Kummallista! Olinko tosiaan Roomassa, tuossa kerran niin mahtavassa
kaupungissa, joka muinoin levitti valtansa yli koko tunnetun
maanpiirin. Ciceronin, Caesarin, Auguston, mutta myöskin Caligulan,
Neron ja Domitianon Roomassa! Miten mahtavasti sykki sydämmeni tätä
ajatellessani! Ja kuitenkin kuinka kummallista. Kun tulin edeltäpäin
määrättyyn hotelliini, miten paljon mahtavammin sykki taas sydämmeni,
kun ovenvartija ojensi minulle kirjeen omaisiltani, jossa sain
tietoja kotimaastani ja rakkaimmiltani. Eläköön Suomi! Klo 5 oli
jo orienteeraava esitys Roomasta ja sen muinaisjäännöksistä Monte
Pinciolla mahtavien Feenikspalmujen ja sypressien varjossa. Monte
Pincio on hyvin kaunis puisto, täynnä marmoripatsaita Italian suurista
miehistä, osaksi Aurelianon kuuluisan muurin reunustama. Ennen siinä
oli Sallustion, historioitsijan ja Lucullon, imperatorin puutarhoja.
Illempänä pistäydyimme erääseen kirkkoon, joka oli juhlallisesti
valaistu. Ja sitte nukuimme väsyneinä ensimmäisen yön Roma aeternassa.
Tohtori Amelungin sangen taitavalla johdolla tarkastimme seuraavana
aamuna Kapitoolisen musein taideteoksia. Mainitsen näistä vaan muutamia
eteviä: juopunut vanha akka, joka autuaallisessa ilossaan pitää kiinni
viinipullosta, Eros ja Psyche erittäin suloisessa, ensimmäistä lempeä
todistavassa asennossa, eräs Venus (capitolinus), jonka koko ruumis,
mutta varsinkin selkäpuoli, on sangen kauniisti muovaeltu, Perseus ja
Andromeda-relieffi, Endymion, kaksi Kentauria, (Amor selässä, vanhempaa
tämä nähtävästi vaivaa, nuori taas on siitä hyvin iloinen), Kresilaan
Amazooni, Praxiteleen Satyyri, kuoleva Gallilainen ja useampia
roomalaisia keisarikuvia ja muita kuuluisia miehiä (Sokrates, Scipio,
Corbulo). Luennon perästä katselimme entistä Tabalariumia, yhtä niitä
sangen harvoja rakennuksia, jotka ovat jälellä Rooman tasavallan
ajoilta. Myöhemmin menimme skandinaavilaiseen yhdistykseen vieraiksi --
mutta sen enempää emme tulleet siellä käyneiksi.
Juhannus-iltana samana päivänä oli suuri juhannusjuhla. Varsinainen
kansa viettää tätä juhlaa Giovanni in Laterano kirkon edustalla myöhään
illalla läpi yön. Päätimme käyttää tätä erinomaista tilaisuutta
saadaksemme nähdä varsinaisen kansan elämää, mikäli siitä yleensä
lyhyessä ajassa selkoa saapi. K:lo 9 tienoilla ajoimme paikalle. Heti
kohtasi meitä semmoinen kansantungos, että oli vaikea päästä läpi ja
huuto ja kiljunta, jommoista en milloinkaan ole kuullut ihmiskurkuista
lähtevän. Poikanalikat olivat erinomaisessa toiminnassa. He juoksivat
sinne tänne, huusivat minkä jaksoivat, lauloivat ja kilistelivät
savikelloja. Yksi heistä toitotti torvella aivan erään ruotsalaisen
rouvan korvaan niin voimakkaasti, että korva melkein meni umpeen.
Kaupiteltiin kinkkuja ja muita, enimmäkseen öljyssä valmistettuja
ruokia, valmistettiin jäätelöä laulun säestyksellä y.m. -- Sanalla
sanoen melu ja rähinä oli sanomaton, suurempi kuin milloinkaan muuten
Italiassa, jossa totta tosiaan kansa ainakin osaa huutaa. Mekin
innostuimme (!) niin, että kilistimme kellojamme italialaisten korvia
vastaan, josta he kylläkin hämmästyivät, mutta myös makeasti nauroivat.
Kaikki tämä tapahtui soihtujen ja valoaurinkojen valaistessa paikkaa:
kansan riehuna sai siten vielä omituisemman värityksen. Paluumatkalla
kotiin poikkesimme ravintolaan juodaksemme kupin teetä -- lukemattomien
kaupustelijoitten joukossa saapui sinne myös nainen, lapsi sylissä,
joka niin suloisesti oli nukkunut äitinsä olkapäälle, sillaikaa kun
tämä 10-11 välillä, ehkä puolen yötäkin kaupitteli sanomalehtiä. Kuva
tunkeutui syvälle sydämmeeni. Ostin lehden, se maksoi 5 penniä; annoin
5 penn. lisään: "per la bambina" (pikku tyttöä varten); "grazie,
signore" (kiitoksia, herra), sanoi nainen sydämmellisellä äänellä jä
herttaisella katseella. Se oli köyhyyden kiitos varakkaammalle sydämmen
pohjasta. Rakas lukija, tämä pieni kohtaus on minun hauskimpia muistoja
Rooman kansanelämästä. Menimme nukkumaan, mutta nukkumisesta ei tullut
paljon, sillä melu kesti läpi koko yön aamuun saakka.
Seuraavana päivänä oli meillä sangen hauska matka Tivoliin. Tiellä
poikettiin n.s. Hadrianon huvilaan, jonka samanniminen rakennushaluinen
keisari teetti itsellensä. Tässä hän etenkin jäljitteli monta paikkaa,
jotka hänen laajoilla matkoillansa häntä miellyttivät, mutta tästä
nyt vaan rauniot ovat jälellä (teaatteri, Tempe-ja Canopus laaksot,
kirjastot y.m.). Ja sitten me vihdoin saavuimme Tivoliin (Tiburiin),
jonka läheisyydessä Horatsiolla oli huvila: "sit meæ sedes utinam
senectae!" Katselimme ihastuksella noita muinaisuudessakin kuuluisia
vesiputouksia ja n.s. Sibyllan ympyriäistä temppeliä ja koska päivä
oli herttainen, läksin ruotsalaisen ystäväni, toht. Bergmanin kanssa
uimaan; ensi kerran Italiassa -- Aniojokeen; aivan poikien tavoin
riisuimme vaatteet rannalle jä hyppäsimme jokeen, kun italialaiset
eivät ole ymmärtäneet laittaa edes yksinkertaisia uimakojujakaan,
vaikka he muuten tietävät, miten rahoja voi saada ulkomaalaisilta.
Sireenan ravintolassa, kauniit putoukset silmiemme edessä, söimme
ensimmäisen yhteisen päivällisemme, johon myös luennon pitäjä, toht.
Amelung oli pyydetty; yhdessäolo oli sangen vilkas ja hupainen.
Monen monta puhetta pidettiin (Amelungille, Bergmanille, kurssin
toimeenpanijalle, suomalaisille, toivotun pohjoismaalaisen arkeologisen
institutin perustamiselle Roomassa y.m.) -- aika kului pian ja lähtö
oli käsissä. Oli niin hauska ("sireeni lienee meidät lumonnut"), että
suurin osa ei ehtinyt viimeiseen iltajunaan, vaan heidän täytyi ajaa
osa matkasta vaunuilla Roomaan. Ehtoolla pistäydyimme vielä komeaan
Lorenzo-kirkkoon, jossa viimeistä edellinen paavi Pio nono, "världens
sista påfve, du", kuten Topelius saneli, lepää yksinkertaisessa
ruumisarkussa, ja kauniilla hautausmaalla sen likeisyydessä. Viimeinen
käynti sinä iltana oli tuossa entisessä kuuluisassa praetorianein
leirissä, jotka niin monta Rooman keisaria asettivat valtaan ja myöskin
syöksivät valtaistuimelta, tahi oikeammin vaan sen edustalle, sillä,
kun minun piti astua sisään vahdista välittämättä, esti minut siitä
päättäväisesti, mutta sangen kohteliaasti eräs kuninkaallinen sotamies,
ilmoittaen, ettei käynti ollut luvallinen, koska tuo entinen leiri oli
tavallinen kasarmi. --
Kuumuus vaivasi meitä koko ajan; sekä päivällä että yöllä. Unikin oli
sen mukaan, kun aamulla välttämätön vaatekappale oli aivan märkä.
Jano päivällä oli ainakin minulla melkein sietämätön, jonka matkoilla
koetimme sammuttaa jos jollakin, appelsiineillä, vedellä, missä sitä
oli saatavissa ja, vaikka olen raittiusmies; välistä viinilläkin.
Muuten olisi nääntynyt. Mutta innostus pani meidät unohtamaan pienet
kärsimykset. Saimmehän suunnattoman paljon nähdä ja kokea. Ja se
oli suuri pääoma koko elämälle, suurempi kuin moni puusta katsoja
aavistaakaan.
Koitti 25 p. kesäkuuta. Amelung vei meidät n.k. konservatorion
palatsiin Kapitoliolla. Uudet kauneudenkuvat! Silmiemme eteen aukenivat
muun muassa oikea Anakreonin kuva, runoilijan, joka niin herttaisesti
on laulanut viinistä ja rakkaudesta; kauniin Amazoonipää, mikä on
olemassa; lysippolainen hevonen, ja ennen kaikkea tuo kuuluisa
naarassusi (Romulon jä Remon imettäjä) sekä suloinen poika, joka on
kyyristynyt jalkansa yli vetääkseen siitä ulos jonkun piikin.
Äkkiä ilmestyi nyt vanha studiokumppalini Mommsenin seminaarista,
prof. Hülsen, ja selitti meille perinpohjaisesti eräälle suurelle
seinälle kiinnitetyn n.s. "Forma urbis Romae", vanhan niin sanoakseni
Rooman kartan (w. 203-211), joka on tehty Agrippan kuuluisan kartan
mukaan. Ainoastaan pieni osa 1,050 löydetystä kappaleesta oli ehditty
kiinnittää seinään. -- Ehtopuolella johti meitä taas Hülsen, Rooman
topografian paras tuntija nykyään, Colosseumin, maailman suurimman
teatterin raunioilla, eikä ole kumma, että ne tekivät Goetheenkin
niin mahtavan vaikutuksen, kun hän niitä katseli kuutamossa, jolloin
ne oikeastaan ovat katsottavatkin. 50,000 ihmistä (eikä 87,000,
kuten yleensä ilmotetaan) mahtui tähän istumaan ja katsomaan joko
gladiaattorien ja marttyyrein taistelua keskenänsä tahi petojen kanssa.
Edellinen huvi loppui jo 405, jälkimmäinen Totilaan aikoina ja tuota
mahtavaa rakennusta käytettiin sitte moneen tarkoitukseen, esim.
salpietaritehtaaksi, joten se pääsi osaksi rappeutumaan. Mutta ajan
hammas ei ole sittekään jaksanut järsiä tuota jättiläistä maahan, suuri
osa on vielä pystyssä ja paljon rahaakin on sen pystyssä pysyttämiseen
pantu,: esim. paavi Pio VII antoi noin puoli milj. mkaa. Ja hämmästys,
minkä tämä rakennus katsojassa vielä tänäkin päivänä herättää, kasvaa
ehdottomasti, kun tietää, että se on rakenneltu valmiiksi ainoastaan
9 vuodessa (71-80 j.Kr.). Lopuksi selitti meille Hülsen vielä
Konstantinon triumfikaaren ja sen merkilliset vaiheet, jotka melkein
viittaavat varkauteen.
Olimme väsymättömiä näkemään ja kuulemaan, vaikka seurassamme oli 7
naistakin. Jo seuraavana aamuna jatkoi Amelung taideteosten näyttämistä
museo nazionalessa. Heti käytävässä kohtasi: meitä taulu, joka:
muutamia vuosia sitten löydettiin Tibervirrasta ja jossa kerrotaan
keisari Auguston toimeenpannusta satavuotisjuhlasta: siinä sanotaan
nimenomaan että "carmen composuit Q. Horatius Flaccus". Se on juuri
hänen tunnettu "Carmen secularensa".
Varsinaisissa huoneissa koko komeudessaan Winckelmannin, Goethen
ja Schillerin ihailema Juno Ludovisi, joka vieläkin tekee mahtavan
vaikutuksen, vaikka sen maine meidän aikoinamme nähtävästi (ehkä
ilman syyttä) on hiukan himmentynyt: -- ovathan sen kasvoissa --
ylevyys ja lempeys aivan erinomaisella tavalla yhdistetyt. Siellä
istui sotajumala, Amorin valtaamana ja katsoo kaipuulla eteensä;
päättäväisesti on gallialainen iskenyt miekkansa oman vaimonsa
kupeesen ja työntää nyt sen omaan rintaansa uhkarohkeasti, katsoen,
ylöspäin ikäänkuin hän tahtoisi sanoa, että hän ennen kuolee vaimonsa
kera kuin antautuu viholliselle... Tuossa keskellä lattiaa polveutuu
kuuluisa "Subiacon poika" kellertävästä marmorista, joka on valmis
vastaanottamaan jonkun pallon tahi ehkä torjuu (Ganymeedena),
Jupiterin häneen iskevää kotkaa -- pää ja osa käsivarsista ovat
poissa niin, ettei voi saada toiminnasta täyttä selkoa, mutta
jälelle jäänyt ruumis on ihmeen kaunis, vaikka patsas onkin Lysippon
jälkeiseltä ajalta. Sangen kaunis on myös kahden muun naisen avulla
merestä kohoava Venus ynnä sivukuvat (morsian ja ilotyttö) eräässä
kohokuvassa, persialaissotien ajoilta -- selvä todistus, että jo
silloinkin kreikkalaiset voivat luoda erittäin kauniita veistokuvia.
Täydellisenä vastakohtana tälle on tuo kovasti realistinen
nyrkkitaistelija (Esqyiliinosta), nenä ja korvat iskuista ovat
menneet pilalle ja sittekin istuu siinä voitonriemuisena. Tuossa on
Sulotar läpikuultavissa vaatteissa, tuossa hieno satyyri, tuossa
nukkuva Meduusa; mutta tuossa on myös vastenmielinen mies-nainen,
hermafrodiitti, vaikka sangen hyvin kuvattu. Niin, kaunista,
taiteellisesti kuvattua on paljon ja yhä enemmän tulee lisää, mitä
enemmän Roomassa kaivamiset edistyvät.
Kun luento oli loppunut, kiirehdimme Farnesien palatsiin Rafaelin
ihanaa Galateaa ja hänen sekä Giulio Romanon suloisia Amor ja
Psyche-kuvia katselemaan. Juttelin ystävällisesti vartijan kanssa
niin että hän erityisesti meille vielä näytti Romanon Lucretsian
ja Kleopatran sekä Rafaelin Satyyrit, mutta lempitauluani Sodoman
Aleksanteria ja Roxanea en sittenkään mistään hinnasta päässyt
katsomaan, koska se oli omistajan yksityishuoneissa ja tämä oli
lukinnut ne ja ottanut avaimen mukaansa. Sain vain lohdutukseksi
vartijalta kuulla, että olin sangen iloinen ja hauska herra, mutta
mahdottomuuksia ei hän voinut saada toimeen.
Ja nyt maailman suurimpaan temppeliin, mahtavaan Pietarin-kirkkoon,
Bramanten, Michel Angelon ja Rafaelin melkein ylen-luonnolliseen
rakennukseen maan päällä!
Pietarinkirkon vaikutus on niin valtava, ettei sitä käy sanoissa
sanominen. Suuruuden suhteet selviävät jokaiselle, kun vaan mainitsen,
että yhden kappelin puolivälissä kuvatun tavalliselta mieheltä
näyttävän apostolin _kynä_ on yli _2 metrin_ pituinen! Koko kirkko
on 123 m. korkea! Sinne ylös! Ensin 142 porrasta myöten varsinaisen
kirkon katolle, jossa, kuten Zolakin Romassa meille kertoo, alituisesti
asuu useampia työmiehiä erityisissä kammioissa. Ja sitte tornin
huipulle! Oli työläs tehtävä sinne kiivetä! Matkalla loimme useammissa
paikoissa katseen kirkon sisäpuolelle; mikä hurmaava näkö! En tarkota
tuota marmorin ja kullan runsautta, en muutakaan prameutta, jota on
yllin kyllin; ainoastaan kokonaisuuden suuremmoisuutta ja eri osien
sopusuhtaisuutta. Miten pienet ja mitättömät ihmiset tuolla alhaalla!
Tuskin näkyvät. Kuinka pikkunen sinä, ihminen kuitenkin olet suuressa
luomakunnassa! Ja huipulta taas tuo ylevä näköala yli maitten ja
mantereitten aina merelle saakka. Vielä valtavampi oli kirkon vaikutus
seuraavana Pietarin suurena juhlapäivänä, jolle ainoastaan joulu ja
pääsiäinen vetävät vertoja: se oli aivan hurmaavan loistavasti valaistu
ja ylpeä kirkkoruhtinas Rampolla piti itse jumalanpalveluksen; soitto
ja laulu täyttivät sen holvit ja tuhansia ihmisiä aaltoili sinne tänne
sen avaralla lattialla. Semmoista jumalanpalvelusta ei saa nähdä koko
protestanttisessa kristikunnassa. Elävästi johtui mieleeni kuningatar
Kristiina, Kustaa Aadolfin tytär, joka luopui siitä uskosta, jonka
edestä hänen isänsä oli taistellut ja kuollut, ja joka sen johdosta
saikin viimeisen lepopaikkansa kristikunnan upeimmassa katedraalissa.
Seisahduin hänen sarkofaaginsa eteen. Sydäntä ahdisti, kun näin hänen
paavin edessä polvillaan ja luin marmoritaululla sanat: "abiurata
haeresi" (hän luopui väärästä uskosta). Ja kaiken tämän rumensi
vielä hänen kuvansa tuolla ylhäällä! Koko kirkko on täynnä paavien
mahtavuutta; paavien hautapatsasten kuvatkin henkivät paljon enemmän
kopeutta, kuin sen mieltä, joka kutsuu itsensä "jumalan palvelijain
palvelijaksi" -- kauniin poikkeuksen tekee kuitenkin Canovan kuva
Clemens XIII:sta, joka polveutuen rukoilee, pää kenossa jumalan
edessä, alapuolella seisovat usko ristineen ja kuoleman enkeli
alaspäin käännettyine soihtuineen. Tuskin Thorvaldseninkaan Pio
VII:lle pystytetty hautapatsas vetää tälle vertoja (ainoastaan voiman
symbooli on ihmeen kaunis). Kirkossa on monta muutakin kuuluisaa
taideteosta, etenkin Michel Angelon Pietà ja sakaristossä Melozzo da
Fortin ihanat enkelit; -- Pietarin kirkosta kiiruhdimme kuuntelemaan
Amelungin viimeistä luentoa Vatikaanin antiikkiosastossa. Minun on
mahdoton edes lyhkäisesti kertoa kaikesta siitä kauneudesta, minkä
tässä kolmen tunnin kuluessa saimme nähdä. Useammat ovat kuulleet
Laocoonista, Belvederen Apollosta, knidolaisesta Venuksesta, komeasta
Augustuspatsaasta, Demosteneskuvasta, jonka kasvojen piirteissä niin
mainiosti kuvastuu suru isänmaan alennustilasta, mahtavasta Zeus
Otricolista, Lysippon raapijasta -- kaikki nämä patsaat seisovat
siellä ylevässä kauneudessaan edessämme ja vielä monet, monet muut.
Emme ehtineet edes kaikkea nähdä ennenkuin kokoelma oli suljettava --
täytyy säästää loput siksi, kun tulemme takasin Caprista. Edeltäpäin
tehty suunnitelma määräsi meidät nyt Palazzo Rospigliosiin, jossa
saimme ihailla Guido Renin mainiota "Aamuruskoa"; tästä valorikkaasta
taulusta oli meidän sangen vaikea erota. Sivuutimme kuninkaallisen
linnan (Kvirinaalin), tarkastimme noita kuuluisia hevosia sen
ulkopuolella; menimme Maria maggioren kauniiseen basilikakirkkoon
ja sitte -- oli jo kiire -- Rooman muinaismuistojen pääpaikalle,
forumille, jossa professori Hülsen meitä odotti. Hänen kanssaan
olimme edellisenä iltana kävelleet Palatiinon vuorella; jossa Rooman
kaupunki ja maailmanvalta ensin syntyi, olimme katselleet keisarien
ennen komeita palatseja, joista nyt vaan oli raunioita jälellä.
Kävimme Tiberion seinämaalauksilla (Io ja Argus m.m.) koristetussa
kotitalossa, maanalaisen käytävän läpi ja otimme huomioon, missä
arvattavasti Ciceron huvila oli ollut. Nyt oli vuoro forumilla ja
sen rakennuksilla. Ehdimme suurella uteliaisuudella tarkastaa "lapis
niger'ia", jonka alla arveltiin Romulon hauta olleen, kävimme forumin
museossa ja Juturnan lähteellä, jossa jumalatar paransi sairaita --
silloin sairastui oppaamme ja me saimme omin neuvoin ottaa lopusta
selkoa. Paljon oli katsottavaa. Hauskimpia paikkoja oli entinen
puhujalava, Vestan temppeli ja vestalisten neitsyitten talo, missä
vieläkin seisoo monta päävestalien patsasta sekä yksi pontifex maximus,
ainoa mies, joka tähän naisten pyhäkköön pääsi. Sangen omituista
oli astua "via sacralla", pyhällä tiellä, vielä entisillä paasilla,
joilla m.m. Rooman triumfaatorit valkoisessa neljävaljakossa ajoivat
Kapitooliolle Jupiterin, Junon ja Minervan temppeliin; sille paikalle,
missä nyt (palasso Caffarelli) Saksan lähetystön huoneusto seisoo.
Monenmoiset muistot ja tunteet heräsivät sielussani nähdessäni
nuo epäsuhtaiset katukivet via sacralla! Illempänä menimme hyvin
kuuluisaan rakennukseen, Rooman entiseen vankilaan, Tullianumiin ja
carceriin, jossa Jugurta ja Vercingetorix saivat loppunsa ja jossa
Cicero mestautti Catilinan salaliittolaiset. Siellä näytetään myöskin
se paikka muurissa; johon muka Pietari ja Paavali olivat kahlehditut.
-- Tullianon on sen takia nykyään pyhä paikka, johon monta ihmistä
vaeltaa. Saimme sen kokea, sillä kun emme tietänet ottaa lakkiamme
päästä, huomautettiin meille siitä kohteliaasti. Yleensä ovat
italialaiset kohteliaita eikä ole tietysti mitään syytä kohdella heitä
toisella tavalla. He ovat siitä sangen hyvillänsä, myöskin siitä, että
osaa puhua heidän kieltänsä.
Sunnuntaina kesäk. 28 p. läksimme kaikki huvimatkalle Frascati'in ja
sieltä aasien selässä muinaiseen Tusculum'iin. Olin saanut jotenkin
laihan eläimen ja kun en itsekään monien juoksujen takia ole ehtinyt
lihota, väitti eräs muassa oleva norjalainen -- kursailematta -- että
näytin Don Quichotelta, vaikka kyllä panin vastalauseeni, koska tämä
kuuluisa ritari lienee ratsastanut hevoskaakin selässä. Komplimangi
oli kumminkin kohteliaampi kuin Aug. Schauman vainajan Rafael
Herzbergille, kun tämä oli valokuvauttanut itsensä aasin selässä --
kuten meitäkin nyt valokuvattiin -- ja kysyi Schaumanilta, oliko kuva
onnistunut: "kyllä", sanoi S. kauan katsottuaan kuvaa, "mutta kuka
hiidessä on tuossa selässäsi". -- Tusculum'issa näytettiin meille
paikka; missä Ciceron huvila muka oli ollut jä entisen teaatterin
edessä pysähdyimme levätäksemme. Seutu on nykyään aivan autio eikä voi
saada leipäpalastakaan eikä vettäkään vanhassa Tusculum'issa. Se oli
meille kaikille suuri pettymys. Pulasta pelasti meidät kuitenkin eräs
saksalainen, sangen ystävällinen perhe, joka luovutti meille ateriansa
tähteet, vieläpä hyvätkin tähteet, ja virkistynein voimin astuimme taas
vähän ajan perästä aasiemme selkään. Aasi ei suinkaan ole mikään tyhmä
eläin, ennen päinvastoin, mutta kiljua se osaa kuin oikea italialainen
-- hänen herransa, ja ahne se näkyy olevan syömään: monta kertaa se
huolimatta laitumella olostaan meidän levätessämme haukkasi ruohoa ja
lehtiä oikealta ja vasemmalta pannen minut siten useasti harmilliseen
välikäteen, kun en ollut mikään harjaantunut ratsastaja.
Matka kävi osittain erittäin hauskojen seutujen läpi: tunnin perästä
saavuimme päivällispöytään, jossa kohta puheitten sarja alkoi (puhe
latinaksi johtajalle johon tämä samalla vastasi, puhe isänmaalle
Pohjolassa, puhe naisille, johon, vaikka se pidettiin ruotsiksi, eräs
nainen vastasi latinaksi). Koko kotimatkalla laulettiin yhtä mittaa
ruotsalaisia jä suomalaisia lauluja ja laululla saavuimmekin asemalle
kaupungissa. Erittäin Hauska päivä!; Illalla menimme vielä Castel
Constantinolle Aventinolle syömään, ja ihailemaan kaunista näköalaa ja
myöhemmin "piazza Colonnalle", jonka keskellä Marcus Aurelion patsas
seisoo, ja johon varsinkin "hieno maailma" kokoontuu hyvää soittoa
kuulemaan.
29:säs päivä oli vapaa "omia tutkimuksia ja kävelymatkoja varten".
Kumppalini ja minä menimme sen takia aamulla San Onofrion luostariin,
jossa Italian suuri runoilija Torqvato Tasso eli mielipuolena. Siinä on
hänen komea hautapatsaansa ja museo, täynnä Tasson kuvia ja muistoja.
Olisin mielelläni myöskin nähnyt Leonoran, sen prinsessan kuvan,
joka saattoi Tasson rakkaudesta hulluksi, mutta pater vaan hymyili
herttaisesti, kun sitä kyselin. Vähän matkan päässä luostarista on
vanha, jotenkin tuuhea, pönkitetty tammi, jonka siimeksessä Tasso
(taulun mukaan) "silentioso" (hiljaisuudessa), mietti "miserie sue
tutte" (kaikki elämänsä vastuksia). Niin, olihan Tasso onneton ihminen
-- syyttä ja vielä enemmän syystä. -- Marcellon suuri teaatterijäännös
houkutti sitte meidät suurten holviensa suojaan, jossa tuo kaunis
isänmurhaajatar Beatrice Cenci istui vankina eräässä huoneessa, kunnes
San Angelossa, Hadriaanon entisessä hautarakennuksessa, kuristettiin
kuoliaaksi. Kävimme sitte katsomassa porticus Octaviae, Fortuna
virilis'en sekä n.s. Vestan (Portunus'en) temppeliä, muinaisen suuren
likaviemärin suuta, Janus qvadrifrons'ia ja sitte Rooman komeinta
kirkkoa -- lukuunottamatta Pietarin -- San Paolo fuori le mura.
Ehtoolla olimme kaikki kutsuttuina toht. Amelungin luo, joka asuu
Kaptoliolla; vietimme siellä sangen hauskan illan yhdessä.
Ja sitte tuli viimemeinen kokonainen päivä Roomassa, kesäk. 30 p.
Kaikki ajoimme useammissa vaunuissa varhain aamulla ulos kuuluisalle
via appialle, jossa katsottiin Caecilia Metellan myöhemmin, kuten San
Angelokin, linnana käytettyä hautaa, Maxention Circusta -- ainoata
nykyaikaan jotenkin säilynyttä sirkusta Roomassa. San Sebastianon
kirkossa saimme nähdä Kristuksen jäljet ja myös -- erään pienen kirkon,
jonka luona Kristus muka kohtasi Pietarin hänen paetessaan Roomasta ja
oli tämä kysynyt mestariltaan "domine, qvo vadis" (herra, minne menet),
-- kuten Rydbergkin kertoo -- ja tästä sai sitten kirkko nimensä. Mutta
merkillisin oli sinä päivänä käynti katakombeissa vahakynttilöitten
ja soihtujen leimuessa, niihin kummallisiin hautakammioihin, joissa
lepää montä miljoonaa ihmistä ja joiden yhteenlaskettu pituus lienee
kaikkiansa noin 80 kilometriä! Kummallinen tunne valtaa ihmisen,
kun hän astuu ihanalta maanpinnalta näitten kuolleitten asuntoon.
Hän johdattaa mieleensä ne ajat, jolloin kristillinen kirkko vielä
oli taisteleva (militans), jolloin sen tunnustajat saivat kärsiä,
vieläpä kuollakin vakaumuksensa takia. Ja sen takia hiipii pyhä tunne
mieleen, kun lähtee tuonne alas, jossa nuo vakaumuksensa puolesta
taistelevat ovat saaneet viimeisen tyyssijan. Ja taistelua oli
joskus itse katakombeissakin -- merkillinen todistus on siitä esim.
se eräitten portaitten hävitys, jonka kristityt toimittivat, kun
pakanat hyökkäsivät maanalaiseen turvapaikkaan, ja edelliset pitivät
hartaushetkensä. Tämä on vieläkin nähtävissä Calixtus-katakombeissa.
Käytävät ovat yleensä korkeintaan 100 centtimetriä leveät ja molemmin
puolin ovat seinään haudat hakatut, joihin ruumiit kätkettiin
ja peitettiin marmorilevyllä. Mutta pyhimysten luut eivät enää
tavallisesti ole paikoillansa, sillä myöhemmin kävivät ne niin pyhiksi,
että kaikki kirkot ja yksityisetkin tahtoivat semmoisia ja siten ovat
katakombit niistä melkein tyhjät. Erittäin vetävät puoleensa paavien
ja etevämpien, kuten esim. pyhän Cecilian haudat, useat niistä ovat
muita komeampia. Vähän sen perästä, kun olimme jättäneet katakombien
ummehtuneen ilman, saavuimme erääseen toiseen hautakammioon, ossuarioon
eli kolumbarioon, johon laumottain vapautettujen orjien poltetut
jäännökset kätkettiin. Seiniä myöten pieniä puoliympyräisiä koloja
satoihin asti ja niihin kuolleitten tuhka! Mutta olihan tässä pieni
elävä olentokin kuolleitten jäännösten seassa, eräs skorpiooni, joka
meissä herätti hieman pelkoakin, vaikka eläin ei ollut suurikaan.
Kotimatkalla poikkesimme vihdoin katsomaan Caracallan vielä nytkin
raunioina mahtavaa kylpylaitosta, jossa muun muassa lämmityslaitoskin
oli nähtävänä. Lämmitys tapahtui nimittäin saviputkien avulla, jotka
kulkivat kahden seinän välillä.
Kuumuuden takia olimme jo klo 7 aamulla lähteneet matkalle, joten jo
1/2 12 siltä palasimme. Olimme viimeisen kokonaisen päivän Roomassa
emmekä vielä olleet ehtineet Vatikaanin kuuluisiin ja suuremmoisiin
maalaus- ja kirjastokokoelmiin, joita varten useimmat ihmiset juuri
matkustavat Roomaan. Se oli nyt viimeisessä hetkessä korjattava.
Kuinka kertoa kaikesta siitä kauniista, kaikesta siitä ihanasta, minkä
saimme näissä paavin kokoelmissa katsella. Michel Angelo, mielestäni
ehkä suurin taidenero, mikä milloinkaan on elänyt, on sixtiniläisen
kappelin seinälle maalannut viimeisen tuomion, jolloin Kristus
koko majesteettisuudessaan tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
Mahtava taulu! Mutta se on tarkoin tutkittava, ennenkuin kaikki on
selvillä. Millä ylevän uhkaavalla katseella Kristus langettaakaan
tuomionsa vasemmalla puolella seisoville, niin että itse äiti hänen
vieressään näkyy pelästyvän! Ja millä iloisella katseella taas
manalan ruhtinas niitä vastaanottaa! Ja katossa taas suuren mestarin
luomishistoriaa esittävät kuvat, miten ylen mahtava isä jumala, kun
hän kiitää avaruuden läpi luojana ja miten suloinen äsken luotu Eeva,
kun hän kohottaa rukoillen käsiään luojaansa kohti! Ja kaikki nuo
lukuisat profeetat ja sibyllat, toinen toistansa parempia! Rafaelkin
ja hänen oppilaansa ovat "loggioissa" kuvanneet raamatullisia
tapauksia (huomioon astuu erittäin Mooses, kun hän kansallensa
näyttää laki-taulut): se on Rafaelin kuulu "raamattu". Mutta vielä
suuremmoisemmat ovat Rafaelin kuvat n.s. stanzeissa eli kuten lyhyesti
sanotaan Rafaelin stanzit. En voi (tilankin puutteesta) ryhtyä
näitä selittämään: erinomaisen vaikutuksen tekivät minuun varsinkin
Ateenan koulu, jossa esiintyy yli 80 sivistyksen edustajaa, Platon
ja Aristoteles ylimpänä, samoin Parnasso, jossa runottaret, Kreikan,
Rooman ja Italian suuret runoilijat ja runoilijattaret ihastuneina
kuuntelivat Apollon soittoa, Pietarin pelastuminen vankilasta
(erinomainen valovaikutuksensa kautta), mutta muissakin kuvissa
on paljon ihailtavaa, esim. nainen, joka "linnanpalossa" ojentaa
käsiään paavia kohti, muistuttaen Paolo Veronesen "uskoa" edustavaa,
ihmeen ihanaa naista Lepanto tappelussa Dogepalatsissa. Emme voineet
olla menemättä vielä kerran viimeisenä päivänä näita yleviä kuvia
ihailemaan, vaikka muut jo päivällä läksivät Neapeliin. Samalla,
ehdimme heittää silmäyksen Vatikaanin komeaan kirjastoon, jossa
katsottiin Vergilion codex vaticanus, vanhin painettu raamattu y.m.
harvinaisuuksia. Myös paavin taulukokoelma sisältää monta erinomaisesti
maalattua taulua; niin on esim. Loverinin suuri, syvästi uskonnollinen
taulu "femina nobilis caput Alexandri martyris sustulens" hurmaavan
kaunis värimaalaus, jolle harvat nykyajan taulut vetävät vertoja.
Oltuani uimassa "keltaisessa Tiberissä" ponte mollen (pons mulvius'en
luona, missä Konstantinus voitti Maxention, voitto, joka niin mainiosti
on esitetty G. Romanon kuvassa Vatikanissa) kiiruhdimme Hülsenin luo
illalliselle, jossa muutkin olivat ja jossa mieliala oli hyvin hilpeä.
Saimme samalla nähdä Saksan arkeoloogisen institutin huoneuston, jossa
professori Hülsen asuu; siltä paikalta pahantekijät ennen muinoin
syöstiin alas Tarpejan jyrkännettä myöten. Palatessamme myöhään
illalla, saimme nähdä, miten avonaisessa etehisessä varsinainen kansa,
kokonaisia perheitä oli asettunut yölevolle, yhtä vähän riepuja allansa
kun niillä päivällä on yllänsä.
Ennenkuin läksimme iltapuölella heinäk. 1 p. Neappeliin, menimme
Panteoniin, tuohon mahtavaan Agrippan rakennukseen, jonka suuremmoinen
kupooli on ollut Michelangelolle aiheena Pietarin-kirkon kupoolille.
Panteonissa ei enää ole jumalien kuvia, mutta siellä on Rafaelin,
Victor Emanuelin ja Umberton haudat ja tuo muinaisuuden komea
sopusuhtainen temppeli synnyttää nykyajan katsojassakin yleviä
tunteita. Ehdimme vielä ennen lähtöämme Roomasta käydä Neron
"kultaisessa huoneessa", josta vielä on niin paljon jälellä, että
tähteet herättävät ihmettelyä -- näimme myös hiukan niistä freskoistä,
jotka Rafaelille antoivat aihetta loggioitten maalaamiseen --
katselimme Museo Kirchnerianossa kuuluisaa "ficoronilaista cistaa" ja
tuota merkillistä praenestiniläistä aarretta kullasta, elektronista
y.m. etenkin solkea, jossa on vanhin latinalainen kirjotus, mikä meillä
on jälellä -- vanhempi kuin lapis nigerinkin, -- silmäilimme Agrippan
perustaman Neptunontemppelin jäännöksiä (nykyinen pörssi) ja vihdoin --
ihailimme San Pietro in Vincoli-kirkossa uudemman taiteen ehkä suurinta
mestariteosta, Michel Angelon Moosesta, jonka suuruuden kuvaamiseen
(vaikka se seisoo liian alhaalla) eivät mitkään sanat riitä. Tämä
mahtava kuva mielessämme lähdimme illalla Neappeliin.