Vinhemmin, Kronos!
Pois täryhölkkä tää!
Vuort' alas matka vie;
ilkeästi velloo
päätäni nytkytys moinen.
Hei, yli kivien, kuoppain,
kuinka jos heitelköön,
rientäen elämän keskeen!
Taas jo raskas
puuskutus, ponnistus
vuort' ylös käymäjalkaa!
Vauhti virkku, ei verkka siis
huipulle pyrkien, toivoin!
Aava, korkea, ihana
katse elämän piiriin!
Vuorelta vuorelle
väikkyy iäinen henki,
iäisen elämän aavistus.
Katos varjoisa syrjään viehtää,
neito myös
kynnyksellä sen, katseessaan
vieno virvoitus-lupaus.
Elvytä mieles! — Mullekin, neito,
kuohuva juomasi, katsees
raikas, terveystenhoinen!
Pois taas, rientäen pois!
Päivä jo painuu!
Ennenkuin yö vilu yltää,
suo-usvat vanhusta vavistaa,
hampaaton leuka louskuu
ja raihnaat luut lotisee;
viime säteestä päihtyvin päin,
silmissä tulvivain
tulimerten kuohu — niin
minut häikäisty, huumattu vie
yötumman Tuonelan portin taa!
Torvea toitota, kyytimies,
ravin rientäissä raikuvan,
jotta kuulisi Orkus: me tullaan,
jo meit' ovell' ottais
sen valtias auliisti vastaan.