Peitä taivaas, Zeus,
pilvi-usvaan
ja voimaas, kuin piltti,
jok' ohdakkeita hosuu,
koe tammiin ja kukkuloihin!
Mun maani mulle
sun jättää täytyy
ja majani, jot' et sa rakentanut,
ja lieteni,
jonka hehku
käy kateeksi sulle.
En tunne auringon alla
kurjempaa kuin te, jumalat!
Viheliäisesti uhriveroin
ja rukoushuuruin
te ruokitte rukkaa
majesteettianne
ja nääntyisitte, jos puuttuis
lapset ja kerjääjät,
toivovaiset houkot.
Kun viel' olin lapsi
enkä tiennyt mistään,
loin eksytetyt silmäni aurinkoon,
kuin korva korkeudessa ois
valitukseni kuulemaan,
sydän, omani lainen,
polon-alaista armahtamaan.
Ken mua auttoi
Titaanein ylimieltä vastaan?
Ken pelasti kuolosta,
orjuudesta?
Etkö kaikkea tehnyt sa itse,
pyhä, hehkuva sydän?
Ja hehkuit, sa herkkä, nuori,
petetty, kiitosta pelastetun
pilvissä-nukkujalle!
Sua kunnioittamaan minä? Miksi?
Lievititkö tuskia kuunaan
sa raskautetun?
Viihdytitkö kyyneltä kuunaan
sa ahdistetun?
Mua mieheksi takonut eikö
kaikkivaltias aika
ja ikuinen kohtalo,
valtiaat mun ja sun?
Vai kuvittelitko,
ett' elämää vihaisin ehkä,
piilisin korpiin,
kun kypsyneet ei
kukkais-unet kaikki?
Tässä istun, ihmisiä muovaan
kuvani mukaan,
sukukuntaa kaltaistani,
suremaan, kärsimään,
nauttimaan, riemuitsemaan
ja uhmaamaan sua, niinkuin
ma uhmaan!