Fokstuen kesällä 1902.
Väsyneenä useampien vuosien ponnistuksista ja työstä päätin lähteä
uudelle virkistysmatkalle Fokstueniin pienen kuudenvuotiaan poikani
kanssa. Eräänä lauvantai-iltana kello 10 j.p.p. lähdimme Turun
yläsatamasta ja junan saavuttua kello 11 kävi matka ala-satamasta
länttä kohti. Meidän piti saapua päivällisaikana Ruotsin pääkaupunkiin.
Mutta sallimus oli toisin määrännyt. Jo kello 4 vaiheilla aamulla
seisahtui laiva -- merimatkojen vanha vihollinen, sumu, oli meidät
yllättänyt. Seitsemän tuntia seisoimme hiljaa, silloin loppui
nähtävästi kapteenin kärsivällisyys. Ensimmäinen perämies lähti parin
miehen kanssa veneellä tiedustelemaan seutua, tuli hyvällä mielellä
takasin, kaikki oli muka selvällä: voimme hyvin lähteä liikkeelle.
Matkustavaiset olivat hekin hyvällä mielellä, kun pääsimme pälkähästä.
Kuljimme noin 10 minuuttia, seisoin poikani kanssa aivan etukannella
ja tähystelin sumun läpi -- silloin tuntui kauhea sysäys koko laivassa
ja etupuoli alkoi arveluttavasti kallistua toiselle kyljelle. Olimme
sattuneet karille. Kiiruhdin toiselle puolelle, peläten, että laiva
laskisi täydelleen vasemmalle puolelle veteen. Poikani oli aivan
ihastuksissaan, mutta muut sangen totiset: oli niitäkin, jotka olivat
olleet Bore I haaksirikossa ja ennustivat samaa kohtaloa. Mutta
miehet tulivat kohta ylös ruumasta ja ilmottivat, että plootut olivat
eheät. Rautainen emäpuu oli vaan kolahtanut kalliota vastaan, siinä
kaikki. Kauan seisottuamme pääsimme arvion mukaan 1/2 tunnin päähän
Söderhamnin majakasta, kun taas sumu kävi niin paksuksi, että täytyi
lakata kulkemasta: mutta kun ei ankkuri saavuttanut pohjaa lähti
aluksemme, koneen seisahduttua, tuulen ajeltavaksi Itämerelle etelää
kohti. Vihellettiin joka viides minuutti, ettemme törmäisi yhteen
jonkun toisen laivan kanssa -- pari kiitikin ohitsemme, kuten tuo
lentävä hollantilainen ennustaen pahaa. Mutta kun vinha tuuli myöhään
sunnuntai-iltana haihdutti sumun, huomasimme, että olimme joutuneet
melkoisen matkan etelään väylän aukosta, ei aivan pitkälle eräästä
suuresta laivasta, joka kahdeksan päivää ennen sumussa oli joutunut
karille hylyksi. Kello 2 vaiheilla yöllä saavuimme vihdoin Tukholmaan
iloisina siitä, että olimme päässeet suuttuneen merijumalan käsistä.
Seuraavana päivänä lähdin pohjoista kohti; ensin keski-Ruotsin
viljavien vainioitten ja suurten kartanoiden ohi, sitte muuttui seutu
jylhemmäksi ja autiommaksi, kunnes Jemtlandin lumivuoret tulivat
näkyviin ynnä Åren ja Storlienin sanatooriot.
Juna ähki eteenpäin Störelveniä myöten Trondhjemlahtea kohti,
jossa rauhotettu ejderlintu uiskenteli rannikolla ja lukemattomia
lohiverkkoja oli näkyvissä. Luonto oli suuremmoinen ja ylentävä;
sillä Trondhjemlahti on sekä laaja että mahtava muodostuksiltaan.
Trondhjemin kaupungin varsinaisena vetovoimana on ja tulee aina olemaan
sen ihana tuomiokirkko, joka aikoinaan oli Pohjoismaiden komein ja
suurin kätedraalikirkko ja vieläkin on ihmeen kaunis. Viisi kertaa on
tuli maan tahi taivaan puolelta hävittänyt tätä mahtavaa temppeliä,
jonka pituus, kun se oli valmiina ja eheänä (vv. 1248-1328) oli 324
jalkaa ja leveys 124 j.; siinä oli 316 ikkunaa, 3,360 pilaria, 40
korkeata veistokuvaa ja 343 pienempää, alttaria oli ainakin 25. Se on
enimmäkseen tehty vuolukivestä (klebersten, engl. soapstone) ja tämä,
kun on suhteellisesti pehmeätä, on tehnyt mahdolliseksi koristaa
kirkkoa erinomaisen runsaasti. Alkuperäinen yksinkertaisempi kirkko oli
romaanilaista tyyliä, mutta kun kirkko v. 1152 muuttui arkkipiispan
kirkoksi ja ponteva Eystein tuli v. 1160 hiippakunnan hoitajaksi,
rakennutti hän sen uudestaan osaksi vanhalle perustukselle kauniiseen
gootilaiseen malliin, joka silloin tunkeutui Ranskan maalta Englantiin
ja täältä Norjaan.
Trondhjemin kirkkoa on ruvettu uudistamaan vuodesta 1869; Trondhjemin
kunta ja valtio uhraa siihen noin 80-100,000 kruunua vuosittain ja
eräs "premielotterie" on tuottanut 1/2 miljoonaa. Rahoja siihen
tarvitaankin, kun ottaa huomioon, miten hienosti ja taidokkaasti
tehtyjä kaikki pienet koristukset ovat olleet, joita nyt löydettyjen
kappalten mukaan uudestaan muovaillaan. Korkeakuori ja sen alapuoli
ynnä poikkilaiva ovat jotenkin kunnossa, mutta tuon suuren temppelin
länsiosa eli varsinainen pitkälaiva, joka kuitenkin kaikesta päättäen
oli sen komein osa, on vielä aivan keskeneräinen. Kun kaikki on
valmista, on varmaankin Trondhjemin entinen katedraali Euroopan
kauneimpia temppeliä; nytkin se tekee katsojaan mahtavan vaikutuksen.
Läksin Trondhjemista sillä tunteella, että olin nähnyt jotain, joka ei
hevin mielestä haihdu.
Olisin voinut ehtoolla lähteä Trondhjemistä Kristiansundiin ja Moldeen,
mutta silloin olisi paljon jäänyt yön kuluessa näkemättä. Matkustin sen
takia sieltä varhain aamusella ja ihailin Norjan mahtavia kalliorantoja
ja Atlantin merta. Poikkesin Kristiansundissa alkuperäisestä
matkasuunnitelmastani, lähdin Battefjordin perukkaan ja sieltä
hevosella Fanefjordiin, jonka rantaa pitkin tie kulkee 2 peninkulmaa.
Tämä rantatie on kerrassaan ihana; Hjelsetista asti on se kokonaan
molemmin puolin istutettu komeilla, hienoilla puilla ja toisella puolen
rantaa on pitkä jono lumisia jäävuoria. Erinomainen kontrasti! Vihdoin
tulee Molden pieneen kaupunkiin. Sieltä on kolmen tunnin matka yli
vuonon ja vuonoon: suunnattoman korkeita, kohtisuoria rantavuoria: --
tulemme sitte pieneen rantakylään Veblungsnäs'iin. Ja nyt samaa luontoa
edelleen: tie luikertelee syvän syvässä laaksossa Raumajoen rantaa
myöten, silmä tuskin kantaa ylös molemmin puolisten vuorien huipuille.
Vaengetinderna, Troldtinderna, Romsdalshorn, kaikki seisovat ne tuolla
koko majesteettisuudessaan -- ihminen on niin pieni näitten luonnon
jättiläisten vieressä. Ja sitte nuo ihmeen ihanat kosket, kuten esim.
Slettafosen ja, jos mahdollista, vielä ihanammat vedenputoukset aina
vuorien huipuilta saakka, Mongefosen, Brudeslöret (= morsiushuntu),
kun vesi sulaa tuntureilla ja heittäytyy uhkarohkeasti alas niiden
huipuilta sillä seurauksella, että se hajoaa hienoihin vesipisaroihin,
jotka useimmiten, kuten viime mainittu, tosiaan ovat morsiushunnun
kaltaisia. Tuskin voi nähdä mitään kauniimpaa kuin näitä vesihuuruja,
kun ne kimmeltelevät auringon paisteessa! Matka määräpaikalle on pitkä,
mutta tämmöisen suuremmoisen luonnon helmassä se tuntuu lyhyeltä:
elämän jokapäiväisyys haihtuu, tuntuu ihan kuin olisi puoleksi jumalien
seurassa.
Tulemme vihdoin Domasiin, jossa usein tapaa monta suomalaista.
Mutta siellä on vielä liian alhaista viipyäksemme kauemmin. Pyrimme
korkeammalle; tie nousee melkein pystyyn; neljän kilometrin kuluessa
nouset 350 metrin korkeuteen, ja vähän lisää, niin olet Pohjoismaitten
korkeimmassa sanatooriossa, Fokstuenissa.
Moni pysähtyy alemmalla laaksoissa, lukemattomissa parantoloissa, mutta
se, joka tahtoo tosiaan raitista tunturi-ilmaa, hän pyrkii, kuten minä,
tänne, jossa ikuisen lumen peittämät vuoret ympäröivät Dovren ylänköä.
Ilman eron huomaa silloin, kun Domasestakin nousee tänne. Meidän
lääkärimme pelottavat kyllä joskus pyrkimästä näin korkealle, mutta ken
on näistä pelottamisista huolimatta noussut nauttimaan Dovrefjeldin
läpipuhdasta, kirkasta ilmaa yhdeksi kesäksi, hän ei sitä kadu
ikinä. Ja hän saapukoon tänne samaa tietä kuin minäkin; ei hän tule
sitäkään katumaan. Luonto palkitsee häntä pitemmästä matkasta ylevällä
kauneudellaan.
Olen lyhyesti kertonut nämä matkamuistelmani sillä nimenomaisella
tarkotuksella, että ne houkuttelisivat yhä enemmän kansalaisia
hakemaan terveyttä Fokstuenin suurenmoisesta luonnosta ja mielen
ylennystä Norjan korkeilta tuntureilta, mahtavilta koskilta ja syviltä,
viheriöiviltä laaksoilta.
Vedi Napoli e poi muori.