Venezia 20/6 03.
Tuo italialainen sananparsi; "näe Neaappeli ja kuole sitte" oli
jo vuosikausia, kaikunut korvissani, mutta turhaan olin odottanut
tilaisuutta voidakseni muuttaa tämän unelmani todellisuudeksi.
Hain sitä varten erityistä matkarahaa; pyyntö hylättiin. Hain taas
kasvatusopillista matkarahaa, sain kouluhallituksen yksimielinen
suosituksen, mutta, senaatti katsoi minut sittenkin ansaitsemattomaksi.
No niin -- mene sittenkin, kuului sisällinen ääni ja minä läksin
matkalle.
Asia oli sitä paitsi siten, että matka ei ollut missään tapauksessa
tarkotettu yksinomaan huvitukseksi. Roomassa alkaa kesäkuun 22 p.
arkeolooginen kurssi, joka myös ulottuu Pompeijiin. Kukaties ei
semmoista tilaisuutta enää tarjoudu sinulle, ajattelin minä -- ja
seurassa on aina hauskempi ja hyödyllisempi tutkia muinaisjäännöksiä,
varsinkin kun oli johtamassa eteviä tiedemiehiä, muun muassa entinen
studiokumppalini Mommsenin seminaarista vv. 1880 ja 1881, prof. Chr.
Hülsen.
Kesäkuun 6 p:nä otti meidät -- erään suomalaisen maisterin ja
minut -- "Per Brahe", vastaan viedäksensä meidät Itämeren aaltojen
yli Lybeckiim. Tämä reitti on parempi kuin toinen Tukholman ja
Trelleborg--Sassnitzin kautta, koska tämä viimemainittu tulee melkoista
kalliimmaksi. Meno- ja paluumatka Turusta Lybeckiin toisessa luokassa,
etuhytissä, ei koko kesäpurjehduksen aikana maksa enempää, kuin 52
markkaa 50 p. -- joka tosiaan on tavattoman halpaa.[Nykyään (1904) on
hinta korkeampi.]
Kun k:lo 6 paikoilla i.p. saavuimme Hankoniemen satamaan, ilmoitettiin
meille, että me kyllä saisimme olla maalla kolmanteen laivasoittoon
saakka, mutta jos toisen soiton perästä menisimme laivaan, emme enää
saisi palata maihin. Tämä, pikku seikka ei kuitenkaan millään tavalla
häirinnyt niitä juhlallisia tunteita, jotka valtasivat meidät, kun
jätimme oman maamme rannikon ja yöpuolella "Hangon silmän" tuikkiessa
ja suojellessa meitä lähdimme Itämeren aavalle ulapalle, jota me
jo Bellevuen ravintolasta olimme koko majesteettisuudessaan ja
mahtavuudessaan ihailleet.
Ilma oli kaunis ja pitkällä laivamatkalla tutustuvat melkein kaikki
helposti toisiinsa, muodostaen niin sanoakseni yhteisen vellamolaisen
perheen; Aika kuluikin hauskasti -- silloin tällöin valtasi minut
kuitenkin kotoisten muistojen kaiho. Tuonnempana kiihtyi tuuli ja
laiva rupesi kiikkumaan, kuitenkaan ei yhtäpaljon tietysti kuin eräs
avonainen pieni purjevene, joka Saksan puolelta purjehti Möenin saarta
kohti. Kapteenimmekin arveli, että hänkin olisi peloissaan tuommoisessa
purtilossa keskellä Itämerta kovassa tuulessa, kun ei voi istua muuten
kuin öljyvaatteissa eikä päivällä ehdi maalle.
Lybeckin kaupunki oli meille vanha tuttu, niin ettemme siellä liioin
viipyneet. Kävimme vaan järjestämään piletti- ja raha-asiamme.
Mutta siinä kohtasikin meitä heti vastuksia. Säästääkseni aikaa
olin kirjeessä Piehl ja Fehlingiä pyytänyt Hamburgista hankkimaan
minulle kiertopiletin Italian itärajalle ja taas sen länsirajalta
Geneven, Pariisin ja Brüsselin kautta takasin. Mutta kun tulimme
satamaan, ilmoitettiin heti minulle, että nyt oli jo Italiakin yhtynyt
kiertopilettirayongiin ja kun en ellut maininnut kirjeessäni Italian
paikkoja, joissa aijoin käydä, täytyi heidän jättää piletti ottamatta.
Ei muuta kuin muuttaa matka ja lähteä Hamburgin kautta Berliiniin.
Mutta ennenkuin lähdimme Lybeckistä, sattui matkakumppalilleni vielä
suurempi ikävyys. Hän oli ottanut mukaansa yksinomaan Suomen rahaa ja
se oli vaihdettava eri maitten rahoiksi, kuten minunkin vekselini,
joka oli osotettu "Lybecker Privat-bank'ille". Kun minun asiani oli
toimitettu, kävi hän vaihtamaan rahansa. Vaihdettiin kaikenmoiseksi
rahaksi, loput oli annettava Saksan rahassa. Kun olimme jo lähteneet
pois ja käyneet muualla, huomasi kumppalini, että nuo 1,000 Saksan
markkaa (= 1,240 Smk.) olivatkin jääneet saamatta. Riensimme takasin,
pelkäsimme pahinta, ainakin että meidän pitäisi odottaa, kunnes
kassööri oli laskenut päiväkassansa. Mutta kun hänelle esitimme
asiamme, hän vaan hymyili (arvattavasti säikähtyneille kasvojemme
ilmeille) ja ojensi meille nuo 1,000 Saks. markkaa. Tämä saksalainen
pankki-rehellisyys ansaitsee tosiaan mainitsemista. Jos olisimme
särkeneet rahat jossakin tavallisessa "Wechslergeschäftissä", olisi
luultavasti käynyt toisin. Asiaa ei arvattavasti olisi "muistettu";
muistin huonoutta tämmöisissä asioissa olemme usein matkallamme saaneet
kokea -- se korjautuu vaan sillä, että pitää silmät auki.
Ikävä oli, että olimme luvanneet ottaa vastaan Berliinissä ja ohjata
asuntoon pari turkulaista tyttöä, jotka olivat saksan kieltä melkein
taitamattomia ja ensikertalaisia Saksassa. Emme olleet päättäneet
lähteä Hamburgiin ennen kuin erosimme niistä, emmekä enää niistä
selkoa saaneet. Hamburgin kaupunki oli siinä osassa, missä me
kuljimme, tavattoman kaunis: komeat rakennukset seisoivat keskellä
puistoja, niiden edessä on erittäin ihania kukkais-laitteita, aivan
kuin Göteborgin ylimystökortteleissa. Menimme pienellä höyrylaivalla
Alsterin yli Hamburgin komeimpaan ulko-ravintolaan, luonnonihanaan
Färhaus'iin, jossa usein on soittoa, ja jonka ympäri tätä kuulemaan
kokoontuu suunnaton joukko pieniä veneitä, täynnä iloista kansaa.
Vielä samana päivänä, oltuamme vaan muutamia tuntia Hamburgissa,
jatkoimme matkaamme Berliiniin. Matkan varrelta en muista mitään
erityistä paitsi Bismarckin mausoleumin Friedrichruhe'n tilan
kohdalla: se oli rakennettu maalaiskirkon ulkomuotoon eikä tarjonnut
mitään kauneutta ohikiitävälle silmälle; näytti yhtä kylmältä kuin itse
rautakansleri eläissään. Paljon hauskemman näön tuottivat silmälle nuo
äärettömät viljavat lakeat ja rehevät pyökkimetsät.
Berliinin kaupunki oli meille vanha tuttu -- olinhan minä siellä
ennen elänyt yhteensä noin 2 1/2 vuotta -- emmekä sentähden sielläkään
viipyneet. Kävin hommaamassa saksalaista painosta "Työväenkysymyksestä
Suomessa", jonka eräs saksalainen oli ottanut kustantaaksensa, sekä
semmoista katsomassa, joka 20 vuoden kuluessa oli lisää tullut.
Siinä suhteessa mainitsen ensin uuden suuren "Gewerkschaftshaus'en",
jossa on 48 ammattikunnan kokoushuonetta, 5 suurempaa salia, (yksi
1,500 hengelle) ja useampia "Herbergiä", joissa työkansa saapi,
kuten hotellissa, huoneita 25 p. -- 1:50 p. maksusta. Sitä paitsi
on kylpylaitos, kirjastohuoneita y.m. Koko laitos on maksanut
noin pari miljoonaa Saksan markkaa, mutta tuntui kuitenkin siltä
kuin olisi "Folkets hus" Tukholmassa ollut sievempi ja siistimpi.
Gewerkschaftshausissa tutustuin persoonallisesti Saksan yleisen
ammattilaisten lehden päätoimittajaan, P. Umbreitiin, jonka kanssa
olin ollut ahkerasti kirjevaihdossa ja joka oli pienenläntä, mutta
älykkäännäköinen mies, sekä muutamiin muihin järjestyneen työväestön
luottamusmiehiin. Ravintolassa söin hyvää ja maukasta hanhipaistia
päivälliseksi. Mielihyvällä kävimme myös tuossa komeassa pergamolaisten
kuvien museossa, jota ei vielä viime kerran Berliinissä käydessäni
ollut, vaan nuo etevät taideteokset olivat "vanhan museon" lattialla ja
ainoastaan n.s. Zeus ja Ateena ryhmät olivat pystyssä "Rotundassa". Nyt
olivat ne saaneet arvokkaan tyyssijan jäljitellyn "ara maximan" ympäri
ynnä muut löydöt Pergamon klassillisesta maasta. Miten paljon enemmän
ylevää kauneudentuntoa valuukaan noista rikkonaisista taidemurusista
kuin koko Wilhelm suuren mahtavasta monumentista jalopeuroineen ja
kanuunoineen joka nurkassa, vaikka se onkin Begas'en tekemä!
En voinut olla käymättä katsomassa "Nationalgalleriassa", vaikka
aikaakin oli vähän, tuon suuren luonnontulkitsijan Arn. Böcklinin
tauluja, joita siellä on useampia (Selbstporträt, Die Insel der
Seligen, Frühlingstag, Pietà, Qvellennymph, An Meeresbrandung, Eremit)
sekä mainion Ad. Menzelin osaksi jo ennestään tunnettuja maalauksia
(Tafelrunde, Flötenkonsert, Walswerk y.m.) monesta muusta puhumatta.
Aivan uusia taideteoksia oli siellä myös useampia, esim. ruotsalaisen
Zorninkin heleävärinen, silmiä melkein häikäisevä "Maja", oikea
"puhuva" todistus luministien erinomaisesta taidosta "maalata" eikä
vaan piirustaa värillisesti.
Useampia rutontapauksia oli Berliinissä juuri meidän siellä ollessamme
eikä sekään meitä siellä juuri pidättänyt. Menimme jo seuraavana
päivänä toisen vanhan tuttavan luo, Dresdenin taidekaupunkiin;
Kumppalini kehotuksesta rupesimme asumaan n.s. Hospiziin
Zihzendorfstrassen varrella ja siellä oli meillä erittäin hyvä olo
2:50 Saks. markasta huonetta kohti. Pistäydyimme Albertiniumissa,
jossa tarkemmin tutkimme antiikin originaaliteoksia (mainitsen vaan
kauniin herkulaanumilaisen naisen, lemniläisen Ateenan ja sievät
terrakottakuvat Tanagrasta jä Myrinasta). Emme myöskään voineet
olla pistäytymättä Zwingerin suureen taulukokoelmaan, vaikka sen
jo ennestään tunsimme, ihaillaksemme maailman suurimpien mestarien
kuuluisimpia teoksia, varsinkin sixtiinilaisen madonnan taivaallisen
ihania kasvoja ja viattomia enkeleitä. Brühlsche Strasse'lla oli
paraikaa suuri, lähes 600 numeroa käsittävä saksilainen taidenäyttely;
johon möi pilettiä elävä sixtiiniläinen madonna, suloisesti hymyilevä,
kauniin nainen, minkä minä pitkään aikaan olen nähnyt. Hän olisi
epäilemättä ansainnut tulla oven sisäpuolelle marmoriin veistettynä
Prellin Afroditen ja Seffnerin Evan viereen, tuo mustakutrinen Evan
tytär!
Kävisi lukijalle pitkäksi kuulla pelkkiä nimiä kaikista noista
kauneuden ilmiöistä, jotka astuivat silmieni eteen. Ehtoolla olimme
oopperassa kuulemassa Luciaa ja Donizettin kauniita säveleitä. Sangen
omituisen vaikutuksen teki minuun tämä ooppera Dresdenissä, jossa
Gironin ja Louisen rakkauden draama vähän aikaa takaperin näyteltiin
niin surullisella loppukohtauksella sekin. Hauskemmalle tuulelle
tuli taas, kun sai nähdä suruhäytelmän loputtua suuren "Tanzidyllin"
jaapanilaisen teehuoneen edessä. Seuraavana päivänä läksimme Dresdenin
kodikkaasta kaupungista; juna kiiti kohta Sächsische Schweizin
kauniitten seutujen läpi basalttimuodostuksineen, viheriöitsevine
kukkuloineen ja keskiaikaisine linnoituksineen, jotka, kuten usein
tämmöiset "Raubburgit" riippuvat vuorien rinteillä, niinkuin jotkut
ryöstölintujen pesät kallioitten rotkoissa. Paikottain rientää junamme
vähä väliin tunnelien läpi, jotka kuuluvat olevan erittäin sopivia, kun
tahtoo rankaisematta suudella kaunista vastapäätä tahi vieressä istuvaa
tyttöä. Tätä tilaisuutta ei tiettävästi kuitenkaan käyttänyt naimaton
matkakumppalini, vaikka minä kyllä asiasta huomatin, hän kun koko ajan
näyttäytyi yhtä vakavaksi tässä suhteessa kun Jooseppi Potifaarin
vaimon edessä.
Ja sitte me muutamien tuntien perästä saavuimme tuohon monessa
suhteessa niin merkilliseen Pragiin, jossa vanhaa ja uutta sekaantuu
yhteen kummallisessa sekasotkussa. Läksimme kulkemaan noita
mutkaisia katuja myöten, kävimme Teinkirkossa, jossa Tyko Brahe
lepää ja Wallensteinin vanhemmat (hautakivi on tsekin kielellä!) ja
käännymme kuuluisaa juutalaista kaupunginosaa kohti. Likaisuus ja
epäsäännöllisyys, jotka yleensä ovat Pragissa vallalla, kävi täällä
aivan silmiin pistäväksi. Saavuimme sokkeloiseen katujärjestöön --
muutamat kadut olivat sangen kapeat, yksi, jolla kuljimme, ei ollut
leveämpi kuin sateenvarjostimeni pituus. Sieltä ulostultuamme tarjoutui
eräs mies ystävällisesti oppaaksi; emme heti häntä ajaneet tiehensä,
olin niinkin kohtelias, että maksoin hänen edestänsä limonaadilasinkin,
koska hän hankki minulle tilaisuuden ensi kerran puhua italian kieltä
erään akan kanssa. Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä, sillä
kohta huomattiin, että mies olikin veijari ja nyt olimme pälkähässä.
Yleensä en ole missään tavannut niin tungettelevia oppaita kuin juuri
Pragissa -- tuskin he löytävät vertaistansa Italiassakaan. Kohtelias
tervehdys ja jos siihen vastaa, on niistä pääsemättömässä. Täytyi
vihdoin hosua tuo äsken mainittu mies melkein väkisin luotamme. Mutta
tämä taas teki, ettemme sinä iltana, perjantaina, tulleet juutalaisten
kuuluisalle hautausmaalle, koska oli varma, että tuo mies meitä
siellä vaanisi, emmekä tahtoneet olla missään tekemisissä enää hänen
kanssansa. Ja siitä johtui sitte eräs toinenkin seikkailu, vieläpä
vaarallinenkin; josta kerron tuonnempana. Läksimme nyt tallustamaan
Karlbrücken yli, jolla kolmikymmenvuotisen sodan aikana ruotsalaiset
ja Pragin ylioppilaat taistelivat ja josta pyhä Nepomuk syöstiin alas
Moldaun jokeen, koska tarun mukaan hän ei tahtonut ilmaista kuningas
Venzeslawille, mitä hänen puolisonsa hänelle, rippi-isälle, oli
uskonut. Sen toisessa päässä tapasimme koko jonon nuoria katolilaisia
pappeja, joiden tylsissä katseissa selvästi oli luettava uskonkiihkoa
ja henkistä orjuuden tuntoa. Muuten huomasimme monessa paikassa,
että nyt olimme katolilaisessa maassa, varsinkin alituisesta
ristinmerkin tekemisestä, kun käytiin noitten lukemattomien "pyhien"
kuvien ohitse. Illempänä nousimme Laurenzbergille, suurimmaksi osaksi
hammasradan avulla, ja katselimme 385 metriä meren yli kohoavasta
Pentzin tornista Pragia ja sen ympäristöä, muun muassa "valkoista
vuorta", jossa tuo suuri tappelu kolmikymmenvuotisen sodan alussa
suoritettiin. Sangen ystävällinen torninvartija selitti meille kaikki,
mitä tahdoimme tietää. -- Seuraavana päivänä kuljimme kaupunkia
katsomassa, olimme Strahowin premonstratenser luostarissa silmäilemässä
"hakkapeliittien" suuren vastustajan Pappenheimin hautaa, mutta Dürerin
kuuluisaa "Rosenkransfestiä" emme saaneet nähdä (vasta Wienissä
siitä jäljennöksen) koska priori oli kaupungille lähtenyt ja ottanut
avaimet mukanansa. Soitimme myöskin kolme kertaa päästäksemme suureen
kirjastoon, mutta pater, kirjastonhoitaja, oli kai nukkunut, -- sillä
kotona hän oli -- tahi oli hän ehkä viinikellarissaan maistamassa
rypäleen "jumalallista" nestettä kuten Grützner niin mainiosti on
kuvannut -- ei hän ainakaan meille aukaissut. Yhtä turhaan kävimme
taidekokoelmahuoneustoon Rudolfinumiin -- siinä korjailtiin ja
se oli sen takia suljettu. Parempi onni oli Rathhausissa, jonka
seinän ulkopuolella on melkein samallainen kello kuin Lybeckin
Marian-kirkossa: vissillä kellonlyönnillä tulevat apostolit esille ja
kumartavat, jonka ohessa vielä kukkokin kiekuu.
Hradshinin kaupunginosassa katselimme korjauksen alaista goottilaista
doomia ja linnassa oli vielä se huone entisessä kunnossaan, josta nuo
kaksi kuuluisaa raatiherraa heitettiin ulos ikkunasta -- ensimmäinen
aihe kolmikymmenvuotiseen sotaan. Täältä saavuimme erittäin hupaiseen
paikkaan, tuon kuuluisan Wallensteinin (oikeastaan Waldsteinin)
palatsiin, jossa vielä hänen jälkeläisensä asuvat. Siellä huvitti minua
erittäin eräs luola jäljitellyineen stalaktiittipylväineen katossa,
jossa Wallenstein kylpi -- ammeen rikkoivat kuitenkin ruotsalaiset
soturit -- ja josta johti käytävä yläkerrokseen vastaanottohuoneeseen.
Tämän yläpuolella taas oli ennen se tähtitorni, jossa tuo taikauskoinen
sotaherra Senin avulla tutki tähtien ennustuksia. Hauska oli myös
toisessa huoneessa nähdä täytettynä Wallensteinin sotahepo, joka
ammuttiin hänen altansa Lützenin tappelussa ja kuva hänen ihmeen
ihanasta tyttärestään, Max Piccolominin morsiamesta, tuosta "kauniista
Theklasta", kuten Schiller häntä nimittää.
Käytyämme loistavassa Nicholaskirkossa ja Nostiz'in taulukokoelmassa,
jossa on Dürerin, Rubensin ja Rembrandtin tauluja pistäydyimme
tavattoman komeaan museorakennukseen, jossa muun muassa on Gustaf
Aadolfin miekka ja suuri, kaunis kuvakokoelma, (myös useampia
meteorikiviä). -- Illalla ajoimme Pragin haute volée'n kokouspaikkaan
Baumgarten'in kauniiseen puistoon, jossa on korsoajoa ja soittoa
melkein joka päivä. Sieltä koetimme vihdoin päästä tuolle ylempänä
mainitsemalleni juutalaiselle hautausmaalle. Sen läheisyydessä jo
tuli meitä vastaan koko joukko juutalaisnulikoita, jotka tarjosivat
palvelustansa ja huusivat niin, ettei voinut kuulla, mitä ne oikeastaan
sanoivat, kun toinen kiljui yhtaikaa kuin toinenkin. Hosuimme ne
luotamme ja kävimme lähemmäksi. Vastaan tuli eräs juutalainen,
ilmotuksensa mukaan hautausmaan kaitsija, joka ilmoitti, ettei voi
katsoa sitä lauantaina, koska on juutalaisten sabatti. Sen tiesimme
jo ennenkin. Mutta olimme kuitenkin lähteneet sinne siinä luulossa,
että voisimme jollain tavalla saada sitä edes kaukaa katsoa. Pyysin
aukaisemaan porttia, kun korkea aitaus esti mitään näkemästä. Mutta
siihenkään ei kaitsija suostunut, ehdotti, vaan; että me astuisimme
läheisen rakennuksen ylikertaan, josta voisimme nähdä edes jotain.
Arkailematta menimmekin sinne, vaikka ainakaan minä en ole tottunut
luottamaan tuntemattomiin ihmisiin. Katsoimme vähän aikaa ja kun
aloin palata, ilmestyi eteemme vieras mies, joka vei meitä rappusia
myöten alas. Kaitsija alkoi myös kulkea samoja rappusia. Mutta vähän
kulettuamme huomasin, että olimme joutuneet aivan toiseen käytävään,
joka yhä vaan -- pimeni! Silmänräpäyksessä kiiruhdimme samaa tietä
ylös, asetuin jyrkästi käskevällä äänellä kaitsijan eteen ja huusin:
"ulos", muuten olin valmis hyppäämään toisen kerroksen ikkunasta alas.
Hän pyysi anteeksi -- ei muka tuntenut taloa, viereinen naapuri, vaikka
oli tervehtinyt tuttavallisesti asukkaita ja heidän kanssansa vaihtanut
katseita. Mutta minä olin vakuutettu, että olimme päässeet melkoisesta
vaarasta ja nähtyäni uloskäytävän, laskin helpotuksen hengähdyksen.
En tullut pitkään aikaan oikein entiselleni. Iltasella joimme teetä
eräällä kauniilla saarella Moldauin keskellä.
Sunnuntaiaamuna menimme matkalle Wieniä kohti. Prag on jotenkin
täydellisesti tsekkiläinen kaupunki, paljon suuremmassa määrässä kuin
Helsinki on suomalainen. Raitiovaunujen osotteet ja katujen nimet
ovat yksinomaan tsekinkielisiä -- seikka, joka suuresti kaupungin
mutkikkaisuuden kanssa yhteydessä vaikeuttaa vieraan kulkua. Mutta
saksankielellä pääsee kaikkialle; alempi kansa puhuu kuitenkin monasti
hyvin virheellistä saksankieltä.
Matkamme Wieniin kulki viheriöitsevien vuoriseutujen läpi. Tiellä
näki kivihiilikaivoksia ja tiilitehtaita sangen paljon. Brünnin
seudulla oli kymmenkunta noita tunneleita, jotka minuun vaikuttavat
melkein yhtä ikävästi kuin Zolaan. Vihdoin suuria lakeuksia (m.m.
Wagramin, jossa tuo suuri tappelu oli) ja Wien häämöttää jo edessämme
"an der schönen blauen Donau". Vesi Donaussa huomattiin kohta aivan
toisenlaiseksi kuin siniseksi, mutta tuo iloinen kaupunki oli tosiaan
"schön", paljon kauniimpi kuin Berlin, Dresden ja Prag, sen huomasimme
kyllä, kun kuljimme illempana katsomassa sitä Opernringin, Burgringin,
Franzensringin ja Schottenringin kohdalla. Mikä joukko komeita
palatseja ja kirkkoja, Ferstelin, Schmidtin y.m. taideluomia! Ja sitte
nuo kauniit Rathauspark, Volksgarten ja Stadtpark, muista puhumatta.
Viime mainitussa tapasimme joukon hienosti veistettyjä patsaita, kuten
Schubertin ja Makartin, tuoksuvia ruusutarhoja ja sievän lammen,
jossa uiskenteli joutsenia majesteettisessa rauhassa; rannalla seisoi
edessämme haikara, joka nähtävästi sen toimista päättäen ei ollut
pienin filosoofi lintumaailmassa. Oli tosiaan hauska istua siinä ja
nauttia luonnon kauneutta sekä seurata eläinten moninaista elämää!
Ja Prateria ei saa unohtaa, kun on kysymys iloisesta Wienistä. Asuimme
juuri sen edustalla ja astuimme sen takia jo samana iltana, kun tulimme
Wieniin, sitä katsomaan. Prateri on suuri, komea puisto, Berliinin
Thiergarteniin verrattava; sen "hienommassa" osassa käypi Wienin
ylimystö itseänsä ja hevosiansa näyttelemässä, toisessa osassa näkyy
melkein yksinomaan "kansaa" -- tämä on n.s. Wurstelprater. Kävimme
sielläkin, otimme osaa kansan huvituksiin ajamalla hirveän lohikäärmeen
vetämissä vaunuissa pimeään luolaan. Saimme nähdä vuorenkääpiöitä,
Punahilkan, purkautuvan Vesuvion, jääkarhuja ja vihdoin saavuimme --
helvettiin pirujen keskelle ja sieltä onnellisesti ylämaailmaan
takasin.
Kun seuraavana aamuna klo 1/2 9 astuimme tuohon komeaan
gootilaisdoomiin, Stefaninkirkkoon, oli siellä juuri jumalanpalvelus
ja kirkko valaistu. Se teki sen vielä komeammaksi. Eri kuoreissa
polvistuivat useammat uskovaiset; jotka kirkkoon tullessaan heittivät
oven vieressä seisovasta astiasta pyhää vettä päällensä ja sitten
hartaasti ottivat osaa jumalanpalvelukseen, jonka 5 pappia alttarilta
toimitti komeissa puvuissa. Meidän käveleminen edes takaisin ei heitä
häirinnyt; he rukoilivat yhtä hartaasti kuin ennenkin, välittämättä
meistä vähääkään. Omituista oli täältä tulla toiseen kirkkoon,
kapusiinien, sillä sitä voi varsinaisesti nimittää kuolleitten
kirkoksi. Sen maanalaisissa holveissa makaavat nimittäin itävaltalaisen
keisarihuoneen monet jäsenet, suuressa komeassa sarkofaagissa Maria
Theresia ja viimeisetkin, tuo kaunis Elisabeth, jonka kirstun edessä
seisoi valkonen, kukkiva lilja; ja aivan hänen vieressään hänen
onneton poikansa Rudolf, molemmat lukuisain seppeleitten peittäminä.
Kuten muistettaneen kuoli jälkimäinen rakkauden seikkailussa:
luotettava kertomus tästä tapauksesta lienee se, että Rudolf oli
rakastunut Vetseraan, joka, vaikka olikin kihloissa toisen kanssa,
vastasi tähän rakkauteen; Meyerlingin linnassa ampui V:n sulhanen
Rudolfin, tämän ajutantti sulhon ja Vetsera myrkytti itsensä. Niin tuo
kaikkivaltias rakkaus, luonnon mahtavin voima, lopetti tässäkin kolmen
rakastavan elämän! Kaiholla seisomme hänen ja hänen murhatun äitinsä
hautakirstujen edessä. Mutta tuo ystävällinen paatteri vaatii jo meitä
menemään, jotta voisi sulkea holvin, jossa onneton äiti ja ehkä vielä
onnettomampi poika lepäävät sukunsa keskuudessa. Isä ja puoliso elää
vielä -- ijäkäs keisari Franz Joseph.
Kävimme katsomassa hänen kesälinnaansa, Schönbrunnia, jossa tuo vanha
keisari kesäisin asuu. Puisto on linnan edustalla leikattu Versaillen
jäykkään tyyliin -- selvää väkivallan tekemistä luonnolle -- linna ei
ole ulkopuoleltaan minkään näköinen. -- Paljon on tuo ijäkäs hallitsija
saanut kokea. Vähän aikaa sen perästä kun oli astunut valtaistuimelle,
pelastui hän eräästä murhayrityksestä ja Maximilianpalatsille
rakennettiin sen johdosta n.s. Votivkirche, kauniimpia kirkkoja,
mitä olen nähnyt, sekä ulko- että sisäpuolelta gootilaiseen tyyliin:
varsinkin voittavat sen ikkunain lasimaalaukset hienoudessa ja
suuruudessa suuren kilpailijansa, Stefankirkon.
Keisarin asuntoa kaupungissa, Hofburgia, emme huolineet katsoa
sisäpuolelta; ainoastaan aarrekamarissa pistäydyimme, jossa muun muassa
säilytetään keisarinna Elisabethin tosiaan erinomaiset pää-, kaula-,
ranne- ja rintakoristet: kauniimpia jalokivitaideteoksia tuskin on
löydettävissä, se on ehdottomasti myönnettävä, vaikka on sääli, että
tämmöiset äärettömät rikkaudet makaavat hyödyttöminä, kun suuri kansa
tarvitsee leipää. Mutta, kuten sanottu, äärettömän kauniita, eikä vaan
kallisarvoisia, ne olivat! Mahtoivat suurestikin koristaa tuota ihmeen
kaunista ruhtinatarta!
Ja nyt vielä muutamia sanoja lisää Wienin taiteesta ja taiteen
luonnista. Jo seuraavana päivänä tulomme, perästä koetimme päästä
Wienin hovioopperaan, jossa esitettäviin Wagnerin Lohengriniä,
mutta turhaan. Ainoastaan 7 Smk:sta ylöspäin oli pilettejä, emmekä
tahtoneet niin kalliita paikkoja ostaa. Vasta Aida Oopperaan saimme
paikan neljännelle riville neljästä Smk:sta kappale. Esiintyi muun
muassa oopperan "kunniajäsen" hra Winkelmann Radamesene, ja niin
kaunista tenooria en ole vielä kuullut. Hän huudettiinkin erään
näytöksen perästä noin kymmenen kertaa esille. Egyptiläistä loistoa
oli kolmannessa näytöksessä yltä kyllin: noin 300-400 henkilöä oli
yhtaikaa näyttämöllä, mitä komeimmissa puvuissa. -- Olen jo puhunut
Wienin suuremmoisista rakennuksista; mikä erotus esim. Wienin ja
Pragin yliopistorakennusten välillä: jälkimäinen melkein semmoinen
kun se oli silloin kun se rakennettiin v. 1348 ja toinen koko
korttelin käsittävä loistorakennus marmoriportaineen ja torneineen
joka nurkassa. Parlamenttirakennus oli yhtä komea, rakennettu
puhtaaseen antiikiseen, kreikkalaiseen tyyliin ja koristettu sekä
sisältä että ulkoa kreikkalaisilla jumalankuvilla. Mutta tässä,
jos missään voi syyllä kysyä, mitä on esim. Poseidonilla tekemistä
itävaltalaisen edustajahuoneen kanssa, ellei mahdollisesti joskus
heittääksensä vettä noitten kiivaitten ja riitelevien edustajain yli!
Aivan paikoillaan on, varsinkin tämmöisissä tapauksissa uudemman
taiteen vaatimus, että rakennuksen tyylin ja ulkomuodon tulee olla
yhteydessä sisällyksen kanssa. Wienin suurimmat taidekokoelmat ovat
Hofmuseum ja Lichtensteingallerie. Molemmissa on tavaton joukko
taideteoksia. En tahdo väsyttää lukijaa niiden luettelemisella.
Edellisessä on useampia sieviä antiikisiä originaaleja (esim.
vallan eheä Siegerstatue vaskesta) ja taideteollisuuskin on hyvin
edustettu: erityisesti herättivät minun ihailuani ne serviisikalut,
jotka Maria Teresia sai isältänsä, kun meni naimisiin, vaikka ne
olivatkin barokkityyliä, hyvin kaunis oli varsinkin eräs kannu,
tehty puhtaasta kullasta, kuten useimmat muut myötäjäiskalut. Norsun
luusta oli erittäin hienoja teoksia. Samoin mainioita leikkauksia
buxbaumista, tuosta kovasta puusta. Kalliita kiviä oli äärettömän
paljon, m.m. eräs smaragdikivi, nyrkinkokoinen, joka maksaa 1 milj.
Smk. -- Vanhempaa maalaustaidetta sai nähdä paljon (Raphaelin
Madonna im Grünen, Correggion Jupiter ja Io, Fra Bartolomeon Simeon
ja Kristus temppelissä, Palma Vecchion "Violante" ja Tizianin Danae
ynnä Madonna mit Kirschen, Dürerin Anbetung der Dreifaltigkeit ja
Rubensin muutamat taulut ovat etevimmät); uudemmasta maalaustaiteesta
tekivät minuun pysyvimmän vaikutuksen Lindenschmidtin Vilhelm v.
Oranienin murha, Payerin Nie Zurück, (pohjoisnapamatkue). Marschahin
Maisema (hienoa "Luftmalereita!"), Defreggerin das letzte Aufgebot,
Matejko'n der Reichstag zu Warschau 1773, R. von Hannenin kaksi
maisemaa (erinomaisia "Stimmungsbilder"). -- Paljon kaunista oli myös
katsottavana Lichtensteingalleriassa, joka ehkä on maailman suurin
yksityinen taidekokoelma; mainittakoon vaan Rubensin kaksi poikaa sekä
Rembrandtin suloinen sisar ja oma muotokuva, jossa valo niin kauniisti
heijastaa samettivaipalle ja oikealle poskelle; puhumattakaan Andr.
del Sarton, G. Renin, Halsin, Hobbeman, Ruysdaelin, Everdingenin ja
Gainsboroughin sievistä teoksista. Olen ehkä jo rasittanut lukijaa
pelkillä nimillä -- suotakoon se minulle anteeksi, kun kauneus nimien
takana vielä niin elävästi kuvastuu mielessäni!
Jätimme Wienin kiiruhtaaksemme Veneziaan, tuohon upeaan laguunien
kaupunkiin. Vähän kulettuamme alkoivat taas tunnelit, yksi oli
1 1/2 kilometrin pitkä -- melkein lukemattomat, ja viaduktit,
kahdessakin kerroksessa; juna kulki suuresti ylöspäin erityisen
vuoriveturin kuljettamana ja edessämme oli mitä ihanin vuorimaisema,
jossa jättiläisvuoret ja syvimmät laaksot vaihtelivat. Kolmen tunnin
perästä olimme tulleet Semmeringin kuuluisalle ylängölle. Mikä
suuremmoinen panoraama! Ja sitte yhä vaan samaa ylänkömaata; siellä
täällä joku keskiajan ritarilinna ja Tarvis'en seudulla kohotti vihdoin
ensimäinen jäävuori valkoista huippuaan taivasta kohti. Mutta, se oli
totta, vielä merkillisempi ilmiö oli kiihko melkein kuin pilvissä 1,800
metrin korkuisen vuoren huipulla -- pyhiinvaelluspaikka katolisille
uskovaisille; niin, mikä kumma, jos herran temppeli tuossa puhtaassa
korkeudessa taivasta lähempänä kuin muut houkuttelisi luoksensa kaikkia
hartaita sieluja. Tulimme Pontafelin asemalle -- pieni joki -- ja me
olimme Italian pyhässä, mutta kuten heti näimme, köyhässä maassa. Vielä
ylänköä, vielä parikymmentä tunnelia, sitte Italian lakeus, Udinen
ja Trevison kaupungit -- vihdoin tuo kauan kaivattu "Adrian meren
kuningatar", "la bella Venezia". Olimme tulleet siihen kaupunkiin,
jonka kauneus ei laskenut luotaan lord Byronia eikä Richard Wagneria
ja me kiiruhdimme sen syliin, mieli täynnä kummallisia selittämättömiä
tunteita.