksen oikuista.
Tunnettu on, että Pompeiji haudattiin elok. 24 p. 79 j.Kr. Vesuvion
purkauksen kautta, samoinkuin kaksi muutakin kaupunkia Herculaneum
ja Stabiae (nyk. Castellamare). Mutta varsinainen laavavirta ei
sattunut Pompeijiin, vaan sen yli satoi hohkokiveä ja tuhkaa, joita
vesi vaan jossain määrin on kovettanut; Sen takia on voitukin kaivaa.
sen jäännöksiä noin puolilleen esille -- olimmehan mekin läsnä
katsomassa, miten eräs Bakkon pää pilkotti esille tuhkasta. Ja siellä
seisoivat nyt Pompeijin talot suureksi osaksi semmoisina, kun ne
olivat kun purkaus tapahtui. Kuitenkin on yliosa hävinnyt, se kun
pisti useimmiten esille ja siitä syystä houkutteli kaivajia aarteita
hakemaan ja hävitystyöhön: talojen sisustus on enimmäkseen, paitsi
viimeisistä kaivoksista, muualle viety. Joku osa on parissa pienemmässä
paikallismuseossa, joissa voi m.m. nähdä hohkokivien alle haudattujen
ruumiit kipsijäljennöksissä: kun liha mätäni, jäivät vaan luut jälelle
ja aukkoon valetiin kipsiä. Näin on saatu selviä kuvia eräästä äidistä
ja hänen tyttärestä, naisesta ilmeisesti raskaassa tilassa, lapsista ja
koirasta, joita katselee surumielin.
Oppaaksi Pompejin kaupungissa olimme saaneet sen parhaimman tuntijan,
prof. Mauin, joka kolmessa luennossa selvitti meille raunioitten
pääkohdat; viimeisenä päivänä menimme itseksemme kertaamaan ja
merkillisimpiä jäännöksiä tyystemmin tarkastamaan. Vielä autiommalta
tuntui silloin koko tuo kuolleitten kaupunki -- sisiliskot, jotka
nuolen nopeudella kiitivät sinne tänne, olivat ainoat asukkaat,
ainoat elävät olennot siellä, lukuunottamatta paria, kolmea
uteliasta vierasta. Mutta sangen hupaista se sittekin on vaeltaa
tuolla autiolla paikalla. Sillä se on ainoa kaupunki, joka antaa
tutkijalle jonkunlaisen "elävän" kuvan muinaisuuden jokapäiväisestä
elämästä. Onhan siinä nähtävänä vielä temppelit, kaupunginhuoneet,
teatterit, torit, portit, kadut (suurilla laavakivillä peitetyt ja
rattaitten uurtamat), kaivot, ruokapuodit, kylpylaitokset merkillisine
vesi- ja lämpöjohtoineen ja itse talot, varsinkin Vettioiden upea
rakennus, aina yleisiin tarve- ja ilohuoneisiin saakka. Kaikki,
koko muinainen kaupunginelämä astuu mielikuvituksella katselevan
kävijän eteen, vieläpä kuolleitten monenlaiset hautakammiotkin, jotka
kahdenkertaisesti muistuttavat kuolleitten kaupungista.
Mauin kanssa ihailimme vielä viimeisenä iltana golfin yli levinnyttä
kaunista kuutamoa ja juttelimme tieteellisistä ja paikallisista
asioista tuttavallisesti; seuraavana päivänä pakotti meidät kuumuus
heittäymään meren syliin -- jolloin muutamien täytyi vartioida toisten
vaatteita heidän uidessaan vuorotellen -- ja sitte kiertelimme
vaunuissa golfin korkeata, ihmeen ihanaa rantaa myöten Castellamareen
ja Sorrentoon. Täälläkin, -- Sorrentossa -- kun piti ostaa pilettejä
laivamatkaa varten Caprinsaarelle, saimme kokea italialaisten
petollisuutta, kun otettiin suurempi maksu kuin se oikeastaan oli;
siitä huomautettuani laivassa maksettiin kuitenkin ero takasin.
Tuossa häämöttivät Caprin korkeat rannat jo edessämme eikä matka
sinne ollutkaan pitkä. Olimme kaikista rasituksista niin väsyneet,
että päätimme jäädä sinne viikoksi lepäämään. Saimme erinomaisen
tyyssijan "Schweitzerhofin" ravintolassa, Kruppin entisessä komeassa
huvilassa, joka nyt oli muuttunut ravintolaksi. Se sijaitsi korkean
Solarovuoren juurella keskellä suurta, komeata viinitarhaa, käytävän
sinne muodostivat viikuna-, pomeranssi- ja akaasiapuut, sekä mahtavat
kaktukset y.m. kasvit. Pihalla sai juoda kahvia tuuheassa viinilehdossa
ja näköala oli yli meren ja golfin siintävien, hohtavien vesien,
taustassa tulta suitsuva, ylevä Vesuvius-vuori! Kaiken tämän näki
huoneestansa, kun istui ikkunansa edessä tahi balkongilla! Ja olo
siellä oli hyvä ja helppo -- 6 mk. vuorokaudelta kaikesta, johon kuului
komea huone ja -- 1/2 pulloa viiniä joka ateriaan. Juomavettä siellä ei
ole lainkaan -- täytyi juoda viiniä, ellei tahtonut tyytyä mauttomaan,
tympäsevään sadeveteen. Asukkaat kertoivat, että Krupp olisi aikonut 13
milj. Smk:sta kaivattaa kalliosaareen meren pohjan alle kaivon, mutta
tämän hyödyllisen hankkeen keskeytti hänen itsemurhansa. Juomavesi
onkin ainoa, mitä puuttuu täydellisestä maallisesta paratiisista. En
voi yhtään ihmetellä, että keisari Tiberius, samoin kuin Kruppkin
valitsi tämän saaren olopaikakseen elämänsä loppupuolella. Kummallista
oli muuten nähdä nuo Tiberion palatsin rauniot, jonne me kaksi ynnä
toht. Bergman jo seuraavana päivänä läksimme, sillaikaa kun muut
kävivät "sinisessä luolassa". Nyt seisoo pieni kirkko Tiberion palatsin
kohdalla ja kristillinen erakko on astunut tuon pakanallisen erakon
sijaan! Mutta näköala tuolta huipulta on sama, yhtä hurmaava kuin
ennen, katsottakoon sitte alas, ylös tahi eteenpäin!
Palattuamme Tiberion matkalta -- jolla ainoastaan "kauniilta
Carmeliinalta" saimme hiukan virvoituksia -- olimme kovin nälkäisiä
ja väsyksissä. Ihanata oli kuitenkin heittäytyä kristallikirkkaaseen
veteen, ennenkun menimme tyydyttämään ruokahaluamme.
Eron hetki oli käsissä. Tuo suuri seura söi nyt Caprissa viimeisen
yhteisen aterian, sitte meni se hajalleen, ainoastaan muutamat jäivät
saareen. Mieliala oli juhlallinen, mutta samalla herttainen. Olimme
yhdessä oppineet niin paljon, nähneet niin paljon, nauttineet niin
paljon.
Caprin luonnonihanuuksista on erikseen mainittava "la grotta azurra",
sininen luola. Sinne ei pääse joka tuulella, sillä aukko on meren
puolelta ja niin pieni, että pikkunen vene vie siitä läpi, kun kaikki
makaavat pitkällään veneen pohjalla. Laine heitti minut sittekin
aivan märäksi, mutta mitä se teki. Kun tulimme sisään, hohti sini
koko luolassa melkein häikäisevästi. Ja poika, joka yhdestä markasta
hyppäsi veteen, oli kerrassaan muuttunut täydelliseksi hopeapatsaaksi!
Tosiaan eriskummallista valonheijastusta! Jatkoimme matkaamme saaren
ympäri: sinisen luolan sijaan tuli punasen viheriä ja valkoinen luola,
stalaktiitteja riippui viimemainitussa ja nuora, jota myöten rohkea
nainen oli kiivennyt ylös. Sitte nuo upeat Faraglionilohkareet!
Eriskummallinen on kuitenkin luonto muutamin paikoin, eriskummallinen
ja samalla kaunis ja mieltä ylentävä! -- Hauska oli käydä tuolla
ihanalla saarella pitkin sen kaitoja katuja kuutamossa, tähtien
tuikkiessa kello 9 illalla 9:tenä päivänä heinäkuuta. Mutta, kerranhan
sieltäkin piti lähteä. Tuolla Vesuvius houkutteli! Tahi oikeammin:
ei se niinkään houkutellut, sillä vihainen se viime aikoina oli
ollut. Mutta emmehän voineet jättää Italiaa, käymättä jättiläistä
tervehtimässä. Siis sinne suoraan Caprista! Klo 10 aamupäivällä
astuimme Napolissa vaunuihin, kaksi korskeaa hevosta edessä ja
kuitenkin olimme vasta k:lo 2 Vesuvion juurella. Laulu paikottain
seurasi vaunujamme, varsinkin jyrkimmissä mäissä. Laulavia kerjäläisiä.
Pienet tytöt toivat kukkia tai hedelmiä ansaitaksensa viisipennisen.
Köyhää kansaa kaikkialla! Ja likaa, likaa myöskin kaikkialla, sitä sai
nähdä kylliksi varsinkin Napolin syrjäosissa.
Vuoren entistä mahtavuutta kuvasi selvästi nuo suuret jäähtyneet
laavavirrat pitkin sen rinteitä. Ja kun tulimme sen huipun juurelle,
silloin alkoi vasta eriskummallinen matka, sillä "funicolare" (rautatie
ylöspäin) ei ollut kunnossa. Täytyi kantaa meitä tunnin aikaa huipulle!
Meidät asettiin vanhoihin nariseviin kantotuoliin, kaksi miestä takana
ja yksi edessä nosti meidät olkapäillensä ja sitte suoraan -- ei toki
ristin rastin vuoren jyrkkyyden vuoksi -- ylöspäin laavasuljussa.
Se oli jo hiukan hirvittävää, sillä henkemme oli kantajien käsissä.
Yltympäri höyrysi monesta paikasta, kun tulimme huipulle noin 50
metrin päähän kraaterin suusta. Silloin kuului äkkiä hirveä jyrinä ja
tulivuori purki kiviä ja tuhkaa. Vähän aikaa ja uusi purkaus entistä
ankarampi. Kiviä sinkoili ympärille aivan jalkojemme juurelle. Katselin
alaspäin. Mikä hurmaava näkö! Mutta sydäntäni ahdisti. Mieleeni
johtuivat melkein itsestänsä sanat: "tämä on jumalan koettamista".
Tuo sama jättiläinen oli kerran haudannut kolme kukoistavaa kaupunkia
ja vielä v. 1898 levittänyt tuhoa ympärillensä. Kuka takaa, ettei se
juuri nyt tekisi samoin, varsinkin; kun se viime aikoina oli ollut
tavallista levottomampi. Oikeastaan on jokainen kuoleman vaarassa, joka
kraateria lähestyy. Lähdimme paluumatkalle. Pelkoni ei vähentynyt siitä
että kantomiehet pudottivat minut rinteillä. Elävänä ilman vammoja
tulin sieltä kuitenkin pois.
Palasimme Napoliin Herkulaneumin kautta. Kauheata oli kulkea
Portici-Resina kaupungin likaisten korttelien läpi -- ja hajukin oli
melkein sietämätön. Astuimme 30 metriä maan syvyyteen katselemaan
soihtujeh avulla Herkulaneumin teaatteria muun, muassa sai siellä
nähdä haudatun ihmisruumiin piirteet laavassa. Vasta myöhään illalla
palasimme Napoliin, katsoimme sen vilkasta yöelämää -- vaikka emme
noudattaneet kutsua näkemään, miten 25 kaunotarta tanssisi tarantellaa
Eevan puvussa ja astuimme yöjunaan, joka aamulla vei meidät takasin
Roomaan.
Siellä viivyimme pari päivää -- tahdoimme vielä kerran käydä kaikissa
museoissa kertaamassa, mitä olimme nähneet ja oppineet, koska
opastuksen alaisena ei saa suurempia taideteoksia kylläksi kauan
katsella. Yhtä ja toista oli sitä paitse jäänyt katsomatta. Servion
muuri, Michel Angelon suuremmoinen Kristus Maria sopra Minervassa,
Trevin kaunis suihkulähde (jonne raha on heitettävä, jos mieli
uudestaan päästä Roomaan), Sophokleen ihana patsas lateranisessa
museossa, scala santa (joita rappusia myöten polvillaan konttaajat
[paraikaa juuri vanha akka] saavat syntinsä 9 vuodeksi anteeksi),
lateraaninen komea kirkko (jossa Leo XIII tulee oman määräyksensä
mukaan lepäämään) ja monet muut merkillisyydet käytiin katsomassa. En
tahdo väsyttää lukijaa niitä luettelemalla. Olimme myös kävelemässä
villa Borghesen laveassa ja kauniissa puistossa sekä museossa, jotka
valtio äsken oli ostanut ja pari päivää ennen tuloamme avannut yleisön
käytettäväksi. Olisin myöskin hiukan persoonallisesti tutustunut
Italian työväenliikkeen johtajiin, mutta onni oli täällä, kuten
Wienissäkin epäsuotuisa: sekä prof. Ferri, työväestön nykyinen joktaja
että Bissolati oli poissa matkoilla.