Jumala sen palkitkoon teille ja lapsillenne. Säästöpankkikirja
suorittaa hautajaiskulungit. Riittää siitä vielä Linallekin
myötäjäisiksi; ei hänen tarvitse tulla miehensä kotiin aivan
kuin kerjäläisen.
Kuolen mielelläni kun tiedän lapselleni tulevan hyvän
toimeentulon."
Lenkwitzissä lokakuun 23 päivänä 1816.
Lisette Völkerling.
Niin, siinä makasi nyt nainen, joka oli mennyt kuolemaan lapsensa
edestä, ja minä -- Anita von Stetten -- minä häpesin katkerasti
itseenityytyväisyyttä ja että olin niin ylpeästi tuominnut tuon äidin,
jonka ainoa toivo ja pyrkiminen oli lapsensa pelastaminen --
pelastaminen senlaisesta elämästä, johon kohtalo kerran oli hänet
itsensä heittänyt, ja jota hän oli oppinut ylenkatsomaan. Hän tahtoi
tyttärensä pelastaa, uhraamalla oman henkensä.
-- Kyllä minä lapsestasi huolta pidän, sanoin puoliääneen ja ummistin
hänen väsyneet silmänsä. -- Niin, sen minä teen! Mieheni tuli samassa
sisään ja hänen sylissään itkin, kunnes ankara mielenliikutukseni
tyyntyi.
Vanha viulunsoittajatar haudattiin. Toimitettiin niin, ettei tytär
saisi tietää äidin tehneen itsemurhan. Tyttönen oli aivan epätoivossa.
Jäykkänä ja itkemättä hän istui majalassa äitiä pantaessa haudan
lepoon. Hän ei huolinut lohdutuksesta, vaikka kuinka olisin koettanut
häntä rauhoittaa.
Raatimies tuli pian takaisin. Ensin hän kohteli tyttöä kuin isä sitten
rakastavan veljen tavalla. Ja palattuamme hautausmaalta arveli hän
hetken tulleen, jolloin hän voisi sulkea tytön syliinsä ja sanoa, että
hän hänen luonaan löytäisi kaikki mitä oli kadottanut -- uskollista ja
uhrautuvaista rakkautta. Kuulin ulos mennessäni liikuttavat sanat. Ken
senlaista hetkeä tahtoisi häiritä? Tunsin kumminkin alinomaista
rauhattomuutta -- he eivät sopineet toiselleen, ei äidin kuoltuakaan.
-- Kas nyt saamme ensin kihlajaiset ja sitten häät -- nyt olemme lopun
edellä; onnettomuus on lähellä! mutisin itsekseni.
Ihmeekseni tuli raatimies aivan kohta luokseni kasvot kalpeina, -- Eikö
hän tule mukanamme tänne ylös? kysyin.
-- Ei, hän vastasi. -- Hän ei edes tahdo sielläkään asua, ja
rakkaudestani en saanut virkkaa sanaakaan. Hän tuijotti minuun niin
kauhistuneena, jotta pelästyin. Hänen täytyy ensin rauhoittua.
-- Eikö hän sitten tiennyt, että rakastatte häntä? kysyin kovasti
ihmeissäni.
-- Pitäisihän hänen se tietää, änkytti hän. -- Olen usein puhunut
hänelle rakkaudestani, olen häntä syleillyt ja suudellut, vaikka en ole
naimisesta ennen puhunutkaan. Luulin sen olevan itsestään ymmärrettävän
asian. Mutta hän on niin kaino ja arka -- --
-- Pelkääkö hän naimisiin mennä?
-- Hän työnsi minut suorastaan luotaan, sanoi hän käheästi.
-- Matkustakaa pois pariksi päiväksi, neuvoin häntä. Hän näytti yhä
alakuloisemmalta.
-- No olkaa täällä sitten -- minusta nähden. Minä menen häntä
puhuttelemaan.
-- Menkää, Anita -- oi menkää!
Menin sinne alas. Lapsellisen solakka olento seisoi ikkunan edessä,
pientä päätään ruskeine kiharoineen, jotka eivät olleet läheskään niin
hyvässä järjestyksessä kun pari päivää sitten, jolloin äiti häntä
auttoi, painoi hän ikkunaa vasten. Tuntui kuin odottaisi hän jotakin.
-- Lina, sanoin hänelle, -- tulkaa tuonne ylös! Ettehän voi täällä
yksin olla. Herra Mehrboom toivoo eitä seuraatte minua sinne, ja
teidänhän tulee hänen tahtoaan noudattaa. Olkaa nyt ymmärtäväinen tyttö
ja tulkaa!
Hän ei edes kääntynytkään. -- Antakaa minun jäädä tänne, mutisi hän,
-- Ei, ei -- Lina!
-- Oi, antakaa minun jäädä -- täksi yöksi vain! rukoili hän. Huomenna
-- niin, huomenna minä tulen.
-- No olkaa vain minusta nähden! -- Tiedättehän, Lina, että saatte
pitää itseänne herra Mehrboomin morsiamena?
-- Äiti sanoi niin, sanoi hän kääntyen. Hän näytti monta vuotta
vanhemmalta ja tummissa silmissään kuvastui todellista kauhua. --
-- Ettekö sitä itse ymmärtänyt?
-- Oi, en -- en! En ymmärtänyt että naiminen oli kysymyksessä! sanoi
hän torjuen ja kalpeat kasvonsa lensivät tulipunaisiksi.
-- Se on teille suuri onni, Lina, että hän tahtoo ottaa teidät
vaimoksenne.
-- Niin äitikin sanoi, mutisi hän.
-- Koettakaa tulla hänen arvoisekseen, lapsi!
Hän ei vastannut. Silmänsä olivat alas luodut. Hän laski kätensä
ristiin ja koko ruumiinsa vavahti.
-- Hyvää yötä! -- Ettekö tahdo ojentaa kättänne hänellekin?
Hän pudisti päätään, -- Huomenna!
-- Ettekö pelkää olla täällä yksin?
-- Ei, ei -- en minä sitä pelkää.
-- Hyvää yötä! --
-- Hän ei tahdo enää tänä iltana tavata teitä, Mehrboom, sanoin hänelle
sisään tultuani. -- Mutta huomenna! Täytyy muistaa, että nyt on äidin
hautauspäivä, ja saatte sentähden antaa anteeksi hänen oudon
käytöksensä.
-- Huomenna! toisti hän.
Illallista syödessä näytti hän kalpealta ja kärsimättömältä ja sanoi
meille aikaisin hyvää yötä.
-- Panempa vedon, että hän juoksee edes takaisin lemmittynsä ikkunan
alla kylmässä ilmassa, sanoi vaari.
Ennenkuin rupesin levolle katsoin vakoillen majalaan päin. Pienestä
ikkunasta vilkkui tuli. Vähän matkan päässä seisoi musta olento tammen
runkoon nojautuneena.
-- Se on melkein uskomatonta, Stetten, sanoin. -- Tuo voimakas
nelikymmenvuotias mies -- rakastunut kuin kaksikymmenvuotias
nuorukainen! Ja keneen? Tyttöön, joka antaa suudella itseään, mutta
kauhistuu naimisiin mennä!
-- Sinä tuomitset väärin, Anita, sanoi vaari. -- Hänhän on vielä niin
lapsellinen. Itsestäsikin hän aluksi oli suloinen!
-- Niin lapsena, -- mutta te miehet miellytte aina vain kauniiseen
ulkokuoreen.
Yöllä satoi ensimäiset lumet. Kun aamulla avasin ikkunan hengittääkseni
raitista, vilvakkaa ilmaa, löysin ikkunalaudalta orapihlajasta,
raudustammesta ja purppuranpunaisista kiulukoista sommitellun vihkon,
ohuen lumen peittämänä. Vihkon alla oli paperiliuskare, johon oli
kirjoitettu:
En voi elää ilman vapauttani -- en tahdo mennä naimisiin!
Äiti kyllä antaa minulle anteeksi -- antakaa tekin.
Teidän kiitollinen
Lina Völkerling.
Huudahdin kummastuksesta ja peljästyksestä. Sulhas parka! -- Siinä se
nyt oli hänen kulkulaisverensä!
Juoksin alas majaan -- se oli tyhjä. Pöydällä oli vanha läkkipullo ja
kynä. Koko joukko muita kapineitakin oli jäänyt häneltä. Hän ei
näyttänyt ottaneen mukaansa paljon muuta kuin vapautensa, paitsi viulua
ja kitaraa ja pari viuhkaa.
Niin mitäpä se auttoi että seisoin kuin kivettyneenä lattialla ja
vääntelin käsiäni. Hän oli ja pysyi poissa. -- Olisipa hyvä jos
tietäisin voiko hän tätä iskua kestää, ajattelin.
Stetten ei tahtonnt hänelle selittää asian laitaa -- tietysti siis
minun taas täytyi teloittajana olla.
Hän ryntäsi sinne alas epätoivossa. Tuntui ettei hän sanojani uskonut,
vaan tahtoi omin silmin nähdä. Seurasin häntä vasta noin tunnin
kuluttua. Silloin löysin hänet istumassa pöydän ääressä pää käden
nojassa tuijottaen repaleiseen nuottilehteen. Ja lehti oli kosteana
kyyneleistä.
-- Mehrboom, hyvä Jumala johtaa kaikki parhaaksemme, sanoin lohduttaen.
-- Kai hän tämänkin on hyväksemme sallinut.
Hän nousi ja puristi kättäni, sitten lähti hän sanaakaan sanomatta.
Tunnin perästä hän matkusti. Linaako hakemaan? Varjelkoon Jumala! --
Jos toisin hänet takaisin, niin hän ensi tilassa taas pakenisi, sanoi
hän, kun levottomana kysyin minne hän niin äkki pikaa aikoi matkustaa.
Mutta sen perästä hän ei koskaan voinut viulun ääntä kuulla ja hän
karttoi huolellisesti kaikkia markkinoita, jossa kuljeksivat soittajat
tapasivat esiintyä. -- --
Nyt oli majala taas tyhjänä. En enää muista ketä siinä ensimäiseksi
asui rouva Völkerlingin ja hänen tyttärensä jälkeen, mutta koko joukko
erilaisia ihmisiä siellä asui. Oven yläpuolessa on vielä tänäkin
päivänä jäljellä nimi "Surkeuden ravintola". Mutta kaikki jäljet
Mignonistamme -- pikku Linasta ja hopean heleästä viserryksestään --
olivat ijäksi päiviksi kadonneet. Vapautussodan jälkeenhän rakkaassa
isänmaassamme vallitsikin melkoinen epäjärjestys.
Kun poikamme opintojaan varten oleskelivat Hallessa, olivat he siellä
nähneet kauniin, mutta jotenkin rappeutuneen näköisen naisen, joka
olisi voinut olla Lina -- mutta mitään varmaa he eivät tienneet.
Rouva Völkerling oli turhaan kuollut, hän ei voinut lastaan pelastaa.
Ken voi muuttolintua pidättää -- ken mereen juoksevaa virtaa estää?
Senlainen oli majalan paras romaani.
Niin lopetti mummo.
End of Project Gutenberg's Vaarin muistikirja; Majala, by Bertha Behrens