Fokstuen 25/8 98. Dovren vuoristossa.
Matkustin laivalla Turusta Tukholmaan. Siellä ostin kierto-piletin
Kristianian kautta Otta'n asemalle eli niin pitkälle kuin nykyään
pääsee Norjan pohjoisradan läntisellä osalla. Piletin hinta oli koko
872 kilometrin matkasta edes ja samasta verrasta takasin 79 kruunua 80
äyriä toisessa luokassa -- joka oli sangen kohtuullista. Jos lähtee
Tukholmasta klo 7 esim. perjantai-iltana, voi jo lauvantaina myöhään,
ellei poikkea Kristianiaan, olla Ottan asemalla. Täällä söin vaan
päivällisen ja kiiruhdin nuo jälellä olevat 61 kilom. määräpaikalleni
tavallisella hevoskyydillä. Norjan tiet ovat erinomaiset, mutta
hevoset kulkevat hitaasti alasmäkiäkin ja kyytihinta on kallis, noin
2 mk. 40 p. 10:stä kilometristä. Oltuani yötä yhdessä noista Norjan
yleensä sangen komeista ja hyvistä kestikievareista tulin seuraavana
päivänä klo 1 tienoissa eli vähää ennen päivällistä tänne Fokstuenin
Sanatorioon, joka on 991 metriä eli noin 3,200 jalkaa merenpinnan yli.
Tie kulki tasaisesti ylöspäin Ottasta pitkin Gudbrandin ylistettyä
laaksoa, mutta 10 kilom. ennen kuin tulee perille nousee se melkein
äkkijyrkästi pystyyn; Dovren ylänkö alkaa.
Fokstuenin sanatorio sijaitsee Dovren vuoristossa eräällä tasangolla;
yltympäri, varsinkin länsi- ja pohjoispuolella kohoavat Norjan
tunturimaailman jättiläiset kaikessa loistossaan taivasta kohti:
korkeimpien tunturien huiput ja osaksi laidatkin ovat alati valkoisen
lumen ja jään peitossa. Näköala Sanatoriosta on sen tähden erinomaisen
suuremmoinen, suuremmoisempi kuin mistään muusta Norjan lukuisista
parantoloista. Ennen kaikkea vaikuttaa Dovren kaunotar, sen korkein
huippu, Snöhättan, mahtavasti katsojaan. Ja kun aurinko iltasin
luopi säteensä pilvien läpi tähän maisemaan, syntyy ihmeen kauniita
värivaihteluja.
Päättäen Fokstuenin korkeasta asemasta voisi luulla, että ilmanala
täällä on sangen kylmää ja koleata. Tosin voi lämpö-mittari illalla,
kun päivä on laskenut, joskus osoittaa + 4° C, vieläpä sen allakin,
mutta tämä on yleensä poikkeus, sillä tavallisesti on + 15° C ja
monasti paljoa enemmänkin. Tänäkin yleensä kylmänä kesänä on ollut,
etenkin loppupuolella, monta hyvinkin lämmintä ja herttaista päivää --
niin herttaisia, ettei parempaa voi toivoakaan. Skodde'a eli taage'a
(sumua) on näillä seuduin hyvin harvoin, paljon harvemmin kuin esim.
Gausdalin kuuluisalla sanatoriolla. Merkillinen on muuten luonnon
vaihteleva ulkomuoto. Sadan askeleen päässä Fokstuenin portista tapaat
monen sylen korkuisen kinoksen ikuista lunta; sen laitoja myöten
juoksee Foksan joki ja toisella puolen rantaa rehoittaa kasvullisuus
ja koivut levittävät siellä viheriät oksansa! Sille, joka täältä hakee
terveyttä, varsinkin hermostuneelle, ei liiallinen auringonpaiste
olekaan hyvä; hiukan kylmempi ilma tuon intensiivisemman valon ja
kepeältä tuntuvassa ilmassa löytyvän ozonin kanssa vaikuttaa häneen
terveellisemmin.
Fokstuenin parantola käsittää neljä päärakennusta. Vanhin niistä
on n.s. Platourakennus, joka on saanut nimensä, professori Platoun
mukaan; tämä on nimittäin paikkakunnan merkillisin henkilö: hän,
hänen sisarensa ja perheensä pitävät ystävällistä huolta siitä ja
sen vieraista. Toinen pienempi rakennus on "Palmehuset". jossa
ei kuitenkaan ole mitään palmuja, mutta on nimitetty Fokstuenin
ensimmäisen vieraan, erään ruotsalaisen kansakoulunopettajattaren
mukaan. Sitä paitse löytyy kaksi suurta rakennusta, joista toinen
alakerrassa käsittää ruokasalit, toinen seurusteluhuoneet.
Valtion telefooni yhdistää kohta Fokstuenin muun maailman kanssa,
sähkölennätinasema on peninkulman päässä. Vierashuoneisiin mahtuu yli
100 vierasta. Hinta _kaikesta_ (paitse pesusta) on yhteensä 3 kruunua
(= 4 m. 20 p.) vuorokaudessa eli noin puolet siitä, mitä saapi maksaa
esim. Gausdalissa. Ruoka on ravitsevaa ja hyvään uneen tuudittaa
sinua, iltasin ohi juoksevan Foksajoen kohina, jonka selvään kuulee
makuuhuoneeseensa. Ja, vihdoin ei saa unohtaa talon isäntää, hra Anton
Sohlbergia! Hän on erittäin ystävällinen ja kohtelias ja koettaa saada
jokaiselle täällä olon niin miellyttäväksi kuin suinkin. Olkoon tässä
vaan yksi esimerkki hänen ystävällisestä menettelystänsä. Aikomukseni,
oli ensin mennä Storlieniin Ruotsissa enkä sen tähden voinut antaa
tietoja olopaikastani perheelleni Suomessa niin pian kuin suotava olisi
ollut. Pahaksi onneksi joutui vielä vaimoni ensimmäinen kirje matkalla
hukkaan. Kävin tästä levottomaksi ja lähetin sähkösanoman varhain
eräänä aamuna. Mutta samana päivänä ei tähänkään tullut vastausta.
Kun seuraavana päivänä tapasin isännän, kyselin sähkösanomaa: hän
ilmoitti silloin, että semmoista ei vielä ollut tullut, mutta omalla
kustannuksellaan oli hän minun tietämättäni lähettänyt peninkulman
päähän hevosen ja pojan vartomaan, kunnes sähkösanoma tulisi, koska,
kuten hän sanoi: "minä huomasin, että siitä olitte jotenkin levoton".
Jos muuten aika uhkaa käydä pitkäksi ja sinä olet metsästäjä, niin
heitä pyssy olallesi ja mene ampumaan vesilintuja, joita on hyvin
paljon läheisyydessä. Peuroja ja vasta 25 p:stä elok. metsä-lintuja
voit myös metsästää. Suuri lauma villejä peuroja nähtiin äsken
läheisessä vuoristossa ja toispäivänä lähti täältä nuori Platou niitä
takaa ajamaan. -- Tahi tee useampien muitten seurassa huviretki 4
kilom. pitkälle Våla järvelle ja kalasta harr- ja örekaloja; kahvi
ja ruoka maistuvat erittäin hyvin sen rannalla. Jos olet kasvien
kokeilija, niin löydät täältä jotenkin paljon (noin 60-70 lajia)
harvinaisimpia tunturikasveja: täällä kasvaa maailman pienin puu,
tuumanpituinen Salix herbacea ja nuo sinisilmäiset Gentiana nivalis
ja Veronica saxatilis katsovat sinuun niin viehättävän kauniisti, kun
kuljeskelet tuntureilla. Voit myöskin retkeillä johonkin Sätern'iin
ja juoda nuorta maitoa siellä tahi kävellä Foksajoen "paratiisiin" ja
heittäytyä pitkäksesi sen koivistossa, jos vaan tuuli käypi, sillä
muuten eivät hyttyset jätä sinua rauhaan. Mutta ennen kaikkea nouse
ympärillä oleville vuorille (Smörbollen, Gråhö, Blåhö) ja katsele
niiden huipuilta maailman kauneutta! Tahi vielä paremmin älä huoli
näistä pienokaisista, vaan tee tuttavuutta suorastaan Dovren kauniimman
naisen, Snöhättan kanssa, et unhoita sitä ikipäivinäsi!
Satuin tutustumaan erääseen norjalaiseen tukkukauppiaaseen ja hänen
rouvaansa, jotka huviksensa matkustelivat ympäri. Päätimme yhdessä
lähteä Snöhättalle. Ei se ole aivan pieni matka. Täytyy ensin
vaunuissa ajaa 21 kilom. Hjerkin nimiseen taloon, jota myöskin
käytetään sanatooriona; siellä astuimme hevosen selkään, jossa sai
istua kokonaista 6 tuntia. Kello 4 1/4 lähdimme Hjerkin'istä, tie
oli ensimäisen tunnin kuluessa Trondhjemiin vievää maantietä, mutta
sitte kävi se yksinomaan kangasta myöten tullen yhä huonommaksi,
monasti oli se ilman oppaan avutta melkein näkymättömässä, seutu kävi
yhä autiommaksi. 1/2 8 tienoilla tulimme pienoiseen, matalaan ja
kivistä rakennettuun Sätern'iin, Snöhätta näytti olevan aivan lähellä
ja kuitenkin oli sinne vielä parin tunnin matka. Sangen tavallinen
näköhäiriö, kun kulkee tuntureilla! Hämärä rupesi laskeutumaan
seudulle, mitä kauemmas kuljimme; maassa ei näkynyt muuta kuin kiviä,
soraa, peuranjäkäliä ja joku katajapensas; taustassa häämöitti
Snöhättan loistava lumipeite ja valaisi meidän yksinäistä kulkuamme.
Tähdet tuikkivat taivaan laella, täydellinen haudan hiljaisuus
vallitsi tuossa kuolleessa luonnossa; ainoastaan Svonjoen kohina
muistutti meitä siitä, että eloa oli ympärillämme. Tie kävi leveitten
kristallikirkkaitten purojen ja lumikenttien yli, vihdoin katosi se
kiviroukkioihin ja illan pimeyteen. Kaikki tämä tekee matkustajaan
sanomattoman vaikutuksen, joka ei milloinkaan lähde elävän muistista.
Vihdoin viimeinkin oli tie lopussa: olimme saapuneet Reinheim'iin
(peurojen kotiin), pieneen sievään rakennukseen, joka suurella vaivalla
ja suurilla kustannuksilla (10,000 kr.) oli tehty Snöhättan juurelle.
Yksinäinen, ystävällinen mies asuu siinä kesän aikaan, herätimme
hänet unesta, hän, valmisti meille aterian ja vuoteet. Kylmyys --
toista huonetta, jossa minä makasin, ei voitu lämmittää -- ja illan
omituinen kauneus eivät sallineet minun maata. Nukahdin kuitenkin
pariksi tunniksi, ja kun kello 5 aamulla heräsin, oli aurinko noussut
taivaan rannalle kaikessa komeudessaan. En voinut olla kirjoittamatta
Reinheimin vieraskirjaan (Vitaliksen mukaan) seuraavat säkeet:
Står jag om morgon på fjällets topp,
Af den blånande himmelen krönt,
Och ser solen i guld och purpur gå opp,
Jag tänker, hvad lifvet är skönt.
Kello 6 rupeamme nousemaan Snöhättan huipulle, rouva piti matkaa
liian vaivaloisena, kun ensin oli noin neljännestunnin voimiansa
koettanut. 2 1/2 tuntia kuljimme me, tukkukauppias ja minä ylöspäin
täydellisessä kiviroukkiossa (Ur'issa, kuten norjalainen sitä pimittää)
-- kasvullisuutta ei ollut muuta, kuin jäkälät ja muutama Ranunculus
glacialis ja Arabis alpina. Kun matka tuntui liian vaivaloiselta,
panimme jollekulle paadelle lepäämään, otimme evästä esille, ja joimme
raitista vettä, jota kuulimme lirisevän kivien välistä, mutta jota
oli vaikea saada käsiinsä. Vihdoin loppui tuo suunnaton kiviroukhio,
tulimme ikuiselle lumilakealle ja puolessa tunnissa pääsimme nyt
sitä myöten huipulle. Ja tuolla huipulla (2,300 metrin korkeudessa)
mikä äärettömän suuremmoinen näkö! Yltympäri komeita; valkopäisiä
tunturihuippuja meidän _allamme_. Snöhätta oli kuin mahtava ruhtinatar,
joita nuo suuret jättiläiset kaikessa nöyryydessä palvelivat! Norjan
suuremmoinen luonto astui koko ylevyydessään silmiemme eteen! Vuorien
juurella oli sininen lampi ("kedelen"-kattila), sen toista puolta
reunustaa autio musta maa ja toista taas kiiltävä suunnattoman suuri
lumikenttä, joka nousee Snöhättan tuonpuolista rinnettä myöten
ylöspäin. Pilvet kulkevat lammen yli ja heijastuvat sen siintävään
pintaan:
-- -- "jag ser på molnens tåg,
hur ledda af en, osedd Rand,
de växla i din våg".
Kaikki on niin sanomattoman kaunista! Kaikki näkyy niin selvästi,
ainoastaan muutamat korkeat huiput eivät tahtoneet, kuin ihanat, kainot
immet ainakin, näyttäytyä koko alastomassa kauneudessaan, vaan loivat
ympärilleen hienon, läpikuultavan kooilaisen hunnun!
Tuuli oli huipulla läpitunkeva. -- puolen tunnin perästä astuimme
alaspäin. Ei ole meneminen liian lähelle reunaa: ehkä joku lumikappale
lohkeaisi ja veisi rohkean yrittelijän, kuten kerran Göteborgs
Randelstidningenin toimittajan pojan, kapteeni Hedlundin, syvyyteen
ikuiseen lepoon! Kello 9 olimme tulleet huipulle, kello 11 olimme taas
Reinheimissä: ääniämme oli kauan kuultu, mutta mahdotonta eroittaa
meidät kivimöhkäleitten välistä.
Kun tulimme Hjerkiniin, valokuvattiin meidät hevosen selässä ja siinä
puvussa, jossa olimme nousseet vuorelle. Se on hauska muisto tältä
matkalta, mutta verrattomat ovat ne kuvat, jotka hautaan asti ovat
mieleeni painuneet tästä matkasta.
Tämmöinen voi eläminen olla Pohjoismaiden korkeimmassa parantolassa.
Jokainen viepi sieltä kotiinsa koko sylillisen terveyttä ja --
unohtumattomia, haihtumattomia muistoja.