-- Olen ennen aikaan ollut erakko, kuului hämmästyttävä vastaus, -- ja
siitä pitäen olen pukuni pitänyt.
Nuori pariskunta pyrskähti nauruun. -- Löytyykö erakoita vielä?
-- Olin silloin Oberbayerissa ja sain seurakunnalta luvan rakentaa
pienen majan metsään järven ranralle. Siellä asuin kymmenen vuotta
erakkona, mutta silloin -- --
-- No mikä silloin yrityksenne keskeytti?
-- Tulin tuntemaan rakkaan vaimoni, vastasi hän rauhallisesti ja
vakavasti.
Kun mummo sitten kertoi tuosta tapauksesta, sanoi hän olleensa naurusta
tukehtumaisillaan tuon vastauksen kuullessaan. Mutta miehessä oli
jotakin, joka pidätti häntä osottamasta miten naurettavalta hän hänestä
tuntui.
-- Entä sitten? virkkoi vaari.
-- Niin, nyt kuljemme markkinoilla ja pikkukaupungeissa. Minä olen
keksinyt tämän mainion kitin, joka varmaan vastaisuudessa on voittava
mainetta, hyvä herra. Ja vaimoni on erinomaisen taitava sitä
käyttämään; hän osaa sillä liittää pienimmänkin murun. Valitettavasti
hän tätä nykyä on jotenkin heikko, jatkoi hän, -- ja meidän täytyy
etsiä joku paikka, missä voimme viipyä parin viikon ajan, sillä Herra
on pian lahjoittava meille viidennen lapsemme.
-- Missä kapineenne ovat? kysyi vaari.
-- Puutarhan muurin luona, hyvä herra. Pitäisin sen kunniana, jos
armollinen herrasväki tahtoisi lasiani katsella. Minulla on muutamia
erinomaisen kauniita pikareita, joihin on metsästystapauksia kuvattu --
hyvin aistikasta työtä -- -- --
Mummo kohosi seisalleen; tyttönen palasi neitsyen seuraamana, joka
kantoi rikkoontunutta kantta.
-- Katsotaanpas hänen tavaroitaan, sanoi Anita miehelleen. Miehensä
käsivarteen nojautuneena ja lasinhiojan seuraamana astui hän
puutarhanportille.
Siellä seisoivat matalat vaunut, valjaissa oli pieni hevonen, sen pää
riippui väsyneenä ja nolona ja se näykki ruohoa maasta. Saranatuolilla
istui lasinhiojan vaimo ommellen. Hänen polveensa nojasi pieni
poikanen, joka juuri oli ruvennut kävelemään, ja kolme muuta lasta
ilakoivat ympärillä.
-- Katharina, armollinen herrasväki haluaa pikareitamme katsella, huusi
lasinhioja. Ja vaimon noustessa seisalleen esitti hän suuremmoisella
liikkeellä: -- Rakas vaimoni!
Hän lienee nuorempana ollut hyvin kaunis, mutta työ ja puute olivat
kasvoihinsa jättäneet näkyviä jälkiä. Kuumuus rasitti häntä ja hän
pyyhkäsi huoahtaen esiliinansa nurkalla kosteaa otsaansa. Anita lausui
hänelle muutamia ystävällisiä sanoja lapsista. Hän sääli vaimo parkaa,
joka ei tiennyt mihin tuskan hetkellä saisi päätään kallistaa. Hän
ajatteli omaa mukavaa huonettaan vanhassa ylijahtimestarin virkatalossa
-- kätkyttä lumivalkoisine lakanoineen, pieni vuode kun jo oli
valmiiksi tehty, ja niitä sieviä, pikku vaatteita, jotka olivat
valmiina piironkinsa laatikossa, ja odottivat päästäkseen pienen pientä
ruumista lämmittämään. Ja hän melkein häpesi suuria etujaan tuon
kodittoman naisen rinnalla.
Sillä aikaa oli miehensä tavallisella kiireellisyydellään jo ostanut
yhden pikarin.
-- Katsoppas, Anita! huusi hän ihastuneena, -- tämähän on oikea pieni
taideteos.
Anita nyökkäsi hajamielisen näköisenä. Sillä totta puhuen niin pikarin
reunalla toisiaan tavoittelevat hirvet ja metsäkauriit eivät
taideteoksia olleetkaan.
-- Missä tämän pari on? kysyi vaari.
-- Se on vielä keskitekoinen, hyvä herra, kuului vastaus.
-- Milloin se valmistuu?
-- Parin, kolmen päivän perästä.
Vaari kääntyi taas muukalaiseen kysyen:
-- Jäättekö kenties tänne läheisyyteen?
-- Täytyneehän minun, vastasi mies katsahtaen vaimoonsa, joka jo oli
alkanut rikkonaista kantta kitata.
-- Voitte sitten tuoda tänne pikarin, kun saatte sen valmiiksi.
Tuo kummallinen ihminen kumarsi.
-- Nimeni on Alois Schlüter, sanoi hän. -- Kiitos, hyvä herra. Heti kun
vaimoni on kitannut kannen, lähdemme. Suokaa anteeksi kysymykseni, hyvä
herra -- onko pitkältäkin lähimpään kaupunkiin?
-- Puoli kolmatta peninkulmaa, sanoi vaari.
-- Se on viiden tunnin matka, mutisi mies katsoen huolestuneena
vaimoonsa. Vaimo huoahti.
-- Mistä nyt tulette? kysyi vaari.
Mies mainitsi pienen kaupungin vuoristossa päin.
-- Niin kaukaa! ajatteli Anita peljästyneenä ja silmäili taivasta, joka
oli ukkosen pilvien peitossa. Sitten katseensa kääntyi vaariin ja
molemmat katsoivat silkkimatohuoneeseen päin, mutta ei kumpikaan
tahtonut ensimäistä sanaa sanoa. _Mummo_ ei tahtonut sitä tehdä, hän
kun vielä oli vähän nyrpeissään vaarin silkkimatojen viljelyksestä --
eikä _vaari_ tahtonut sitä tehdä, kun hän yhä vieläkin hiukan häpesi
silkkimatojaan. Ja niin molemmat todella menivät matkaansa sanan
sanomatta.
He saapuivat puutarhan portille, siihen Anita pysähtyi.
-- Luulen niitä kummallisiksi mutta rehellisiksi ihmisiksi, alkoi hän.
-- Lasten vaatteet olivat huolellisesti paikatut, vaimon tukka
siististi kammattu ja -- --
-- Ja mies on taitava työssään, jatkoi vaari.
-- _Vaimo_ minua enin säälittää, virkkoi Anita. -- Kun hänen tässä
paahteessa täytyy astua noin pitkä matka!
-- Vaimo parka! mutisi vaari. -- Ja vielä senlaisessa tilassa -- --
Taas he katsoivat toisiinsa. He olivat nyt saapuneet Hubert herran
pienelle majalle ja katselivat suljettua ovea.
--- Niin, tuo talo se vain on autiona -- olipa todella aivan
tarpeetonta, että sen rakensinkaan -- siitä kun ei ole minkäänlaista
hyötyä.
-- No avaa se sitten! sanoi mummo.
-- Tarkoitatko sitä todella?
-- Tarkoitan kyllä -- kenties se meille onnea tuottaa, kuiskasi Anita
vakavalla katseella ja hohtavin poskin.
-- Olet oikeassa! huudahti vaari rientäen juoksujalassa tarjoomaan
yösijaa entiselle erakolle perheineen. On itsestään ymmärrettävää, että
tähän tarjoukseen myöskin kuului illallisruoka.
Anita keitätti ison padallisen velliä ja lähetti pieneen majaan olkia
ja puhtaita, karkeita lakanoita. Hevoskonikin pääsi odottamattomaan
kaurakestiin tallissa. Sinä iltana kastoi nuori Anita rouva nauraen
pienen majan "erakkolaksi". Puolisot näkivät vierasten lasten leikkivän
oven edessä illan viileässä ilmassa. Isä istui majan edessä olevalla
penkillä, kasvoissa tavallinen kummallinen, mietiskelevä ilme.
-- Herra Jumala, sanoi silloin vaari, -- kuinka monta harhaileekaan
koditonna ihanassa maailmassasi!
Seuraavana yönä syntyi vaarin vanhin poika. Ja aamutähden vilkuttaessa
puutarhan yli, parkui uusi maailman asukas erakkolassakin -- ja sekin
oli poika. Auringon koittaessa nukkui mummo virvoittavaa unta. Pienessä
majassakin ummistuivat muutamat silmät, mutta ijäksi päiviksi. Kärsivä
vaimoparka oli lapsijoukkoonsa heittänyt viimeisen tuskallisen
silmäyksen ja seurasi sitten kuolon sanansaattajaa.
Mummo sai tietää vain, että pikku erakko oli tullut maailmaan, ja itse
vuoteen omana maatessaan toimitti hän toiselle äidille kaikenlaisia
mukavuuksia. Sydämellisellä ilolla aanoi hän miehelleen: -- Nyt en enää
ole sinulle nyreissäni silkkimatomajasta. Viime yönä siitä todella oli
hyötyä -- ajatteles jos ei tuo ihmisparka olisi täällä yösijaa saanut!
Kun mummo neljän viikon kuluttua sai tietää totuuden kokonaisuudessaan,
oli erakko lapsiliutansa kanssa saanut pysyväisen jalansijan pienessä
majassa. Tuo kummallinen kuljeksija oli siihen laittanut täydellisen
lasihiomon ja matkusteli aina pari kertaa viikossa taideteoksiaan
myömässä. Se kävi nyt paljon paremmin päinsä kuin ennen, jolloin
lapsilauma oli hänen kintereillään. Heillä oli nyt koti, ja vanhimman,
keskikasvuisen tyttären tuli laittaa ruoka ja hoitaa pienimmät lapset.
Vaari raapusteli korvallisiaan ja mummo punoi päätään nähdessään
erakkolan lasten pienten villien tavalla juosta pölistävän kivien ja
kantojen yli.
-- Se on sinun syysi, Anita, sanoi vaari.
-- Eipä olekkaan ukkoseni -- sinun täytyy selittää hänelle, ettemme
suinkaan tarkoittaneet, että hän ainiaaksi tänne jäisi.
-- Oi, ne onnettomat silkkimadot, Anita!
Nuoren pariskunnan näin jutellessa, tuli "erakko" kutsukortilla
pyytämään heitä poikansa kummeiksi. Eikä siitä voinut kieltäytyä, poika
kun oli syntynyt samana yönä kun heidän oma armaansakkin. Jonkun ajan
kuluttua tuli "erakko" kysymään saisiko hän ristipojan hyväksi pitää
kiliä. Muutamien viikkojen päästä näki hän tarpeelliseksi hankkia
porsaan, ja puolen vuoden kuluttua palasi hän kahdeksan päivää
kestäneeltä asioimismatkalta uuden vaimon kanssa.
Mummo joutui aivan haltioihinsa -- tuskinhan ensimäisen vaimon ruumis
vielä on jäähtynytkään, sanoi hän. Mutta nähdessään vallattoman
lapsilauman, ajatteli hän, että mies kai enemmän rakkaudesta lapsiin
kuin omasta halustaan oli pitänyt niin kiirettä mennä uusiin naimisiin.
Mummo huokasi ja istuutui nurkkaikkunaan katselemaan miten tuo voimakas
"uusi" pelmuutteli lapsia kuin haukka kananpoikia. Hän tukisteli ja
työkki ja ajoi ulos pahoja tapoja, jotta höyhenet tuprusivat. Naapuruus
tuli päivä päivältään harmillisemmaksi ja kerrankin mummo sanoi:
-- Huomenna menen sanomaan hänelle, että hän saa mennä muualta asuntoa
etsimään. Mutta hänelle tuli heti toiset tuumat nähdessään kivuloisen
pikku pojan ja vertaillessaan häntä omaan vihantaan pienokaiseensa.
Olihan tuolla pikku raukalla täällä raitista ilmaa ainakin. --
Näin kului pari vuotta ja molemmat perheet lisäytyivät parilla
lapsella. Ja naapuruuteenkin oli jo totuttu -- sitä sen enempi kun
lasinhiojan toinen vaimo todella ymmärsi pitää lapsiliutaa kurissa.
Anita mummolle pysyi tosin arvoituksena kuinka hän menetteli tullakseen
toimeen pienissä huoneissa. Mutta koko perhe tuntui onnelliselta eikä
näyttänyt minnekkään ikävöivän.
Eräänä aamuna -- eräänä ihmeen kauniina toukokuun aamuna -- oli
erakkolassa oudon hiljaista. Ja kun päivän puoleen pyrkiessä ei
ainoatakaan lapsista näkynyt, meni Anita sinne. Hän koputti etehisen
ovea -- vastausta ei kuulunut. Hän työnsi oven auki ja meni sisään.
Huoneet olivat typö tyhjät. Erakkolaan kuuluvalla pöydällä seisoi iso,
hiottu pikari, johon hyvin puhdistetuista ikkunoista virtaava
auringonvalo monivärisenä heijastui. Muuta jälkeä ei näkynyt koko
isosta perheestä, joka vielä eilen oli siinä asunut. Paljaat seinät
vain -- ei minkäänlaista talouskapinetta -- ei mitään muuta kuin ne
harvat huonekalut, jotka erakon muuttaessa olivat siellä olleet. Mutta
kaikki oli peilikirkasta ja puhtaaksi pestylle lattialle oli riputettu
hienoja kuusenhavuja ja koivun lehtiä. Ison pikarin kupeeseen oli soman
lehtiköynnöksen alle piirretty:
Jalolle hyväntekijälleni
Herra Ylijahtimestari von Stettenille
ja hänen ylevämieliselle puolisolleen,
ikuisella kiitollisuudella
Alois Schlüteriltä.
Pikarin etupuolelle oli Stettenin vaakuna erinomaisen hyvin piirretty
-- sillä kertaa oli "erakko" todella saanut aikaan mestariteoksen.
Mutta mihin taiteilija oli joutunut? Ja koko perheensä?
Mummo sulki taas päätään punoen pienen majan ja asetti pikarin
lasikaappiin vierashuoneessa. Sillä kertaa oli mahdoton saada mitään
tietoja hävinneistä, mutta monen vuoden kuluttua ilmestyi
ylijahtimestarin virkatalolle kaunis nuorukainen, joka pyysi Anita
rouvaa puhutellakseen. Iloisena, virkeänä hän katseli ympärilleen, ja
täyteliäisestä matkalaukusta, jonka suusta uuden uutukaiset saappaat
ojentelivat pohjiaan, huomasi hänen olevan varakkaiden vanhempain
lapsia.
Hän ei tahtonut mitään pahaa tehdä, tahtoihan vain antaa kirjeen. Ja
ajatteles -- se oli ristipoika Hermann Schlüter, josta oli tullut
lukkoseppä ja joka nyt kierteli työnansiolla ja toi terveisiä
omaisiltaan. Nyt saatiin tietää minkätähden isä Schlüter niin
äkkiarvaamatta oli jättänyt erakkolan. Vapaa asunto ja nauttimansa muut
edut -- ja tietysti etupäässä ahkeruus ja säästäväisyys -- olivat
vähitellen tuottaneet hänelle varallisuutta. Silloin elpyi hänessä
harras ikävä kotipuoleensa ja hän tunsi myöskin, ettei hänen paremmissa
olosuhteissaan enää pitäisi armolahjoja vastaanottaa. Päätettiin siis
lähteä matkalle. Mutta jäähyväisiä erakon oli mahdoton tulla jättämään
-- hänestä oli parempi lähteä salaa. Poika kertoi edelleen, että isä
hartaasti toivoi kerran vielä pääsevänsä vanhaa "erakkolaa" näkemään,
josta hänellä oli ensimäiset ystävälliset muistonsa maailmasta, joka
siihen saakka oli hänestä tuntunut armottomalta. Nyt isällä oli
tuottava toimi Münchenissä. Kun kysyttiin käyttikö hän yhä
munkinkaapua, hämmästyi poika, hänellä näet ei ollut minkäänlaista
muistoa tuosta kummallisesta puvusta.
Mutta sillä ajalla oli monenlaisia vieraita majaillut tupasessa. Erään
kerran oli siinä ollut kammottava vieras -- salametsästäjäin ampuma
metsänvahti. Toisen kerran lymysi siellä kutsumattomia vieraita.
Muutamana pakkas jouluna olivat ne astuneet ikkunasta sisään -- kaksi
läheisestä kaupungista paennutta roistoa. Kun kuski myöhään yöllä oli
tallissa sairasta hevosta vaalimassa, huomasi hän majan savutorvesta
nousevan savua ja näki tulen vilkkuvan rapistuneiden ikkunaluukujen
raoista. Ja katso -- siellä istuivat nuo molemmat maantierosvot
viinapullojen ääressä korttia pelaamassa. Mutta seuraavana aamuna, kun
roistot tekivät päivän yöksi ja makasivat sikeimmässä unessaan, tulivat
santarmit ja korjasivat heidät.
Ja kerran yhtenä yönä hiipi mummo salaa, silmät itkusta punaisina
pienelle majalle, ja laahasi sinne makuuvaatteita ja talouskaluja.
Veljensä oli näet toisen ylioppilaan kanssa pakomatkalla Jenasta, ja
tuo toinen oli kaksintaistelussa surmannut toverin ja oli itsekin
vaarallisesti haavoittunut. He olivat kaiken päivää lymynneet
männikössä, ja vasta kymmenen jälkeen illalla uskalsi setä tulla
taloon, koputtaa ovea ja pyytää apua ja turvapaikkaa. Toverinsa makasi
siellä monet viikot, kunnes hän toipui eräänä pimeänä yönä lähtemään
Hampuriin yhtä salaa kun oli tullutkin, sitten hän Amerikassa etsi ja
löysikin turvaa onnettoman tekonsa rangaistukselta. Yhdelle pienistä
ikkunalaudoista oli hän piirtänyt erään Göthen runon syyllisyydestä,
tuskasta ja kostosta.
Kuinka tuo onneton lienee kärsinyt pienessä majassa!
Juuri sen alle on toinen käsi piirtänyt:
Turhaa puhetta!
Ihminen tarvitsee hyvin vähän iloisena ollakseen -- ja se joka
on iloinen, on rikas kuin kuningas!
Wilhelm Schulze,
korpraali Braunschweigin jääkärikunnassa
majaili tässä kauniissa kortteerissa kenttäharjoituksissa vuonna 18--.
Niinpä niin! Toisesta oli pieni maja tuntunut vankilalta -- toisesta
taas paradiisilta.
Mutta kummallisin tapaus, joka pienessä silkkimatohuoneessa tapahtui
oli eräs, josta tahdon antaa mummon itsensä kertoa -- s.o. jotta koetan
niin hyvin kuin taidan kertoa sen hänen omilla sanoillaan.
-- Neljä vuotta oli talo ollut autiona erakon ja hänen perheensä
lähdettyä. Ukkoni oli tullut hiukan varovammaksi kutsuissaan. Mutta
silloin tuli uusi vieras, ja tälle oli pieni maja hänen mielestään kuin
vartta vasten rakennettu.
Sillä kertaa se ei ollut ranskalainen, ei isoperheinen erakko -- eikä
miehenpuoli, vaan muuan kauniin sukupuolen jäsen. Mutta hyvä Jumala, se
nimitys tuntui tässä kohden julmimmalta ivalta. Vaimo parka näytti niin
surkealta ja rappeutuneelta kuin mahdollista. Mutta jaloissa
kasvonpiirteissä ei näkynyt jälkeäkään siitä julkeudesta, jota hänen
vertaisillaan tavallisesti tapaa, ja joita tavallisesti yhteisellä
nimellä sanotaan "harpputytöiksi". Hän oli kuljeksiva naissoittaja,
mutta hän soitti viulua harpun asemesta, eikä hän laulanut kimeitä
lauluja. Päinvastoin hän näytti mykältä, ja soittaessaan katseli hän
ympärilleen suurilla, surullisilla silmillään.
Rinnallaan seisoi aivan nuori tyttö -- ja se oli tietysti hän, joka
pani ukkoni pään pyörälle. Hän lauloi toista ääntä niihin lauluihin,
joita äiti soittokoneestaan vingutti.
Jos olisin ollut maalari niin olisin tyttötypykästä maalannut Mignonin.
Hänen kasvonsa olivat senlaiset, että tuskin Murillokaan olisi osannut
sen kauniimpia, viattomampia ja samalla kiihoittavampia maalata, sen
lisäksi oli kasvoin väri kalpea, vaan kummallisen lämmin. Mutta
kauniitten silmien alla oli ruskeita varjoja ja pienen ruusunnupun
kaltaisen suun ympärillä oli hyvin surullinen ilme.
Mieheni seisoi etehisen ovessa kun he soittivat pihamaassa ja
nähdessään tytön värähtävän kysyi hän tietysti jos häntä vilutti. Äiti
sanoi surullisella äänellä lapsella olevan kuumeen. Hän jatkoi
kumminkin soittamistaan ja tyttö lauloi, mutta lapsellinen ääni
heikkeni heikkenemistään ja äkkiä hän puristi kalpeet huulensa kiinni.
-- En jaksa enää! sanoi hän.
Vanha vaimo otti syliinsä maahan vaipuvan tytön ja silmäili jäykkänä
kauhistuksesta vuoroin meitä ja häntä. No, tulihan tehdä mitä taisi.
Mutta pian saatiin selville kaunis juttu -- että tyttö parka oli
tuhkurissa ja ettei köyhä äiti tiennyt mihin hän lapsensa kanssa
pakonsa ottaisi.
-- Avaa sinä, Anita, heille! sanoi ukkoni. Ja minä hain pienen majalan
avaimen.
Nyt meillä siis taas oli asukas siellä -- ja seuraavina päivinä oltiin
läheisessä yhteydessä kuljeksivain mäerolaisten kanssa, sen
ijankaikkisen luonnonlain perustuksella, että yksi olento on
velvollinen hädässä ja kurjuudessa toistaan auttamaan tässä
epätäydellisyyden maailmassa. Mutta omat lapsenikin sairastuivat
tuhkuriin ja sekä meillä että pienessä majalassa oli tuskaa ja surua,
sillä kulkutauti oli tällä kertaa vaarallista laatua.
Totta puhuen olin ukkooni sangen pahastunut. Ellei hän olisi tahtonut
mierolaisvaimoa sisään laskea, niin lapseni kenties olisivat taudilta
säilyneet; sillä tauti oli tietysti heihin tarttunut, sitä en voinut
päästäni saada.
Mutta mitäpä arvelut nyt enää auttoivat, kun onnettomuus jo oli
tapahtunut. Ei ollut muuta tehtävää kun hoitaa lapset hyvin, panna
kädet ristiin ja rukoilla Jumalaa heidän henkeään varjelemaan.
Pienokaiseni toipuivatkin jotenkin pian, mutta vieras tyttö oli
viikkokaudet haudan partaalla ja äitinsä istui sanattomassa
epäilyksessä hänen vuoteensa ääressä. Hän ei valittanut mutta jäykästä
katseesta näki, että tytär oli ainoa side, joka häntä elämään yhdisti
ja että äiti vain hänen tähtensä kärsi surkean kurjaa elämäänsä. Vasta
kun lääkäri antoi toiveita lapsen parantumisesta heräsi hän
tylsyydestään ja alkoi nauttia ruokaa. Menin joskus sinne katsoakseni
saiko sairas mitä hän tarvitsi, palvelijoihin kun ei niin aina ole
luottamista. Ja käydessäni sain vähitellen kuulla hänen
elämänvaiheensa.
Hänen äitinsä oli kuljeksinut samalla tavalla ennen häntä. Hän ei ollut
ikänään muuta tehnyt kun kulkenut markkinasta markkinaan ja soitellen
talosta taloon. Isästään hän ei muuta tiennyt, kun että äiti oli
sanonut häntä huonoksi mieheksi, joka oli unhottanut hänet ja lapsen ja
nyt rikkaan rouvansa kanssa eleli suurvaltaisena herrana linnassaan.
Lapsensa ei koskaan saanut tietää hänen nimeään. Äiti kuoli kun hän oli
viidentoista vanha ja hän jäi tyroolilaiseen lauluseuraan, joka silloin
maata kierteli. Niin kasvoi hän vähitellen aikuiseksi ja ihmiset
sanoivat häntä kauniiksi.
Sitten sattui hän jossakin tutustumaan Linan isään -- hän nyökkäsi
vuoteelle päin, jossa tyttö nukkui. Silloin hän ainoan kerran
elämässään uskoi hyvään -- rehellisyyteen, rakkauteen ja uskollisuuteen
-- ja entinen elämänsä tuntui hänestä pimeältä ja iljettävältä. Hän
erosi kuljeksivasta seurasta ja etsi palvelusta. Pitihän hänen hiukan
tottua taloudellisiin toimiin ennenkuin naimisiin meni -- sillä hän oli
vannonut naivansa hänet. Yksi asia vain oli tiellä; hänen vanha tätinsä
-- vanhemmat eivät enää eläneet -- oli näet myöskin vannonut ennen
testamenttaavansa kaiken tavaransa kaupungin köyhäinhoidolle, kuin
antaisi hänelle luvan mennä naimisiin mieronkiertäjän kanssa.
Hän odotteli kärsivällisesti, että vanhan tätin mieli muuttuisi, mutta
se ei muuttunutkaan. Ja hän oli terve ja raitis -- hän voisi siis elää
kauankin. Eräänä päivänä oli nuori pariskunta yhtynyt muutamassa
kapakkapuutarhassa, ja silloin kertoi mies, että hänen täytyi lähteä
pitemmälle matkalle -- hän viipyisi poissa kenties noin puolen vuoden
paikoille. Sillä oli tuon kurjan raukan kohtalo määrätty. Hänellä ei
ollut rohkeutta sanoa: -- Et saa mennä, et voi jättää minua nyt! Se oli
hänelle mahdotonta -- hän ei edes apuakaan pyytänyt. Hän ei koskaan
tulisi takaisin! Ainoastaan sen hän selvästi tajusi, kun hän viimeisen
kerran suuteli häntä ja lupasi kirjoittaa niin pian kuin mahdollista.
Nyt hän oli hyljätty. Hän ei koskaan tullut eikä koskaan kirjoittanut
-- se oli katkerin aika hänen elämässään.
Kerran hän rohkasi itsensä ja meni hänen vanhan tätinsä luo, joka oli
varakas, omisti uhkean talon torin varrella ja kaupungin suurimman
verkakaupan. Mutta silloin hänelle vasta hyvin kävi! Hänelle sanottiin,
että hän saisi lapsensa kanssa mennä minne tahansa paitsi tädin luo,
"sillä hänen talonsa oli kunniallinen talo." Hänestä nähden saisi hän
vaikka järveen mennä, hän kun kumminkin oli vain kurja mierolainen, ja
siinä tapauksessahan olisi maailmassakin yhtä häpeän tahraa kantavaa
lasta vähemmän!
Tuo onneton ajattelikin kehoitusta noudattaa, mutta kun hän
epätoivoisena maleksi himmeässä, keväisessä yössä, puhutteli häntä eräs
vanha tuttava, joka juuri posetiivinsa kera oli kaupunkiin menossa.
Valkoinen partansa ja kumara selkänsä osottivat hänen tuntevan
mitä hätä ja kurjuus on. Ukko houkutteli hänen hylkäämään
hukuttautumistuumansa. Ja hän otti taas viulunsa ja kuljeksi positiivin
soittajan kanssa, kunnes Lina syntyi. Sitten köytti hän lapsen
selkäänsä ja kulki taas paikasta paikkaan ja soitti omaksi ja
pienokaisen elatukseksi. Ja tyttö oppi astumaan ja puhumaan ja vihdoin
laulamaankin heleällä lapsen äänellään. Isoksi hän kasvoi ja kauniiksi
ja rakasti äitiään. Ja hän olikin äitinsä ainoa maallinen onni. --
Linasta piti tulla hyvä ja ymmärtäväinen ihminen ja onnelliseksi piti
hänen myöskin tulla!
Ja vaimo raukka uskoi minulle kuiskaamalla, että hän omisti
säästöpankkikirjan, jossa oli joitakuita säästöönpantuja pennejä. Sillä
Lina ei saisi saastuttaa itseään elämän inhoittavassa loassa; hän
tulisi saamaan hyvin hyvät päivät. Hän asuisi talossa, jossa oli
puhtaat, kirkkaat ikkunat, ja ikkunoissa valkoiset uutimet ja sitten
hänen piti saada kunnon mieskin. Rahaa ei vielä ollut tarpeeksi --
talteen säästäminen kun kävi niin hitaasti. Mutta sitten hän asettuisi
jonnekin, jossa ei kukaan heitä tuntisi ja siellä hän lapsensa kanssa
eläisi kuin kunniallinen nainen.
Kasvonsa hehkuivat kuumeentapaisesti ja silmänsä kiilsivät puhuessaan
kuinka hän lapselleen hankkisi paremman tulevaisuuden.
-- Uskokaa minua, armollinen rouva, tyttö ei näihin saakka ole mitään
pahaa nähnyt. Olen uskollisesti valvonut häntä ja tarkkaan suojellut
häntä kaikelta pahalta. Olen opettanut häntä hyväksi, siveäksi ja
hurskaaksi. Hän ei ole koskaan ollut mukanani ravintoloissa, kun olen
siellä soittanut. Hän on ainoastaan seurannut minua talosta taloon ja
laulanut. Siitäkin olisin mielelläni säästänyt häntä; mutta hän on
saanut tehdä sen ansion takia, sillä kun hän laulaa niin antavat
ihmiset enemmän ja mieluummin kuin yksin soittaessani. Olenpa antanut
hänen tilaisuuden sattuessa oppiakkin. Hän osaa lukea ja kirjoittaa ja
on oppinut koko biblian historian, ja soitantoon hänellä on oikein
erinomainen taipumus -- minä kun kerran soitan hänelle sävelen, niin
hän sen sitten jo laulaa aivan oikein.
Tuo kertomus ja se tapa, jolla köyhä vaimo sen kertoi, teki syvän
vaikutuksen äidilliseen sydämeeni ja minä sanoin jälkeenpäin
miehelleni:
-- Äidinrakkautensa takia täytyy tuota vaimoraukkaa kunnioittaa,
vaikkei hän meidän käsitystemme mukaan sitä ansaitsisikkaan. Tyttö on
pieni, suloinen olento.
-- Lähetä heille voimakasta ruokaa, Anita, kehoitti ukkoni.