VAARIN MUISTIKIRJA; MAJALA
Kaksi kertomusta
Kirj.
W. HEIMBURG [Bertha Behrens]
Suomentanut
Hanna Pakkala
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1897.
Vaarin muistiirja.
Tuonlainen vanha kirja -- se se osaa kertoa! Harvoista riveistä voi
sommitella kokonaisen elämän vaiheet. Vaarin muistikirjaa minä pidänkin
hyvin arvokkaana ja ylpeilen siitä, että olen sen muistiksi saanut.
Löytyi näet koko joukko tyttärenpoikia ja pojantyttäriä, jotka
tahtoivat vallata sen.
Kirjan ensi lehdellä nähdään vanhuksen vapisevaa käsialaa. Tammikuun 4
päivänä 1805 on kahdeksankymmen vuotiaan kuihtunut käsi kirjoittanut
kehoitukseksi kirjan nuorelle omistajalle, joka silloin jätti
jäähyväiset isänsä kodille, seuraavat yksinkertaiset sanat muutamasta
vanhasta laulusta:
"Ain usko ynnä vilpittyys sydäntäs vallitkoot!" j.n.e.
Ja siihen alle on kirjoitettu:
"Noita riviä lukiessasi, tulee hartaimpana pyrintönäsi olla niiden
asettaminen elämäsi ohjeeksi, jotta olisit isällesi niin suureksi
iloksi kuin hän toivoo.
Christ. Heinrich v. S."
Kirjan viime sivulla on "metsästäjän tervehdys" ja tuo kai siihen
aikaan uuden uutukainen kehoitus:
"Sua enemmän jos lempii ken,
voi kirjoittaa kai jälkehen.
Ijäti uskollinen ystäväsi
Herman Passeck."
Ja mitä kaikkia välillä olevilla lehdillä lukeekaan -- ylevämielisiä
ystävyyden vakuutuksia, isällisiä kehoituksia, äidillisen hellyyden
sanoja ja uskollisten tätien onnentoivotuksia!
Hellät naiskädet ovat runoihinsa kietoneet ruusuja ja lemmenkukkasia ja
riimiksi sommitelleet sydänsurujaan.
"Ain ruusut tielläs kukkikoot,
mun hyvä Stetten, aina, aina!
Mut lemmen kukat kuiskikoot
sun korvaasain: Louise Meyer!"
Louise Meyer! Kauankohan kyynel silmässäsi väräili ennenkuin se herahti
karkealle paperille ja jätti siihen tuon keltaisen täpän, joka siinä
vielä on nimesi vieressä!
Kuinka liikuttavia ovat seuraavat rivit:
Kun päivä kultaa elos teitä,
Marian muista kyyneleitä!
Voi varmaan kaunihimmat sua
Myös lempiä -- mut muista mua!
Luulisi vaarin olleen oikean sydänten musertajan, ellei tietäisi miten
liioiteltuja lauseita siihen aikaan käytettiin.
Ystävyyden ja rakkaudenilmoitusten keskellä on eräs lehti, joka näyttää
oikein eriskummalliselta, se kun vaalealla lyijykynäviivalla on kahtia
jaettu. Mies ja nainen ovat tälle lehdelle kirjoittaneet.
Mies on kirjoittanut seuraavat rivit:
"Nuori ystäväni, olkaa aina niin onnellinen, kuin näiden rivien
kirjoittaja nyt on.
Teidän Robert Osswald.
Häitteni edellisenä iltana. Lokakuun 31 p:nä 1810."
Ja lyijykynäviivan alla luetaan:
"Sielumme on ikäänkuin vankina ruumiissamme -- se on sen orjatar!
Mutta lohdullista on ajatella, että muurit kerran kukistuvat ja
kahleet katkeavat. Kuinka ihanaa vapaus lienee -- vaan milloin?
Muistoksi vilpittömältä ystävättäreltänne
Minna Brinkmannilta".
Hänen nimensä perään oli vaari omakätisesti piirtänyt ristin:
k. Marraskuun 1 päivänä 1810.
Nähdessäni tuon lehden ensi kerran -- kirjan omistajan vielä elossa
ollessa -- kysyin pelästyneenä:
-- Vaari, onko se mahdollista? Kirjoittiko Minna Brinkmann nuo rivit
niin vähää ennen kuolemaansa?
Vanhus nyökkäsi. -- Hääpäivänsä ensi tunti oli hänen kuolinhetkensä.
-- Sehän oli kauheaa!
-- Oli se, myönsi vaari ja ystävällisiin kasvoihinsa tuli äkkiä
vakainen ilme. -- Ja täytyy uskoa hänen aavistaneen kohtalonsa, kun
lukee nuo kirjoittamansa sanat.
--- Oi, kerroppas hänestä, vaari! pyysin. -- Nuo rivit kuuluvat niin
kummalliselta morsiamen kynästä -- noissa sanoissa "vaan milloin" on
niin sanomatonta kuoleman ikävöimistä. Ja sen hän kumminkin kirjoitti
juuri ennen häitään! Eikö hän ollutkaan onnellinen?
-- Hän elää vielä -- Robert Osvald vanhus, vastasi vaari vältellen.
-- Missä, vaari?
-- Tilallaan. Siellä hän elää yksinäistä, kummallista elämää. Hän ei
ole koskaan mennyt naimisiin.
-- Oi kerro nyt hänestä, vaari!
-- Aivan mielelläni, lapsi, sen verran kuin tiedän hänestä. Mutta
hauska kertomus se ei ole. -- Tulin näet nuorena metsäoppilaana
Friedrichshorstin ylijahtimestarin virkatalolle. Eräänä iltana elokuun
loppupuolella näin ensi kerran tuon kolkon paikan. Se näytti aivan
autiolta siinä korkeitten tammipuiden takana, yksinäiseltä ja
hyljätyltä synkkäin metsäin keskellä. Oikeastaan se oli herttua B:n
omistama metsästyslinna. -- Alakerrassa asui ylijahtimestari, toisessa
kerroksessa olivat herttualliset huoneet ja juhlasali. Leveät
kiviportaat johtivat mahdottoman suurille oville. Molemmin puolin
sisäänkäytävää seisoi kaksi kuvapatsasta -- torveen toitottavia
metsästäjiä kankipalmikoiden ajalta -- ja alemman sisäänkäytävän oven
yläpuolella oleva lyhty loi niihin liekkuvaa valoa, jotta ne näyttivät
elävän ja pääportin yläpuolella oleva hirvenpää monihaarasine sarvineen
näytti kauheasti irvistelevän.
Seisoin tuota outoa kuvaa katsellen, kun etehisestä kuului keveitä
askeleita. Kohta ilmestyi kynnykselle valkoisiin puettu olento -- ja
minä näin Minna Brinkmannin ensi kerran.
Hän ei aluksi minua huomannutkaan, hän kun katsoi taivasta, joka sinä
iltana oli synkässä pilvessä. Sillä aikaa minä -- reippaana ja rohkeana
metsästäjänä -- tarkoin katselin häntä.
En luule, että häntä juuri kaunottareksi voi sanoa. Eikä hän ollut
aivan nuorikaan, lienee ehkä ollut noin kahdeksankolmatta vanha. Mutta
tämä tyttö oli niin viehättävän suloinen, etten minä kykene sitä
kuvailemaankaan, se tenhosi kaikki hänen läheisyydessään.
Hän muistutti niitä upeita olentoja, tulisine silmineen, joita näkee
itämaan huntuihin puettuina -- ainakin minä kuvailin sultaanin
lempivaimoja hänen näköisikseen. Aina häntä nähdessäni tuli mieleeni,
että hän olisi ollut paremmin paikallaan käyskentelemässä palmujen alla
ja kimaltelevilla piikivillä kuin pahkaisten tammien alla Saksan
metsissä. Hän oli notkea ja hempeä kuin hirvi, ja hänellä oli kaksi
silmää, tyttöseni, joihin katsottuaan nuoren miehen pää voi sekaisin
mennä! Mutta auliisti hän ei katseitaan jakanut, ja hän kantoi pystyssä
pientä, kaunista päätään. Kansa keskuudessaan sanoi häntä
"prinsessaksi". Siitä minulla ei ollut aavistustakaan, mutta ajattelin
kumminkin, ettei prinsessakaan voisi kauniimpi ja upeampi olla.
Minut huomattuaan nyökkäsi hän ja sanoi setänsä ja tätinsä odottavan
minua ja että huoneeni oli valmiiksi järjestetty. Hän astui tahi
oikeammin liiteli etehisen poikki kutsumaan palvelustyttöä minua
opastamaan. Minä sanoin näet ensin haluavani mennä huoneeseeni
pukeutumaan, ennenkuin minut uudelle esimiehelleni esitettäisiin, sillä
pitkällinen matkustaminen kyydillä auringon hiottavassa hauteessa ei
ollut ulkonaista ihmistäni kaunistanut.
Esittelyn perästä ja puheltuani noin tuntikauden ystävällisen
ylijahtimestari Brinkmannin ja hänen sävyisän mutta jotenkin
pitkäveteisen rouvansa kanssa, sain poistua, vanhalla herralla kun oli
tapana aikaisin mennä levolle. Minä hiivin kumminkin ulos etehisestä ja
astelin edestakaisin talon edustalla pimeässä illassa, silloin tällöin
valaisi salama tietäni ilmoittaen kaukaista ukkosilmaa.
Vanhukset olivat minulle kertoneet, että heillä oli luonaan veljentytär
ja minä tiesin tämän veljentyttären nyt olevan ulkona. On se paljon
mahdollista, että juuri hänen tähtensä niin kiihkeästi juoksentelin
siellä ulkona, sillä vanhusten kanssa puhellessani oli hänen valoisa
kuvansa koko ajan mielessäni väikkynyt.
Toiveeni vilahdukseltakaan nähdä häntä toteutuikin. Yksinäinen talo,
jota kiertelin, sijaitsi aukealla paikalla metsän keskellä. Sen
takapuolella oli puutarha, jossa talonemännällä, joka oli innostunut
kukkasten kasvattaja, oli kauniimpia neilikka- ja verbenapenkereitä.
Tämän pienen istutuksen loistokohtana oli riippuvien pyökkipuunoksien
alla oleva lehtimaja, oksat olivat taidollisesti toisiinsa kiedotut ja
suurimmalla huolella hoidetut. Näin illalla en tietysti voinut selvästi
erottaa kukkia enkä lehtimajaakaan. Edelliset tunsin lemustaan, sieltä
kun levisi melkein tainnuttava heliotrooppien, neilikkain ja resedain
tuoksu. Salamain valossa keksin lehtimajan, joka näytti pimeältä
luolalta, josta Minna Brinkmannin valkoinen puku hohti.
Asetuin toiselle puolen puutarhaa vanhan tammen alle ja tähystelin niin
hartaasti lehtimajaan päin, kuin olisin metsästäessä väljyyksissä.
Salamat tekivät tehtävänsä -- tuon tuostaankin näin valkoisen puvun
välkkyvän. Iso kivitalo oli pimeänä ja hiljaisena siinä edessäni;
yläkerran kahdesta ikkunasta loisti vain himmeä valo.
Muutamia kertoja näin varjon liukuvan uutimilla -- sitten sammutettiin
tuli ja kaikki talossa näytti vaipuneen levon ja unen helmoihin.
En liikahtanutkaan; ulkoilma ja rauhaisuus viilisti minua ja olin
utelias näkemään miten kauan Minna neiti istuisi unelmissaan. Minua
harmitti kun olin liian vieras hänelle uskaltaakseni pyytää lupaa mennä
lehtimajaan istumaan. Arvelin kumminkin muutamien päivien päästä
voivani tulla tästä onnesta osalliseksi, jos äitini käskyn mukaan
käyttäydyin kyllin kohteliaasti. Kenties kaunis tyttö sitten suvaitsisi
minun ottaa kitaranikin mukaani, jota siihen aikaan suurella innolla
soittelin. Kenties täällä ei olisikkaan niin ikävä kuin olin
luulotellut.
Ravakat, hiljaiset vaan lujat askelet havauttivat minut ihanista
tulevaisuusunelmistani. Salaman valossa näin miehen lähestyvän. Hän
astui aivan ohitseni ja seuraavassa tuokiossa kuulin Minnan
huudahtavan:
-- Teidän korkeutenne! -- Max! Hänen äänessään oli ihmeellisen
sydämellinen väre -- siinä oli jotakin hunnutettua, vienoa ja hellää --
mutta niin väräjävänä ja suloisena kuin sillä hetkellä, en sitä sen
perästä koskaan kuullut.
Hetken aikaa seisoin kuin kivettyneenä. -- Korkeutenne? -- Max? --
Sehän ei voinut olla kukaan muu kuin prinssi Max -- herttuallisen
huoneemme toinen poika! Kaikki pitivät häntä kummallisena ihmisenä; hän
vetäytyi pois hovin juhlista ja hautaantui metsiin -- enemmän
opintojensa takia kuin jaloa metsästystä harjoittaakseen. Ja tämä
prinssi oli nyt täällä -- tänä tukehduttavan lämpimänä kesäiltana istui
hän lehtimajassa kauniin tytön kera, jota hän -- suuteli -- niin,
kuulinhan sen aivan selvästi. Ja kuulinpa vielä syvän, väräjävän
äänenkin sanovan: -- Sinä Minna, olet minua parempi ja voimakkaampi --
en tiedä miten voin sitä kestää.
-- Sinun tulee -- sinun täytyy se tehdä, Max, vastasi tyttö.
Leimahtavan salaman valossa näin selvästi prinssin nuoren tytön
jalkoihin vaipuneena. Epätoivon vallassa piilotti hän kasvonsa tytön
hameeseen.
Käännyin mennäkseni. Sydämeni sykki kovasti ja olin syvästi
liikutettukin -- tämä siis oli se salaisuus, joka teki kaikkien
rakastaman Max prinssin niin synkkämieliseksi.
Minnan ääni kuului vielä ennenkuin läksin. -- Elä itke -- oi, elä itke
-- Max! Minä en voi sitä kestää, ja se on kumminkin kaikki turhaa,
sanoi hän. Se kuului niin surulliselta ja toivottomalta -- niin puhuu
ainoastaan se, jolla ei ole toivon kipinääkään. --
Hiivin hiljaa tieheni syvintä siimestä myöten, yhtä hiljaa menin sisään
ja ylös päätyrakennukseeni.
Ensimäisen kerroksen etehisessä paloi vanhanaikainen riippuva lamppu ja
sen valossa näin erään palvelijan, joka oli puettu herttuallisen
huoneen tumman vehreään livreeaan. Hän oli laskenut käsivartensa
kauniin sisäpiian kaulaan ja kuulin hänen nauraen kysyvän: -- Pysytkö
minulle uskollisena, Luise?
Tyttö vastasi: -- Kiitos vaan? Tehän ette enää tulekkaan takaisin?
-- Kuka sen sanoi?
-- Minna neiti, kuului vastaus. -- Prinssi taitaa mennä naimisiin.
Muhkea kamaripalvelija nauroi. -- Hänkö? Elä anna kenenkään itsellesi
senlaista uskotella, Luise! Kyllähän ne koettavat pakottaa häntä
panemaan iestä niskoilleen, perintöprinssi kun on senlainen heikko,
riutuva raukka, josta ei kukaan prinsessa huoline -- hyvä Jumala, hän
kai piankin vetää viimeistä virttään! Mutta minun korkeuteni ei
suinkaan naimista ajattele -- sehän minun pitäisi tietää, Luise. Tuskin
oli kolmeakaan päivää oltu herttuallisessa linnassa -- kerran käyty
teaatterissa ja armollista äiti rouvaa tervehtimässä -- niin emme ilmaa
siellä enää sietäneet, vaan tulimme tänne takaisin -- --
Nuori pari ei jutellessaan huomannut että astuin käytävän poikki ja
nousin portaita ylös huoneeseeni.
Olin aivan nuori ja kesäyön hurmaus sekä romantillinen kohtaus
lehtimajassa panivat suoneni tykyttämään. Oli mahdotonta nukkuakseni,
vaikka olin tullut pitkältä ja väsyttävältä matkalta. Ajattelin
prinssiä, kaunista tyttöä ja noita lohduttomia sanoja: 'Elä itke -- se
on kumminkin kaikki turhaa.' --
Romantillisen tunnelmani haihdutti vihdoin raskas, proosallinen uni ja
pirteänä herääminen aamulla.
Yöllä oli satanut ja minä läksin ylijahtimestarin keralla aikaisin
metsään, tänä harmaana, pilvisenä elokuun aamuna, metsäkauriit kun
huokeasti saa ammuttaville senlaisina helteisinä, tyyninä päivinä.
Onnettomuudeksi tuli vastaamme, heti pihasta päästyämme, vanha,
hampaaton eukko, kantaen selässään suurta koria. Hänet nähdessään
lensivät ylijahtimestarin vanhat kasvot tulipunaisiksi vihasta, ja
terveisiksi muorille virkahti hän: 'piru vieköön!' -- ja aivan oikein
-- metsästysretkemme ei onnistunutkaan.
Alkoi uudestaan sataa ja me palasimme kotiin läpimärkinä ja ilman
riistaa. Ukko ylijahtimestari oli sitäpaitsi kovasti suutuksissaan,
että minä hätiköimiselläni olin estänyt häntä komeaa metsäpeuraa
ampumasta. Hän kiisti minun niin tuikeasti tuijottaneen peuraa, jotta
se suunnastaan poikkesi. Lyhyesti sanottu -- minä sain aika torat.
Päivällä näytti vanha metsästyslinna aaveentapaisen synkältä.
Kysyessäni asuttiinko ajoittain yläkerran huoneissa vastattiin vaan
lyhyesti ei.
Äänettömän aamiaisen aikana en saanut nähdä emäntää enkä veljentytärtä,
eikä minulle ruoka maistanut. Molemmat naiset ilmestyivät vasta
päivällispöytään. Minna neitin kasvot olivat yhtä valkoiset kuin
pöytäliina, mutta hän osotti aivan selvästi teeskenneltyä
levollisuutta. Hän tuskin maistelikaan ruokia ja vilkasi tuon
tuostaankin setäänsä arkoja, kysyviä katseita. Nähdessään tämän
närkästyneen naaman, kääntyi hän katsomaan ikkunaan, johon vesipisarat
rapisivat. Rouva oli itkeneen näköinen.
Liemiruokaa pöydältä ottaessa, avasi vanha kuski oven ja kysyi oliko
herrasväellä hänen mukaansa lähetettäviä kirjeitä. Hänen piti mennä
kaupunkiin ja kaikessa tapauksessa postikonttoriinkin poiketa.
Tuokion vallitsi äänettömyys. Emäntä jo nyökkäsi kuskille, että hän
saisi mennä. Mutta silloin Minna ojensi kätensä häneen päin --
kalpeutensa oli muuttunut melkein vehriään vivahtavaksi -- hän tahtoi
puhua, mutta tavoitti samassa vasemmalla kädellä kurkkuaan, kuin olisi
hän ollut tukehtumaisillaan. Hetkisen käsi hapuili hameen laskoksissa
ja sitten se vavisten ojensi kiirjeen odottavalle kuskille. -- Herra
Osswaldille, änkytti hän vaikeasti.
-- Niebelwitziinkö? kysyi kuski korvansa taustaa raavasten. Tyttö
nyökkäsi välinpitämättömän näköisenä.
-- Sinne on pitkä kierros, murahti kuski.
-- Tuhat pentelettä! huusi ylijahtimestari pystyyn ponnahtaen, -- laita
itsesi matkalle tahi minä autan sinua alulle!
Vanha herra heitti rutistetun ruokaliinansa pöydälle ja ryntäsi
viereiseen huoneeseen, jossa kuulin hänen päristelevän, hökivän ja
rykivän. Ulos tullessaan oli hän vielä vesissä silmin. Hän astui aivan
sen tuolin lähite, jolla Minna istui kasvoissa entinen välinpitämätön
ilme ja ristissä käsin. Äkkiä koppasi ukko käsiinsä hänen kauniin
päänsä, jota sankka, kastanjanruskea tukka kaunisti. -- Minna, sanoi
hän käheällä äänellä, -- sinä olet -- sinä olet kunnon tyttö, Minna --
sinä -- Jumala on sinua siitä siunaava. Hän niisti nenänsä ja meni taas
tiehensä. Eikä häntä sen koommin näkynyt vaikka rouvansa huusi häntä:
-- Tule nyt, Brinkmann, pässinpaisti on tänään mureampaa kuin se on
moneen aikaan ollut.
Vanha rouva näytti harmistuneelta. Nurpeana katsoi hän kalpeaan,
nuoreen sukulaiseensa, joka piteli veistä ja kahvelia käsissään ja
hämmenteli papumuhennosta. Mutta kuinka urhoollisesti Minna pyrkikin
ulkonaista levollisuutta osottamaan, niin hän ei kumminkaan voinut
syödä. Minä tunsin olevani seurassa aivan liikaa, söin sentähden
kiiruusti ja menin tieheni. Ovea sulkiessani kuulin vanhan rouvan
sanovan moittivalla äänellä:
-- Mutta Minna, miksi noin päistikkaa menettelit -- olisi kenties ollut
huokeampi jos olisit hiukan viivytellyt.
-- Minun täytyi -- hänen tähtensä, vastasi tyttö.
Saman päivän ehtoolla näin hänen astelevan linnan edustalla. Siellä
leikki ruskea mäyräkoira pentuineen. Lystikkäät pikku elävät
temmelsivät siinä ja työkkivät toisiaan ja kunnioitettavaa emoaankin,
joka häristellen näykki niitä -- sitä katseli oikein huvikseen.
Elottomana kuin kuvapatsas pysähtyi Minna neiti leikkiviä koiria
katselemaan korkeiden puiden alle, joiden lehvissä viimeiset
vesipisarat vielä riippuivat. Jähmettynyt, tuskallinen katseensa teki
hänet mielestäni todelliseksi kieltäymyksen kuvaksi. Pieni
purppurapunainen suunsa -- se vaan ei tuohon kuvaan sopinut. Tahi oliko
se vain luulotusta, kun tiesin, että nuo suloiset huulet olivat
tottuneet salaisiin suuteloihin.
Hän oli nähnyt minun tulevan ja puhutteli minua. Hän puhui koirista,
jotka olivat hänen suosikkiaan ja kysyi mitä Friedrichshorstista pidin.
Äänensä oli ystävällinen ja lempeä.
Puhelin mielelläni hänen kanssaan ja lienen viipynyt siinä hänen
luonaan pitempään kuin hän halusikaan, sillä hän nyökkäsi äkkiä minulle
ja läksi astumaan metsätietä. Hänellä oli yllään tumman sininen puku ja
musta esiliina vyöllä. Kauniita hartioita peitti ohut, valkoinen saali,
joka oli kultaneulalla kiinnitetty. Siinä puvussa on hän mielessäni
unhoittumattomassa muistossa, häntä kun tuskin näinkään muunlaisessa
lyhyen tuttavuutemme aikana. Hämärän tullen syntyi äkkiä liikettä
talossa. Kuulin palvelijain juoksevan edes takaisin ja emännän käskevä
ääni tunki ylös huoneeseeni saakka.
Sisäpiika, jonka tuli pitää huolta huoneeni siistiämisestä, tuli sisään
nauraen ja posket punaisina heloittaen. Katsoin häneen kummastellen ja
hän huudahti: -- Neitimme on kihlautunut, herra von Stetten -- sitäpä
olen koko vuoden odottanutkin, hänen huoneessaan kun uudenvuoden iltana
paloi kolme kynttilää.
-- Kuulkaas, Luise, kysyin, -- olenko nähnyt unta että joku
herttuallisen perheen jäsenistä oli täällä eilen?
-- Ei se unta ollut -- Max prinssi oli täällä.
-- Tuleeko hän usein?
-- Joka hetki, vastasi hän vertaistensa tavallisella liioittelemisella.
-- Viipyykö hän aina kauankin?
-- Ei hän usein voi kauan olla. Siitä on kaksi vuotta, kun hän asui
täällä koko syksyn, nyt tulee hän vain pariksi, kolmeksi päiväksi,
mutta hän tulee hyvin usein.
-- Vai niin. Kiitos, Luise!
-- Eipä kiittämistä, ja samassa hän jo oli ovesta ulkona.
Illallisella näin kihlatut. 'Herra Robert Osswald, tässä naapurissa
olevan Niebelwitzin ritaritilan omistaja', niin hänet minulle
esitettiin. Hän oli pitkä, harvapuheinen mies, kasvot olivat hyvin
miellyttävät. Hänellä oli kaunis vaalea parta ja silmistään loisti
sydämmellinen onnellisuus.
Hän piteli usein kalpean morsiamensa kättä omassaan ja Minna kohteli
häntä lempeästi ja ystävällisesti kuin sisar.
Illallinen oli juhlallinen. Vanha ylijahtimestari oli kellaristaan
noutanut pari pölyistä reininviini pulloa. Ruokaillessa juteltiin
paljon siitä ajasta, jolloin orpo pikku Minna tuli yksinäiseen
metsästyslinnaan, jossa hän sitten kasvoi kaikkien iloksi. Vanha rouva
näytti yhä enemmän unhoittavan huolensa; hän tuumaili miten
pidettäisiin hauskaa kanssakäymistä Friedrichshorstin ja Niebelwitzin
kesken. Sitten juteltiin häistä ja sulhanen arveli niitä seitsemää
vuotta, joiden kuluessa hän oli huokaillut kaunista morsiantaan, kyllin
pitkänä koetusaikana. Ja kun hän nyt vihdoin oli morsiamensa voittanut,
pidettäisiin häät seitsemän viikon kuluessa -- hänen syntymäpäivänään
lokakuun 31 päivänä. -- Jos suostut siihen, Minna? kysäsi hän hellästi
katsellen häntä.
Ja sitten juotiin nuorten onneksi ja minun piti käydä kitarani ja
soittaa kaikki ylijahtimestarin lempilaulut. Minnaa pyydettiin
laulamaan, mutta hän sanoi äänensä olevan sorruksissa. Palvelijatkin
tulivat sisään juomaan kihlattujen maljaa ja -- mutta enhän niin
tarkoin voi kertoa miten se oli -- tiedän vain että kaikki tuntui
minusta niin luonnottomalta ja teeskennellyltä, ilo ja eläköönhuudot
kihlattujen kunniaksi ja kaikki puheet onnesta! Sulhasen hiljainen
iloisuus vaan näytti todelliselta.
Ja nyt minulla ei ole juuri muuta kerrottavaa kuin loppukohtaus, sillä
kihlausaika kului ainakin näennäisesti tavallisessa järjestyksessä.
Osswald ratsasti sinne monta kertaa viikossa ja Minna vastaanotti häntä
kynnyksellä tahi asteli häntä vastaan niinkuin ainakin hyvä tapa vaati.
Kerran me kaikki oltiin kutsutut päivälliselle Niebelwitziin ja
ruokailtua näytteli Osswald morsiamelleen talonsa vinnistä kellariin
saakka. Vanha rouva ei muuta tainnut kuin kiitollisena tunnustaa, että
orpo tyttö raukan osaksi oli tullut suuri onni. Mutta Minna neiti oli
nähtävästi muuttunut. Kovasti hän oli kalvennut ja laihtunut -- mutta
hän oli aina vain yhtä ystävällinen ja kärsivällinen. Hän näytti
todella pyrkivän tullakseen kunnon miehelleen kelvolliseksi vaimoksi.
Aamusta iltaan hän työskenteli. Väliin silmänsä vaipuivat umpeen
väsymyksestä; pari kertaa näin hänen päiväsydännä nukkuvan pää
vaipuneena tuolin selustimelle ja käsissä liinainen ompelus, jota hän
myynikseen valmisti.
Silloin katselin häntä tarkoin ja huomasin ihmeekseni hienon, syvän
surun uurtaman piirteen kauniin nenän ja suupielien välillä, jota hänen
herällään ollessa ei huomannut.
Eräänä iltana syyskuun lopulla palasin Niebelwitzistä peltopyitä
ampumasta, tuoden mukanani terveisiä kauniille morsiamelle sekä
ruusuista ja resedasta tehdyn kukkakimpun. Sulhasella oli talonsa
vieraita täynnä, jottei itse voinut tulla. Kotimatkalla -- niin, ei ole
aivan helppo kertoa mitä silloin tapahtui.
Kello kävi yhdeksättä ja seutua valaisi kirkas kuutamo. Metsäpolutkin
olivat kirkkaasti valaistut ja sammalilla kiilsi kuin hopeaa. Robert
Osswaldin luona olimme juoneet paljon samppanjaa, niin että olin
hienosti humalassa ja aluksi luulin sitä sen vaikutukseksi, kun kuulin
miehen äänen intohimoisesti sanovan:
-- Minna, Minna -- me olemme kärsineet sanomattomasti. Peruuta
lupauksesi hänelle -- en tahdo, en voi sinusta luopua, minä kun en voi
ilman sinua elääkkään!
-- Minä en saa sitä tehdä -- oi Jumalani -- minä en voi! vastasi Minna
itkien. -- Teidän korkeutenne -- minä rukoilen teitä -- elkää minua
ajatelko. Te erehdytte -- te ette saa -- korkea asemanne -- nyt seurasi
tukehtunut, rukoileva huudahdus, oi Max -- elä kiusaa minua! Etkö näe
kuinka minä suren. Miksi tulit tänne? Siitä voi tulla onnettomuutta
meille molemmille. Elä tule takaisin -- oi minä pyydän -- mene!
Syöksyin tieheni minkä pääsin, humalasta olin täydellisesti selvinnyt.
Kun hän myöhemmällä tuli sisään puutarhasta yhä kalpeampana ja
kuoppasilmäisempänä kuin tavallisesti ja tulin hänelle etehisessä
vastaan, niin punastuin kuin keksitty koulupoika ja voin tuskin
hätäisesti änkyttää terveiset ja antaa kukkavihkon.
Hän katsoi minuun aivan välinpitämättömänä, otti koneentapaisesti
kukkavihkon kädestäni ja astui hoiperrellen huoneensa ovea kohti.
Seuraavana päivänä Minna pyysi, että hänen häänsä vietettäisiin aivan
hiljaisuudessa ja että vihkiminen tapahtuisi kodissa. Se luvattiinkin
hänelle. Joskus hän ei moneen päivään liikkunut ulkona. Eräänä iltana
sanoi hän äkkiä minulle: -- Herra von Stetten -- tahtoisitteko seurata
minua vähän matkaa metsään? Ikävöin raittiiseen ilmaan -- ja luettuani
saaomalehdissä, että joku kuljeksija oli karannut vanhan postimiehen
kimppuun, pelkään mennä yksin metsään kävelemään.
Kylläpä osaat valehdella, ajattelin itsekseni syvään kumartaen.
Yljiahtimestari huusi nauruun remahtaen:
-- Kihlaus on varmaan tehnyt sinut araksi, ennenhän et pelännyt mitään
maailmassa.
Kauniina tuoksuvana syyskuun iltana astelin suloisen tytön rinnalla
omiin ajatuksiini vaipuneena. Tuskin sanaakaan vaihdoimme. Pari kertaa
näin hänen jotakin kolinaa kuullessaan vavahtavan. Hän lähti silloin
kiireemmin astumaan ja virkkoi kovalla äänellä minulle muutamia sanoja
ja minäkin vastasin yhtä äänekkäästi.
Sen perästä seurasin häntä usein ja opin ihailemaan hänen luonnettaan
ja kauneuttaan. Lieneekö naisen sydän milloinkaan niin urhoollisesti
taistellut luvatonta tunnetta voittaakseen.
Mutta hän riutui tämän taistelun kestäessä. En tiedä huomasivatko
muutkin hänessä tapahtuvan oudon muutoksen ja että hän, joka siihen
asti nauroi unia ja aavistuksia, muuttui aivan taikauskoiseksi.
Huomasin hänen merkillisen useasti puhuvan salaperäisistä asioista. Hän
kysyi uskoinko minä, että kuolleen henki voi lähestyä maan päällä
elävää rakastettua olentoa ja huomattavalla tavalla tälle ilmoittautua?
Vastasin vain nauramalla -- kahdenkymmenen vanhana ei henkiä usko.
Mutta hän selitti vakavasti hartaimman toivonsa olevan kuoltuaan usein
voida palata tänne maan päälle. Hän uskoi, että jos rakastettu jäljelle
jäänyt koko sydämestään ikävöi rakastettua kuollutta, niin tämä ikävä
voisi vetää kuolleen hengen maan päälle ja päin vastoin.
Kun kerran tiellä tapasimme ikälopun, pienen vaimon, sanoi Minna: -- on
lohdullista tietää, että nuorena saa lähteä maailmasta. Lienee kauheaa
elää vanhaksi!
-- Kuinka voitte tietää nuorena kuolevanne? kysyin hymyillen.
-- Enhän minä sitä tiedä, vastasi hän, -- mutta minulla on varma
aavistus, että saan aikaisin kuolla. Kaikkein töiden ja ajatusten
ohessa on minulla se lohdullinen tunne, ettei kuolema ole etäällä.
-- Kohtaloansa tulee rauhallisena vartoa, arvelin, sille emme mitään
taida -- peloittava viikatemies tulee kutsumattamme.
-- Niin, myönsi hän, -- ja suuri synti on ajattomasti kutsua häntä --
hyvin suuri synti -- muutoin -- katkaisi hän äkkiä puheensa. -- Useat
sanovat sitä pelkuruudeksi, jatkoi hän, mutta se ei ole totta. Joskus
vaaditaan enemmän rohkeutta elämään kuin kuolemaan. Olkaa siitä
vakuutettu, herra von Stetten!
Lokakuun myrskyt tulivat, puiden lehdet muuttivat värinsä ja karisivat
maahan ja minut oli senlainen metsästyksen halu vallannut, ettei
minusta ollut suurtakaan hyötyä mietiskelevälle ystävättärelleni.
Mäyrän pesät ja jäniksen ajot tekivät minut kelvottomaksi ritarilliseen
palvelukseen.
Talon naisilla olikin sitä paitsi kiireet ajat häitä valmistaa.
Taloudelliset askareet menivät tavallista menoaan -- eräänä kauniina,
päiväpaisteisena pesupäivänä liehuivat myynit vaatenuorilla ja
ompelijatar oli tullut kahisevasta silkistä leikkaamaan morsiuspukua
Minnalle, ja häntä kestittiin tortuilla ja suklaalla. Aloin ajatella,
miten kaunis Minna vuoden tahi kahden kuluttua olisi muuttunut somaksi
pikku emännäksi, joka itsekkin nauraisi entisiä romantillisia aikojaan.
Niin tuli häitten edellinen ilta.
Morsiamen toivon mukaan vietettäisiin häät suurimmassa hiljaisuudessa,
mutta juhlallisia valmistuksia ei kumminkaan voinut välttää. Pitihän
olla pari morsiusneitostakin, ja sulhasen molemmat kauniit serkut
saapuivat jo pari päivää ennen häitä. Heidän päätyhuoneensa oli
vastapäätä minun huonettani ja sieltä kuului nyt usein raikasta, heleää
naurua. Minnan ainoa nuoruuden ystävä, eräs kaunis, valkoverinen nuori
rouva, jolla oli kirkkaat silmät ja omenakukan värinen hipiä, oli
matkustanut miehensä ja lastensa luota morsianta pukemaan ja morsiamen
tahdon mukaan oli hän asetettu asumaan hänen omaan pieneen
huoneeseensa. Vanha rouva ei aluksi tahtonut tähän ehdotukseen suostua,
vaan tahtoi välttämättömästi antaa vieraalle paremman huoneen, mutta
tässä suhteessa oli Minna taipumaton. Niebelwitzistä saapui vielä
sulhasen äiti, raitis, vilkas vanhanpuoleinen rouva, luonteeltaan
sävyisän veitikkamainen. Hänen suurin huvituksensa oli kertoa ja
kuunnella hauskoja juttuja, kaikista enin hän inhosi haikailemista ja
kyyneleitä. Sulhanenkin toi mukanaan pari ystävää.
Kaikki nämä olivat kuuden aikana illalla kokoontuneina ylijahtimestarin
hyvin lämmitettyihin ja kirkkaasti valaistuihin huoneisiin. Koko talo
lemusi männynhavuille, tortuille ja paistille, kaikki juoksentelivat
edes takaisin ja anoppi kolkutti tulevan miniänsä ovea ja huusi
hänelle, että taloon oli tullut mustalaistyttö, joka tahtoi morsianta
povata. Minnan tulisi joutua alas. -- Mustasilmäinen morsiusneito oli
pukeutunut somaan mustalaistytön pukuun ja kun Minna tuli sisään
tarttui hän hänen käteensä ja ennusti hänelle taivaallisinta onnea.
Valkoverinen neito taas oli pukeutunut talonpoikaistytöksi
Niebelwitzistä. Hän otti koristaan esille kaikenlaisia talouskapineita
somia runopätkiä lausuen.
Kaikki pitivät hauskaa, etenkin Minnan tuleva anoppi, joka
ylijahtimestarissa oli löytänyt hengenheimolaisen. Nämä molemmat
koettivat toisten huviksi kertoa toinen toistaan somempia kaskuja.
Nuoret herrat mielistelivät nuoria neitosia -- ja niin Minnan
myrttipensaasta armottomasti karsittiin kaikki oksat -- nuori
mustalaistyttö sitoi morsiamen seppeleen.
Minna käyttäytyi hyvin oudosti. Tuntui kuin olisi hänen ollut mahdoton
istua rauhassa seppelöidyllä tuolillaan. Pari kertaa lensivät hänen
kasvonsa tulipunaisiksi. Hän silmäili kattoa -- nousi ylös ja istuutui
taas -- ja tuijotti jäykästi eteensä kuuntelematta sulhasen hellän
levottomia sanoja.
Illallisen jälkeen näin hänen seisovan muutamassa ikkunakomerossa.
Olin käynyt muistikirjani ja pyytänyt nuorten neitien kirjoittamaan
siihen joitakuita muistosanoja. Mielellään he nimensä kirjaani
ikuistuttivatkin. Menin sitten Minna neitin luo samalla pyynnöllä
perustaen sen hänen piakkoin tapahtuvaan lähtöönsä kodista. Hän käänsi
päätään ja minä näin miten hänen silmänsä kuumeentapaisesti kiilsivät
kalpeissa kasvoissaan.
-- Ettekö kuule mitään, herra von Stetten? kysyi hän.
Laskin korvani ikkunan rakoon ja pudistin päätäni.
-- Ettekö kuule? Sepäs ihmettä! -- Joku tulee metsän läpi -- hänen
täytyy pian olla täällä.
Sulhasensa tuli nyt luoksemme ja Minna pyysi häntä ensin kirjaani
kirjoittamaan. Hän jakoi viivalla lehden kahtia ja kirjoitti; morsian
istuutui sitten pöydän ääreen ja vapiseva kätensä tarttui kynään.
Seisoin vieressä katsellen vapisevia sormia. Mutta vanha rouva kutsui
minua äkkiä; hän uskoi minulle viinikellarin avaimen ja pyysi minun
hakemaan vielä pari reininviini pulloa. Olimme juoneet hyvän
puoleisesti.
Kun taas sukelsin ylös kellarista -- etehisen lattiassa olevasta
luukusta pääsi näet sinne alas -- näin vanhan kolmihaaraisen lampun
valossa Minnan vaalean sinisessä silkkipuvussaan tulevan ulos
vierashuoneesta. Hän näytti olevan menossa omaan huoneeseensa. Mutta
hän pysähtyi äkkiä ja katseensa kiintyi pimeän peittämiin, leveisiin
portaisiin. Hän horjui, painoi kädellä sydäntään ja olisi epäilemättä
kaatunut ellen olisi rientänyt häntä tukemaan.
-- Neiti Minna -- Jumalan tähden! minä huusin.
-- Ettekö nähnyt häntä? kysyi hän vavisten kauhistuksesta, -- oi
Jumalani -- tuolla -- tuolla hän ikään seisoi!
Minä en ollut mitään nähnyt.
-- Se kai vaan oli joko teidän tahi minun varjo, neiti Minna, sanoin
ääneen. Hän oikaisihe ja meni sanaa sanomatta takaisin vierasten luo.
Mikä häntä vaivasi?
Äkkiä muuan ajatus salaman tavalla iski mieleeni. Kaikki vieraat olivat
vierashuoneessa; katsoin sinne, mutta ei ketään puuttunut. Olisikohan
joku vieras hiipinyt sinne; mutta sekin oli mahdotonta, sillä kun
koetin aukasta etehisen ovea, niin se oli suljettu. Toinen uloskäytävä
oli kyökin kautta, ja sieltä ei kukaan sinä iltana voinut huomaamatta
läpi päästä, sillä palvelijat viettivät siellä neitinsä viimeistä iltaa
neitona, ja siellä tanssittiin harmoonikan säveleiden mukaan, jotta
hiekka karahteli punaisella tiilikivilattialla.
Astuin portaita ylös ja kuuntelin sen huoneen ovella, jossa prinssi
siellä käydessään asui, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Uskalsinpa
hiljaa oven väännintäkin painaa, mutta ovi oli lukossa. Hän oli siis
luonnollisesti erehtynyt.
Rauhoitettuna menin ruokailuhuoneeseen ja lähestyin Minna neitiä
kiittääkseni häntä kirjoittamistaan muistosanoista, jotka nyt luin.
-- Ne ovat vain aivan liiaksi surulliset, huomautin minä, mutta Minna
ei vastannut.
-- Ettekö kuule -- joku astuu tuolla ylhäällä, kuiskasi hän minulle --
kalpeana kuin aave.
Nyt ajettiin vaunut portaiden eteen; sulhanen, hänen äitinsä ja
vieraansa lähtivät näet takaisin Niebelwitziin. Hyvästeleminen oli
iloista ja äänekästä.
Morsiuspari viipyi hetkisen tyhjässä vierashuoneessa. Avoimesta ovesta
näin, että Osswald tahtoi sulkea morsiamensa syliinsä, mutta Minna
torjui häntä pikaisesti käsillään ja puuttui sitten kummastuneen
sulhonsa käsivarteen, anteeksi pyytäen. Näin he astuivat etehiseen.
-- Anna anteeksi, Robert, -- anna anteeksi! kuulin hänen sanovan.
Hän otti hellästi morsiamensa kauniin pään suurten käsiensä väliin ja
suuteli hänen otsaansa.
-- Hyvästi, Minna, hyvästi viimeisen kerran!
-- Viimeisen kerran, kertoi hän koneellisesti.
Hän saattoi sulhastaan portaille myrskyiseen, pimeään iltaan. Tätinsä
huusi häntä takaisin ystävällisesti nuhtelevilla sanoilla ja käski
hänen mennä huoneeseensa. Nuori rouva juoksi nauraen häntä noutamaan ja
ovi suljettiin kohta heidän jälkeensä.
Me muutkin menimme levolle, sillä yösydän oli jo käsissä. Minä
heittelin sinne tänne vuoteellani kun en voinut nukkua; yö oli
todellakin kamala. Seinäpapereissa, hirsissä ja vanhoissa huonekaluissa
rapisi, ruski ja narisi kuin olisivat tuhannet näkymättömät henget
mellastaneet tuossa vanhassa rakennuksessa. Näin alinomaa silmäini
edessä kauniin morsiamen kalpeat kasvot sanomatonta tuskaa ilmaisevine
silmineen. Eikä portaissa näkemänsä varjokuvakaan tahtonut mielestäni
haihtua. Ja ulkona heilutteli myrsky puiden alastomia oksia, jotta ne
ruskivat, ja pyöritti tuulikelaa kitisevän riuvun nenässä -- ja Minnan
kummalliset kysymykset tulivat alinomaa mieleeni ja niihin sekaantuivat
muistikirjaani kirjoittamansa kuolemaa ikävöivät sanansa.
Hän on joutunut sille kohdalle, jossa järki pian pimenee ja
mielettömyys alkaa, sanoin itsekseni ja kauhistuin omaa ajatustani.
Vihdoin nukuin.
Äkkiä etehisestä kuuluva naisen ääni taas havautti minut. Tuossa
huudossa oli jotakin, joka heti ajoi minut ylös vuoteeltani, pakotti
minut pukeutumaan ja rientämään alas.
Samassa tuli vanha rouva kauhistunein kasvoin ulos makuuhuoneestaan.
Hiljaa kuin aave katosi hän Minnan huoneeseen. Parin minuutin kuluttua
kiiruhti vanha ylijahtimestarikin yhtä kiireesti ja äänettömästi
ohitseni. Sisäpiika tuli portaista alas ja pysähtyi eteeni kalisevin
hampain.
-- Jumalan tähden, mitä se on -- rakas, nuori herra -- mitä se on?
änkytti hän.
Enhän sitä tiennyt. Tiesin vain että jotakin kauheaa oli tapahtunut.
Nyt tuli ylijahtimestari jälleen ulos ja meni horjuvin askelin
vierashuoneeseen. Seurasin häntä -- vanhus vaipui kylmän takan luona
olevaan nahkaiseen nojatuoliin ja istui siinä liikkumatonna.
-- Herra ylijahtimestari -- pyysin vihdoin, -- sanokaa minulle
mitä on --
Vaikeroiden kohotti hän kasvojaan. Talvi-aamun värittömässä koitteessa
näytti hän ruumiin kaltaiselta.
-- Kuollut -- hän on kuollut! Hän melkein kiljasi viimeiset sanat. Hän
pani kädet silmilleen ja voimakasta ruumistaan värisytti, niinkuin
myrsky puistaa vanhaa, karaistua tammipuuta.
Hän oli ollut ukon lemmikki, hänen päiväpaisteensa, hänen hirvensä --
enkä nyt muistakkaan kaikkia niitä lempinimiä, joilla hän häntä
nimitti.
Vanhat jahtivaunut ajettiin portaiden eteen; pitihän hakea lääkäriä ja
viedä tietoja sulhaselle. Mutta kuka menisi viestiä viemään?
Ylijahtimestari oli kuin halvattu, eikä kuskiakaan voinut lähettää.
Vihdoin päätettiin että Minnan ystävätär lähtisi surusanomaa viemään ja
että minä seuraisin häntä.
Kiiruhdin pukeutumaan surullista matkaa varten. Kun tulin vaunuille,
istui nuori rouva jo niissä. Hän oli lämminsydäminen ja tunteellinen ja
itki hillittömästi ja herkeämättä. Istuin äänetönnä hänen rinnallaan,
kun hän kysymykseeni milloin ja miten Minna neiti kuoli, vastasi vain
äänettömällä pään pudistuksella ja kiihtyneellä itkulla.
Kun vihdoin näimme ritaritilan katon häämöittävän paljaiden
puidenlatvojen takaa, virkkoi hän:
-- Voi Herra Jumala! Jos hän kysyy minkälainen hänen kuolemahetkensä
oli!
-- Miten hän kuoli? Kuinka voi kuolema niin äkkiä tulla? kysyin.
Hän käänsi minuun itkeneet kasvonsa. -- Niin, jospa sen tietäisin.
Eilen illalla oli hän hyvin levoton, eikä tahtonut ruveta levolle. Hän
juoksi edes takaisin huoneessa käsiään väännellen. -- Anna, sanoi hän
vähän väliä, -- se on liian vaikeaa! En tiennyt mitä hän oikeastaan
tarkoitti -- minä nauroin hänelle, juttelin omasta onnestani, häistäni
ja senlaisista. Vihdoin taipui hän menemään levolle. Minäkin rupesin
maata ja nukuin heti, kovasti väsynyt kun olin.
Juuri kellon yhtä lyödessä herätti minut kova parahdus. -- Max --
Jumalan tähden! oli Minna huutanut. -- Luulin hänen uneksivan ja huusin
häntä, jotta hän heräisi. Mutta hän ei liikahtanutkaan ja silloin
sytytin kynttelin ja -- syvä henkäys vain ja hymy ja sitten kasvonsa
menivät niin oudon jäykiksi ja kätensä, jota pitelin, tuntui niin
raskaalta -- -- oi, tuo onneton tuttavuus prinssin kanssa! Ja hän alkoi
uudestaan itkeä.
Nyt kuului takanamme kavioiden kalketta ja vaunujen rattaiden ratinaa
ja Friedrichsbergistä tuleva posti saavutti meidät. Se lähtee jo neljän
aikana pienestä hallituskaupungista. Postiljooni tervehti ohiajaessa
vanhaa kuskiamme ja huusi hänelle jotakin.
-- Mitä sanoitte? huusin kauhistuneena nousten seisaalleni vaunuissa,
Postiljooni kääntyi, asetti käden torveksi suunsa eteen ja huusi: --
prinssi Max ampui itsensä viime yönä!
Matkatoverini ja minä tuijotimme jäykistynein silmin toistemme
kalpeisiin kasvoihin.
-- Se oli sattumus -- kauhea sattumus, änkytin minä.
Hän vapisi.
-- Sattumusko? virkkoi hän käheästi, -- olisikko se sattumus? Jos niin
uskotte, niin ette tunne Minnan elämänvaiheita. Sattumus -- ei koskaan!
Katsoin äänetönnä Osswaldin kotia kohti -- sen muureja kultasivat juuri
auringon ensi säteet ja samassa silmänräpäyksessä nostettiin lippu
tornin huippuun. Sen tuli iloisesti liehua tilanomistajan onnen
päivänä. Itse hän seisoi avoimessa ikkunassa, vakavasti hymyillen
katseli hän pyökkipuumetsään päin, jonka takana hänen morsiamensa
heräisi. -- Hän ei kuullut rattaiden ratinaa eikä nähnyt meitä --
hänellä ei ollut aavistustakaan kohtalostaan. Huomautin siitä
matkatoveriani. -- Mutta he eivät rakastaneetkaan toisiaan, sanoi hän.
-- Henkien yhdistystä -- sielujen yhteyttä puuttui -- kuinka hän voisi
mitään aavistaa?
Eikä hän todella ollutkaan mitään aavistanut -- hän kun oli vain
tavallinen vaatimaton, luottavainen, jokapäiväinen ihminen.
Kalman kalpeana seisoi hän kuolleen vieressä, salaa pyyhkien kyyneleitä
silmistään -- hän suri hiljaisuudessa. Mutta hän ei ole koskaan voinut
unhoittaa kaunista morsiantaan, joka kuoli heidän hääpäivänsä ensi
tunnilla. -- Hän ei ole koskaan mennyt naimisiin ja vielä tänäkin
päivänä hoitaa hän liikuttavan huolellisesti hänen hautaansa. Me
voitamme vain kadottaaksemme -- kaikki kukoistaa vain lakastuakseen ja
kuollakseen -- on hänen hautakiveensä piirretty. -- --
-- Vaari, kysyin hänen vaiettuaan, -- luuletko sinäkin sitä
sattumukseksi?
-- En, vastasi hän ja siniset silmänsä loistivat valkoisten
kulmakarvojen alta. -- Minä uskon yksin ja ainoastaan Jumalan viisasta
sallimusta.
Tuo ei ollut vastaus kysymykseeni, mutta minä huomasin, ettei hän enää
halunnut puhetta jatkaa. Hän otti muistikirjansa ja pani sen takaisin
kirjoituspöytänsä laatikkoon, sanoen: -- Sinä saat kuoltuani tämän
kirjan, lapsi, mutta sinun täytyy pitää sitä kunniassa.
Sen teenkin, enkä kertaakaan voi ottaa käteeni tuota kulunutta pientä
kirjaa kaunista Minna Brinkmannia ajattelematta.
Majala.
Aivan ylijahtimestarin virkatalon vieressä oli pieni rakennus, josta
nyt tahdon kertoa. Edessäni olevassa vesivärimaalauksessa, johon uhkea
asuinrakennus on kuvattu, pientä majaa ei näy. Mutta paikkaa, jossa se
sijaitsee, on taiteilija -- Leo setä -- joka taulun maalasi, osottanut
linnulla, joka siivet levällään liitelee sitä ympäröivien puiden
latvojen yli. Lintu on hyvin haikaran näköinen, mutta mummon mielestä
se tärvää koko tuon kauniin kuvan, Leo setä kun linnun nokkaan on
maalannut jotakin, joka näyttää kapalolapselta.
Setä oli tosin aina selittänyt, ettei hän ensinkään ole tarkoittanut
antaa viattoman sammakon, jota lintu nokassaan kantaa, vähimmälläkään
tavalla muistuttaa kapalolasta, mutta silloin mummo oli puinut hänelle
sormea sanoen: -- Hiljaa Leo, minä tunnen sinut liian hyvin! Sinä olet
tahtonut pilkata meitä!
Kylän kirvesmiehen ja muutaman muurarin avulla oli vaari itse tuon
majan rakentanut oman päänsä jälkeen. Sitä aiottiin käyttää
suuremmoiseen yritykseen -- hän aikoi näet silkkimatoja viljellä.
Mulperipuita istutettiin pitkiin riveihin -- ja pienessä talossa, joka
oli kooltaan melkein kuin pieni ratavahdintupa -- siinä oli näet
ainoastaan kaksi huonetta -- asuisi Hubert vanhus. Hän oli etelä
Ranskasta kotoisin ja erittäin taitava silkkimatojen viljelijä, ja oli
lyhyen ajan kuluessa ymmärtänyt tuoda esiin monta todistusta
taitavuudestaan silkkimatojen viljelemisessä, vaikka mummo niitä aina
kuunteli epäilevällä päänpudistuksella.
Eräänä marraskuun iltana, kun oli senlainen ilma, että oli mahdoton
käskeä häntä ulos, oli Hubert herra kolkuttanut ylijahtimestarin
virkatalon ovea. Ei nuori ylijahtimestari eikä hänen nuori, kaunis
vastavihitty vaimonsa, Anitakaan voinut häneltä yösijaa kieltää. Kun
mierolaisparka oli nälkänsä ja janonsa sammuttanut ja saanut ylleen
kuivat vaatteet, vietiin hänet siis palvelijain huoneen viereiseen
tyhjään huoneeseen. Ja kun myrsky raivoisana ulvoi, iloitsi nuori
pariskunta, että kuolemalta olivat varman saaliin ryöstäneet.
Iloitsi Hubert herrakin. Hän osotti niin suurta kiitollisuutta ja
mielihartautta, että hän seuraavana aamuna peräti unhotti mennä
tiehensä. Sitävastoin oli hän sanan laajimmassa merkityksessä antanut
vaarille sangen paljon päänvaivaa. Ylijahtimestari ajatteli näet
silkkimatoja niin hartaasti, ettei nuoren vaimonsa epäilemisetkään
voineet niitä hänen mielestään karkoittaa.
Oi, miten monasti mummo seuraavina vuosina saikaan päätään punaltaa
miehensä hyvänluontoisuudelle, avuliaisuudelle ja herkkäuskoisuudelle!
Hubert herra hankki hänelle tässä suhteessa ensimäisen kokemuksensa,
sillä juuri hänen kehoituksistaan tuo pieni talo silkkimatoja varten
rakennettiin. Sittemmin siellä majaili koko liuta kummallisia
turvattia, ja tämä "kirjava" seura saattoi hyväntekijöilleen
loppumattomia hankaluuksia ja sanomatonta harmia. Koittivatpa mummolle
nekin ajat, jolloin hän epätoivossa selitti, jotta hänen vihdoin olisi
pakko sytyttää tuleen tuo pieni pesä, että hän ja hänen miehensä
pääsisivät rauhaan. Mutta oli aikoja, jolloin hän iloitsikin voidessaan
köyhälle, nälän ja surun rasittamalle raukalle suojaa tarjota.
Pienessä majassa on todellisia romaanejakin tapahtunut.
Hubert herra oli vain merkillinen sen perustajana; häntä paitsi kun se
ei koskaan olisi saanut rakennetuksi. Mutta tuo vanha ranskalainen
valkoisten kulmakarvojen alta säkenöivine silmineen ei siinä kauankaan
asunut. Silkkimatoviljelyksensä kun ei tahtonut menestyä pohjoisessa
ilmanalassamme. Sikkikotelot tulivat pilkkuisia ja arvottomia;
mulperipuut surkastuivat ja kuolivat. Ja vaari, joka ensi aluksi niin
hartaalla mieltymyksellä katseli kaikkia hänen laitoksiaan eikä
arvellut alinomaa avatessaan rahakukkaroansa tilatakseen silkkimatoja
etäisistä paikkakunnista, kerskaili yhä vähemmän ja puhui yhä harvemmin
siitä uhkeasta silkkipuvusta, jonka Anitansa saisi palkinnoksi vanhalle
ranskalaiselle osottamastaan hyvyydestä. Sangen harvoin hän meni
pienelle majalle, ja kun tuttavansa tulivat uutta yritystä nähdäkseen,
veti hän heille milloin mitäkin verukkeita. Ei kukaan saanut nähdä
mitään, kun ei ollut mitään näyttämistä.
Vihdoin kertoi Hubert herra noiden hyödyllisten eläinten sairastuneen.
-- Nuo typerät pikku elävät kun eivät voineet tässä ilmanalassa
menestyä. Ne kuolivat kaikki -- aivan kaikki! Ja niiden hoitaja istui
nyreissään pienessä huoneessa; häntä ahdisti tavaton tuska, että pitikö
nyt taas lähteä mierontielle, Mutta eräänä kauniina päivänä kävi hänen
samoin kun turvattinsakkin -- hänkään ei voinut pohjosta ilmanalaa
kestää. Hän kuoli kahdeksan viikkoa sairastettuaan, jolloin Anita mummo
häntä uskollisesti vaali.
Vaari hautasi hänet. Vanhalla kuljeksialla ei edes papintodistusta
ollut. Hän oli itse vain sanonut olevansa kotoisin Ranskasta, että
nimensä oli Hubert, ja että hän oli silkkimatojen viljelijä. Kovan
kohtalon pakosta oli hänen täytynyt jättää päiväpaisteinen kotimaansa.
Mutta sanainsa todisteeksi hänellä ei ollut minkäänlaista paperia, eikä
kirjoitettua todistusta.
Hautajaisten jälkeisenä päivänä antoi Anita puhdistaa pienen
silkkimatotalon. Sitte hän omin käsin sulki oven ja ikkunat, silmäili
ulkoapäin vielä kerran pientä pesää, pudisti taas kaunista,
ruskeakutrista päätään ja pani ison avaimen paikoilleen naulaan
salissa. Mutta miehelleen hän ei puhunut sanaakaan koko asiasta eikä
miehensäkkään hänelle. Hän kai toivoi ne houreetkin kuolleiksi, jotka
silkkimatojen viljelijä oli vaarin päähän pannut -- ja että hän
kaikessa hiljaisuudessa kenties häpeisi liiallista hyväluontoisuuttaan.
Mummo kun tietysti aikoja ennen oli aavistanut, että yksistään halu
auttaa vanhaa ranskalaista oli ollut paras vaikutin pienen tuvan
rakentamiseen. Silkkimatotalo seisoi autiona noin puolitoista vuotta;
sitten siihen tuli uudet asukkaat.
Ne saapuivat iltapuolella eräänä kuumana kesäpäivänä. Ylijahtimestari
istui lehmuksen alla puutarhassa ja Anita istui hiljaisena ja väsyneenä
hänen vierellään. Silloin hiekkakäytävää lähestyi kummallinen olento.
Se oli noin neljässäkymmenissä oleva mies, yllään munkkikaapun tapainen
puku. Hänellä oli pitkä parta, kasvot olivat pitkämuotoiset ja
älykkäät. Musta, lasinen risti riippui retusella kaapulla ja ylipäänsä
hän muistutti naamiaishuveissa munkiksi puettua henkilöä. Ainoastaan
pöly, likapilkut ja paikat olivat oikeita. Hän kumarsi nuorelle
pariskunnalle ja kysyi olisikko rouvalla rikkonaisia astioita, joita
tahtoisi kitillä kiinni panettaa. Oikeastaan hän oli lasinhioja ja
osasi juomalaseihin hioa nimimerkkejä ja pieniä maisemakuvia.
Sattumalta mummolla olikin kittaamista, nimittäin Meisnerporsliininen
sokuriastian kansi, jonka hän omin käsin oli sattunut särkemään. Hän
huusi neitsyttä tuomaan sitä, mutta kummallinen munkki kääntyi silloin
ja huusi: -- Thusnelda! Viisivuotias tyttönen juoksi siihen ja mies
käski tytön kiltisti mennä sisään ja pyytää neitsyen tuomaan
sokuriastia armolliselle rouvalle. Tämän hän puhui kauniilla saksan
kielellä, ja tyttönen tepasteli tiehensä.