lepo kehittivät ennen pitkää tytöstä oikein ihanan loistokukan.
Pieni majala näytti säilyttäneen muinaisen vetovoimansa. Vanhan
viulunsoittajattarenkin näytti olevan vaikea erota kosteikosta, jonka
hän sattumalta oli löytänyt elämänsä erämaassa, ja tyttöparan takia
mekin silmämme ummistimme. Iloiset, nuoret metsäoppilaamme olivat nyt
antaneet pienelle majalle uuden nimen. Ensimältä sitä oli nimitetty
ensimäisten asukkaittensa, silkkimatojen mukaan -- sitten sitä
sanottiin "erakkolaksi". Majoituksen perästä sitä nimitettiin
"patroonataskuksi" ja nyt se sai nimekseen "Surkeuden ravintola". Ja
todella viulunsoittajattaren sävelet soivat sieltä niin surullisina
hiljaisina kesäiltoina, että olisi luullut kivienkin heltyvän. Hän
sanoi ohjelmaansa täydentävänsä. Kohta kuului suloinen tytönäänikin
ikäänkuin sovittavana ja lieventävänä säestyksenä viulun räikeille
sävelille.
Nuoret herramme alkoivat kuleksia sen ikkunoiden takana. Mutta äiti oli
urhoollisesti vahdissa ja mieheni ilmoitti kevytmielisille
nuorukaisille, ettei hän suvainnut minkäänlaista armastelemista. Tyttö
ei heistä vähääkään välittänyt, hän oli yhtä hiljainen, kaino ja
vähäpuheinen kuin ennenkin. Lienenkö koskaan kuullut hänen yhteen
menoon puhuvan kahta kokonaista lausettakaan. Silmänsä vain puhuivat --
ikävästä, aivan kuin Mignon ja hänen laulunsa.
Pienen majan ikkunoiden alle kokoontui väliin lukuisa kuulijakunta,
meidän lapsemme ja palvelijamme. Siitä huhuttiin lähimmälle
maatilallekkin, josta myöskin useita soitonharrastajia saapui. Eräänä
iltana istui äiti tyttärineen penkillä oven edessä soitellen ja
laulellen tarmonsa takaa hartaille kuulijoille, jotka olivat asettuneet
puoliympyrään tammien alle.
Säveleet tunkivat luoksemme ruokailuhuoneeseenkin ja pakottivat meidät
kuuntelemaan. Vieraammekän, raatimies Mehrboom, unhoitti hetkeksi
turpakalan lautaseilaan ja kysyi:
-- Kuka se lienee, joka niin kauniisti laulaa?
-- Tytöntypykkä silkkimatohuoneessa, vastasi vaari.
-- Mitä? Kuinka?
Ja sitten seurasi selitys molemmista soittajista siellä ulkona. Me
sanoimme vielä, että rouva Völkerlingin pikku Lina -- vanhus näet
nimitti itseään rouva Völkerlingiksi -- oli suloinen nuori tyttö.
-- Katsotaanpa heitä sitten, arveli pulska, neljäkymmenvuotinen
vieraamme ja jatkoi atrioitsemista, mutta minusta tuntui hän hiukan
hajamieliseltä. Hän otti tosin lisää lempiruokaansa, mutta hän ei
nauttinut sitä tavallisella juhlallisuudellaan.
Kun pehmeä, vapiseva ääni taas alkoi uutta laulua laulaa laski
raatimies kahvelin kädestään. Ja nyt hän kuunteli niin hartaasti, että
oli mahdoton saada häntä palastakaan maistamaan metsäkauriin paistista.
Eikä hän edes välittänyt aikaisin kypsyneistä muskatelli-päärynistä,
joita hänelle jälkiruuaksi tarjosin. Hänen hartain halunsa näytti sillä
hetkellä olevan päästä ulos raittiiseen ilmaan.
Teimme hänelle mieliksi. Ulkona kumotti kuu kuin kirkkain kulta ja
ruusut ja resedat tuoksuivat, jotta olisi ollut synti olla tuota
ihanuutta nauttimatta. Herra raatimies riensi nuoruuden kiihkolla
edelleni. Voin vieläkin nähdä miten kullatut napit sinisestä verasta
tehdyssä hännystakissaan kiilsivät kuunvalossa ja kuinka hän tunkeusi
renkien ja piikojen ohi -- suoraa päätä vastaisen kohtalonsa helmaan.
Rouva Völkerling viritti viuluaan ja alotti heti uuden kappaleen.
Meidät ja vieraan herran nähdessään nousi hän seisalleen, vaan jatkoi
soittamista. Hänen vierellään kohosi tyttären solakka vartalo -- hänkin
oli noussut seisalleen -- ja äänensä soi kuin keijukaisen laulu.
Kuu valoi hopeista hohdettaan suloisiin, lapsellisiin kasvoihin, ja
nuoren tytön tummain silmäin katse harhaili ympärillä seisovista kauas
haaleaan kuuhun yöllisellä sinitaivaalla, kuin tarkoittaisi hänen
laulunsa sitä. Kookas mies vierelläni seisoi liikkumattomana ja
tuijotti syvään hengittäen tyttöön. Kappaleen loputtua meni hän äidin
luo ja painoi jotakin hänen käteensä, sitten kääntyi hän äänetönnä ja
poistui.
Astuttuamme tien poikki ja saavuttuamme puutarhaan sanoi hän
liikutettuna:
-- Ja _hänen_ täytyy turmeltua kadun loassa ja kapakkain saastutetussa
ilmassa -- se on kurjaa!
-- Te erehdytte, hänen äidillään on kokonaan toiset tuumat, sanoin ja
kerroin lyhykäisyydessä rouva Völkerlingin elämänvaiheista ja
tulevaisuuden unelmista, joiden päämaalina oli pieni, sievä koti,
kunniallinen käytös ja tyttärelle kunnon mies.
-- Ei kukaan äiti ole niin huono, ettei tahtoisi kasvattaa tytärtään
hyväksi ihmiseksi, mutisi raatimies. -- Mutta kuunteleppas, Heinrich,
miten tuo tyttö osaa liritellä! sanoi hän vaarille. Äiti ja tytär
olivat juuri alkaneet erästä tuttua laulua.
Raatimies pysähtyi kuuntelemaan. Pyöreät, sävyisät kasvonsa osottivat
syvää ja todellista ihastusta.
-- Oi -- kuinka hän laulaa, puhkesi hän sanomaan. -- Häntä voisi vaikka
kaiken yötä kuunnella.
Vaari kääntyi harmistuneena; hänen kysymyksensä eräästä rakennuspuiden
huutokaupasta hyvän ystävänsä syntymäkaupungissa oli jo kolme kertaa
keskeytynyt.
-- Pidättekö suunne kiinni, tuhat tulimaista! ärjäsi hän matalan muurin
yli soittajille, se riittää nyt jo. Aivanhan siitä mieli murtuu kun
tuota surkeaa vingutustanne kuuntelee!
Oitis soitto taukosi.
-- Nyt sinä, Heinrich, käyttäydyit oikein pahoin, sanoi raatimies
moittivalla äänellä.
-- Ei sillä väliä! murahti vaari vastaan. -- Minä en ole niin
hienotunteinen kuin sinä, enkä soitannosta ymmärrä tuon enempää. Koko
tämä juttu jo oikeastaan minua väsyttääkin. Tulevalla viikolla
tarvitsen heidän asuntonsa muihin tarpeisiin -- ja silloin saavat
luunsa sieltä korjata.
Raatimies vaikeni. Vaari rauhoittui pian ja kun hän uudisti
kysymyksensä rakennuspuiden huutokaupasta, niin hän sai tyydyttävän
vastauksen. Keskustelu ujui pitkäveteiseksi ja ammattimaiseksi.
Minä jätin heille jäähyväiset. Tarkastin vielä kerran vierashuonetta
oliko kaikki siellä järjestyksessä. Sitten menin levolle, minulla kun
oli tapana nousta varhain ja tiesin etteivät herrat aivan kohta
suoriutuisi nukkumaan. He eivät olleet kotvilleen toisiaan tavanneet,
ja kun raatimies pääsi lempiaineeseensa, viisaustieteeseen käsiksi,
niin hän pakinoi loppumattomiin.
Nyt minun täytyy vähän lähemmin kertoa kunnon raatimiehestä.
Mieheni ja hän olivat vanhoja tuttavia ja he olivat hyvät ystävät
huolimatta siitä, että raatimies oli vaaria kymmentä vuotta vanhempi.
Hänen nimensä oli Oskar Mehrboom ja hän oli ollut vaarin opettaja
metsäopistossa. En muista enää mitä ainetta hän opetti. Hän oli aivan
äkkiä luopunut toimestaan -- ilman mitään huomattavaa syytä -- ja
muutti silloin takaisin syntymäkaupunkiinsa, jossa asettui asumaan
torin varrella olevaan muhkeaan taloon, jossa äitinsä juuri oli
kuollut. Hän oli jälkeensä jättänyt jommoisenkin omaisuuden, jotta
poikansa voi elää oman mielensä mukaan. Hänen mielitöitään oli talon
takaisen ison puutarhan hoitaminen -- se kuuluikin kaupungin
merkillisyyksiin -- ja soitteleminen. Hän osasi soittaa kitaraa,
harppua ja klaveeria. Mutta laulaa hän ei osannut, kuinka paljon hän
sillä vaivasikin itseään. Äänensä oli kuin olikin karkea ja soinnuton.
Ja vanha, äidiltään peritty keittäjättärensä tärväsi sen täydellisesti.
Hän laittoi näet niin maukasta ruokaa, että se kunnon Oskarista maistui
aivan liian hyvältä. Päivä päivältään hän vain lihoi ja äänensä sortui
sortumistaan.
Vähitellen alkoi hän halusta keittotaitoakin tutkia. En ole missään
syönyt niin herkullisia hakkeluksia ja paisteja kuin hänen pöydässään;
forellit eivät muualla missään tulleet niin sinisinä ja hyvin vadille
asetettuina pöydälle -- ja munapiiraitaan kiitettiin laajalti koko
seudussa.
Puuhatakseen kumminkin jotakin tässä maailmassa, oli hän ruvennut tuon
pienen kaupungin raatimieheksi, ja siitä toimestaan liikeni hänelle
kylliksi aikaa lempiaskareihinsakkin. Tieteelliset opinnot -- ja kaikki
mitä siihen kuului -- oli hän siis silleen heittänyt, hän antautui
täydellisesti neilikkojaan, soitantoaan ja -- kyökkiään hoitamaan.
Se siis ei ensinkään kummastuttanut minua, kun seuraavana aamuna näin
raatimiehen istuvan Linan rinnalla majalan edessä olevalla penkillä.
Äitinsä askaroi majassa. Hän puhui nuorelle tytölle niin kiihkeästi
etten malttanut olla nauramatta. Aamuruualla ollessa kysyin
leikillisesti aikoisikko hän asettaa pikku Linan hopeaa helähtelevän
kurkun hyväin soittokoneittensa kokoelmaan.
-- Rakas serkkuni, vastasi hän miettivästi, -- jospa se vain olisi
mahdollista, niin -- --
Nauroin hänen vakavuuttaan ja miettiväisyyttään, mutta minulla ei ollut
aavistustakaan niistä tuumista, jotka hänen aivoissaan alkoivat itää.
-- Muija on kamala, sanoi hän leikellen kinkkuviipaletta hienoiksi,
pitkiksi viilekkeiksi, -- oikein kamala!
-- Häntä siis ette halua kaupan päällisiksi?
-- Huh! Kauhistus oikein ruumistaan karsi. Hetken äänettömyyden
perästä, jonka kestäessä hän söi maukkaan voileipänsä, jatkoi hän: --
Mutta on sitä pontta siinä eukossa! Minä sanoin hänelle haluavani
tytöntypykkää luonani käymään, tahtoisin näet kuulla miltä hänen
äänensä minun musiikkisalissani kuuluisi. -- Mutta ajatelkaas! Muori
katsoi minua kiireestä kantapäähän ja vastasi: -- Milloin vaan
käskette, niin minä seuraan Linaa luoksenne. -- Mutta, rakas serkkuni,
mitäpä luulisitte maailman ajattelevan jos senlainen kummitus talooni
astuisi? Vanha Dorani kai repisi silmät hänen päästään.
-- No mutta, vastasin leikillisesti, -- mitähän maailma ajattelisi, jos
niin kaunis tyttö taloonne tulisi?
-- Minä tietysti ensin lahjoittaisin hänelle siistit vaatteet, sanoi
hän kysymykseeni vastaamatta. -- Ja te, Anita rouva, voisitte tehdä
seuraa hänelle ja --
-- Oi taivas! oletteko järjiltänne hyvä herra raatimies? huusin
harmistuneena. -- Tahdotteko minun turvissani taloonne kuljettaa
kerjäläissoittajaa?
Hän katsoi minuun ihmetellen, punastui ja vaikeni.
Siihen asia sillä kertaa loppui. Ainakaan siitä ei sen enempää puhuttu.
Enkä joutanut paljon vieraamme kanssa seurustelemaankaan, syksy kun
näet on runsastöinen aika emännälle, jolla on iso talous hoidettavana.
Sitä paitsi piti minun Lenkwitziäkin silmällä pitää -- se oli vanhimman
poikamme omistama tila, jonka hän oli kummiltaan perinyt. Isännöitsijä
oli tosin luotettava mies, mutta kumminkin --
Tuon tuostaankin tuli joku lapsista kertomaan:
-- Äiti, nyt Oskar setä on kävelymatkalla Lina mamsellin kanssa. Ja
toisen kerran: -- Hän on lahjoittanut silkkisen esiliinan Lina
mamsellille. Taloudenhoitajatar rohkeni ilkkuen kertoa nähneensä heidän
kuutamolla metsänrannassa astelevan. Sanoipa voivansa vannoa, että
raatimies oli nuorta tyttöä suudellutkin, mutta se väite sai minun
pitämään ankaran nuhdesaarnan. Sanoin hänelle, että ilkeitten ja
kateellisten parjaajain oli vallan helppo saattaa kunniallisia miehiä
ja viattomia tyttöraukkoja huonoon huutoon, mutta etten minä ainakaan
kärsisi senlaisia parjaajia talossani. Aioin muutoin kertoa
ylijahtimestarille, miten hänen ystäväänsä parjattiin, jolla totisesti
ei ollut ainoatakaan huonoa ajatusta ollut!
Se auttoi. Sen koommin en panettelemista kuullut, mutta itsekseni
arvelin mitä kaikesta tästä syntyisi.
-- No niin; viikon päästä seisoin eräänä kauniina päivänä kyökissä,
jossa luumumarmelaadi kiehui kattilassa. Taloudenhoitajatarkin oli
siellä. Huonetta täyttävästä suitsuavasta höyrystä sukelsi äkkiä laiha
naisolento. Se oli rouva Völkerling, joka tärkeissä asioissa pyysi
saada minua heti puhutella.
-- Mikäs nyt on? kysyin harmistuneena. -- Tulkaa takaisin iltapäivällä,
kun olen hillonkeittämisen lopettanut.
-- Suokaa minun vain sanoa muutamia sanoja, armollinen rouva!
Mitäpä tekisin? Hän näytti olevan hyvin liikutettu ja annoin hänen
tulla kanssani saliin. Siellä asteli hän edes takaisin, naposteli
esiliinaansa ja väänteli sileää vihkisormusta, jota hän aivan
oikeudettomasti kantoi sormessaan.
-- Tahdoin vain kysyä armolliselta rouvalta, sanoi hän, -- älkää
pahastuko -- mutta arvaahan armollinen rouva äidin huolet -- tahdon
kysyä onko tuo herra Mehrboom, joka Linalleni on niin suosiollinen --
onko hän kunnon mies? Tahi kenties -- kenties hän vain tekee sitä
aikansa kuluksi? Armollinen rouva tietää minun tuntevan miehet -- hän
huokasi syvään -- kenties hän vain narrailee häntä? Jos se niin on,
niin lähden tytön kanssa pois täältä jo tänä päivänä!
-- Hyvä rouva Völkerling, vastasin minä, -- mitä te oikeastaan
tarkoitatte? Mielistelisikkö hän Linaanne? Siinä te varmaan erehdytte.
Raatimies Mehrboomia miellyttää vain tyttärenne laulu, siinä kaikki. Ja
pitäisihän teidän olla tottunut näkemään että siihen miellytään.
-- Niin kyllä! Ajattelin vain, että moni ennen on syyttänyt kaunista
ääntä, mutta ajatellut aivan toista. Tiedänhän sen omasta
kokemuksestani, armollinen rouva.
-- Raatimies on mieheni ystäviä, vastasin kylmästi, -- ja siinä
suhteessa ovat epäluulonne turhat, hyvä rouva. Mutta ellette voi niistä
päästä, niin lienee parasta että lähdette.
Olisin toden totta mielelläni nähnyt heidän lähtevän, sillä aloin
aavistaa onnettomuutta.
-- No, hän ei kumminkaan missään tapauksessa onnistuisi, selitti hän
kiivaasti ja muutoin lempeät silmänsä säkenöivät. -- Linani ei koskaan
saa tulla niin onnettomaksi kuin äitinsä, sen olen hänelle suoraan
sanonut.
-- Mitä tarkoitatte?
-- Mitäkö tarkoitan? Minä tarkoitan, että Lina on kaunis ja sivistynyt
tyttö, jolla voi olla vaatimuksensa. Niin, niin -- kyllä hän on sen
huomannut, armollinen rouva. Eilen illalla meni hän oikein
hämmästyneenä tiehensä, kun hän tuli Linalle makeisia tuomaan ja
kauniilla sanoilla mielistelemään. Ei, hyvä herra Mehrboom -- se ei käy
päinsä paitsi myrttiseppelettä ja morsiushuntua. Ensin alttarin eteen!
Seisoin kuin kivettyneenä ja tuijotin vanhaan viulunsoittajattareen. --
Teidän Linanne ja -- raatimies Mehrboom? sain vaivoin sanotuksi. Te
ette todellakaan -- ette suinkaan ole vaatimaton, hyvä rouvaseni,
täytyy minun sanoa! Tehkää nyt hyvin ja menkää tiehenne! Osotin ovea.
-- Ja pankaa sitten kapineenne kokoon niin pian kuin mahdollista --
mieluimmin jo tänä iltana.
Ymmärtämättömiä sanoja mutisten meni hän tiehensä. Luumumarmelaadista
en enää mitään välittänyt. Minulla ei ollut rauhaa missään ja odotin
hartaasti iltapäivää, jolloin mieheni ja raatimies Mehrboom tulisivat
takaisin. Herrat olivat näet jo aikaisin aamulla matkustaneet pois.
Minusta se päivä oli loppumattoman pitkä. Ja kun molemmat ystävykset
lokakuun iltahämärässä palasivat kotiin, olin saattanut mieleni
liiallisesti kuohuksiin.
Tietysti menin ensimäiseksi mieheni kanssa hänen huoneeseensa ja
kerroin vapisevalla äänellä mitä oli tapahtunut.
Hän ei sanallakaan puhettani katkaissut. Vihdoin virkahti hän: -- Eihän
Mehrboom enää ole mikään poikanen!
-- Mitä sillä tarkoitat?
-- Että sinun täytyy antaa hänen hoitaa itsensä oman mielensä mukaan.
-- Mitä hän sitten tahtoo? Sehän on pelkkää mielettömyyttä!
-- Minä en tiedä mitä hän tahtoo. Mutta yhden asian minä voin sinulle
ilmoittaa -- js se on se, että hän korviaan myöten on suloiseen
Mignoniisi rakastunut.
-- Heinrich! huudahdin. -- Herra Jumala -- aivanhan se on mahdotonta.
-- Tuskinpa itsekkään tahdoin sitä uskoa. Kun hän tänään uskoi sen
minulle, puhuin melkein suuni sijoiltaan, saadakseni hänet järkeensä.
Turhaan! Lina -- tahi ei ketään! Lina vain hänen onnestaan puuttui,
elämänsä loppuun tahtoi hän kuulla hopean heleää helkytystään. Ja ellei
se voi käydä päinsä, niin hän ei tiedä mikä hänet perii. No niin --
kunnon miehellä on senlaisessa tapauksessa vain _yksi ainoa_ keino!
-- Mutta eihän sen voi antaa tapahtua! huudahdin minä. Ajatteles, tuo
mierolaisraukka -- ja kunnon, rehellinen, jalo ja varakas Mehrboom! Ei,
Stetten, se ei saa tapahtua! Mene sinä sinne alas ja laita nuo
onnettomat naiset matkaan. Anna saattaa heidät lähimpään kaupunkiin
vaikka parhailla nelivaljakkaisilla vaunuillamme, kunhan vaan menevät
matkoihinsa! Sillä välin minä menen Mehrboomin pakeille ja koetan
selvittää hänen sekavaa päätään.
-- Ei se onnistu! huusi mieheni jälkeeni.
Kolkutin Mehrboomin ovea, mutta sisäpiika sanoi herra raatimiehen
menneen alas puutarhaan. Kiiruhdin takaisin alas. Oliko hän jo mennyt
majalaan?
-- Mehrboom! huusin ulos pimeään. Kuului kuin kahinaa, ja aivan oikein
-- sakeasta lokakuun usvasta sukelsi juuri vieressäni näkyviin
kookas olento. -- Minä etsin teitä, Mehrboom! Missä kummassa te
juoksentelette?
-- Täällä! sanoi hän tukehtuneella äänellä.
-- Mitä te täältä ulkoa usvasta etsitte?
-- Raitista ilmaa, mutisi hän.
-- Ahaa! Ettekö siis raitista ilmaa saanutkaan koko matkalla tänään?
Ei, rakas ystäväni, minulla sattuu olemaan paremmat tiedot. Te aioitte
mennä alas majalaan! Oi Mehrboom, mitä onkaan Stetten juuri kertonut
teistä! huudahdin. -- Oletteko niin peräti jumalaton, että sydämenne
lahjoitatte katulaulajattarelle? Ajatelkaa, Mehrboom, mitä se
merkitsee! Ajatelkaa omaa kunnon äitiänne, kunnioitettua nimeänne --
asemaanne, tulevaisuuttanne -- onhan se vallan mahdotonta!
-- Hiljaa, hiljaa, rakas Anita rouva! Tulkaa -- ottakaa käsivarteni.
Minä tiedän teidän olevan oikeassa, mutta se ei mitään auta. Kaiken
tuon olen jo itselleni sanonut, mutta kumminkin --
Pakotin hänet pysähtymään. -- Mehrboom, se on vain haihtuva haave!
sanoin kyynelten vuotaessa silmistäni. -- Mitäpä tuo vieras lapsi voi
teille olla?
-- En tiedä, Anita -- älkää kysykö, sillä minulla ei ole mitään
vastattavaa. Kahdeksantoista vuotiaana rakastin erästä tyttöä samalla
tavalla, sen perästä en ole ketään rakastanut ennenkuin nyt. Antakaa
minun mennä omaa tietäni! Mitäpä hänen sukuperänsä minua haittaa? Eihän
minulla ole sukulaisia, jotka nenäänsä nyrpistäisivät. -- Teidän täytyy
suoda minun tulla onnelliseksi omalla tavallani! Hän on kaino ja hyvä
lapsi --- hän on pieni leivonen, joka viserryksillään tuo kevättä
sieluuni. Anita -- Anita rouva --
-- Entä äiti! Onnittelen teitä tulevan anoppinne suhteen! sanoin
katkerasti.
-- Oi niin, äiti -- tuo turmeltunut äiti! huudahti hän neuvotonna. --
Suuri Jumala -- tuo turmeltunut äiti!
-- Hän kai tekee elämämme sangen hauskaksi, sanoin.
-- Linan täytyy oppia unhoittamaan äitinsä, sanoi hän lujalla äänellä,
-- ja vanhuksen täytyy sitoutua pysymään poissa tyttärensä luota. Hänen
täytyy, Anita. Rahalla saa senlaiset ihmiset vaikka mihin. Ei, _sitä_
en koskaan voisi, jatkoi hän, -- äitiä en koskaan jaksaisi kärsiä.
-- Luuletteko hänen myövän lapsensa? Mitä typeriä houreita teillä on?
Niin ei kukaan äiti tee. Tahi suostuu hän kenties ehdotukseenne,
saadakseen teidät tyttöön sidotuksi. Hän on jonkun aikaa poissa, mutta
kun rahat loppuvat, ilmestyy hän eräänä kauniina päivänä kotiinne ja
jää sinne. Te ette tunne tuonlaisia mieron kiertäjiä, te päättelette
vain oman mielenne mukaan ja te olette valmistamaisillanne itsellenne
vuoteen orjantappuroista ja ohdakkeista, hyvä ystävä!
-- Ei, niin ei saa käydä! En voi kärsiä tuota kauheaa äitiä, hän on
niin rapistuneen näköinen ja käytöksensä on rumaa, se muistuttaa
huonoimpia kapakoita, yhki hän.
-- Mutta hän on Linan äiti, sanoin vakavasti, -- hän omistaa tytön
Jumalan ja ihmisten lain mukaan.
Hän vaikeni ja huokasi syvään.
-- Miksi pitää tuon kurjan äidin olla olemassa? huudahteli hän
kiivaasti. -- Ellei häntä olisi, niin painaisin jo tällä hetkellä tytön
sydäntäni vasten -- -- mitä se oli? kysyi hän hiljaa ja puuttui minua
käsivarteen, -- kuului aivan kuin olisi joku tässä läheisyydessä
nyyhkyttänyt.
-- Jumal' auta, eihän täällä ketään ole! sanoin rauhoittaen häntä. --
Majalahan on maantieojan tuolla puolen. Rakas, hyvä ystävä! rukoilin
minä, -- osottakaa minulle sen verran ystävyyttä, että ainakin koetatte
unhottaa tuon tytön! Intohimonne on liian äkkiä syttynyt, se ei voi
olla todellinen. Matkustakaa kotiin, ja asettukaa vanhempainne kuvan
eteen -- ajatelkaa sitten kenen heidän silmäinsä edessä tahdotte
rinnallenne asettaa. Uskokaa minua, että haaveenne katoaa ja häipyy
niin kuin aurinko huomenna hajottaa syysusvan. Minä pyydän vain tätä
ainoaa yritystä! Ellei se onnistu niin vielä sittenkin jää teille
kylliksi aikaa turmioonne syöstä.
Kauan hän empi, sitten hän tarttui käteeni. -- Tuon onnettoman äidin
tähden minä koetan sitä tehdä, sanoi hän huoaten. -- Huomatkaa tarkoin
-- se on yritys vain, Anita rouva! Olen jo ennen sanonut sen itselleni.
Hyvä, tahdon koetella itseäni -- mutta sen minä sanon teille -- --
-- Mitä niin, Mehrboom?
-- Jos tyttö olisi yksin maailmassa, niin ei kymmenen hevosen voimat
voisi minua täältä riistää -- kuulitteko, nyt taas kuului kuin huokaus!
-- Te houritte, Mehrboom. Tulkaa -- kuinka voitte? Tulkaa, minä laitan
teille lasillisen punssia -- sitten nukutte makeasti ja huomenna
matkustatte kotiin Jumalan kirkkaassa päiväpaisteessa.
Hän ei vastannut, mutta minä vedin hänet mukaani taloa kohti.
Riemuitsin kun hän oli järjen ääntä kuunnellut ja siunasin mielessäni
vanhan viulunsoittajattaren rappiota. Hänestä on siis johonkin hyötyä,
arvelin. Ja iltamyöhällä sanoin ukolleni: -- Rouva Völkerling olisi
tietysti luvannut vaikka mitä saadakseen hänet kiinni. Mutta sittemmin
hän varmaan olisi anoppina ilmestynyt -- hänhän rajattomasti rakastaa
lastaan. Kunnon Oskar Mehrboom! Eipä hän juuri mikään ihmistuntija ole.
-- Mutta sinä sitä enempi, sanoi hän leikillisesti. -- Kyllä sinä,
Anita, sentään olet viisas rouva!
-- Olenpa kyllä, selitin ylpeästi.
Mutta sillä kertaa erehdyin isosti, lapsi kulta! Kuinka olisinkaan
voinut aavistaa mitä sinä yönä tapahtuisi? Kuinka voin ajatella että
juuri samassa senlainen äidinrakkauden teko tehtäisiin, jonka
veroisesta en koskaan sitä ennen enkä sen jälkeen ole kuullut
mainittavan?
Tiesinhän kyllä, että tuo vanha viulunsoittajatar jumaloi lastaan. Ja
että hän eli, kieltäytyi ja uurasti ainoastaan tyttärensä eteen, senhän
hän itse oli sanonut. Mutta että hän -- --
Oli vielä hämärä noin seitsemän tienoissa aamusella kun vaari ja minä
istuimme kahvipöydän ääressä. Silloin Lina hyökkäsi huoneeseen puoleksi
puettuna ja antamatta ilmoittaa itseään. Pehmeät lapselliset kasvot
olivat jäykkänä ja verettöminä kauhistuksesta ja hän vapisi niin että
tuskin sai sanaa suustaan.
-- Jumalan tähden -- mitä tämä on? huusin minä.
-- Äitini! änkytti hän, -- äitini -- hän on kuollut!
Pakotin tytön istumaan tuolille, jolta juuri olin noussut. Annoin
hänelle vettä ja huusin sisäpiikaa, että hän tulisi pitämään huolta
melkein tunnottomasta tytöstä. Sitten riensin alas majalaan. Siellä
makasi vanha viulunsoittajatar näennäisesti kuin unessa, huulilla
tyytyväinen hymy. Mutta hän oli kylmä ja jäykkä -- hän oli kuollut.
Pallilla vuoteen ääressä oli tyhjennetty lasi. Siinä oli myöskin kirje,
yksinkertaisesti laskettu paperipalanen, johon nimeni oli lyijykynällä
kirjoitettu. Se oli suljettu likaisella suulakalla. Avasin kirjeen ja
luin:
"Kuulin eilen illalla kaikki. Ja minä menen pois -- sinne, josta
on mahdoton enää palata. Pian olen tieltä poissa, herra Mehrboom
voi syleillä morsiantaan -- ja lapseni on elävä onnellisena,
rakastettuna ja kunnioitettuna järjestetyissä oloissa. Pyydän
armollisen rouvan pitämään Linan luonaan hääpäivään asti. Jumala
on teitä siitä palkitseva. Ja minä pyydän ettei kukaan sano
lapselleni, jotta vapaaehtoisesti läksin. Hän luulee minun
kirjoittaneen armolliselle rouvalle lähdöstämme. Voihan sanoa
että olen kuollut halvaukseen.