Tähyillen riistaa nuori kotka
nous ilmaan;
vaan rammaks siiven oikean
silt' erämiehen nuoli viilsi.
Se syöksyi myrttilehtoon, ruokanaan
on kolme päivää vaiva vain,
ja tuskaa värjyy
se halki kolmen pitkän yön,
vie tuskat vihdoin
kaikk'-elvyttävän luonnon
loputon palsami.
Se ryömii pensaspiilostaan,
levittää siivet — ah!
poisleikattu on lentovoima —
se vaivoin laukuilee
maavarassa vain,
totellen halpaa riistan nälkää,
puron parraskallion
jää nyppylälle surren;
se katsoo tammen latvaan
ja taivahalle,
ja kyynel täyttää silmän ylvään.
Niin myrttilehvikosta leikitellen
lehahtaa kyyhkypari,
puron partaan kultahietikolla
ne nyökytellen käyskelee
ja kuhertaa: kur-kur;
punervat silmät pälyilee
ja huomaa huoleen-vaipuneen.
Uteliaasti tuttuillen koht' uroskyyhky
levähtää lähipensaaseen, sielt' outoon
luo katseen omahyväis-suopean:
"Suret", maikailee se,
"pois huolet, ystävä!
Kaikk' eikö ehdot onnen rauhaisan
tääll' ole sulla?
Sun ilos eikö lehvä kultainen,
mi päivän hehkun hillitsee?
Päin paistett' ilta-auringon
puron sammalnukka-partaalta
sa etkö nosta rintaas?
Sua kasteraikkaat kutsuu kukkatiet,
suo marjavehmastoin
suur' yltäkylläisyys
ravinnon auliin, janos vienon
hopealähde virvoittaa.
Tosi onni, ystäväiseni,
on tyytyväisyys,
ja tyytyväisell' aina
on yllin-kyllin."
"Oi viisaus!" virkkoi kotka, itseensä
syvemmäs syvän vakavana vaipuu,
"oi viisaus! Kuin kyyhkynen sa haastat".