Ketä et sä hylkää, genius,
hänen sydämeensä ei henkää
sade hirmua, myrsky ei.
Ketä et sä hylkää, genius,
sadepilvi jos pieksää,
raemyrsky lyö,
hän vastaan laulaa
kuin leivo,
sa lentäjä taivaan.
Ketä et sä hylkää, genius,
tien liejusta nostat sen
kuin liekkisiivin;
hän vaeltaa
kuin kukkasilla
yli Deukalionin tulvaliejun.
Pythonin surma, kevyt, suuri,
Pythios Apollo.
Ketä et sä hylkää, genius,
sen uinua untuvasiipes
levität kalliolle,
suojelet sulkasillas
lehdon kuutamoyössä.
Ketä et sä hylkää, genius,
lumituiskussa hänet
lämpimästi verhoot;
mua lämpöön vetävät muusat,
lämpöön vienot khariitit.
Liki leijailkaa, te muusat,
te khariitit!
Siinä vesi, siinä maa
ja poika veden ja maan,
jonk' yli ma vaellan
kuin ikivallat.
Te olette puhtaat kuin vetten sydän,
te olette puhtaat kuin ydin maan.
Mua saatatte väikkyin, ja minä väikyn
yli veen, yli maan
kuin ikivallat.
*
Hän palajaako,
tuo pieni, tumma, touhukas maamies?
Hän palajaako, vartoin
sun lahjojas vain, isä Bromius,
tulen lämpöä leimuavaisen?
Hän rohkeana palaa!
Ja minä, saattama teidän,
te muusat ja khariitit kaikki,
jota vartoo kaikki, mit' ikään,
te muusat, khariitit,
auvoa seppelöivää
elon juhlariemuksi loitte, ma allapäin
palajanko?
Isä Bromius!
Genius olet,
vuossadan genius,
mitä Pindarolle
ol' innoitus sisin,
mitä maailmalle
on Phoibos Apollo.
Voi! Voi! Sisin innoitus,
sielunlämpö,
keskipiste!
Hehkuos kohti
Phoibos Apolloa;
tai hänen silmäinsä
ruhtinaskatse
kylmänä vain sivu liukuu,
kademieltä nostain
lujan setrin lehvillä lepää,
vihannoidakseen
jotk' ei sitä kaipaa.
*
Miks sinut viimeksi lauluni mainitsee?
Sinut, josta se alkoi,
sinut, johon se päättyy,
sinut, josta se kumpuaa,
Juppiter Pluvius!
Sua, sua lauluni vuotaa,
ja lähde Kastalian
sivusuonena soljuu
levoss'-istujain iloksi,
kuolollis-onnekasten;
siit' etäällä minut
sa tavoitit, peitit,
Juppiter Pluvius!
Ei jalavan varjoon
sun nähnyt saapuvan luo,
kyyhkypari hellitty
käsivarrellaan,
pään seppeleenä hempeät ruusut,
kujemieli, kukka-auvoinen
Anakreon,
sun, myrskyhuokuinen jumaluus.
Et poppelilehdossa
rannalla Sybariin,
auringonpaisteisella
et otsalla vuoren
tarttunut häneen,
kukkia-laulavaan,
hunaja-huuliseen,
leppeästi viittovaan
Theokritoon.
Kun raikuen rattaat
kiistämöllä kiitivät,
ilmoille lensi
voiton-intoisten
ajosulhojen ruoskanpauke,
pöly ryöppysi, silloin
kuin vuorelt' alas laaksoon
raetulvan raivo
vaaroihin, Pindaros, sielusi hehkui.
Uljuutta. — Hehkui? —
Sydän parka!
Kummulle tuonne,
taivaan vallat!
se hiukka hehkua,
ett' asuinmajaani tuonne
ma kahlaan.