Capri 9.7.03.
Kauniissa Venetziassa! Hurmaavan kauniissa tosiaankin! Ihana on Paolo
Veronesen jumalatar Venetzia dogepalatsin katossa, mutta monta vertaa
ihanampi todellinen Venetzia koko luonnollisessa ylevyydessään!
Nouse esim. Giorgio maggioren kampanilaan (kellotorniin) ja sinä
näet osan maallista paratiisia! Näet canale granden majesteettisesti
kiemurtelevan talorivien läpi, jotka kaikki ikäänkuin Vellamon ihanat
neidot nousevat meren syvyydestä ihailemaan taivaan sineä. Tuossa
on Vendramin-Calergin komea renessanssityyliin rakennettu palatsi,
jossa Richard Wagner veti viimeisen hengenvetonsa, tuossa Pesaron
upea talo, sekin samaa tyyliä ja tuossa taas Foscarin venetzialaiseen
gotiikkiin valettu palatsi, jossa kerran asui yksi Venetzian
tarmokkaimmista dogeista, ja ennen kaikkia, ihmeen kaunis Cà Doro,
jonka nimi mielestäni olisi kirjoitettava Cà d'oro (kultainen huone)
ylevän ihanuutensa takia, ja lukemattomia muita komeita palatsia
canale granden varrella. Ja saman kanavan alussa häämöttää Maria della
Saiute kirkon puhtaat piirteet ja mahtava kappeli! kaiken tämän ympäri
laguunien auringon valossa kiiltävät aallot ja Italian hymyilevä
taivas!
Mutta taivas ei hymyillyt, kun saavuimme Venetziaan, sillä oli pimeä
keskiyö. Pohjolasta tulevalle on outoa tämä etelän pimeys; Suomen
ihanat kesäyöt, jolloin valo hallitsee melkein koko vuorokauden ja
linnut laulavat rakkaudenlaulujansa lehdikossa, kun päivä varhain
nousee vuoteeltansa ja levittää kultaiset säteensä yli kauniin isänmaan
-- ne yöt eivät saavu tänne etelään. Ne ovat pohjolan kauneus, helmivyö
Suomiäidin kauniilla otsalla. Mutta kun palajan takasin, silloin on hän
tuo rakas äiti yhtä pimeä kuin etelän hurmaava kaunotar!
Tuntui hiukan omituiselta, melkein pelottavalta saapua tuon kaunottaren
luo ihan pimeässä -- onhan se vaarallista noin antautua tuntemattomalle
kaunottarelle. Emme yhtään tietäneet, minne meidän gondolieremme meidät
vei, vaikka kyllä olimme määränneet matkan loppumaalimme. Himmeästi
tuikkivat lyhdyt kanavoitten laidoilla, siellä täällä torkkui joku
ihminen ylimenopaikoilla; muuten olisi vaikka voinut luulla, että
se oli Kaaron, joka vei meidät manalan aavoille kentille Styx-jokea
myöten. Gondola kiiti melkein äänettömästi eteenpäin canale grandella,
sitte poikkesi se syrjäisille kanaville, jossa tuntui vielä oudommalta
ja autiommalta -- vihdoin noin 3/4 tunnin perästä saavuimme hotellimme
rantalaiturille.
Seuraavana päivänä otimme gondolan koko päiväksi ja lähdimme ensin
Maria formosan kirkkoon katsomaan sen kallista aarretta, Palma Vecchion
Santa Barbaraa. Aina siitä asti, kun minä olen osannut taideteoksia
ihailla, on tämä kuva ollut minun erityisen ihailuni esineenä: niin
täyteläistä, niin ylevän, melkein miehuullisen kaunista, ja samalla
niin vienon ihanaa naista tuskin missään muualla saa nähdä. Kauan
seisoin tämän pyhän neitosen edessä, melkein rukoukseen vaipuneena;
vaikeaa, kovin vaikeaa oli siitä erota. Koko Italian matkan ajaksi
oli pyhä Barbara valanut sieluuni kauneutta -- koko elinajaksi.
Laimealta näytti Giovanni Bellininkin kaunis Madonna Barbaran vieressä
Zaccarian kirkossa, jonne sitte menimme. Katsottuamme Arsenalissa
muun musssa dogien komeata juhlalaivaa (bucenteroa) nousimme maalle
Giardino publicossa, Venetzian kauniissa julkisessa puistossa; jossa
eteläiset puut, palmut, akaasiat y.m. keskenänsä kilpailevat; Kahden
grafofoonin soidessa, joista toinen edusti mies- ja toinen naisääntä;
joimme kahvia palmujen varjossa, astuimme taas gondolaamme ja
lähdimme kiikkumaan laguuneilla Lidoa, Venetzian ulkosatamaa kohti.
Sanomattoman nautintorikas matka! Istuimme gondolassa baldakiinin alla,
vienot tuulenpuuskat puhaltelivat ympärillämme ja lievensivät muuten
painostavaa kuumuutta, takanamme ja edessämme maallisen paratiisin
kauneutta ja tultuamme Lidoon, aava Hadrian meri, äärettömänä,
loppumattomana!
Paluumatkalla poikkesimme San Lazzaron armenilaiseen luostariin, jossa
on suuri kirjapaino, 36 eri kieltä varten. Ystävällinen diakooni näytti
meille kaikki ja lahjotti malleja luostarin komeasta armenialaisesta
kuukauslehdestä. Katsoimme muitakin hienoja julkaisuja -- oli siinä
Pietari suurikin Suomen rannikolla -- ja silmäilimme kirjastoa, jossa
Lord Byron oppi armenian kieltä Veneziassa ollessaan samalla aikaa kuin
hän täysissä, ehkä liiankin täysissä siemauksissa nautti Venetzian
kauneudesta ja etenkin sen kauniista naisista. Kirjotimme nimemme
vieraskirjaan uuden rubriikin alle (Finlandia), sanoimme herttaiselle
paterille jäähyväiset ja palasimme kaupunkia kohti.
Seuraavana päivänä kiiruhdimme jo varhain siihen paikkaan, jotaa
A. Springer nimittää maailman ehkä kauneimmaksi rakennustensa
puolesta, Markustorille. Totta tosiaan: vähälle alalle on saatu
mahtumaan maailman kauniimpia rakennuksia. Jos asettuu piazza di
San Marcon länsipuolelle ja luo katseen molempien procuratsien ohi,
joissa on suunnattoman suuri joukko hienoja kauppapuoteja täynnä
ylellisyystavaroita, kohtaa se Markuskirkon suuremmoisen fasaadin
ja osan Dogepalatsin komeasta rakennuksesta. Ja kun siitä siirtyy
l'orologion edustalle, on näköala vielä vaikuttavampi: vasemmalla tuo
komea Marcuskirkko ja Dogepalatsi, oikealla Sansovinon ihmeen kaunis
Libreria (kirjasto) puhdasta renessanssityyliä ja edessä meri, tuo
kaunis, ihana laguunimeri ja sinitaivas kaiken yläpuolella. Unohtumaton
muisto jääpi mieleen tästä ihanasta paikasta.
Sekä Markuskirkko että Dogepalatsi puhuvat Venetzian entisestä
suuruudesta. Astukaamme jälkimäiseen vaan hetkeksi. Joka paikka siellä
on muistoja täynnä, kaikkialla myös Paolo Veronesen ja Tizianin
mestariteoksia. Me kuljemme sen salin läpi, jossa suuri raati piti
kokouksiansa, toisessa otti doge ja hänen kollegionsa vastaan vieraat
lähettiläät ja valmisteli ehdotuksia suurelle senaatin istunnolle
-- täällä on katossa Veronesen mitä ihanimpia maalauksia, etenkin
itse Venetzian kuva. Tulemme siihen saliin, jossa nuo kymmenen
inkvisiittoria istui ja vihdoin siihen, jossa nuo kolme "capi",
inkvisiittorien päämiehet hallitsivat. Venetziassa oli, kuten tunnettu,
ylimysvaltainen hallitus päässyt huippuunsa keskiajalla; turhaan
koettivat tarmokkaammat doget saada muutosta toimeen. Vielä nytkin
näytettiin meille esim. tuon lauluissa ylistetyn Marino Falieron
maanalainen vankila, jossa hän odotti kuolemaansa itse dogipalatsissa,
ja se paikka, missä nuo onnettomat vangit hirtettiin maan alla,
verenvuotokolot ja aukko, josta ruumis heitettiin kanavaan "huokausten
sillan" (ponte dei suspirij) alla; Mahtava oli kerran Venetzia, mahtava
suuren kauppansa kautta; suurimman mahtavuuden hetki oli epäilemättä,
se, joka on kuvattuna suuren raadin salissa: vanha doge Enrico Dandolo
kruunasi neljännen ristiretken aikana Balduinin bysantiinilaisen
valtakunnan keisariksi! Kävimme katsomassa tuon kerran mahtavan
dogen asuntoa, joka kruunasi keisareitakin; alakerrassa oli hyvin
yksinkertainen kahvila ja yläkerrassa istui nainen ja kaksi miestä
korttia pelaamassa! Sic transit gloria mundi! Niin maailman mahtavuus
häviää!
Venetzian suurimmat taideteokset ovat joko hajallaan useissa kirkoissa
tahi Accademian pinakotecassa. Kiidimme gondolassa kirkosta kirkkoon.
San Sebastianossa ihailimme P. Veronesen Esterintarua katossa (Esterin
kruunaus vallan mainio), Frarikirkossa Tizianin Pesaron madonnaa
ja hänen komeaa Itävallan keisarin kustantamaa hautakuvaryhmää --
Tizian itse ihanassa kokokuvassa ja ympärillä hänen pääteoksensa --
sekä Canovan viehättävää hautaa, jonka edessä eri sukupolvet surevat
poismennyttä mestaria; Mahtavasti vaikutti myös Tizianin 89 vuoden
iässä maalaama Maarian ilmestys, jossa enkeli on niin kaunis, San
Salvatore kirkossa; San Giovanni e Paolossa monta hautapatsasta ja
kopiokin Pietari martiiran taulusta, joka v. 1867 paloi poroksi
Rosarion kappelissa. Suuremmoiset ovat myös viime mainitun kirkon
lasimaalaukset. Ja Colleonin erinomainen ratsupatsas sitte kirkon
ulkopuolella, joka on niin realistisen todellinen, että ei parempaa
voi nähdä, Verroccion kuuluisa mestariteos. Muita uudempia patsaita on
Venetziassä monta, mutta paraimpia, mitä milloinkaan olen nähnyt, on
Garibaldin, suuren kansallissankarin Giardino publicon laidassa: siellä
hän seisoo niin lempeästi katsovana luonnollisen kalliokiven huipulla,
alempana yksi noita kuuluisia garibaldisteja ja yltympäri pieni lampi
ja istutuksia.
Olimme jalkasinkin kulkemassa Venetziassa varsinkin tutustuaksemme
hiukan varsinaisen kansan elämään. Huomioon astuu heti, ettei,
säätyerotus Veneziassa näy olevan täysin niin suuri kuin monessa
muussa paikassa Italiassa -- ehkä tilan puutteesta. Sillä paljon
liikkumisalaa mannermaalla ei ole: kadut ovat suunnattoman kapeita
(lukemattomien siltojen yhdistämiä) ja tämä vie eri kansanluokat
lähemmäksi toisiaan. Elämä kaupungissa on, kuten Italiassa yleensä,
sangen vilkasta, kaikki kaupittelevat tavaroitaan korkealla äänellä
-- mies se, joka kovemmin jaksaa huutaa, lapset juoksevat jaloissa,
tekevät kaikellaisia kuperkeikkoja ja pyytävät siitä viisipennisen,
tytöt iskevät silmää ja varsinaiset kerjäläiset -- niitä on Italiassa
lukemattomia joukkoja -- keksivät jonkun joutavan palveluksen
saadaksensa nekin viisipennisen ja, elleivät mitään keksi, pyytävät he
kursailematta, kunnes ajaa ne luotansa. Mutta ellei ota liiaksi lukuun
näitä puolia ja luonnollista viekkautta, kun on kysymys raha-ansiosta
-- siinä he ovat häikäilemättömät -- ovat italialaiset herttaisia ja
ystävällisiä, vieläpä oikein sympaattisiakin. Kysyin esim. eräältä
vanhalta muijalta, joka ilmoitti, että hänellä oli 6 tytärtä: "Ovatko
ne kauniita?" ja hän vastasi oikein herttaisella, sydämeen käyvällä
hymyllä: "no niin, ennen kaikkia ovat he hyviä." Semmoinen on tämä
merkillinen kansa yleensä: rahanhimoinen (etenkin köyhyytensä takia,
sillä köyhä se on, vaikka luonto sen ympärillä hymyilee, hymyilee niin
suloisesti), venyttelevä ja viekas, mutta sydämmessään herttainen,
hyväntahtoinen; vilkas ja elämänhaluinen; tuskin voi ymmärtää, mitenkä
tuo suuri pessimisti Giacomo Leopardi on voinut syntyä Italiassa,
ellei muistaisi, miten suuressa kurjuudessa varsinainen kansa
elää. Kun me sunnuntaina kuljimme Giardino publicosta riva degli
schiavonia pitkin Markustorille, silloin saimme oikein nähdä tuota
mylleröivää kansanelämää, joka niin suuresti poikkeaa meidän kansamme
esiintymistavasta.
Pistäydymme myöskin katsomassa, mitenkä nuo kuulut venetsialaiset
korulasit valmistetaan ja sormien näppäryys -- kaikki on nim.
käsiteollisuutta -- oli vallan hämmästyttävä. Komeimmat lasitavarat
valmistuvat melkein silmänräpäyksessä. Yhtä taidokasta tekoa olivat
Jesurumin nypläystyöt, joita tekee ent. kuningatar Margheritan
alotteesta monta kymmenkuntaa köyhää tyttöä, vaikka ei voi kyllin
ihmetellä, että niin paljon työtä -- usein kuukausien -- pannaan jonkun
hienon pitsikauluksen valmistamiseen.
Laskimme vielä pitkin tuota komeata canale grandea, katsoimme sitä
taloa, missä Giordano Bruno, tuo. "rakkaudesta hehkuva panteisti",
paavin polttama, asui ja missä Byron kirjoitti Don Juanin, -- itse
Venetzian suurin Don Juan, sekä Marino Falieronsa, ja nousimme maalle
Accademia di belle arti'ssa jossa me ihailimme niin monta suurta
taideteosta. Lionardon luonnoksia hänen pyhään ehtoolliseensa, Bellinin
madonnoja ja Tizianin Johannes Kastajaa erämaassa, hänen suloista
pienen Maarian temppeliin käyntiänsä ja ennen kaikkea Tizianin
suuremmoista "l'Assuntaa" eli neitsyt Maarian taivaaseen lähtöä, yhtä
taiteen ylevimmistä luomista, joita milloinkaan on nähty. Sieltä
suureen kansainväliseen taidenäyttelyyn -- liian myöhään sinä päivänä
ja seuraavana täytyi meidän jatkaa Roomaan, että tulisi sinne oikeaan
aikaan, sillä arkeologinen kurssi alkaisi kesäk. 22 p:nä. Täytyipä
mennä yönkin läpi ja jättää Florenssi paluumatkalle. Höyrylaivalla --
ei ollut enää aikaa käyttää noita romanttisia gondoleja -- läksimme
asemalle, vuokrasin patjan ja jotenkin hyvin nukuttuamme saavuimme
mainitun päivän aamulla Florensiin ja k:lo 1 päivällä tuohon maailman
pääkaupunkiin -- ikuiseen Roomaan!