Kastanjat, katsos, nuoret
puun täydelt' oksillaan,
okaiset, vehrytkuoret,
kuink', armas, uhkuukaan!
Niin tiedotonna riippuin
ne kehkee verkalleen;
niit' oksa vehmas viippuin
se heijaa hiljakseen.
Vaan paisuu, kypsyy salaa
jo sydän raakilon;
se päivään päästä halaa
ja ilmain ilohon.
Kuor' aukee, maahan marjat
jo kirpoo riemukkaat;
niin laulujeni sarjat
sateena helmaas saat.